Hevostelua

Ulkona tunnilla

2012-01-23T23:03:00.003+02:00

Ohhoi, jotkut päivät ei vaan oo ihan meikäläisen bravuuripäiviä. Oltiin tänään ratsastamassa vihdoin ja viimein ulkokentällä, kun oli ekaa kertaa se tilanne talvella että a) oli lunta ja b) ei ollut jäätä. Upea kenttä ja hyvä ilmaa, teki hyvää mielelle ja ratsastuksellekin, kun sai posottaa kunnolla pitkää suoraa ennen kuin piti kääntää, toisin kuin maneesissa. Mulla oli alla kuumiva trakehner tamma, jota yleensä osaan kyllä ratsastaa. Tänään se oli vaan ekaa kertaa ulkokentällä ja niin himskatin vahva ja kuuro pohkeille tai ohjille tai ylipäätään mun ratsastukselle, että todella oli äitiä ikävä.

Mentiin vielä ulkoilun kunniaksi lisäyksiä askeleessa, mikä siis meillä tarkoitti sitä, että vielä jotenkuten kuulolla kulmissa pysyvää pollea kannustettiin lisäämään pituutta askeleeseen (minkä polle tulkitsi tarkoittavan lisäämään askeleita/vauhtia). Harmittaa se, että sain vasta viimeiset 4 minuuttia tunnista selän rennoksi ja askeleen letkeäksi, muu tunti vedettiinkin sitten niin yliviritetyllä tiikerillä. Kiva tamma se on, oikeasti, ei vaan ollut meikäläisen parasta ratsastusta. Tiedän, että siltä pitää saada kunnolla pohje läpi niin että pääsee tasapainottamaan sen vinoutta (vasen takanen hiipii liikaa vasemmalle) ja sitten kunnon tasainen ohjastuntuma. No, minä kyllä kiskoin ja potkin ja yritin, mutta tasaisuus ei vaan sujunut. Olen muutenkin huomannut, että se on se, mikä ensimmäisenä unohtuu kun kunto droppaa, on tosi vaikeaa ylläpitää tasaisuutta niillä hevosilla, jotka eivät alunalkaen sitä tee (hurraa suomipollet, jotka sentään tässä ovat usein hyviä. Ilmankos niistä tykkäänkin).

Olen yrittänyt tehdä taas vähän vatsoja ja punnerruksia. Josko tää ratsastuskin tästä taas lähtis paranemaan...

Talvi-iloa!

2012-01-22T00:37:00.002+02:00

Lumi on edelleen kova juttu meidän perheessä :) Käväistiin viime viikonloppuna kaverilla, missä Ada sai painaa kunnon hangessa hyvässä seurassa. Lunta oli puoleen sääreen parhaimmillaan, melko väsynyt koira tuli kotiin...

Meidän kiltti, pieni koira on kasvanut vampyyriksi ;)

Ja vauhtia riitti molemmilla...

...mikä saattoi olla hiukkasen petollista siinä kohtaa kun tulikin syvempi lumi. Kyllä, Ada on tuolla jossain keskellä lumen pöllähdystä...

Eikä se oikeasti jäänyt kolmijalkaiseksi, kunhan kuvassa vaan :)

No, juoksemisen lisäksi ollaan taas käyty treenaamassa - tällä kertaa vuorossa taidonnäyte DoBo-pallon päällä. Kyllä se kaikenlaista osaa, kun vaan haluaa. Aluksi oli vähän arka pomppaamaan tuonne päälle asti, mutta viimeksi ei olisi tullut ollenkaan sieltä pois, olin ilmeisesti palkannut edellisellä kerralla kyllin hyvin :)

Ja vikassa kuvassa kerrankin koko meidän perhe. On vähän tärähtänyt, mutta onneksi mekin ollaan...

Ada Aadolf Aadisdis

2012-01-14T21:53:00.000+02:00

Ada täytti 1 vuoden jo reilusti joulukuun puolella. Mun oli tarkoitus tehdä sille syntymäpäiväksi oma hieno valokuvapostaus, missä olisi kuvia koko sen ensimmäiseltä vuodelta, mutta ensin tajusin että kaikki kuvat ovat Jiin koneella Treella ja kännykässä ja sitten käytössäoleva aika hupeni joulua edeltävään duunin loppukiriin ja sitten oltiinkin jo lomalla - taas ilman kuvia. Kyllä mä sen vielä joskus teen, kun kuvat ja minä päästään vihdoin kaapelinmitan päähän toisistamme :)

Koira on kuitenkin siis kasvanut ja käsittämätöntä, että se on jo ollut meilläkin pian sen vuoden! Ihanaa aikaa, ja aika opettavaista (varmaan puolin ja toisin..). Olen huomannut, etten edelleenkään ole se määrätietoinen ja johdonmukainen kouluttaja, joka toivoisin olevani, mutta että useinmiten korvaan sen sillä että pidän tärkeänä sitä että koira tekee juttuja joista se tykkää. Tämän koulutusfilosofian vuoksi voimme olla vain onnellisia siitä, että meille viime helmikuussa muutti yksi maailmankaikkeuden helpoimmista koirista... Ada nakerteli silloin pentuna sen Tuire Kaimion pentukirjan kulman ja joskus tylsyyden hetkenään se oli järsinyt jonkin löytämänsä kuulakärkikynän rikki olkkarin matolle, niin että nyt siinä on lystikäs musteläikkä. Muuten kaikki kengät ja kamat saavat olla aivan rauhassa lattialla päivät pitkät ilman, että niiden puolesta täytyy pelätä. Koiruus on kiltisti kotona, ei hauku porraskäytävän ääniä, ei tee tyhmyyksiä ja on ylipäätään niin huoleton kerrostalokaveri kuin vain voi toivoa. Sisällepissiminen loppui kuin napista kääntämällä kun se emätintulehdus saatiin hoidettua ja sen jälkeen se on tehnyt kaiken kiltisti ulos. Juoksujen aikana se selvästi merkkaili kun pissejä tuli yhden lenkin aikana neljät viidet, mutta palasi kiiman loputtua vanhaan kerta lenkissä-meininkiin. Joskus innokkaimpaan treeniaikaan piti vähän miettiä mitä namia käytti koulutukseen kun vatsa alkoi oireilla, mutta sekin meni ohi syksyllä ja nyt koira on syömistenkin osalta aika monipuolinen tallaaja - siis jos suostuu syömään. Entisenä labradorin omistajana tuntuu edelleen oudolta, että joku nuuhkaisee ruokaa tai namia ja päättää, että tätä mä kyllä en siis syö. Onneksi perusnappula menee edelleen ja vaihto aikuisruokaankin sujui kivutta. Ja siis viime kesän jälkeen ei ole tarvinut käydä enää eläinlääkärissäkään, joten tilanne on senkin suhteen loistava.

Ada tuntuu kasvaneen varsinkin joulukuun juoksun jälkeen myös henkisesti (voiko koirasta sanoa näin?). Huomaa, että silläkin alkaa vihdoin olla omat rajat siinä miten toiset koirat sitä saavat kohdella ja vaikka ajattelin, että se jää maailman pehmoimmaksi koiraksi niin sieltä alkaa nousta ihan jämäkkä koiraneiti. Ei ole kyllä vieläkään mitenkään dominoiva, mutta pitää kyllä jo puolensa. Ja tykkää edelleen juosta niin älyttömästi! Koirapuistossakin kivointa on ne koirat, joiden kanssa saa painaa ympäri, ympäri, ympäri. Nyt koira on jo sen verran tarkkaavainenkin, että ei enää juokse päin puuta jos innostuu tosi paljon :) Muutenkin Ada tuntuu nyt aika paljon harkitsevammalta ja - paremman termin puutteessa - aikuisemmalta. Tavallaan on haikeaa, että pieni tohottaja on kasvanut, mutta onneksi Adassa on ihan hirveän paljon innostusta ja energiaa edelleen, vaan hiukan tasapainoisemmassa muodossa kuin ennen. Ei sitä mitenkään varautuneeksi voi vieläkään sanoa (paitsi ehkä eläinlääkärin vastaanotossa ja siihenkin on syynsä).

Treeneissä meillä oli taukoa melkein puolitoista kuukautta ensin juoksun ja siihen perään loman vuoksi, mutta vaikka kunto ja tottumus onkin tässä ehtinyt vähän karista, niin tekemisen iloa löytyy edelleen. Kävimme tänään eläinlääkärissä lonkka-, kyynär- ja silmäkuvauksissa ja ainakin Kennelliittoon lähti A:n lonkat ja 0/0 kyynärpäät. Superjees! Toisessa silmässä näkyi edelleen vähän CRD:tä, mutta hyvin hyvin lievänä ja sehän ei koiraa itseään kiusaa kyllä mitenkään tai rajoita yhtään mitään. Eli nyt voidaan alkaa sitten juostakin vähän enemmän (emännän kunto pitää kyllä saada eka myös ylös, koska multa loppuu puhti paaaaljon ennen koiraa) ja hyvillä mielin aloitella sitä agilityä. Kokeiltiin tällä viikolla pari rally-tokorataa ja sekin tuntui Adalle hyvin sopivan, kun siinä ei ollut mitään (tylsää) paikallaan odottamista ja kokoajan tapahtui jotain uutta ja jännää. En itse ihan ymmärrä miksi purkkien kiertäminen on niin jännää kuin se on, mutta jos koiralla kerran on kivaa niin antaa mennä :) Samoin teimme vähän DoBo-treeniä ja nyt tauon jälkeen Ada kampesi jo itseään siihen pallon päälle, mitä se ei vielä marraskuussa uskaltanut. Tauko on näemmä tehnyt ihan hyvää (tai ei ainakaan kovin pahaa) koirallekin ja minulle itselleni oli nähtävästi myös tosi hyvä juttu. Kaiken duunisuorittamisen keskellä taisi koiran kanssakin homma mennä vähän liian suorituspainotteiseksi ja nyt jaksaa taas pitää huolta siitä, että treeneissä häntä heiluu.

Ei sillä, on se koiranulkoiluttajan arki välillä aika rankkaakin, varsinkin nyt kun Jii on arjet pois ja me tytöt joudumme pärjäämään keskenämme, mutta kun niin kauan ehdin omasta koirasta unelmoida niin on tämä ylittänyt kaikki toiveet silti ihan kevyesti. Ada on juoksujen jälkeen muuttunut ihan sellaiseksi halikoiraksi, tulee aamulla sänkyyn (mitä sanoin ettei ikinä, ikinä, ikinä tule meillä tapahtumaan... kröhöm) ja sinkoaa kainaloon rötköttämään pusujen kera (muuten ei edelleenkään ole mikään sylikoira, jostain syystä tämä on poikkeus). Aamut ovat meikäläisen kokemusmaailmassa yleensä aika viheliäistä aikaa, varsinkin siinä heräämisen kohdalla, mutta kun on ensin vartin silitellyt hurttiaista niin kyllä se siitä on paremmaksi muuttunut.

Ja mekin Jiin kanssa olemme oppineet yhtä jos toista, koirista ja ennen kaikkea kai itsestämme. Kyllä se vastuunkanto opettaa. Ja kiintyyhän niihin kopasta tapittaviin nappisilmiin ihan älyttömästi. Oi koiruus!

Ensilumi

2011-12-07T22:19:00.001+02:00

Tättärätää, ensilumi tuli ja arvaatteko kuka oli melko innoissaan? Ada on kyllä vähän harjoitellut meidän jäähallin takapihan lumikasalla, joka ei kunnolla sulanut heinäkuun helteilläkään (tai suli, mutta aina tuli uutta jäähilettä tilalle). Mutta kun itsenäisyyspäivä Keski-Suomessa valkeni maa valkoisena, ei pienen koiran riemulla ollut rajoja. Otin siitä varmaan viisi eri kuvaa, jossa sen kuonolla oli lunta, koska se oli niin tohkeissaan, että kuonolla oli koko ajan lunta :) Ihana nähdä toinen niin touhukkaana!

Kaikki oksat olivat upeasti lumikuorrutettuja, joten kuvaajakin kävi touhukkaana. Vaikkei näemmä vieläkään saa otettua ihan teräviä close-up kuvia.. Hiutaleet sen sijaan olivat ihan perfect, joten keskitytään niihin.

Miten olenkaan odottanut lunta! Kaislatkin ovat jännempiä lumella, samaten vastarannan puut. AIka kauan ne ehtivätkin pelkkinä runkoraatoina odotella pimeässä.

Luonto voi olla joskus pienelle paha, Ada yritti sitkeästi käydä latkimassa vettä järvestä (vaikka sisällä olis ollut ihan sulassa muodossa, se ei kuitenkaan kiinnostanut).

Pieni koira, iso maailma. Ada jaksoi juosta melkein koko valoisan ajan lumessa, jonka jälkeen huilasikin sitten loppupäivän punkassaan. Kerrassaan ihana päivä! Totesin Naamakirjassakin, että tämä vuosi on ollut jotenkin ihana, näin keväällä järven sulamisen ja nyt jäätymisen. Hieno seurata luonnon kiertoa. Adankin kanssa on tehty nyt yksi sykli, se on kohta vuoden. Ja tuli meille lumen ja paukkupakkasten keskeltä ja nyt päästiin uusille lumille. Aika on kyllä merkillinen kun se samaan aikaan menee tosi nopeaan ja tosi hitaasti.

Ilman satulaa

2011-11-29T21:16:00.001+02:00

Eilisen tunti oli hauskaa vaihtelua, vastalaukkoja ilman satulaa. Menin ennestään tuntemattomalla suomenpienhevostammalla, joka tuntui meikäläisen ruholle vähän niin kuin ponikokoiselta. Mutta tammuli oli uskomattoman näpsäkkä tapaus ja ilman satulaa tunsi hienosti kun se vaihtoi selättömyydestä kipityksistä kantamaan selkäänsä (no tunsi kyllä sen toiseenkin suuntaan...). Tunti oli tosi kiva, ainoa ongelma oli se että hevonen oli vähän vino ja se oli vino samaan suuntaan kuin minäkin. Siitä seurasi se, että vasempaan kierrokseen meillä sujui kaikki ja oikeaan ei juuri mikään. Kirosin itsekseni kaikki oikean kierroksen hetket sitä, että olen päästänyt itseni niin huonoon kuntoon. Takareidet kramppasi, polviin sattui, vatsalihaksia ei löytynyt eikä selkälihaksiakaan, tajusin sen siitä kun olisi pitänyt suoristaa selkää ja varsinkin oikeaa kylkeä eikä löytynyt enää mitään lihasryhmää, joka olisi voinut oikaista paketin. Kyllä se vielä siitä..

Ja sitten toisiin aiheisiin, Adalla alkoi tänään juoksut. Mietittiin jo kuukausi takaperin kun koira oli ihan kuutamolla pari päivää, että joskos ne olisivat tulossa, mutta nyt ei ole kyllä mitään epäselvyyttä siitä. Mietin yöllä, että miksi se nyt siihen viereen kinkeää ja aamulla ei meinannut tulla mistään mitään kun se päättäväisesti kippasi itsensä mun peitolle ja vaati rapsutuksia. Yleensä se on tosi paljon pidättyväisempi eikä yhtään tuollainen häpeämätön rapsujen kerjääjä. Eikä eteinen ehkä nyt ihan lainehtinut veressä, mutta ihan riittävästi kyllä, jeejee :)

Olen syönyt nyt pari vikkoa rautaa. Tosi paljon parempi olo, ihmettelen taas miksi en ymmärrä syödä sitä säännöllisesti vaikka lääkäritkin ovat nimenomaan käskeneet pari kertaa vuodessa kuurittaa. Oli sen verran hyvä fiilis, että selvisin hienosti myös eilisestä asiakastilaisuudesta, jossa suht rennosti pystyin esitelmöimään yli sadalle hengelle. Jollain alueilla on siis tehty itsensä ylittämisiäkin :)

Hiljalleen

2011-11-17T17:30:00.001+02:00

Ratsastusrintamalla takana on hienoja, tasaisia tunteja ilman valtavia ahaa-elämyksiä, muttei ehkä sen kummempia pettymyksiäkään. Ainainen väsymys hiipii tuohonkin harrastukseen, viimeksi hypättiin esteitä, mulla oli alla huikea estetykki mutta pelkäsin ihan oikeasti tipahtavani väsymyksestä sieltä selästä, joten hypin sitten koko tunnin sellaisia maahan kaivettuja versiota...

Mutta Adan kanssa on edelleen kivaa. Talvella meidän varsinaiset tokotreenit ovat molemmat loppumaisillaan, mutta talvikaudeksi on ainakin sellaisia sisätiloissa pidettäviä yhdistettyjä arkitottelevaisuus - toko - agilitytreenejä, jotka ainakin parin viikon kokeilun jälkeen ovat tuntuneet meille tosi sopivilta. Siellä Ada saa välillä leikkiä aktivointipeleillä ja sellaisilla koirien jumppapalloilla ja tasapainolörtsyköillä ja välillä taas treenataan hc-tokoa. Agilityssä on otettu taas pikku pyrähdyksiä, eli muutamia tuttuja esteitä ja enemmän ehkä treenattu ohjaajaa kuin koiraa. Ada osaa kyllä jo :) Tuollainen, missä tehdään lyhyitä pätkiä erilaisia juttuja tuntuu parhaiten sopivankin meille, mulla riittää hermo työn jälkeen just 5 minuutin pätkiin ja Adan on selvästi kivempi tehdä vähän lyhyempiä juttuja kerrallaan, pääsee sitten huilimaan lelujen pariin ja taas jaksaa. Ihmeellistä, että se ei ole sisätiloissa haukkunut kuin kerran - viimeksi kun se pääsi väsähtämään enkä lopettanut treeniä, vaikka mukamas sen näinkin. Päättyi sen verran sekamelskaan, että kyllä tätikin nyt oppi :)

Itseeni liittyen olen koittanut antaa aikaa ja olla armollinen. Nyt on pimeä syksy, mun pitää pärjätä koiran kanssa viikot yksin kun Jii on opiskeluissa ja samalla töissä on kaikkea ihmeellistä häsää taas. Aloitin rautakuurin taas, josko auttaisi. Ja tajusin, että vaikka olenkin ratsastusta lukuunottamatta lopettanut muut harrastukset voidakseni olla enemmän koiran kanssa iltaisin, mä kuitenkin siinä sivussa olen päivittäin vähintään sen 2,5 tuntia ulkona sitä lenkittämässä. Eli vaikka tuntuu siltä että kunto vaan rapistuu ja mitään en tee, niin itseasiassa teen enemmän kuin tajusinkaan. Ostin meille juoksuvyön ja sellaisen vähän joustavan hihnan, ollaan kokeiltu sitä parilla aamulenkillä Adan kanssa pieniä juoksupätkiä tehden ja vähitellen talven mittaan päästään varmaan tekemään ihan kunnon lenkkejäkin. Mieletöntä tajuta, että tuo koirahan on kasvanut jo vaikka kuinka isoksi ja vaikkei se vielä aikuinen olekaan, niin kasvaa joka päivä. Henkisesti mennään tällä hetkellä aika vahvaa teini-ikää, mutta fysiikaltaan näyttää jo aikuisemmalta. Aadis täytti tiistaina 11 kuukautta, eikä se vuoden merkkipaalukaan enää kaukana tunnu olevan. Samalla kun joutuu hyvästelemään pentuaikaa on kyllä ihana ottaa vastaan aikuisen koiran meininkiäkin. Ja vitsit, että aika menee nopeasti, vastahan se tuli!

Olihan siisti ratsastustunti

2011-10-17T23:00:00.003+03:00

Olen minä tässä välissä ratsastellutkin, vaikka syysflunssien ja työmatkojen vuoksi vähemmälle se onkin jäänyt. Viimeksi olin älyttömän väsynyt ja päätin mennä ilman satulaa, mikä oli vaihteen vuoksi sika kivaa. Meni kuulkaa sulkutaivutuskin ihan hienosti vaikkei satulaa ollutkaan ja hevosen pää oli ihanasti oikein päin ja liike joustava. Tänään vuorossa oli sitten avotaivutuksen HC-vääntöä, oikein kunnon hifistelyä. Meillä oli sijaisope ja koin saavani eri open neuvoista taas tosi paljon apua, tärkeimpinä neuvoina varmaankin oli pitää huoli siitä ettei taivutuksessa (tai ympyrällä) paino lähde ulkopuolelle ja ratsastaa hevosta tahdin sisällä eteenpäin, jolloin se alkaa kunnolla kantaa itseään.

Mutta olihan sulkutaivutukseen verrattuna avotaivutus vaan vaikeaa. Jotenkin sen hevosen etuosan hallitseminen on älyttömän vaikeaa ja kun hevonen karkaa sieltä lavoistaan ja on molempiin suuntiin aina erilainen, niin siinä oli ihan kylliksi palikoita mietittävänä. Lähdettiin työstämään ensin isolla ympyrällä sitä, että hevoset kääntyvät. Ei tarvinut asettua eikä taipua aluksi, vain liikkua kunnolla eteen ja kääntyä etuosastaan. Vastataivutuksen avulla vähitellen hiottiin sisäpohje kättöön ja sitten kunnon asetus. Toimi kuin junan vessa! Avotaivutuksessa tamma yritti päästä helpolla ja kaahata, ja siinä oli pikkiriikkisen sitä tahdin hallintaa. Otin rauhassa voltteja ennen avotaivutukseen lähtemistä ja aina kun oma pää oli tekemisessä mukana meni ihan sika hyvin. Ja sitten kun ei ollut, meni ihan päin honkia. Mutta onnistumiskokemukset oli kyllä ihan mielettömät, kun hevonen rentona, peräänannossa ja kunnolla itseään kantaen teki koko suoran avotaivutusta. Ope kysyikin viimeisellä kierroksella, että tää meni just nappiin mutta jos sä kerran osasit tehtävän, mikset tehnyt jo ensimmäisellä kierroksella? No, enpä tiennyt osaavani, ainakaan sillä hevosella.

Mutta oli kyllä yksi siisteimmistä ratsastustunneista aikoihin... Jess!

Syksy, jälkeä ja esineruutua

2011-09-20T20:56:00.005+03:00

Viikossa ehtii tapahtua paljon. Päästiin tokon alkeisluokalta valmennukseen, kun perjantai meni nappiin. Tein Adan kanssa pitkän aamulenkin ja käytiin Jiin kanssa viemässä Adaa tunniksi koirapuistoon just ennen treenejä ja johon oli eri keskittyminen kentällä. Tai kyllähän hurttiainen keskittyy muutenkin hyvin, mutta kun nyt ei ollut niitä kierroksia päällä jäi haukku ihan minimiin ja sitten emäntäkin pystyi keskittymään ohjaamiseen. Nyt sujui paikkamakuut, jättävät liikkeet (seisomisessa oli jotain häikkää, mutta me ollaankin harjoiteltu enemmän jättäviä niin että minä pakitan, nyt liikkeet tehtiin suoraan seuraamisesta eli sivulta, joten sille lienee ihan luonnollinen selitys) ja luoksetulo oli ripeä ja suora, yes! Ja oli tietty kiva kuulla, että ollaan sen verran advanced, että voidaan jatkaa seuraavalle tasolle. Käyttiskurssikin meni tosi hyvin, tehtiin ketjuttamista ja treenattiin ohituksia, hyvin meni (seuraavan aamun lenkillä tosin tuli taas hyvä herätys siihen, että kaikki mikä toimii kentällä ei toimi vielä arjessa, yritettiin ohittaa rähjäävä snautseri ja kyllä senkin luo olisi Adan mielestä pitänyt päästä).

Sunnuntaina mentiin treenaamaan jälkeä, väliä oli ollut varmaan melkein pari kuukautta. Mutta tauko tekee hyvää ja nyt kun tehtiin jäljet vuoron perään ja koirat odotteli autossa niin kierrokset pysyi hanskassa kun alettiin tekemään hommia. Aion jatkossakin tehdä niin, että en näytä Adalle sitä jäljen tekoa, se ei tarvitse oikeastaan lisävirtaa kun se jo valmiiksi tykkää niin paljon jäljestämisestä. Nyt sujui mutkat ja kulmat vaikka harvensin ekaa kertaa tamppausvanan erillisiksi askeleiksi (vahvistin kulmia kyllä vähän, myös namilla, varmuuden vuoksi). Ehkä varmistelin vähän liikaakiin, kun koira tuntui niin hyvältä. Hauskaa oli kun lähdin vetämään kolmatta jälkeä ja jouduimme ohittamaan kaksi koiraa, jotka riekkuivat Adan perään. Minä olin ihan monttu auki, kun Ada meni niistä ohi minua sitkeästi tillittäen, että en mä nyt noista jaksa välittää, mennään tekemään se jälki! Upeaa, että sen mielestä jäljestäminen on niin kivaa, että toiset koiratkin jäävät siinä kakkoseksi.

Tänään käytiin kokeilemassa esineruutua, joka oli sikäli jännä kokemus koska en mennessä tiennyt yhtään mistä koko esineruudussa oli kyse. Jos on muita yhtä aloittelijoita kuin minä, niin koira lähetetään 50x50 m tallottuun metsänpätkään, josta sen pitäisi hajuaistilla löytää ja noutaa 1-3 ihmisen hajuista esinettä. Hommahan oli älyttömän hauskaa heti kättelyssä ja vaikka meillä oli paljon aloittajakoiria mukana, näki miten kivaa koirilla oli ja miten virkaintoisina ne pusikkoon lähtivät. No joo, me aloittelijat keskityimme enemmän siihen, että koira ymmärtäisi idean ylipäätään, kokeneemmat näyttivät sitten parempaa esimerkkiä siitä, miten homma sujuu kun sen osaa. Ada oli niin fiiliksissä kettulelunsa löytymisestä kanervista, että veti niin monta kunniakierrosta täpöillä se suussaan, että koko ryhmä nauroi kippurassa. Eikä se tuonut sitä minulle asti, mutta jääköön jotain sitten seuraavaankin kertaan :)

Kävin vielä illalla ajamassa yhden jäljen, mutta harmillisesti olin tainnut tehdä sen jonkun kulkureitille, kun koira meni kertakaikkisen sekaisin ja lähti ihan väärään suuntaan. Näinhän minäkin kun otin silmän käteen, että ruoho oli vähän painunut, joten ohjaajan oma tyhmä vika. Tein vastoin periaatteitani ja kerrankin neuvoin koiraa oikeaan suuntaan ja loppujälki meni hienosti. Harmittaa ahnehtiminen, pitäisi aina katsoa ennen kuin alkaa tohottaa. Mutta koira tuntui olevan silti työstään ihan tyytyväinen ja koisaa nyt autuaana punkassaan. Huomenna jatkuu!

Myrskytreenit

2011-09-15T16:29:00.000+03:00

Sain viikonloppuna vähän ajattelemisen aihetta viestintääni liittyen. Tottahan se on, että varsinkin täällä blogissa tuppaan usein menemään vähän liian ylikriittiselle puolelle (mutta kun tää on mun purnaus- ja tuuletusmedia...). Yritän kuitenkin ottaa opikseni ja muistaa tuoda esiin niitä hyviä ja iloisiakin puolia tasapuolisesti sen nillittämisen rinnalle :) Niitäkin on, believe you me!

Eilen oltiin koiran kanssa treenaamassa melko hurjassa syyssäässä. Vettä ei nyt onneksi tullut koko aikaa ja kun tuli, se ei onneksi koko aikaa tullut vaakatasossa. Mutta tuuli oli aika karsea ja kouluttajan palautteesta oli paikoin vähän haasteellista saada selvää kaiken sen huminan yli. Ada ei kuitenkaan ottanut siitä mitään pulttia, vaikka ajattelin että nyt tulee häiriötreeniä ihan urakalla. Se tuijotti mua ihan keskittyneenä vaikka vesi hakkasi silmään, wau.

Suunnitelmissa oli ollut tehdä estettä myös, mutta este ei pysynyt tuulessa pystyssä, joten tehtiin eteen-lähetystä ja sitten toisella kierroksella perusasentoa ja seuraamista. Eteenlähetyksessä olin iloinen, suorastaan ylpeä siitä, millaisella innolla tuo hurttimus paineli heti ensi käskystä eteen (ruokakupin luo). Mun kipponi oli liian kevyt ja lensi tuulen mukana heti kättelyssä, mutta sain lainata kouluttajan kippoa. Siinä oli ollut kissanruokaa ennen mun herkullistakin herkullisempia broilerpyöryköitä ja Adan ilme oli kyllä aika priceless kun se maistoi sitä ekan kerran. Hyvä kun ei heittänyt volttia taaksepäin... Sain melko pahaa silmää koiralta siitä, miten tässä nyt vähintäänkin yritetään myrkyttää sitä, mutta kyllä se aikansa haisteltuaan sitten napsi makupalat sieltä kiposta. Ja laukkasi seuraavallakin kerralla ihan täpöillä kentän toiseen päähän kupin luo. Jes! Adan bravuuri on ehdottomasti kaikki nuo eteen-lähetykset, esteet, ruutuun lähetykset jne. joissa se saa itsenäisesti painella.

Toisella kierroksella sääolosuhteet kurjenivat entisestään, mutta perusasento löytyi ihan kivasti kun vähän treenattiin. Tai siis, koira löysi just sen paikan jonka sille olin opettanut, mutta kun olin opettanut liian eteen, niin nyt jouduttiin sitten treenaamaan sitä taaksepäin. Koira älysi kyllä heti oikean paikan, kun vaan minä sain räpylän siihen housunsaumaan, missä sen kuuluisikin olla. Seuraaminenkin sujui tosi kivasti, ollaan treenattu sitä tosi lyhyissä pätkissä aamulenkillä, samoin kuin niitä jättäviä liikkeitä. Sain edellisellä kerralla neuvoksi sen, että muistan antaa epäsäännöllisemmin namia - eli kun oon nyt antanut hyvästä pidemmästä pätkästä palkan, niin pitäisi välillä antaa ihan heti ja välillä sitten noita pidempiä, että koiralle jää se fiilis, että milloin tahansa se voi saada sen. On musta parantanut liikettä, tosin vieläkin Ada lopettaa välillä vähäksi aikaa namin jälkeen seuraamisen, kun se luulee, että tää oli nyt sitten tässä tää treeni.

Perjantaina on vikat tokotreenit toisella kouluttajalla, katsotaan tuleeko viikkoon jotain muuta korvaavaa ohjelmaa. Nyt musta on ollut aika kiva tällainen 2 kertaa viikossa sykli, siinä on vähän nuo treenit jopa tukeneet toisiaan, kun on pitänyt miettiä enemmän missä välissä mitäkin liikettä treenaa ja mitä kaikkea pitää ottaa huomioon. Jälkeäkin pitäisi muistaa tehdä jossain välissä, Ada on aina aamulenkillä niin into piukeana nuuskuttelemassa kaikkea, että tuollainen nenätyö olisi palkitsevaa kummallekin.

Paimenkoira :)

2011-09-11T16:48:00.000+03:00

Oltiin tänään taas tallilla katsomassa, mitä ms Ada nyt sanoo hevosista. Viimeksihän homma oli vähän jännää ja nytkin alussa Ada oli ilmeisen levoton hevosten lähietäisyydellä. Homma alkoi lutviutua siinä vaiheessa kun lähdettiin kahden ratsukon voimin kävelemään ja minä ja koira tultiin mukana kävellen, välillä edessä ja välillä takana. Ja siinä vaihessa kun sain luvan päästää koira tallinpihassa vapaaksi homma oikeastaan rentoutui kokonaan - jotenkin se, että se sai itse ratkoa tilanteen ilman että minä roikun narussa helpotti sitä ihan selkeästi. En tiedä missä vaiheessa jännitys vaihtui paimennusviettiin, mutta yhtäkkiä kun katsoin laitumelle siellä se koira teki hienoja kaaria ja yritti pitää pollet kurissa :) Hevoset tosin vetelivät ruohoa sen verran antaumuksella, etteivät lotkauttaneet korviakaan näille yrityksille vaan pysyivät paikallaan kuin tatit, mutta silti oli hieno katsoa koiran menoa. Jos pääsisi mukaan johonkin paimennuskurssille, niin Ada pääsisi kokeilemaan siipiään (tassujaan?) ihan oikean (ja vastaanottavaisemman) lajin kanssa. Nuo on vaan jänniä hetkiä nuo, joissa koiralla ihan selvästi kytkeytyy aivoissa joku syvempi yhteys päälle.

Ja voi pojat, että tallireissun jälkeen pientä väsytti...

Syyshepuli

2011-09-04T21:32:00.002+03:00

Joskus vaan on pakko ottaa spurttia, kun on hakenut palloa uudestaan ja uudestaan. Tai vaikka ei olis hakenutkaan. Go Hepuli!

No, haki se sitten todistettavasti aina välillä sitä palloakin :)

Hauhau-hauhauhau

2011-09-03T14:15:00.003+03:00

Syyskaudella meillä on Adan kanssa kolme päällekäistä kurssia. Nyt kun Jii on opiskelemassa toisaalla, mulla on aika rajallisesti mahdollisuuksia harrastaa ilman koiraseuraa (tuntuu niin mälsältä jättää se työpäivän jälkeen yksin), joten harrastan sitten koirajuttuja. Meillä on Espoon palveluskoiraklubin tottista ja sitten Tiinan kursseilla tokoa ja käyttäytymistieteellisen jatkoa.

Tottis- ja tokokurssilla sitä huomaa, että vaikka ajatus oli Adan pikkupentuvaiheena hyvä ja kaunis (mun koirani on maailman treenatuin ja sitärataa...), ei sitä sitten kuitenkaan ole tehnyt tarpeeksi hommia sen kanssa. Ja kun tekee, niin tekee ihan päin seiniä. Olen ollut nyt kahdella tottiskurssilla ja tykkään siitä meiningistä, vaikka aika vahvasti nami-imutusmeiningillä tätä alkuvaihetta tehdäänkin. Kivaa on se, että kun yhtä koiraa treenataan, odottavat muut koirat autossa. Se on silkkaa ihanuutta, sillä Adan kanssa on käynyt selväksi kuin pläkki mikä meidän ongelmakohta on. Heti kun koira turhautuu, se alkaa haukkua. Ja jos Ada joutuu odottomaan, se turhautuu.

Oon yrittänyt miettiä pääni puhki, että mikä hemmetti sillä on. Onko se epävarma, enkö ole ohjaajana tarpeeksi jämäkkä, vai olenko sitten liian vaativa? Vai epäselvä? Mistä ne kierrokset? Ja miten tilanne pitäisi ratkaista. Kesällä aloitettiin vilttitreenit, missä Ada aina välillä kesken treenien viedään viltille, jossa se saa välillä syödä kongia tai järsiä luuta, jotain mikä saa sen pysymään rauhallisena muiden koirien seurassa. Se toimii, tavallaan. Jos on kyllin hyvä nami siinä kongissa. Ja vain sen hetken kun sitä namia saa helposti sieltä kongista. Ja sitten taas nupit kaakkoon ja kierrokset kattoon. Edellisviikolla käyttäytymistieteellisellä kurssilla aloitettiin sellainen harjoitus, missä minä vain kävelen ja välillä pysähdyn ja Adaa palkitaan kun se pysyy rauhallisena. Toimi viime viikolla, eilisissä treeneissä ei todellakaan.

Eilisissä treeneissä keskityttiin toko-tunnilla seuraamiseen (meni hyvin!), paikkamakuuseen (ei niin kovin hyvin!), ruutuun lähettämiseen ja esteen hyppäämiseen (meni molemmat superhyvin!). Itse asiassa liikkeet meni kaikki mukiinmenevästi, mutta heti kun ei ollut ohjelmaa hetkeksi Ada vaan haukkui. Se on varmaan ärsyttävää muistakin treeneissä olijoista ja nyt saatiin muutkin koirat ihan kierroksille. Mutta ennen kaikkea se terävä, korkealta lähtevä kiljahdus joka Adan haukkuna tunnetaan, alkaa porata reikiä mun kalloon. Ja kärsivällisyys on menossa ihan tosi kovaa vauhtia mäkeen koko koiran kanssa. Sanoin ohjaajallekin, että on niin kamala sääli, että kun Ada niin mielellään ja aika kivastikin kaikkea liikkeitä tekee, että se kertakaikkiaan saa itsensä (JA MINUT!) ihan solmuun tuolla haukkumisella.

Käyttäytymistunnin puolella menikin sitten ihan reisille, koska mua ärsytti ja kaikki heijastui tietysti koiraan. Sitten käytiinkin ihan kierroksilla, välillä Ada juoksi liinan päässä ihan hepulissa ja puri hihnaa. Enkä osannut tehdä juuri mitään sen rauhoittamiseksi enää siinä mielentilassa, vaan ärsyynnyin lisää. Ne hetket kun sen piti odottaa ruutuun lähetystä tai hyppyä meni ihan kivasti, mutta sitten kun ei ollut ohjelmaa, tunti oli yhtä sekamelskaa.

Kaiken koirien käyttäytymisestä oppimani perusteella mä tiedän, että sitruunapannat on pahasta ja koiraa ei saisi tuollaisesta rangaista, ainakaan pentukoiraa. Mutta kohta mua ei enää saa tuon hurtan kanssa mihinkään treeneihin. Ehkä Adan olisi mukavampikin, jos sen ei sitten tarvitsisi käydä missään treeneissä. Ehkä se vain ei oo sellainen koira. Ja sit kuitenkin, sillä on niin paljon energiaa ja se on niin hyvä tekemään, että en haluaisi vielä luovuttaa. Surkeintahan tässä on se, että jonkun toisen ohjauksessa se varmaan olisi ihan toisenlainen. Blargh.

No, nyt nautitaan ihanasta syyssäästä mökillä ja unohdetaan kaikki tyhmät ärsytykset. Täällä Ada on aina tosi kiva ja on ihana katsoa, miten paljon se nauttii pelloilla ryömimisestä (varsinkin nyt sänkipelloilla se on juoksee ja kaivaa mutaa ihan sekopäänä). Taidanpa mennä sen kanssa nyt ulos :)

Kolmas kerta toden sanoo

2011-08-30T23:45:00.000+03:00

Tällä viikolla kokeilussa oli uusi tuttavuus, söpö suomenhevostamma. Oikeasti listassa oli ihan toinen hevonen, mutta olimme sopineet toisen tuntilaisen kanssa, että jos hän vielä kerran saa putkeen saman hevosen, teemme vaihdon niin hänkin saa kokeilla välillä muita polleja. Tamma on aina näyttänyt musta vähän semmoiselta peruskaahottajalta, mutta yllätyin suuresti selässä - se oli tosi herkkä pohkeelle ja istunnalle ja osaavakin vielä. No joo, vauhtia todella oli, mutta se kyllä kuunteli hyvin ulko-ohjaa ja rauhoittui. Tai ei ehkä rauhoittunut, mutta hidasti :)

Tunnilla tehtiin avotaivutusta siten, että sisäohjan piti olla rentona, taivutus tehtiin edessä olevalla ulkopohkeella ja vastapainona sisäpohje käski eteenpäin. Kulmat tehtiin samalla idealla, taivuttamalla ulkopohkeella hevosen etuosaa. Se oli vähän erilainen tapa ajatella liikettä ja hetki meni tajuta, että ulkopohjetta todella voi käyttää myös edessä eikä vain takana, jostain syystä muhun on iskostettu että käännöksissä ulkopohje on takana ja piste. Hevoset kuitenkin tottelivat ihan hyvin pohjetta edessäkin, mun haaste oli pitää tamma riittävän rauhallisena että se ei päässyt sisäkautta levähtämään.

Kaikenkaikkiaan meni tosi kivasti, hevonen oli aika haastava ensimmäistä kertaa mutta se oli niin rehti ja reilu että tunti oli tosi miellyttävä. Olin tosi iloinen siitä, että pääsin kokeilemaan sitä.

Parempaa yritystä

2011-08-23T13:29:00.004+03:00

Syksyn toka tunti menikin jo paljon paremmin kuin ensimmäinen. Sain mukavan Omppu-tamman, joka oli vielä laidunkaudesta vetreä. Se on kiva polle ehkä juuri siksi, että vaikka se on herkkä varsinkin eteenpäin ajaville avuille, se ei pahastu vaikka sitä ratsastaisi välillä vähän isomminkin avuin. Juuri sopiva tauon jälkeinen harjoitusratsu siis, antaa anteeksi ratsastajan heilumista ja mokia aika paljon.

Tunnin aiheena oli hevosen taivuttaminen ja suoristaminen, paino suoristamisessa. Ope puhui paljon juuri siitä, että usein taivutetaan ja taivutetaan, mutta jätetään suoristamatta. Nyt tehtiin ympyrällä vastataivutuksia ja sitten suoristettiin niin että ympyrällä hevonen kulki vain asetettuna. Tammalle teki tosi hyvää ensin taipua (varsinkin toiseen suuntaan, sillä jää helposti vasen takajalka sisään ja oikea lapa työntyy ulos) ja suoristamisessa sen sai selvästi parempaan kontrolliin.

Tamma on mun mielestäni vaikea juuri siinä, että sillä on selvä patenttimuoto, jossa sen kaula kyllä menee oikeinpäin, mutta se jää selästä ja takaosastaan jäykäksi. Aina kun ratsastan tammalla mun päätavoite on rentouttaa hevonen ja ratsastaa sen selkää ylös, vaikka se sitten vähän muuten muodossa näkyisikin (yleensä menee aika pitkäksi alkuvaiheessa). Tamma on mulle tosi vaikea myös siinä, että kun se on rento ja ihana, se vastaa kaikkiin istunta-apuihin ja on pehmeä kädelle. Mutta sitten tapahtuu jotain (ingredient X) ja sitten meno on kaikkea muuta kuin rentoa ja ihanaa, hevonen jännittyy kuin viulunkieli ja taas aloitetaan alusta. Saispa jostain itselleen sellaiset aivot, jotka tuossa tilanteessa antaisivat jatkaa itse tasaisena, hermostumatta.

Tamma rentoutui paikoitellen, mutta lievää epätasaisuutta siis jäi. Se myös yritti kiihdytellä vielä loppuravissa. Mutta kokonaisuutena nyt alkoi jo löytyä eri ruumiinosat ja tällaisen hevosen kanssa, joka liikkui itse eteenpäin mulle jäi vähän energiaa ratsastaa hevostakin. Ja fiilis oli tosi hyvä!

Tauko tuntuu

2011-08-15T13:12:00.003+03:00

Pidin kesän hevostelutaukoa, jotenkin se vain kävi niin. En edes muista milloin olisin ollut yli 2,5 kk ratsastamatta ja nyt se meni kuin huomaamatta. Koko kevään oli ärsyttänyt jatkuva taantuminen lajissa, varsinkin kun tunnillamme käy myös niitä ihmisiä jotka oikeasti edistyvät harrastuksessa. Siksikin oli hyvä ottaa vähän hengitystaukoa.

Fiilis tallille päästyä ei kuitenkaan ollut niin kovin huikea, kun näin että olin saanut ratsuksi saman ruunan, jolta lensin kuin leppäkeihäs juuri ennen joulua. Siinä välissä en sillä ollut mennytkään, mikä ehkä oli mun sisäisen tasapainon kannalta hyväkin juttu. Tuntikaverit koittivat rauhoittaa, että ruuna on ollut koko kevään ja kesän ihan erilainen, että sillä nyt vain silloin oli jotenkin selkä kipeä tms. Laitoin epäillen hevosen kuntoon ja päätin olla positiivinen.

Ensimmäiset 15 minuuttia selässä kirosin olemattomaksi tippunutta kuntoa. Kansalaiset, pentukoiran kanssa haahuilu päivittäin ei vastaa kunnon urheilua, tässä todisteet. Oli todella outoa, miten aivot osasivat kyllä kertoa, että nyt asento leviää, lisää vatsalihaksia, mutta vatsalihakset (ja vähän muutkin lihakset) ilmoittivat, että älä luule.

Selvisin kuin selvisinkin tunnista, vaikka vähän epäselväksi jäi oliko se kuinka kivaa vai ei. Ruuna oli itse asiassa loppupeleissä ihan ookoo, mulla ei selvästi ollut tarpeeksi kuntoa ratsastaa sitä kunnolla eteen, että se olisi liikkunut superisti, mutta edellisenkaltaista katastrofaalista ristiriitatilannetta ei saatu aikaiseksi. Laukassa se ei liikkunut kunnolla eteen ja siinä päädyin armahtamaan itseäni ja katsoin sitä läpi sormien. Mutta pysyin selässä, muistin vielä suurinpiirtein miten ratsastetaan (vaikka kroppa ei kaikkea halunnutkaan totella) ja päällimmäiseksi jäi sentään ylpeys siitä, että uskalsin koko hevosella ylipäätään mennä. Ja tietysti se, että ratsastuskausi avattiin jos ei nyt hyvällä niin sentään ihan mukiinmenevällä tunnilla.

Agilitytreenit

2011-08-11T22:20:00.002+03:00

Kolmas kerta pentuagilitykurssilla, olihan taas hurjan kivaa! Kahdella aiemmalla kerralla tutustuttiin putkeen, pussiin, hyppyesteisiin (matalina), A-esteeseen, pöytään ja niihin pujottelutikkuihin sekä renkaaseen, joista ainoana Adalle päänvaivaa tuotti rengas, siitä kun olisi ollut kiva mennä alta tai sivusta :) Tänään vuorossa oli puomi, missä meidän sählä iloisesti pyllähti toisella kokeilemalla puomilta, takajalat ei vain pysyneet etujalkojen linjalla. Katsoin videon hidastettuna, koiralla heiluu häntä koko ajan ja laskeutumisen jälkeen se pyrkii heti uudelleen puomille. No harm done :)

Sitten tehtiinkin lopputunti pienimuotoista rataa, ensin ihan suoralla linjalla putki, este ja putki ja sitten putkia pyöristäen että saatiin sellainen putki - este - putki - este -putki kombo. Siinä piti tehdä valssiohjaus eli niin, että vaihdetaan kesken kaiken ohjauskättä koiran suuntaisesti. Tässä videota meidän suorituksesta. Ihan hyvin meni, paitsi tullessa siihen takaputkeen se törmäsi putken reunaan, mä toin sen väärää linjaa. Mutta olin tosi tyytyväinen siitä, miten se tykkäsi tehdä ja irtosi aika itsenäisesti tekemään.

Olis videota viimeisestä radastakin, mutta siinä meni kaikki pieleen, Ada väsyi ihan selvästi eikä enää keskittynyt. Mutta innoissamme jäämme odottelemaan, että neiti täyttää vuoden niin päästään lisää agilityhommailemaan :)

Vihdoin terve koira!

2011-08-11T16:21:00.003+03:00

Ada kävi maanantaina hammasleikkauksen jälkeisessä kontrollissa eläinlääkärissä. Se olikin sitten sen melkein 8 kuisen elämän 13 kerta... Mutta nyt se on virallista, se on ihan terve koira! (Ainakin hetken)

Nyt on takana 3 virtsatietulehdusta, 1 emätintulehdus, nenäpunkki, flunssa, jatkuvat silmätulehdukset ja yksi korvatulehduskin, 1 kulmahampaan poisto rautahampaan tieltä, huoli liian kapeasta alaleuasta ja oikomishoidosta (Ada söi kuukauden raakaluita päivittäin, hampaat kasvoi niillä hienoiksi) ja nyt tämä viimeisin eli murtuneen hampaan poisto. Sekin oli kuulemma maitohammas, mutta koska alta puuttui rautahammas niin se ei olisi lähtenyt itsekseen. Noita rautahammaspuutoksia oli sivumennen sanottuna 4, onneksi kaikki niitä väliposkihampaita, jota koira itse ei kaipaa.

En edelleenkään tiedä mikä epäonnen tähti on Adan päällä ollut, kun se on pienenä joutunut kaikki nuo taudit koluamaan, mutta ihanaa sentään ettei siellä ole mitään kovin vakavaa tai elämää haittaavaa ollut. Näyttelykoiraa siitä tuskin koskaan tulee, mutta emäntä ei ehkä kovin näyttelyhinkuinen olisi ollutkaan. Kouluttaja suositteli kuitenkin meille mätsäreitä, kun Ada kuulemma seisoo niin nätisti. Katsotaan. Nyt vain nautin siitä, että koira on terve ja sen kanssa puuhaaminen on kivaa.

Yritän suunnitella syksyn kursseja ja tekisi mieli tehdä vaikka mitä. Vähän takaraivossa mietityttää milloin neiti aikoo saada ekat juoksunsa - teinielkeitä on ollut nyt koko kesän ja esim. haukkumista esiintyy häiritsevässä määrin esim. koulutustunneilla ja mökillä. Ei onneksi vielä kotona.

Kesällä oltiin sellaisella käyttäytymistieteellisellä kurssilla, tosi tosi kivaa ja hyödyllistä. Sai ihan uudenlaisia ohjeita koulutukseen ja nyt edes vähän ymmärtää mitä pitäisi tehdä. Syksyllä alkaa sitten toko ja lisää tuota käyttäytymistieteellistä ja nyt tässä välissä ollaan oltu sellaisella kolmen kerran pentuagilitykurssilla, jossa varovaisesti tutustutetaan koiraa agiesteisiin. Tänään on vika kerta, pidetään peukkuja! Ada on tykännyt agilitystä ihan älyttömästi, joten kun se täyttää vuoden, vien sen ehdottomasti uudestaan!

Pentukurssilla

2011-05-12T16:00:00.000+03:00

Ohhoh, taas on kuukausi vierähtänyt, ihan tuosta vaan. Töitä on tullut tehtyä taas enemmän kuin laki sallii (tai ihan nippanappa niissä rajoissa) ja loppuaika on mennyt koiran kanssa puuhaillessa. Mökkikausi avattiin tältä keväältä pääsiäisenä, kun oltiin melkein viikko putkeen mökillä (ihanaa, loma!).

Adan kanssa ollaan treenailtu aika vaihtelevasti. Olimme Koirakoulu Kompassin pentukurssilla, jota voin kehua ihan täydestä sydämestäni. Meillä kouluttajana oli Tiina Paavola ja kurssi keskittyi perus- ja arkitottelevaisuuteen, käytiin läpi kontakti monista eri asennoista, tule, odota, koske, alusta, sivulle sekä ennen kaikkea komento jätä, joka minun ja Jiin mielestä jo yksinään oli koko kurssin hinnan väärti :) Kurssilla keskittyttiin perusasioihin ja keskusteltiin aika paljon siitä, miltä harjoittelu oli kullakin viikolla tuntunut ja mikä sujui. Adan kanssa oltiin harjoiteltu kontaktia jo aika paljon samoin kuin perusliikkeitä (maahanmeno on yhä tosi vaikeaa, siihen tarvitsen apua tässä lähiaikoina). Tiesin, että ne sujuvat kotioloissa hyvin, mutta pentukurssin häiriö oli kysymysmerkki, kun Ada tuntuu ihan kuurolta muiden koirien seurassa. Luokassa jostain syystä koira silti keskittyi ja teki kuten halusin, viikosta toiseen. Olen ihan hirmu ylpeä meidän koirasta! Jostain syystä keskittyminen katoaa kyllä välittömästi kun tullaan pois sieltä luokasta ja esim. kohtaaminen koirakoulun pihalla onkin sitten jo ihan toista...

Ada on alkanut haukkua vähän ikävästi, se haukkuu kun sillä on tylsää tai huomiohaukkua tai ihan muutenvaan. Mökkikeikoilla olen opettanut sille käskysanan hauku ja yrittänyt opettaa myös sitä hiljaa -komentoa, se ei vielä ihan ole mennyt jakeluun. Tai ainakaan Ada ei tottele sitä :)

Pentukurssin lisäksi uskaltauduin minäkin yhteen Collieyhdistyksen näyttelykoulutukseen ja meni kyllä Adalta niin penkin alle kuin voi, paljolti siksi että emäntä ei ollut yhtään kärryillä siitä mitä olisi pitänyt tehdä. Siinä juoksuosiossa Ada jahtasi mun koipia, se ei suostunut näyttämään hampaitaan ja seisominen oli niin ja näin. Silti olin ylpeä siitä, että se oli kuitenkin juoksua lukuunottamatta verrattaen rauhallinen ja että minä itse en kerännyt kierroksia siinäkään vaiheessa kun kouluttaja otti multa hihnan ja pisti koiran kuriin mun puolesta. Kyllä mä tiedän, että oon väliin liian löllö Adan kanssa, mutta tuntuu kertakaikkisen vaikealta tietää milloin saa vaatia ja milloin taas ei. No, kai tässä oppii.

Lisäksi aloitettiin tänään ihmisjäljen alkeet -kurssi ja treenattiin makkararuutua ihan aluksi (teorian lisäksi, tietty). Käytännössä Jii tamppasi meille metrixmetri ruudun, johon ripotteli makkaraa tiheämmin reunalle ja harvemmin keskelle. Nyt sitten koiran pitäisi oppia omatoiminen, rauhallinen nakkien etsintä ruudusta niin, että se pysyy ruudun sisällä ja alkaa hiffata, että tallattua maata kannattaa nuuskia koska sieltä bongaa nameja. En muuten tiennyt, että jäljestyksessä se tallatun maan jälki on se tärkein - luulin, että se olisi ollut ihmisen haju. Se kuulemma kestä maksimissaan 12 tuntia, ja aurinko, kova alusta ja kaatosade voi viedä sen sieltä parissa kymmenessä minuutissa (erittäin hyvä oppitunti muuten, jos joskus pitää olla lakia paossa :)

Kivaa koirailua siis ollut, eniten olen kuitenkin nauttinut niistä hetkistä mökillä, jolloin aurinko paistaa ja koira pinkoo vapaana minkä kintuista pääsee pitkin peltoja. Vitsi kun sitä vois aina pitää vapaana...

Berliinin kevät

2011-04-06T16:19:00.000+03:00

Olin viime viikonloppuna tsemppaamassa perhettä Berliinin puolimaratonilla. Itse en Adan tulon jälkeen ole oikein ehtinyt lenkille, joten en mennyt helteeseen rääkkäämään itseäni. Ensi vuonna koira epäilemättä on jo hoitanut mun juoksutuksesta siten, että olen puolimarakunnossa :) Muu perhe oli jo nyt, veli juoksi vähän yli puolitoista tuntia, isä ja äiti vähän yli pari tuntia. Hurraa meidän perhe!

Berliini vähän jakoi mun fiiliksiä. Siellä oli paljon ihanaa ja samaan aikaan jotain oudon luotaantyöntävää (ainakin itäpuolella ja metron ihmistungoksessa). Mutta ehdottomasti haluan sinne vielä takaisin.

Mun perhe. No melkein, tässä joukossa tais olla sijoittuneet sijoille 1-10. Painoi 5 km kohdalla aika helkkarin kovaa ohi - ja jo siinä vaiheessa taisi olla kaulaa seuraaviin joku parisataa metriä. Eivät siltikään alittaneet loppuajassa tuntia - lämpöä taisi olla joku +24C ja tietyillä kaduilla auringon paahteessa nousi lämpö kuulemma yli 30 asteen. Mutta kovaa menivät silti :)

Piti vähän kuvata hevosiakin. On siellä joku Brandenburger Tor taustalla, mutta nää vei mun huomion.

Mutta tärkeimpänä se kevät. Miten ihanaa voida nähdä kevään puhkeavan - ja kahdesti vuodessa! Uskon vakaasti, että kyllä se vielä tänne Suomeenkin koittaa, kohta. Viikonlopun aikana Berliini sai lehdet ja kukat. Upeaa!

Caught in the act

2011-03-28T17:47:00.004+03:00

Just kun menin mainostamaan sitä, ettei tää hurtta oo mitään tuhonnut...

Ei kerrota Tuire Kaimiolle :)

Naksutinlenkkejä ja kevätaurinkoa

2011-03-27T16:52:00.004+03:00

Ada tänään lauttasaaressa. Ekat kunnon kurakelit...

Miten ihanaa kun aurinko paistaa, on jo lämpimämpi ja koira on pysynyt hyvin terveenä! Elämä on paljon helpompaa, kun ei tarvitse ihan joka hetki olla ravaamassa koiran kanssa hissillä ylösalas. Tehtiin tilastoa viime viikolla ja saatiin päivälle silti 17 kpl pissejä (5 sisään, ei oltu ihan hereillä), joten meno on aika hurjaa silti. Mutta sekin tuntuu jo juhlalta, kun ajoittuu tasaisesti päivän mittaan. Toisaalta on kyllä hirveän helppoakin - meiltä on moneen kertaan kysytty mitä kaikkea koira on tuhonnut. Ei se mitään ole tuhonnut. Yksissä legginsseissä on reikä ja yhteen vastaostettuun hupparin hihaan osui Adan hampaat myös liian terävästi. Mutta muuten Ada on kiltisti tyytynyt silppuamaan sanomalehtipaperia ja talouspaperirullien hylsyjä sekä omia puruluitaan. En valita :)

Muutenkin moni asia menee koko ajan paremmaksi. Koulutuksessa olen pari viimeistä viikkoa ottanut tavoitteeksi paremman kontaktin. Nyt sujuu jo suht varmasti komento "katso" ulkonakin ja namia ei oteta lattialta ennen kuin on saatu lupa. Otin naksuttimen viime viikolla käyttöön ja olen oikeastaan tosi hämmästynyt miten paljon se on koulutusta helpottanut. Lenkeillä olen keskittynyt palkitsemaan näin alkuun vähän kaikesta, ts. vapaaehtoisesta kontaktista (seuraamisen alkeet on hanskassa) ja sitten naksutellut aina kun Ada huomaa jotain siinä uskossa, että joku päivä se vielä tulee hakemaan namia aina kun näkee jotain jännää. Tämä toimii jo ihmisten ja vähän tylsempien eläinten (lintujen, oravien jne.) kanssa, mutta koirat. Tuntuu, että koko koira menee kuuroksi noissa tilanteissa. Kiva, että se suhtautuu kaikkiin koiriin positiivisesti silti, mutta jossain kohti pitää koittaa kouluttaa sinkoilu pois :)

Villa Elfvik viime viikonloppuna. Kuva ei muuten ole niin hyvä, mutta tuo velmu ilme on niin taattua neitiä, että oli pakko ottaa se tähän :)

Lisäilonaihe on se, että Adalta sujuu niin hienosti autoilu nykyisin. Yritimme vähän aikaa pitää sitä takapenkillä, mutta siellä meno oli liian rauhatonta eikä koira missään vaiheessa esim. nukahtanut. Sitten kokeilimme pistää koiran omassa punkassaan takakonttiin - ja voilá, homma alkoi pelittää heti. Nyt se on ihan rauhassa, nukkuu punkassaan ja voimme viedä sen minne vaan, kunhan muistaa pitää pisutauot tunnin välein. Ollaan käyty Tampereella ja Lahdessa ja moneen kertaan penkomassa lähialueita, kuten Villa Elfikin aluetta ja Lauttasaaren rantaa. Tietty lähinurkatkin on kierretty moneen kertaan, samalla alueella yli 10 vuotta asuneena on ollut myös hauskaa huomata, että aika moni koirapolku on mennyt jotenkin ohi. Täällä on hienot koiranulkoilutusmaastot lähelläkin! Mulla on koiran aamuhoitovuoro ja nyt on ollut niin mukava kun on valoisassa saanut mennä rauhassa nuuskutellen, eikä kylmä ole ajanut heti kotiin.

Aika leikkisä tapaus se on :)

Ja kuvauksellinenkin, kun sille päälle sattuu :)

Yleensä neiti on myös superrohkea ja utelias, mutta jostain syystä nämä hanhet tänään sai vaatimaan syliinpääsyä. Siinä niitä sitten tuijotettiin pitkä tovi yhdessä. Hassu koira...

Mutta kerrassaan ihanaa koirailua on ollut taas!

Tauko tekee hyvää!

2011-03-23T17:37:00.002+02:00

Tänään sain kammettua itseni pitkästä aikaa uintikurssille. Olen vedonnut Adan tulosta lähtien miloin flunssaan, milloin koiranhoitoon, milloin vetämättömyyteen ja Jii on saanut mennä yksin polskimaan. Mutta nyt sain vihdoin itseäni taas niskasta kiinni ja menin mukaan.

Ja mikä yllätys - viiden viikon tauon aikana oon jotenkin oppinut kroolaamaan. Ihan käsittämätöntä! Viimeksi se oli ihan kamalaa räpiköimistä, jossa meinasin hukkua joka hengitysyrityksellä. Ja nyt (vaikkei se ehkä kamalan nättiä ollutkaan) pystyin kuitenkin tekemään sitä 100 metriä putkeen. Hämmentävää! Tietoisesti en ole yhtään harjoitellut sitä tässä välissä, mutta selvästi aivot yhdistelevät asioita itsekseen.

Varsinaisesti tänään harjoiteltiin käännöksiä, ne tuntuivat aika vaikeilta vaikka joskus lapsena ne osasinkin. Nyt meni kloorivettä nenään ja suuntavaisto katosi. Mutta jos se korjaantuisi sitten vaikka tässä ensi kertaa odotellessa?

Ponikoira!

2011-03-14T19:31:00.000+02:00

Käytiin viikonloppuna tutustumassa poneihin, vihdoin! Olin etsinyt hetken paikkaa, jossa Adaa voisi totuttaa hevosiin. Kaverin vuokrahevosen tallille sai kuin saikin viedä koiria ja siellä Ada teki sitten ensitutustumisen tähän jaloon lajiin :) Tai no, oltiin me nähty jo aiemmin pari hevosta kävelemässä mutta Ada ei edes tajunnut että siinä mitään menikään kun olivat niin isoja. Nytkin vaikutti siltä, että esimerkiksi hevosenpee oli kyllä selvästi mielenkiintoisempi kuin itse eläimet. Ne oli sitäpaitsi lähietäisyydeltä aika jänniä, ainakin aluksi.

Oli kyllä mahtavan uteliaita hevosiakin, eivät säikkyneet yhtään Adaa vaikka tämä koittikin jännityksessään vähän ensin isotella ja pisti oikein haukkushown pystyyn.

Välillä piti ottaa neitiä syliinkin, kun jännitys yltyi liiaksi. Onneksi paistoi aurinko ja oli lämmintä, niin ehti ottaa alkututustumisen ihan rauhassa.

Vähitellen sitä uskallettiin lähestyäkin. Haukkua kyllä piti silti aina välillä, etteivät päässeet mokomat karvajalat luulemaan itsestään liikoja.

Sitten käytiin vähän taluttamassa heppaa pitkin peltoja. Ada kyllä näytti tässä paimenvaistonsa. Jos mentiin hevosen edessä niin homma toimi ihan kivasti (ja hiljaa), mutta vierellä ja takana pidettiin kyllä hevoselle kovaa jöötä, että kuljes nyt siinä kunnolla tai minä täältä vähän näykkään jalkaa. Meillä on oikeasti aika iso pieni koira :)

Oon kyllä tosi ylpeä meidän koirasta, kun se näin rohkeasti uskalsi lähestyä isompiakin hevosia (jotka oli myös kärsivällisiä kuin enkelit koiraa kohtaan...).

Koiran näkökulmasta hevonen näyttää aika isolta, testasin :)

Se löysi sisäisen sankarinsa ja lopetti lopulta jopa haukkumisenkin. Sen sijaan se keskittyi syömään hevosten heinät ja purut, omistajien riemuksi... Ilmeisesti ruokavalio ei sisällä luonnostaan kylliksi kuitua, tai jotain.

Minä lähdin vielä kaverin kanssa kivalle maastolenkille heppojen kanssa, Jii vei Adan kotiin lepäämään. Me heitettiin semmoinen mukava reilu 7 km lenkki ja päästiin yhdellä laukkapätkällä oikein upeaan kiitolaukkaankin, vaikka mun ratsu olikin jo muutaman kesän nähnyt.. Ilma oli ihan käsittämättömän upea ja ratsastus tuntui niin virkistävältä ja omalta, ettei mitään rajaa! Just tuommoista sen pitää ollakin, hyvä sää, hyvää seuraa, ihanat talvimaisemat ja letkeä menokavio, josta on ensin lämmitelty jännitykset ja kolotukset pois. Silloin meno on niin tasapainoista, niin joustavaa, niin vaivatonta, että melkein itkettää. Ja ymmärtää, miksi ihminen ylipäätään on alkanut ratsastaa. Ihanaa, että pystyi yhden päivän aikana yhdistämään sekä koirat että hevoset - parhautta!

Kaikkea se keksii...

2011-03-13T18:48:00.005+02:00

Aika täyttä koiranelämää on ollut omistajillakin... Viisi viikkoa koirailua takana ja ihanaahan se on! Ja yllättävän työllistävää ja kokonaisvaltaista. Ihaninta on katsoa, millä vauhdilla koira kasvaa. Se on nyt yli tuplasti painavampi ja venähtänyt ensin jaloista, sitten kuonosta, sitten selästä ja sitten taas kuonosta. Välillä etupää on korkeampi, välillä takapää. Viime lauantaina pompsahti oikea korva oikeanlaiseksi pystylupaksi. Eilen niin teki vasenkin. Ada tuntuu kasvavan niin kohisten, että näinköhän se pentuaika menee ihan hujauksessa ohi ennen kuin siitä ehtii nauttia kylliksi?

Ekana päivänä oltiin näin pieniä...

Ja sitten toisaalta... Ihan kivaakin, että se kasvaa. Nyt on takana pari viikkoa virtsatietulehdusta ja aika paljon pissin siivoamista. Ihanaa, että lääkkeet purivat ja pakkaset vihdoin hellittivät ja nyt voidaan ulkoilla oikein sydämen kyllyydestä. Pentukurssia piti siirtää, kun antibioottien vuoksi rokotukset saadaan vasta ensi viikolla, reilun viikon myöhässä. Tässä vaiheessa jo huomaa, ettei koiran koulutus olekaan ihan niin järjestelmällistä ja täydellistä kuin etukäteen ajatteli ja itselleen lupasi. Pennun aktiivisuustaso on ihan huikea hereilläollessa ja omistajilla on välillä vähän vaikeuksia keksiä uutta, fiksua tekemistä toiselle hetkestä toiseen. Tai sit ollaan vaan saatu liian fiksu koira :) Oon yhtä aikaa iloinen ja kateellinen siitä, että koiran päivähoito on ollut koko ajan Jiin vastuulla.

Tällainen näky on omiaan saamaan omistajan vapisemaan. Ihastuksesta - kyllä. Ja ilme johtaa myös kuumeisiin telepatiayrityksiin, jotta selviäisi mitä se nyt aikoo tehdä :) Tämä on muuten Ada tänään. Aika iso tyttö jo!

Ja sitten osioon "kaikkea se keksii":

Nyt alkaa olla siinä siinä mahtuuko sängyn alle enää säilytyslaatikoiden päälle, mutta ennen tää oli paras paikka ikinä!

Punkkaa voi hyödyntää halutessaan myös näin...

Ja tää on pyyhkeiden oikeinkäyttöä meidän taloudessa...

Mutta on se vaan maailman ihanin koirankuonolainen! Minä ja Jii mietitään vaan päivät pitkät, että onko joskus ollut aikaa kun meillä ei ole ollut koiraa :) Mä odotan jo innolla sitä, että lumet tuosta vielä vähän sulaisi ja päästäisiin kunnolla painelemaan mökillä vapaana. Lenkkikaveria nyt pitää se vajaa vuosi vielä odottaa, mutta kävelylenkkejä ollaan jo kokeiltu - kivaa on!

On se hurjasti vaan kasvanut. Mä ostin sille fleece-nutun, joka oli sille 8-viikkoisena ihan liian iso, 9 -viikkoisena siitä piti leikata takaosa pois että mahtui ja 10-viikkoisena sen tarrat ei menneet enää kiinni ollenkaan. Money well spent :) Mutta kuitenkin: tähän Jiin ostamaan koiratakkiin on vielä vähän kasvunvaraa. Että ensi syksyä odotellessa :)

Viikko koiranelämää

2011-02-13T17:28:00.007+02:00

On ollut kerrassaan ihanaa seurailla pikkukoran toimia jo viikko. Ja samalla on ollut aika paljon hommaakin siinä kaikessa :) Meidän perheen onni on ollut siinä, että Jii on voinut olla kotona ja hoitaa pikkuneitiä siinä samalla. Hän on kantanut isoimman vastuun päivittäisistä pissatuksista (ja vähän hitaiden lähtöjen korjauksista... ), mutta on toisaalta saanut myös laatuaikaa kaksin koiran kanssa, jonka uskon olevan tosi positiivinen asia, koska hän harjoittelee nyt ekan koiransa kanssa.

Viikkoon on mahtunut tosi paljon, sisäsiistiksi opettelu on vielä kesken, mutta omistajat oppinevat nopeammiksi tulkitsijoiksi. Heräämisen ja ruoan jälkeen toki osataan viedä, mutta kesken leikin ei aina osata. Ja lisäksi tulee jotain ihmeellisiä jälkipissejä 10 min lenkin jälkeen, vaikka pikkupisu olisikin ulos tullut. Ehkä ulkona on liian kylmä, että sinne viitsisi jäädä sen kummemmin liruttelemaan. Sää ja lumi harmittaa muutenkin, ymmärrän miten kallisarvoisia nämä ekat viikot ovat ja sitä haluaisi näyttää pennulle koko maailman, varmuuden vuoksi. Vaan kun tässä pakkasessa pennun tulee kylmä kolmessa minuutissa...

No, kotikulmiin ollaan tutustuttu, luiskiin ja portaisiin (toistaiseksi vain ylöspäin), autoihin, sauvakävelijöihin, lapsiin ja aikuisiin, jotka kotikatua ramppaavat. Ada on vähän arka ensimmäisellä kerralla kun kohtaa uusia asioita (esim. kohiseva viemäri oli erityisjännä), mutta toisella kertaa niistä mennään ohi tai käydään ihan reippaasti tutkimassa. Senkin vuoksi olisi hyvä näyttää kaikenlaista.

Ensimmäinen haaverikin sattui, kun Ada liukastuessaan ilmeisesti venäytti vasemman etulapansa ja ontui sitä seuraavan tunnin. Ei kylläkään aristanut mitään kohtaa, mutta emäntä oli silti sydän syrjällään ennen kuin jalalla pystyi taas astumaan. Ruoan annostelusta ollaan myös opittu yksi jos toinen juttu, mutta nyt viisastuneina tästä eteenpäin sitten jatketaan.

Kun oltiin ensin kunnolla sopeuduttu kotioloihin, käytiin pari yötä tutustumassa Jiin veljen dalmiksiin, joista nuorempi jaksoi kirmata Adan kanssa loputtomiin asti. Tällä oli ollut vastikään juoksut ja ilmeisesti löysi itsestään äidinvaistoja, kun Ada tunki nisään kiinni. Oli aika lystikästä nähdä kun suht raisu murrosikäinen dalmis antaa rei'ittää korvansa ja huulensa Adan hampaissa ilman yhden yhtä ärinää. Olihan ne hävyttömän söpöjä tunkiessa samaan punkkaankin nukkumaan.

Aluksi meno oli aika hurjan näköistä kokoerosta ja riehakkuudesta johtuen ja tapahtui vain neljän aikuisen valvonnassa. Erotettiin kaverit toisistaan heti kun alkoi näyttää liian rajulta ja Adaa kävi sääliksi. Mutta eikä mitä, meillä asuukin pieni suuri koira, joka kävi herhittämässä toista heti kun sai siihen mahdollisuuden.

Ja vielä kun toinen oli jo kiltisti kopassa Ada jaksoi yrittää.

Mutta selvästi ainakin näihin koiriin saatiin hyvä kontakti. Muutenkin Ada on kyllä tosi kivasti ja innokkaasti ollut menossa tapaamaan muita koiria, vaikken ole vielä uskaltanut ihan lähikontaktiin päästää kun ei ole vielä rokotuksia saatu. Se on kiva merkki se. Pitää vielä etsiä muut kaveripiirin tutut koirat käsiin ja sopia treffejä niin tulee kokemuksia kivoista koirista.

Ja niin, on se vaan niin söpö. Oon nähnyt koiraunia joka yö sen jälkeen kun Ada tuli. Vähän ylikierroksilla (ja väsynyt!). Mutta on se silti ihan ihana. Vaikka tekikin kolmet pissat sisälle tätä kirjoittaessa. Ekan kerran olin vaan tyhmä, sitten luulin että kun se just teki pissit niin ei tee enää ja sitten luulin, että kun se just teki kahdet pissit niin ei tee enää. Neljänsiä odotellessa :)

Meille muutti koira!

2011-02-07T20:24:00.002+02:00

Yllätys!

Kävimme tänään hakemassa pienen lyhytkarvaisen collienpennun Adan kotiin. Olo on niin onnellinen, että huimaa! Itse olen unelmoinut koirasta siitä lähtien kun lähdin opiskelemaan ja Jiin kanssa yhdessäkin ollaan puhuttu koirasta jo siitä lähtien kun muutettiin yhteen. Ja tää kaveri on ihana!

Ada vähän jännitti automatkalla, onneksi ei tarvinut ajaa pitkään kun vartissa oltiin jo uuden kodin kohdalla. Ekat 15 min oli myös vähän jännää asuntoon tutustumista, mutta sitten yhtäkkiä kuin joku olisi vääntänyt jostain vivusta koira keksi että ahaa, täällä nyt sitten ollaan. Uudet äänet kyllä huomataan, mutta häntä heiluen mennään ja lelutkin alkoivat kiinnostaa. Kasvattajalta mukaan saatu pehmovinku on näemmä selvä suosikki ainakin tällä hetkellä :)

Nyt koira ehti jo uuvahtaa hetkeksi, minäkin maltan vääntää tämän postauksen :) Tässä ensimmäiset tunnelmat illalta, ottohetkellä siis ollaan oltu noin 40 minuuttia kotona.

Apassionata

2011-02-06T23:39:00.004+02:00

Saatiin liput Apassionataan ja vietettiin heppa-aamun jälkeen myös hevosentuoksuista iltaa. Kuvat onnistuivat vähän huonosti, mutta videoita tuli otettua sitten sitäkin enemmän (ja laitan jakoon, koska nimenomaan shown alussa kehottivat yleisöä niin tekemään). Kiva show, mietin vain sitä että monen asian hienous ja hevosten upeus aukesi ehkä vain sellaiselle joka tietää hevosista ja ratsastuksesta vähän enemmän. Mutta itse ainakin nautin yllin kyllin.

Jiilläkin oli kivaa, se sano :) Eikä se oo oikeasti goottihevari, vaikka tässä vähän näyttääkin.

Toiset on tosi isoja ja toiset on tosi pieniä (niin pieniä, että mahtuu alta). Se hämmästyttää kummastuttaa pientä katsojaa..

Mun sydämen showssa vei ehdottomasti tämä aasi. Aivan hulvaton tapaus! Tässä muka nukuttiin eikä haluttu herätä, kouluttaja sai pyöritellä sitä miten vaan ilman että korvakaan lotkahti.

Sitten oli mainio tanssiva shetikka..

Upea tulisia esteitä hyppäävä 3-valjakko. Tästä voisi ottaa vähän mallia haastavista tehtävistä moniajolla...

Sitten oli vähän vikellyshowta... ja ne vatsalihakset. Kivahan se on, jos on jos jonkinmoista silmänruokaa :)

Näitä mekin aina reenataan, että mennään ali vaan jos ei muu auta. Vähän kyllä jännitti tuon pojan puolesta...

Sitten oli upeita friisipolleja, jotka tekivät jos jonkinmoista kiemuraa ja temppua. Olihan upean näköisiä otuksia!

Tämä esitys pisti ehkä eniten mietityttämään - siis kerrassaan upeaa hevosmiestaitoa, eleetöntä ja esityksen aikana hänellä oli kyllä mukana kaksi raippaa mutta niillä toden totta vain ohjattiin.

Ja samaa upeutta useamman pollen kanssa. Niisk!

Jotta oli siellä monenlaista hienoa ja upeeta. Joku vuosi taas uudestaan sitten!

Talvista hevostelua

2011-02-06T22:50:00.002+02:00

En pääse huomenna tunnille, joten menin tänään (auringonpaisteessa! valoaaa!) ratsastamaan rästituntia. Tuli sama musta Turbo kuin viime maanantainakin. Hain sen tarhasta sisään, missä olisi ollut erinomainen tilaisuus ottaa kuvia, kun kerrankin oli kamera mukana ja sitä jo mainittua valoa. Mutta unohtui... Sen sijaan epämääräisiä, vääristyneitä karsinakuvia - voilá!

On se hieno nuori ruuna vaan, ei oikein suokiksikaan uskoisi. Tunnilla oli jostain syystä vain minä ja yksi toinen, joten päästiin parituntitreeniin. Aluksi tehtiin kulmien ratsastusta etuosakäännösmäisesti (tässä ruuna karkasi lavasta - ja lapasesta alvariinsa...), sitten siirtymisiä, sitten taivuttelua ympyrällä ja vielä loppuun sellaista harjoitusta, että käännetään pituushalkaisijalle ja siitä tötsien välistä ensin kahdeksikko, sitten suoraan ja uusi kahdeksikko seuraavien tötsien välistä. Ja sitten tehtiin vain yksi kahdeksikko, väistettiin uralle ja nostettiin laukka. Helppoa aivovoimistelua siis molemmille...

Kuten viime kerrallakin, tuntui siltä että olen hevosen kanssa koko ajan myöhässä ja että en hahmota omaa kroppaani sen selässä. Sain opelta neuvon, että roikun oikeaan kierrokseen koko ajan ulkopuolella, siis vasemmalla. Molempiin kierroksiin sisäjalka alkaa hivuttautua ylös, mutta oikeaan kierrokseen ongelma on pahempi. Nyt en nykinyt ohjista niin paljon mutta silti vasta ihan lopussa taas hoksasin, että tällä hevosella kannattaa pitää vain ulko-ohja sitkeästi kädessä ja sisäohja vain asettelee ja liikuttelee, ei tee mitään muuta. Lisäksi ymmärsin opelta, että pohkeeni jää ruunan kanssa jotenkin tahmeaksi. No, onpa oppia sitten seuraavalle kerralle :)

Yritin kerrankin ottaa kuvia myös hoposista kun oli kamera ja kaikkea, mutta ne ei oikein olleet kuvaustuulella.

Mä hei just kiskoin tän loimen ihan vinoon, et viittis nyt kuvata jotain muuta??

Ei jaksa hei nyt heilua sinnepäin, meillä on päivälepo ja kaikkee...

Selkäuintia ja äidinkieltä

2011-02-05T07:57:00.005+02:00

Tiistain uimakurssilla oli tällä kertaa sijainen, mutta oikeastaan se oli vain kivaa kun tällä oli jämäkämpi ote ja suorempi palaute. Harjoiteltiin selkäuintia, ensin asentoa tekemällä radan päästä ponnistamalla lähtöjä, joissa kädet piti viedä pään ohi ja kroppa aukaista. Aluksi ajattelin, että miten tää siihen asentoon liittyy ennen kuin tosiaan hoksasi, että tästä sitten jatketaan kroppa ja varsinkin lantionkulma auki, mikä oli toistaiseksi jäänyt vähän mysteeriksi. Samoin käytiin läpi käsien oikea meno ja tehtiin ns. supermiesselkää, missä tehtiin yksi käsiveto ja laskettiin potkuja kuuteen ja sitten vaihdettiin käsivedolla kädet toisinpäin. Niin, että siinä oli siis pitkää liukuvaihetta. Meinasi kuulkaa aivolla olla tekemistä tässä, kun kesken vedonkin alkoi miettiä, että siis olikos tämä käsi nyt menossa ylös vai alas ja mitä kautta. Tää koko uimakoulu on näemmä ollut mulle yhtä dementian torjuntaa.

Sijainen antoi tosi hyvää palautetta, esim. minä sain kuulla että potkussa jalka menee liikaa koukkuun ja pitäisi olla suorempi. En hahmottanut tätä ollenkaan, vaan luulin pokkana että jalat on nyt niin suorana kuin voi. Samoin tosiaan asento jää vähän kulmikkaaksi lantiosta ja käsi ei oikeastaan vedä. Koen, että näin aloittelijana palaute on hyödyllistä kuulla, koska sitä omaa käsitystä kropan toiminnasta liikkeessä ei juurikaan ole.

Ai juu, vielä piti kertoa että jouduin kahden 10-vuotiaan tytön ahdistelemaksi saunassa. Minä tykkään käydä saunassa niin, että se lyhyt hetki kun se on mukavaa ollaan hiljaa ja vain nautitaan lämmöstä. Osuin saunaan, jossa nämä kaksi ihanaa pallosta vain pöpöttivät ja pöpöttivät. Ja siis ihan luontevasti ottivat myös minut mukaan, se oli kuulemma kohteliasta että viitsii puhua muillekin :) Siinä käytiin läpi se, miksi olen tullut uimaan, miksi minulla ei ole vielä lapsia, kehuttiin sentään että olin onnistunut "pyydystämään" miehen itselleni, miksi näytän tosi paljon vanhemmalta kuin olen ja että voidaanko käsityöt laskea harrastukseksi (minusta voi, toinen tytöistä oli sitä mieltä että ei. Hän tosin myönsi, ettei ollut tajunnut että neulominen tai askartelu kuuluu käsitöihin). Oli tosiaan sama fiilis kuin joskus silloin kun joku mummo ottaa kunnolla kuulusteltavaksi - siinä käydään läpi elämä ja teot ja armoa ei juuri tunneta.

Torstaina olin sitten taas kirjoituskurssilla. Omaa tekstiä en ollut saanut väsättyä viikon innosteluiden vuoksi, mutta sitkeästi silti menin mukaan. Olipa oikea äidinkielen kertaustunti - nyt oli muutenkin vähemmän tekstejä luettavana, joten ehdittiin käydä läpi partisiipit, essiivit ja jäännöslopukkeet sekä puhua niitä näitä kielen muuttumisesta (niisk, sekin kieli jonka itse olen oppinut muuttuu ja esim. kurssillamme oleva 18-vuotias ei kuule enää mitään ihmeellistä joissain sellaisissa kohdissa joissa minun korvat jo soi ja helisee). Lisäksi puhuttiin henkilöhahmojen uskottavasta motivaatiosta sekä siitä että kirjoittajan pitäisi näyttää eikä kuvailla. Viimeinen on itselleni vaikea konsepti, mutta kurssi on ollut siitä hyvä että ensimmäistä kertaa ylipäätään tiedostaa, että kirjailijalla todella on valtavasti muitakin vaihtoehtoja kuin kertoa, että "ilma oli kaunis" tai "tyttö oli ujo". Minä olen ainakin kokenut kurssin valtavan rikastavana sen lisäksi, että oma kynnys antaa tekstejä muille on vähän laskenut.

Veivaa, veivaa

2011-02-01T16:24:00.003+02:00

Eilen taas ratsastustunnilla pistettiin menemään, tosin ei niin hyvin kuin tämän vuoden puolella muuten. Menin taas nuorella suokkiurholla, joka toimii siis kuin ihmisen ajatus paitsi että sitä huomaa ajattelevansa ulos kun pitäisikin ajatella sisään. Turhautumista varmaan puolin ja toisin. Pojalla oli myös viehättävä tapa alkaa heiluttaa itse päätä, jos ratsi heilutti kättä - sen tajuaminen veikin sitten melkein koko tunnin. On upeaa, että on hevonen joka (nuoruutensa vuoksi) ei anna mitään anteeksi vaan tekee just niin kuin pyydät. Mutta olisin kyllä tarttenut varapään ja varakropan tätä tuntia varten. Vasta lopputunnista ope sanoi, että nyt et liikuta kättä ollenkaan ja sittenhän rupesi toimimaan.

Tunnin aiheena oli siirtyminen ja istunta, tuntui että pojulla oli niin korkea askel että kaikki siirtymiset raviin muussasi sisuskalut ja teki vaikeaksi tasapainottaa. Jotkut sujuivat unelmasti, mutta jos istunta lähti heilumaan oli esim. laukasta raviin siirtyminen tosi vaikea tehdä tasaisesti. Sain muutenkin kuulla paljon siitä, että käsi lähtee liian ylös ja ohja ei ole tasainen. Lisäksi ylävartalo kippasi ja katse oli liian alas. Niin, ja polvi lähti nousemaan ja pakarat eivät pysyneet siirtymisessä rentoina. Enkä antanut pohjetta siirtymisessä. Joo, ihan kauheen moni ei mennyt putkeen ja opekin huomasi... Joskus näin.

Ruunasta täytyy ensi kerralle muistaa, että se on paljon jäykempi oikeaan kierrokseen ja että ei saa ylitaivuttaa kaulaa siihen suuntaan ja että pitää yrittää saada jo alkutunnista oikea pohje molempiin kierroksiin paremmin läpi. Nyt varsinkin siis oikeaan kierrokseen se punki pohjetta vastaan.

Sitten vielä (ja toivon, että tästä ei tuu nyt sellainen vahingonilofiilis - tää on pohdintaa vaan) se sama ruuna jolta sinkosin alas joulukuussa oli taas meidän tunnilla, nyt paremmalla ratsastajalla. Ja se oli samalla tavalla kiukkusika laukan suhteen kuin mullekin (tää onneksi pysyi selässä). Mutta oli jotenkin huojentavaa silti tietää, että se en ollut vaan minä, joka silloin töpeksin, että hevonen itse keräsi painetta jostain (jos se olis tamma, sanoisin että sillä oli kova PMS...) ja käyttäytyi ihan sikamaisesti muillekin. Oli kamalan lannistavaa luulla, että olin planeetan ainoa joka sen tuohon tilaan sai, nyt sen sijaan on kohtalotovereita.

Pilkkuja ja Pasilaa!

2011-01-28T19:06:00.004+02:00

Meillä on yksi tällainen pilkullinen hoidossa. Aika pieni vielä, mutta sitäkin energisempi :) Jii sitä pääsee enemmän hoitelemaan (meikä on lietsussa lauantain), mikä ehkä on ihan hyvä, koska melko ankara koirakuume saattaisi ehkä kallistua pahemmaksi jos tällaista joutuu liian paljon tuijottelemaan...

Tällä viikolla oli taas tarinan tuottaminen kirjoituskurssia ajatellen melkein mahdoton suoritus. Yömyöhään meni ja varmaan ilman edellistä Pasilan jaksoa ei olisi syntynyt. Mua nauratti kyllä makeasti kaikki kirjailijanalut ja kirjoittamiseen liittyvä ah niin tuttu mutta tuskallinen fiilis, samoja tunteita kun oli itse läpikäynyt saman illan aikana :)

Eli eikun Ylen Areenaan Katsomaan Pasilan 3.tuotantokauden 2. jakso Pöysti prosaistina.

Kroolia, toinen otto

2011-01-26T17:45:00.002+02:00

Jouduin lähtemään tänään aikaisin töistä taloyhtiön asioiden vuoksi. Kolme varttia eri rapuissa kierrettyäni homma oli siinä ja yhtäkkiä tajusin että kello ei ollut edes kolmea ja mulla oli vapaata. Jii sanoi joskus, että uimahallissa on tosi tyhjää kolmesta neljään, joten päätin mennä ottamaan eilisestä hampaankoloon jäänyttä kroolia niskasta kiinni.

Oli tosi kiva uida kun uimahalli kerrankin oli hiljainen, sain ekaksi 20 minuutiksi ihan oman radan, puoli neljältä alkoi taas tulla enemmän ihmisiä sinnekin. Uin alkuun 200 m pelkkää rintaa ja sitten 200 m selkää kun kerrankin mahtui kunnolla menemään. Tämän jälkeen otin sellaista sekamelskaa, jossa kokeilin joko kroolin potkua tai käsiliikkeitä (hengitys oli vielä liian vaikeaa, joten sen jätin suosiolla väliin) kunnes happi loppui. Yhteensä tuli 1500 m uintia tässä rytäkässä, olin tosi tyytyväinen. Krooli taisi kyllä voittaa tämänkin erän koska hengitys alkoi aina ahdistaa ja sitten meni sompaamiseksi. Mutta sain sentään vähän kiinni käsitekniikasta, tai ainakin siitä että vähän tarttis veden alla kauhoakin, jotta pääsee etenemään.

Ja vesi itsessään tuntui jo ihan kivalta, sekin on työvoitto!

Ekat kroolit

2011-01-26T07:29:00.000+02:00

Mä oon edelleen jakomielitautinen tuon uinnin suhteen. Joka toinen kerta se on ylikivaa ja tuntuu siltä, että oppii hurjasti. Ja joka toinen kerta on just tällaista kun tänään, kun mikään ei suju ja kramppaa ja vetää vettä keuhkoon ja ei osaa sitäkään, minkä edellisellä kerralla just sai kalloon taottua.

Minähän en oo ikinä kroolia osannut ja kuten jossain aikaisemmassa postauksessa mainitsinkin, niin mulla on selviä päänsisäisiä ongelmia uimiseen kuuluvan hengittämättömyyden kanssa. Paniikki iskee heti kun pää on vedessä ja aivot keksii että ne tarttee happea justhetinyteikäkohta. Viime kerrasta en tainnut kirjoittaakaan, silloin tehtiin taas sitä karseaa veteen totutteluharjoitusta, jossa syvässä päässä pitäisi puhaltaa ilmat pois keuhkosta ja vajota pohjaan. Mun aivot on sitä mieltä, että toi nyt on tyhmintä, mitä ihminen voi itselleen tehdä - heti kun alan vajota yhtään, pitää päästä pinnalle hengittämään. Lisäksi viimeksi aloitettiin kroolin hengittämisharjoitukset. Pistettiin laudan kanssa potkien niin, että hengitys tehtiin kroolimaisesti aina kyljelleen kääntyen. Hengitin kuulemma tässä liikaa ja koko rytmi meni.

Tänään jatkettiin tuosta fiiliksestä. Lämmittelyksi uitiin sata metriä jotain, minä uin rintaa. Se sujui siinä kohden jo ihan kivasti, vaikka pää ei pysykään kohti altaan pohjaa vaan yrittää kurkkia eteenpäin. Sitten tehtiin samaa krooliharjoitusta laudan kanssa kuin edelliselläkin kerralla ja jotenkin se koko liike oli ihan epäluonnollisen tuntuista. Rytmiä ei löytynyt ja hengitys oli ihan kamalan vaikeaa. Koitin lohduttaa itseäni ajattelemalla, että rintauinnin kanssa tuntui ihan yhtä vaikealta viime syksynä. Sitten piti harjoitella kroolin käsitekniikkaa niin, että ui niin pitkälle kuin henkeä riitti. Yksi pojista pääsi kaikki 25 metriä, minä taisin päästä juuri ja juuri 10 metriä ennen kuin aivo ilmoitti että tarttee muuten just heti hengittää. Luulen, että mun on parempi käydä ennen seuraavia reenejä pari kertaa harjoittelemassa ihan vaan käsien ja jalkojen yhdistämistä ja pokkana hengittää vaikka joka toisella vedolla.

Yritin jäädä vielä kurssin jälkeen vähän uimaan, mutta kroolin miettiminen veti aivon jotenkin ihan solmuun, edes rintauinti ei tuntunut toimivan. Vedin 300 metriä ja nousin ylös. Uinti ei ehkä ollut ihan kohdallaan, mutta sen sijaan Leppävaaran uimahallin sauna tuntui superihanalta!

Kopotikops

2011-01-25T20:58:00.004+02:00

Olipa kiva ratsastustunti eilen, mentiin kentällä vaikka vähän nollan lähellä lämpötila menikin. Kaikilla polleilla oli tilsakumit jalassa joten oli ihan vakaata menoa :)

Menin trakehner-tammulla pitkästä aikaa ja olipahan taas opettelua.. Muistan aina ulkoa, että pidä ulko-ohja vakaana ja käytä pohkeita. Miksen sitten voi alusta asti ratsastaakin niin vaan jään vääntämään sisäohjalla? Tamman ongelma mielestäni on se, että se kulkee niin vinossa (pää oikealle asettuneena ja takapuoli aina vähän vasemmalle kallellaan) ja jos sitä ei saa ratsastettua suoremmaksi jää se kulkemaan sellaiseen peruspatenttin. Sen toinen ongelma on se, että tuppaa kuumimaan laukan jälkeen ja jos ratsastajan pohje lähtee valumaan eteen ja paino katoaa satulasta eteenpäin. Tämänkin ongelman saa korjattua, jos ratsastaa rohkeasti pohkeella eteen niin, että liike lähtee takaa eikä vauhti vain kasva.

Tehtiin tunnin aluksi loivalla kiemurauralla taivutuksia, joissa hevonen kulki suorana kuin tikku ja vastusti kättä. Sitten siirryttiin keskiympyrälle, jossa piti työstää ensin ravissa vastataivutusta takaosa ulospäin taipuen ja sitten laukkaa pyöreäksi ensin sisään ja sitten ulospäin asettaen. Tamma on hirvittävän vahva laukassa ja yrittää painaa itseään sieltä vastaan, ettei tarvitsisi oikeasti taipua tai tehdä mitään muutakaan. Oli elämää suurempi urakka koittaa istua siellä kunnolla ja saada vasen takajalka alle. Piti olla tarkkana ulko-ohjan kanssa myös, koska kun olisi pitänyt tehdä töitä, tamma oli sitä mieltä että painetaan kovempaa sitten niin ei se kauaa pyydä. Kuski onneksi voitti!

Sitten tehtiin siirtymisiä askeleessa ja siinäkin huomasi, että kun vaan jaksoi kyllin pohkeella ratsastaa oli kaikki muukin helppoa. Ja kun sen lopetti, oli kaikki vaikeaa. Koko tunti oli yhtä suurten onnistumisten ja suurten unohtamisten sekamelskaa. Tajusin muun muassa sen, että mun ongelma pitkillä ohjilla ratsastamisessa on se, että kun löysään ohjasta, myös pohje lakkaa vaikuttamasta. Jos ensi kerralla sitten keskittyisi siihen.

Mutta kivaa oli, oikein talvihummailua!

Vatsapöpö

2011-01-17T18:52:00.003+02:00

Kurjaa, sain jonkun ihmeellisen vatsataudin, koko päivän - ja varsinkin lounaan jälkeen - on vaan yököttänyt. Muitakin on töistä samasta vaivasta pois, mutta ihmettelen vaan, että miten se nyt viikonlopun yli on mulle muka töistä voinut hyökätä?

Harmittaa, kun tänään olis ollut ratsastuskin ja justiinsa sain vähän liikuntoja aloitettua. Pöh :(

Uintia ja lenkkiäkin..

2011-01-16T22:43:00.002+02:00

Eilen ketutti aamusta sen verran, että päätin kerrankin lähteä suoraan sängystä juoksemaan. Pistelin menemään sen perustalvilenkin 6,2 km ja se tuntui vähemmän pahalta kuin ajattelin, mutta aika pahalta silti. Järkyttävää miten alas se kunto on voinut taas pudota. Kuten aina, vasen lonkka ja oikea nilkka olivat ensimmäisenä ilmoittamassa itsestään, mutta pääsin silti ihan kivasti lenkin loppuun. Matkaan meni alkukävelyineen semmoiset 50 minuuttia (isä sanoi tehneensä aamulla saman lenkin 30 minsaan, minkä kuuleminen siis piristi hurjasti mieltä...:), aika hiljakseen meni ja loppuun vasta lisäsin vauhtia. Kun vauhtia lisäsi, tuntui siltä että ei jaksa enää juosta. Kaipa tuohonkin tottuu ajan kanssa. Oli sentään ihan huikaisevan kaunis keli, aurinko helotti ja ihmisiäkään ei ollut liiaksi. Pakkastakin oli sen verran, ettei ollut kovin liukas edes juosta, vaikkei mulla olekaan sellaisia nastoitettuja superlenkkareita, kun varmaan pitäisi.

Tänään käytiin Jiin kanssa pulahtamassa uimahallissa, uin sankarimaisesti kilsan selkäuintia ja yritin samalla treenata tekniikkaa. Keskityin pään asentoon liu'ussa ja hengitysvaiheessa ja tajusin vasta puolet uineeni (kun kädet oli ihan hapoilla), että varmaan kannattaisi jonkin verran potkiakin matkan varrella :) Ei tuntunut yhtään niin kevyeltä kuin tiistaina, mutta ainakaan jalat eivät koko aikaa krampanneet, kuten silloin. Olen vetänyt kiltisti magnesiumia joka ilta, se varmaan vähän helpottaa. Yritin myös pari vähän reippaampaa vetoa, mutten haaveista huolimatta päässyt 25 metrin pätkää alle 35 sekuntiin. Mitä kovempaa yritän mennä, sen varmemmin hajoaa tekniikka ja tuntuu siltä kun jumahtaisin ihan kokonaan. No, sitä vartenhan sitä ollaan kurssilla. Loppuun uin vielä 100m selkää ihan potkuharjoituksen vuoksi, mutta siinä vaiheessa rata oli jo niin täynnä, että kovin tehokasta harjoittelua se ei kyllä ollut. Mutta fiilis oli hyvä uidessa ja sauna tuntui kerrankin ihanalta!

Olen unohtanut, miten paljon urheilu huonokuntoista väsyttää. Pitää päästä äkkiä taas kuntoon tai sitten lopettaa kaikki liikunta kun mikään tuntimäärä ei tunnu riittävän yöllä.. Ja se sokerinhimo! Tänään ei ollut mitään mässyä kaapissa, joten paniikissa tein sitten marenkia (sellaista ihanaa, pitkään haaleassa kypsytettyä, joka on rapsakka päältä ja vielä semmoinen venyvän tahmea sisältä). Ja söin melkein kaikki samantein. Tuli paha olo, olipas taas järkeä. No, ensi viikolla sitten viksumpia päätöksiä taas :)

Taas uimakoulussa

2011-01-12T07:16:00.000+02:00

Päätettiin Jiin kanssa osallistua keväällä kokonaiselle perusuintitekniikkakurssille ja eilen päästiin ensimmäistä kertaa pulahtamaan. Enpä kyllä tainnut käydä kertaakaan siinä rintauintikurssin jälkeen itsenäisesti uimassa, mutta nyt on koko kevät sitten ohjelmoitu tällekin lajille :)

Nyt oli selvästi parempi ryhmä kuin syksyn kurssilla ja vaikutti heti alkuun siltä, että päästään aika kivasti etenemään. Aika perusasioita tehtiin aluksi, mutta nyt ei tehty niitä syvän pään hengitysharjoituksia joita etukäteen kammosin ja jotka viimeksi tuntuivat niin kovin vaikealta. Täytyy varmaan itsenäisesti joskus niitä käydä reenaamassa... Sama ope oli kylläkin taas, hauska juttu. Ei ainakaan tartte jännätä sitä ollenkaan. Kivaa oli myös se, että meillä oli 5 henkilölle kaksi rataa käytössä, oli vähän enemmän tilaa uida.

Sekä minä että Jii oltiin tällä kertaa jo selvästi parempia kuin viimeksi ekalla tunnilla, oli kiva huomata että taidot olivat sentään tauosta huolimatta tallella. Eikä vesi tuntunut elementtinä enää yhtään niin äklöltä kuin ennen, ehkä tuohon uimiseenkin sitten voi tottua. Ei musta kyllä ehkä vesipetoa koskaan saa, mutta jos kuntouimarin sitten?

Huomasin uimahallin peilistä, että musta on taas tulossa semmoinen Rubensin nainen. Ei ne kilot itsessään ärsytä, mutta se tietysti ettei vaatteet mahdu enää päälle ja että kunto on laskenut niin älyttömän alas ottaa pattiin. Oltiin viime viikolla lyhyellä lenkillä Jiin kanssa ja olin tosi iloinen, että tehtiin vain semmoinen nelosen kiekka - nyt jo vasen lonkan koukistaja ja oikean jalan nilkka ja polvi huusi hallelujaa ja aerobisen kunnon alhaisuudesta johtuen en päässyt sellaiseen kivaan juoksufiilikseen ollenkaan. Tarttis varmaan tehdä jotain, jos parin kuukauden päästä pitäis juosta joku puolikas... Tai sitten mä vaan vilkuttelen perheelle siellä Berliinissä. Katsotaan nyt miten kunto tästä lähtee kehittymään.

Mutta uitu on, olin tunnin jälkeen sitä mieltä että täähän oli kevyttä. Mutta potkutreeni alkoi illan mittaan hiljalleen hiipiä jalan lihaksiin (varsinkin takareisiin), jotka jäykistyivät iloisesti. Voi ainakin sanoa tehneensä :)

Onnistunut tunti ja M-A-N-E-E-S-I !

2011-01-11T22:58:00.000+02:00

Edelliskerran putoamisesta ansaittu kakku kainalossa ja vähän jännäillen menin eilen ratsastustunnille. Päivällä tuli ratsiopelta jo heppatoiveita selvittelevä tekstari, pyysin turvasuokkitammaa ja ilokseni näin, että se olikin listaan laitettu. Edellisen rodeon jälkeen ajattelin aloittaa vuoden vähän rauhallisemmin...

Kenttä oli yllättävän hyvä vaikka keli oli mennyt plussalle ja päästiin siinä hyvin kaikkia askellajeja hiulaamaan. Tamma oli jo ollut edelliselläkin tunnilla ja saanut sieltä ylenmääräiset vauhdit veks ja oli heti alusta tosi mukava ratsastaa. Vasemmalle se ei taipunut edelleenkään vaan yritti tunkea lapaa sisään, mutta siitä älysin ratsastaa sitä pohkeillakin ja tunti oli kyllä mitä mainioin! Oli ihanaa saada vähän itseluottamusta sen edellisen lähes täydellisen kommunikaatio-ongelmatunnin jälkeen. Kun tammaa ratsasti pohkeilla ja muisti päästää narusta, vaikka välillä ottikin vähän lujempaa, tuli siitä tosi mukava ja tasainen ratsastettava. Tehtiin paljon reeniä ympyrällä, mikä myös oli tosi hyvä. Selvästi tunnin teema eli tahdin muutokset auttoi myös - kun piti koko ajan vaikuttaa hevoseen, tuli ratsastustuntuma ihan erilaiseksi kun normaalilla, passiivisemmalla tyylillä. Olin ihan liekessä siitä, että tammuska kulki niin nätisti ja itse pääsi harjoittelemaan kunnon istuntaa ja nauttimaan kyydistä.

Lisää hienoa tuntiin tuli siitä, että puoli välissä lähdettiin kentältä vasta valmistuneeseen maneesiin! Siitä on puhuttu tuolla tallilla jo ainakin kolmisen vuotta - koko sen ajan kuin olen siellä ratsastellutkin - ja nyt se vihdoin on saatu toteutettua. Maneesi on vanha automuseo ja on ehkä pikkasen lyhyen puoleinen, mutta neljä ratsukkoa siellä mahtui ihan hienosti kulkemaan - ensijänskättelyiden jälkeen tehtiin sielä väistöjä, jotka nekin sujuivat. Oli mieletöntä huomata, miten maneesissa pitää ratsastaa hevonen suoraan - kentällä se jotenkin kummallisesti aina välillä vähän unohtuu :) Musta hevoset ovat pääosin kivemmat kentällä ja siellä voi treenata liikettä enemmän, mutta on kurjaa olla aina säiden armoilla - nyt pääsee pakkaskelillä ja myrskysäällä sisäänkin tarvittaessa. Jes!

Kaikenkaikkiaan oli ihan huikea vuoden eka ratsastus, on se vaan mieletöntä kun hevonen joskus kulkee kuin ajatus ja ratsastajalla on aikaa antaa kaikki avut, hevonen toimii pienestäkin avusta ja ehtii vain nautiskella. Lisää tätä!

Positiivinen elämä vs. taiteilijan räytyminen

2010-12-28T19:34:00.001+02:00

Mä kertakaikkiaan rakastan joulunaikaa: kynttilöitä, lunta, hyvää ruokaa, perheen seuraa ja ennen kaikkea sitä, että voi ilman pienintäkään omantunnon pistosta istua sisällä lukemassa, lukemassa ja taas lukemassa. No, vähän olen katsonut myös veljelle antamiani videoita ja jopa kirjoittanut, yhden päivän. Aika laiskasti on suurteokseni kyllä edennyt (ihan toiseen lukuun...), mutta onneksi jouluna ei tarvitse kantaa syyllisyyttä siitäkään. Pahoittelen, että seuraava teksti on pomppivaa, oon onnistunut kääntämään sisäisen kelloni jo ihan ylösalaisin minkä huomaa - jos ei missään muussa - ajatusten johdonmukaisuuden asteittaisessa katoamisessa.

No, jokatapauksessa sain edellisestä työpaikastani läksiäislahjaksi varat ja kehoituksen onnellisuuden metsästykseen. Ostin silloin Martin Seligmanin kirjan Onnellisuus, mikä tuli mieleen nyt jouluna kun sain lahjaksi Daniel Gilbertin "Stumbling on happiness"-kirjan sekä pääsin hypeltämään Richard Wisemanin Minuutissa muutokseen. Joulu on myös ihanaa self-help genren juhlaa meilläpäin - ainakin tänä vuonna ;) Uusi vuosi tuppaa kyllä olemaan mulle sitä muutenkin, nyt vain aloitin viikon etukäteen.

Olen törmännyt muutosvastarintaan itsessäni aiemminkin, mutta jotenkin tänä aamuna tajusin ainakin osasyyn tuon tunteen heräämiseen.

Olin tässä parin viime viikon sisään ehtinyt jo suurteokseni lisäksi kehitellä juonta toiseen tulevaan bestselleriin, joka paljastaisi konsultointimaailman rumat kasvot ja nuoren naisen taisteluun itsensä kanssa sen maailman keskellä. Vahvasti omista kokemuksista ekstrapoloitua höttöä siis, mutta kanava itsensä tutkiskeluun ja suuren draaman kirjoittamiseen. Olin jo vähän etukäteen hekumoinut sillä, miten tuohon tekstiin olisin voinut upottaa melko lailla koko oman negatiivisten kokemusten kirjon.

Ja tähän taustahuomautuksena vielä, että syksyn kirjoituskurssilla aivan kirkkaasti paras tekstini oli puolessa tunnissa kasaan kyhätty henkilökuvaus, jolla oli jonkin verran totuuspohjaa takanaan. Mikä luonnollisesti sai aikaan sen johtopäätöksen, että kirjoittaja on usein parempi kuvaamaan niitä tilanteita, joista hänellä on oikeasti kokemusta kuin vain kuvittelemistaan tilanteista.

Jokatapauksessa ehdin siis mässäillä oikein urakalla sillä, miten nyt oikein luvan kanssa (ja Suuren Kirjallisuuden nimissä) saisi kaivaa itsestään kaiken synkän ja pistää sen paperille. Ja sitten perään luen näitä itsekehittämisen oppaita, jotka marssittavat esiin tutkimuksen toisensa perään, jossa selvitetään miten vääristynyt perspektiivi ihmisellä onkaan ja miten se, mihin elämässä keskittyy (niin menneisyydessään kuin tulevaisuudessaan) ohjaa kaikkea nykyhetkessä koettua. Lyhyesti: jos etsit negatiivista, löydät sitä kyllä. Ja päinvastoin.

Wisemanin kirjan ensimmäisessä luvussa tuli tehtävä, jossa pidetään lyhyttä päiväkirjaa viikon aikana, keskittyen joka päivä erilaisiin positiivisiin asioihin elämässään. Tarkoitus on opettaa (tai huijata) aivoja: emme kuitenkaan muista menneisyydestä kaikkea, joten jos tarkoituksella keskitymme huomioimaan nimenomaan positiivisia asioita jää se vallitsevaksi mieleen. Hieno ajatus, joka varmaan sisältää onnellisemman elämän siemeniä.

Vaan kun kirjailijana tässä kohtaa mulla pistää kaikki vastaan! Yhtäkkiä edessä heiluu ihan valtavan iso pelko siitä, että jos keskittyy pelkästään positiiviseen ja on "vain onnellinen", niin mistä sitä sitten ammentaa kaikki ne säröt, joista tarinat elävät? Olin aika pöyristynyt siinä vaiheessa kun tajusin, mistä tässä nyt oikeasti kiikastaa. Kaikki taiteilijathan ovat vähintään kärsiviä, surkeita ihmispoloja jotka sydämensä synkimmistä kulmista ammentavat henkeäsalpaavan syväluotaavaa pohdintaa ihmiselosta?

Pistin miettien. Meni oikeastaan koko päivä siinä, että mietin tätä juurta jaksaen. Tulin siihen lopputulokseen, että mulla on väärä kuva onnellisuudesta. Taidan kokea sen jotenkin tosi tylsänä ja staattisena tilana, niin käsittämätöntä kuin se onkin. Jonkinlaisena epätilana, jossa ei tapahdu mitään, ollaan vain muttei ihan eletä. Ei ihme, että syvällä sisimmässäni en ihan täysin riemusta kiljuen ole ollut kuitenkaan sitä tavoittelemassa.

Mutta miksi sitä pitää ottaa annettuna, että teksteissä ja tarinoissa täytyy nimenomaan tuoda esiin kaikkea sitä maailman rumaa puolta? Säröt ja ihmiskohtalot voi varmaan kertoa kauniistikin? Miksi siis juuri ne tarinat joita olen halunnut viedä eteenpäin tekstiksi asti ovat olleet jotenkin synkkiä ja ikäviä? Luin lentokentällä joululomalle pääsyä odotellessa Siilin Eleganssin. En tykännyt loppuratkaisusta (vähän liian helppo), mutta voi miten nautin kielen lempeydestä ja tarkkuudesta ja pienten ja suurempienkin asioiden kauneuden oivaltamisesta tekstin mukana.

Jatkan siis pohdintaa onnellisuudesta ja siitä, miksi kuitenkin kannattaa suunnata katse kohti kaunista ja hyvää. Yritän löytää itselleni sopivan tavan olla olematta maailmalle sokeana, vaikka katsantatapa kallistuisikin enemmän positiiviseen päin.

Vuokatissa on tänään lähemmäs -30 astetta. Pakkanen tuoksuu muuten ihanalta.

Tosi komee ilmalento

2010-12-21T18:33:00.000+02:00

Pitkästä aikaa vihdoin taas hevosen selkään ja olihan kyllä tapahtumarikas keikka. Sanonpa vaan, että tällä kertaa oli kyllä meikäläisen onni, että maassa on niin mukavasti pehmeää lunta.

Tallille on tullut syksyn aikana kolmekin uutta hevosta, joita en vielä ollut päässyt kokeilemaan. Yksi niistä, isompi ruunikkoruuna on ollut meidän tunnilla kyllä useasti ja sitä olin vähän sillä silmällä katsellutkin. Aina olin miettinyt, että tuo se kyllä käyttäytyy vähän hassusti - minä kun en yhtään tykkää semmoisista epäluotettavan oloisista hevosista, jotka keksivät milloin missäkin kulmassa rapinaa ja säikkyvät puoli kenttää ennen kuin ratsastaja sitä huomaakaan. Toiset osaavat suhtautua siihen ihan lunkisti, minä jään puolittain pysyvään odotuksen tilaan, että mitä se kohta keksii.

En tiedä mikä järki siinä sitten tämän valossa oli, että kun listassa luki tuo ruuna ja yksi vanhoista suokkisuosikeistani, joista sain valita niin valitsin kuitenkin ruunan. Selkään pääsy meni helposti, mutta jo ensi käynnin askeleista tiesi, että tunnista tulisi rankka. Hevonen on tosi pitkärunkoinen ja askel on pitkä silloinkin kun se himmailee takamoottorinsa kanssa. Hevonen kuuluu myös selvästi luokkaan dieselit, eli vaatii aikaa lämmetäkseen.

Alkutunti tehtiin kolmikaarista kiemurauraa ja meikäläisen kunto meinasi loppua jo siihen. Hevoseen oli vaikea saada otetta kun se kiltisti käänsi kaulaa mihin pyydettiin, mutta rungostaan yritti tunkea vasenta lapaa eteen molemmissa suunnissa. Muutama kunnon ravipätkä saatiin, jossa ruuna sai kunnon letkeän askelluksen, mutta sellaista tasapainoista tuntumaa ei vain löytynyt. Oikean kierroksen laukka meni jotenkuten, siinä tuntui selvästi kyllä satulaan asti että hevonen jäi pitkäksi ja etupainoiseksi ja protestoi pienillä pukeilla pohjeapuja. Mulla oli kannukset, joten on mahdollista etten vain osannut käyttää niitä kunnolla. Enemmän luulen kuitenkin, että vatsalihakset on vaan syksyn duuniputkesta joutuneet niin huonoon kuntoon, ettei ollut tasapainoa pysyä selässä.

Oikean kierroksen laukka olikin kinkkisempi, hyvä kun sen sai nostettua ja kun se vihdoin nousi, opettaja halusi parempaa laukkaa. Meno tuntui kuitenkin jo siinä vaiheessa huteralta ja epätasapainoiselta. Yritin kiltisti ensin pohkeella ja sitten open kehoituksesta raippaa. Ja kas, siitä päästiin sellaiseen pukkiin, että lensi tasapaino ihan kunnolla. Sitten tuli toinen pukki ja päädyin kaulalle. Ja vielä kolmas pukki ja sitten lensin jo ihan suoraa päätä pää edellä lumipenkkaan. Siinä ei ollut mitään gasellimaista tai tyylikästä. No, heppa saatiin kiinni nopeasti ja meikäläinen rämpi pois penkasta lunta puistellen. Sen verran kova tälli oli, että polvet vähän vaappui kun yritin takaisin selkään, mutta kyllä sinne sitten vääntäytyi.

Ilmalennon jälkeen mulla oli itselläni aivo selvästi kadoksissa, mutta onnistui avotaivutus silti parin yrittämän jälkeen. Lopuksi mentiin vielä viereiselle pellolle ja ravattiin heppoja polveen asti ulottuvassa hangessa. Uskalsin minäkin pienen prosessointitauon jälkeen nostaa laukan ja täytyy sanoa, että ihan kivaltahan se isokin laukka tuntui kun heppa laukkasi itsekseen. Samoin loppuravissa tuntui siltä, että koko hevonen liikkui. Silti jäi vähän tuo tippuminen kaivelemaan tai oikeastaan se täydellinen epäyhteys jota ratsastuksessa ennen sitä oli. Joidenkin kanssa ei vain suju, mutten muista milloin olisi ihan tällaiseen pattitilanteeseen ajauduttu.

Niskaa alkoi särkeä heti kun adrenaliini vähän laski ja kotiin päästyä ei pää kunnolla kääntynyt. Kävin lääkärissäkin tänään, sain passituksen röntgeniin. Onneksi mikään ei sentään ollut pysyvästi rikki kaularangassa, ilmeisesti venähtänyt niska vaan. Mutta urheilutaukoa silti yli joulunpyhien. Höh.

Ratsastankin joskus

2010-11-25T10:20:00.003+02:00

Osa syksyn tunneista on jäänyt ratsastamatta työkiireiden vuoksi, toissa viikolla tunti peruttiin marras-myrskyn vuoksi. Mutta joskus sentään kerkiän tunnillekin asti, nyt marraskuussa kaksi kertaa. Toisella kertaa meni kamalalla hevosella putkeen, toisella kertaa ihanalla hevosella penkin alle. You win some, you lose some?

Eka tunti oli aluksi juuri niin kamalaa kuin muistinkin sillä hevosella olevan. Minä olen pitkä ja hevonen taas aika matala - ja kapea! - mikä on jostain syystä itselle ihan kamalan vaikeasti hallittava yhdistelmä. Hevonen oli myös jäykkä, nihkeä liikkumaan ja mikä parasta, koko kenttä oli yllätyspakkasista ihan jäässä ja hevoset tosi varovaisia sen suhteen, mikä ei suinkaan generoinut sitä toivomaani rennon letkeää askellusta hevosen puolelta. Enpä tainnut kyllä olla rennon letkeä minäkään. Tiedän, että ruuna on monen lemppari, mutta itse olen kokenut sillä ratsastamisen aina tosi haasteellisena, tuntuu että se on älyttömän tarkka selästään ja kulkee siksi useinmiten kaula patenttikaarella, mutta ihan selättömänä. Olen kerran mennyt sillä tunnin ilman jalustimia, jalat sivukaarien edessä - tunnin tarkoitus oli löytää istuinluut - ja kun siellä ei jännittänyt vaan pystyi kerrankin istumaan alkoi hevonen kerrankin käyttää selkäänsä. Sen jälkeen en ole kuitenkaan tuota pystynyt toistamaan.

Tallin ratsastusfilosofiana on musta (ja tää on vain mun kokemus) vahvat vatsalihakset, vahvasti pohkeen eteen ja vahva ulko-ohjan tuki, ei lisäräpläyksiä. Vahvoja vatsalihaksia ei savaten lopettamisen jälkeen enää ole näkynyt lainkaan ja pohkeitakaan en vieläkään osaa riittävän aktiivisesti käyttää, joten minun ratsastus taitaa pitkälti olla sitä ohjasta vetämistä ja tällä hevosella se ei vain toiminut. Puoli tuntia meni siinä ähertäessä, työt pyörivät mielessä ja en vaan saanut minkäänlaista otetta. Taisi itkettääkin paikoin. Mutta sitten jouduin tekemään jotain väistötehtävää, jossa jouduin suoristamaan toisella ja ajamaan sivulle toisella pohkeella. Tämäkään ei vielä yksin auttanut, mutta kun älysin päästää hevosen vihdoin patentista ulos pidemmälle ohjalle ja ratsastamaan kunnolla eteen, tuli hevonen ihan toisenlaiseksi. Ei se muotoonratsastettu siis missään tapauksessa ollut, mutta kun tunti päättyi, se kulki rennosti, pitkällä askeleella eteen-alas ja selkä pyöreänä. Ja mä olin ihan täpinöissäni.

Sitten oli myrskyn vuoksi viikko taukoa ja kokeilin maanantaina kavuta selkään uudelleen. Kenttä oli ehtinyt välissä sulaa ja jäätyä uudelleen, joten laukat oli nytkin pannassa. Ratsuna oli tällä kertaa maailman ihanin suomenhevonen, entinen ravuri, musta ja komee kuin mikä ja kaiken lisäksi ihan käsittämätön luonnonlahjakkuus. Se kulkee juuri niin kuin kroppasi käskee. Ihan tasan juuri niin. Ja jo ekalla voltilla tajusin, että mun kroppa ei suinkaan käske sitä kääntymään voltille vaan paino on just toiseen suuntaan -> heppa porskuttaa suoraan. Kun paino meni oikein, heppakin meni oikein. Koko tunnin se teki juuri niin kuin sain kroppani sille kertomaan, ongelma vain on se, että mun kroppa ratsastaessa antaa hevoselle selvästi aika ristiriitaisia käskyjä. Plörinäksihän se meni, mutta oli melko silmät avaava kokemus omaan istuntaan...

Tunnin harjoituksen kirjaan vielä ylös tänne, koska oli älyttömän hyvä. Tehtiin neliöllä sellaista harjoitusta, että ensin mentiin kulmat etuosakäännösmäisesti ja sitten takaosakäännösmäisesti, molempiin suuntiin ja käynnissä ja ravissa. Siinä jos missä sai meikäläinenkin hyvän tuntuman mihin suuntaan hevosen mahdolliset jäykkyydet on ja mikä oli itselle helppoa ja mikä ei. Pitää joskus treenata tuota issekseenkin (jos joskus ehtisi sellaisen vuokrapollen jäljittää...).

Uusi tavoite

2010-11-14T13:06:00.002+02:00

Isä ilmoittautui Berliinin puolimaratonille. Jostain mielenhäröstä samoin teki muukin perhe, including me.

Tarttee varmaan alkaa juoksemaan jossain välissä :) 3.4.2011 pitäisi olla taas edes jonkunnäköisessä kunnossa.

Takki tyhjänä

2010-10-30T14:22:00.002+03:00

Vitsit, että oon tehnyt töitä tänä syksynä. On ihanaa, että on työ josta on valtavan, valtavan innostunut. Mutten muista milloin olisi tullut ihan näin väsyneenä kotiin ja niin, ettei edes jaksa ajatella mitään järkevää. Tai mennä ulos. Kun päivät venyvät sinne 10-12 tunnin pintaan säännönmukaisesti, ei oikein jää enää aikaakaan tehdä mitään muuta. Yks viikonloppu mietin, että olkoon työnteko vaikka kuinka kivaa, mutta pitäähän sitä ihmisellä olla muutakin elämää.

Siispä tällä viikolla kävin ratsastamassa, menin kuoroon (jossa ei konsertin jälkeisessä henkisessä krapulassa ollut juuri ketään paikalla) ja ensimmäistä kertaa ikinä kirjoituskurssillekin. Se oli kivaa se, vaikka tarkoittikin etten päässyt viikonlopun viettoon ennen iltakasia eilen. Oli ihanaa ensinnäkin kirjoittaa jotain pientä ja ihanan kamalaa antaa se vielä muille luettavaksi ja kritisoitavaksi. Ei kun ensi viikolla uudestaan :) Tosi mukavassa hengessä siellä kuitenkin mentiin, eikä kukaan suoraan päin naamaa sanonut, että tää oli ihan roskaa, kunhan ystävällisesti ohjattiin miettimään uudelleen tiettyjä aukko- ja ajatusvirhekohtia, joita sinne oli jotenkin - hmm - päätynyt.

Ei päästy nyt viikonloppuna mökille, takuupakopaikkaan, mutta silti on ihan kivan elossa oleva fiilis taas. Kirjamessut, halloween-bileet ja kaverin 30-vee synttärit. Ja ensi viikolla toiset Halloween-bileet sekä lisää kirjoittamista. Tämän viikon aiheena on muuten kummitustarina. Katsotaan, mitä siitä irtoaa. Joten vähitellen kai se takki alkaa taas täyttyäkkin, vaikka kyllä kertakaikkisesti väsyttää. Onneksi viikonloppuisin voi sentään nukkua pitkään - ja päiväunia!

Ruskavaellus

2010-10-15T11:48:00.005+03:00

Älytöntä - melkein kuukausi edellisestä viestistä! Riittäneekö vastaukseksi, että uusi työ on pitänyt pikkiriikkisen kiireellisenä? Onneksi sentän jotain kivaa vaihtelua ja piristystä tuli, kun oltiin kaverin kanssa viime viikonloppuna ihanalla suomenhevosvaelluksella Jaakkolan Rusthollissa. Olen ollut kerran aikaisemminkin, kaverit monen monta kertaa ja aina on ollut yhtä kivaa. Ja aina olen ollut yhtä puhki :) Kumma miten viikonloppu ulkoilmassa hevosten kanssa puuhatessa voi viedä voimat. Ei ollut yhtenäkään yönä nukahtamisvaikeuksia..

Ja jäin miettimään ihan samaa kuin viimekin vaelluksella: Hevonen on luotu liikkumaan. On upeaa kun hevonen laukkaa innosta pinkeänä, kilometrit jäävät taakse ja ihanat syysmaisemat vilisevät silmissä. Yritin ottaa yhdeltä mukavalta laukkasuoralta videokuvaakin, mutta vain vanha kamera oli mukana ja kuva jäi vähän kaoottiseksi. No, sitä se ehkä olikin, kun neljässäkympissä yrittää yhdellä kädellä pitää ohjia kädessä ja toisella kuvata menoa...

Reissu oli kaiken kaikkiaan ihan huippu! Sää oli hieno, ruoka hyvää ja kaikkialla oli ihania, pitkiä metsäteitä ja sänkipeltoja, joilla laukattiin possujonossa ja väliin vähän kilpaakin. Yleensä en ole mitenkään vauhtihirmu, mutta jotain ylisuperhienomageeta vain on siinä, kun tuntee kuinka hevonen lähtee täpöillä liikkeeseen ja sitä tuntuu siltä kuin itsekin olisi osa sitä liikettä (ei kai siinä vaihtoehtoja juuri olekaan, koska muuten mennään mukkelismakkelis). Mutta mentiin niin hienoilla polleilla, ettei oikein mikään hätkähdyttänyt, alamäet (joita yleensä kammoan yli kaiken), pusikoista läpi rymyäminen, ojat joita piti ylittää jalkautuen ja ne ihanat laukkapätkät! Ja ajankohta oli ihan mahtava, upea ruska joka puolella ja sunnuntaina aurinko paistoi koko päivän. No ok, silloin myös tuuli niin paljon, ettei kuullut mitään ja naama meni tunnottomaksi, mutta se oli vain lisäjännää :)

Lisäjännää oli myös se, että oli hirviaika ja meidän piti koko ajan varmistella paikalliselta jahtiseuralta, ettei laukattu suoraan heidän hirvilinjoilleen. Pari kertaa jouduttiin lennosta muuttamaan reittiä, kun hirvi ei käyttäytynytkään ihan niin kuin oli ajateltu. Vaikka tiesin, että asiasta oli sovittu etukäteen, oli silti tietty jännitys painella hiljaa pyssy kädessä seisovien hirvimiesten edestä. Sillä kerralla eivät tainneet saada saalista, mutta sen sijaan me nähtiin iltasella kun oltiin jo matkalla eräkämpälle yöpymään iso hirviemä ja vielä valtaisampi hirvisonni. Oli komeat sarvet ja kaikki, upea eläin. Eikä viitsinyt edes juosta karkuun, vaan käveli arvonsa tuntevasti auton valokiilojen ohi.

Ja kaiken huipuksi oli vielä aivan suloinen kissanpentu. Tästä saatiin monet hyvät naurut, kuten tässä kun se hyökkäsi mun kamerannaruun..

Mahtireissu. Pitää alkaa suunnitella heti uutta vaellusleiriä.

Syksy saapuu

2010-09-19T21:36:00.007+03:00

Ollaan lähdetty Jiin kanssa nyt kahtena viikonloppuna mökille - kummasti lähtee työasiat mielestä kun saa parisataa kilometriä etäisyyttä :) Viime viikolla tuntui siltä, että syksy on lähellä mutta nyt perjantaina kun saavuttiin oli kymmenen astetta vähemmän lämmintä, satoi, tuuli ja oli pimeä. Kyllä se syksy tulee, mutta sehän on vaan kiva!

Vietiin tänään vene syksyn viimeiselle ajolle ennen kuin nostettiin se talviteloille. Vesi oli jo matalalla, mutta maisemat edelleen upeat.

Hiljainen mökinkulma. En tiedä miksi tällaiset yksityiskohdat ovat niin tärkeitä, mutta tämä nurkka tuntui kotoisalta ensi näkymällä, vaikkei siellä kukaan ole pitkään aikaan taitanut asuakaan.

Kielonmarjat ovat kypsyneet...

...vaikka harakankellot vielä kukkivatkin. Jotain kesästä siis vielä viipyy.

Aitankulma. Mietin aina tällaisen sänkipellon nähtyäni, miten kivaa olisi omistaa hevonen ja painaa täyttä laukkaa pellon päästä päähän. Olen yrittänyt kärttää Jiiltä ponia, toistaiseksi turhaan. Höh :(

Syksy hiipii hakkuuaukeallekin. Lumoava paikka sekin.

Ja kuvaaja itte, mökkisaappaissa. Nää on mun mansikkasaappaat.

Otin varmaan ziljoonabiljoonaa kuvaa heinistä. Jii olisi halunnut jo mennä eteenpäin, tyttöystävä roikkui kuvaamassa korsia.

Tästä vuodesta ei taida tulla ruskavuotta, mutta upeita värejä löytyy silti yksittäin. Tässä hieno keltainen...

...ja punainen.

Veneennostokeikalla mietittiin saadaanko vettä niskaan. Ei saatu, mutta upeat pilvet!

Mutta kesä yrittää edelleen. Veneen noston, saunan, lounaan ja päiväunien jälkeen siirryttiin dramaattisista pilvistä melkein kesäiseen auringonpaisteeseen. Täytyy nauttia noistakin vielä kun voi. Mutta ihana, mieltävirkistävä viikonloppu kertakaikkiaan. Jee, syksy!

Esteitä!

2010-09-15T20:59:00.004+03:00

Tein maanantain ratsastustunnilla mitä en ollut tehnyt varmaan vuoteen - hyppäsin esteitä! Olipahan hauskaa, kun hevonen alla oli ainakin ok menossa ja estekorkeudet eivät olleet vielä niin huimia, että olisi tätiä alkanut missään kohti ahdistaa.

Tehtiin alkuun semmoisia pikkuilkeitä tehtäviä, missä piti ensin mennä ravikavalettien yli ja sitten ottaa käynti, pysähtyä, käynti ja laukannosto kaikki kevyessä istunnassa ilman, että asento muuttuu. Yllättävän hankalaa, onneksi hevosen askel oli todella tasainen ja runko sopivan pyöreä, että siitä sai kivasti jaloilla otteen. Olin yllättynyt siitä, miten vakaalta kevyt istunta silti tuntui, vaikkei sitä olekaan tässä välillä käyttänyt juurikaan. Kuitenkin noissa siirtymissä huomasi, että kun pitää tehdä muutakin kuin vain matkustaa, alkaa selkä mennä helposti notkolle, pohje irrota ja ennen kaikkea yläkroppa työntyä eteenpäin jolloin tasapainon pito on vaikeaa. Lisää treeniä siis.

Mentiin kivasti yli kaikista kavaleteista, in-out-laukkasarjoista ja yksinäisistä esteistä, se mistä sain palautetta oli se, että jahtasin varsinkin pitkissä lähestymisissä hevosta liikaa. Hyvä että sanottiin, en ollut tajunnut edes tekeväni tuota. Tuli käsky ratsastaa hevonen sellaiseen liikkeeseen käännöksessä esteelle, että kun sen suoristaa linjalle voi olla jo "tekemättä mitään" (siis lähellä pollea, muttei enää ajaen). Kyllähän se paremmin meni niin. Jännää, miten sitä itse haluaa ratkaista nuo tehtävät vaikka heppahan sen oikeasti paremmin osaa monesti tehdä ja hermostuu vaan kun toinen sekoittaa. Kaikki esteet, joille huomasin jotenkin määrääväni meni heikommin kuin ne, joissa olin ihan tasaisesti ja tein päätökset vähintään 10 metriä ennen estettä.

Kiva tunti oli, mutta huomasin, että kun mentiin esteitä yksittäin niin kaikki oli hyvin ja sitten kun ne piti ratsastaa putkeen ratana niin yhtäkkiä alkoi jännittää. Ihmeellistä. Kyllä se siitä huolimatta hyvin sujui ja pointsit luottosuokille, joka kantoi kiltisti kaiken yli ja teki hommasta vielä tosi kivaa. Ens maanantaina pitäisi taas hypätä ja odotan sitä ihan innolla!

Isä

2010-09-13T22:32:00.002+03:00

Minun isäni, +50 vee, aloitti viime kesänä urheilun oikein kunnolla, ensimmäista kertaa minun muistiini. Lähtötasosta ollaan nyt tultu huikea matka ja meidän perheen urheiluennätyksiäkin varmaan jo tavoitellaan (no ok, pikkuveljen triatlonhaaveet varmaan pitävät hänet ykkösenä, mutta isällä on hirveä kiri päällä). En tiedä mikä kaikki käynnisti tuon siirtymisen urheilun pariin, mutta voin nähdä sen päätöksen aiheuttamat positiiviset vaikutukset todella laajalti. Ja olen siitä ihan sanoinkuvaamattoman iloinen.

Eilen minun isäni juoksi puolimaran Espoon Rantamaratonilla siihen kahden tunnin pintaan, paremmin kuin mun tavoiteaikani kevään HCR:ssä olisi ollut jos olisin osallistunut. Mielettömän siistiä!

Isä, sä olet mun idoli! Kiitos siitä, että omalla esimerkilläsi kannustat koko muuta perhettä myös pysymään liikunnan parissa. Ja tietty siitä että olet.. no, kerrassaan upea :) Liikunnan iloa kotiin jatkossakin!

Esiintymisvaikeutta

2010-09-01T21:23:00.002+03:00

Tänään oli iso tilaisuus, jossa jouduin puhumaan 120 ihmiselle. Ei mikään pitkä pätkä, noin 15 minuuttia, mutta jännitti silti älyttömästi etukäteen, jännitti älyttömästi puhuessa ja nyt puheen jälkeen yritän saada itselleni realistista kuvaa siitä, miten se meni. Siis ei sitä tavallista "olinpas mä kauhee"-meininkiä (vaikka se kieltämättä eka tuli päähän) vaan sellaista kuvaa, josta saisi jotain apuja tulevaisuuttakin varten :)

Sain ainakin kaikki asiat esitettyä ihan järkiperäisesti ulos ja selvästi asiakkaat saivat kiinni siitä mitä puhuin, koskapa tulivat itse kertomaan homman kiinnostavuudesta tilaisuuden jälkeen. En saanut argumentoitua läheskään kaikkia juttuja juuri niin kuin olin ajatellut, mutten jäätynyt sentään kokonaan. Silti yleisfiilis on jotenkin alavireinen, en tajua miten voi olla niin perfektionisti, että vaikka en pitkään aikaan ole isoille väkijoukoille puhunut niin silti olisi tuossa pitänyt olla valovoimainen ja innostava (se nimittäin realistisesti katsoen tuosta kyllä jäi puuttumaan, mä en ole luontainen esiintyjä tai luontainen myyjä) ja saada kaikki penkin laidalle huokailemaan miten hienosta tuotteesta olikaan kyse.

Mutta. Oon päättänyt, ettei tämä nyt vetele. Tää pitää ottaa nyt harjoitteluna ja tienä kohti parempaa esiintymistaitoa. Pitää varmaan vaan nyt ottaa asiakseen petrata tässäkin ja treenata ja treenata vaan rohkeasti. Ja olla itselleen armollinen tässä prosessin alkuvaiheessa.

Pakoon :)

2010-08-24T22:16:00.002+03:00

Tää oli huippu! Kieltämättä joskus menneinä työaikoina teki mieli laittaa jotain just tällaista poissaoloviestiin..

Zumba = aerobic?

2010-08-23T23:10:00.003+03:00

Kävin tänään kokeilemassa työpaikan tarjoamaa Zumbaa - sitä kun oli jo äiti ja monet kaverit kehuneet kivaksi ja tehokkaaksi. Kivaa ja tehokasta se olikin ja lattarirytmeistä oon tykännyt aina, kivaa oli erityisesti myös se, että tunti oli ilmainen ja sinne pystyi piipahtamaan siinä työn lomassa. Jäin vain miettimään, että mistä ihmeestä se Zumba-hype on oikein tullut? Minusta se oli kyllä ihan tavallista aerobicciä, jossa musiikki oli lähempänä lattarimusaa. Joo, jotkut jalkakuviot muistutti etäisesti salsakurssilla oppimiani kuvioita ja lanteita ketkutettiin tavallista enemmän, mutta kyllä se silti enemmän aerobicciä oli kuin tanssia. Kivaa siis silti, mietin vain sitä hypeä :)

Kävin tänään oikeassa ryhmässäni ratsastamassa, olen vaihtanut päivää ja ryhmää edelliskaudesta. Oli kiva kun porukka toimi selkeästi ryhmänä ja että mut oikein toivotettiin tervetulleeksi tunnille. Taso on parempi kuin oma tasoni, mutta niinhän sitä oppii. Kateellisena vaan joutuu vierestä seuraamaan kun toiset saa hevoset suit sait pyöreiksi ja toimimaan.

Mutta meni mullakin ihan kivasti, menin 6-vuotiaalla ruunalla, joka oli oikea sympaattisuuden huippu! Se reagoi vielä tosi vahvasti painoon ja jouduin moneen kertaan oikein miettimään mitä ihmettä kääntäessä teen kun hevonen lähti melkein päinvastaiseen suuntaan kuin oli tarkoitus. Olihan tuo vielä vähän raaka ja laukastaan jäykkä, mutta hirmu kiva ratsastaa, kun liikkui itse ja antoi kivan tuntuman. Jotenkin tosi ratsastettava hevonen, kertakaikkiaan.

Nyt on taas olo väsynyt ja raukea. Tartteis varmaan mennä nukkumaan, kiireinen viikko töissä taas. God natt, sov gott!

I love ratsastus!

2010-08-21T15:07:00.002+03:00

Joskus näinkin päin. Kävin vielä "kesätallilla", ostin yhden rästitunnin vielä fiilistelläkseni niitä hevosia. Ja vitsit, keskiviikon jälkeen oli kyllä ihanaa saada taas vähän onnistumisen kokemuksia - nyt oli upea andalusialainen kimo alla, joka heti alkumetreistä tuntui tasapainoiselta, antoi tuntuman ilman mitään nykimisiä ja muutenkin poislukien lievää energiattomuutta paikoitellen oli ihan supertäydellinen ratsu.

Jäin miettimään samalla mitä kesän ratsastuksista käteen - opetushan ei mielestäni ollut mitenkään erityisen paljon parempaa tällä tallilla kuin muillakaan joissa olen nyt viime aikoina käynyt, mutta hevoset vain ovat selkeästi parempia. Valitettavasti ei automaatteja nekään, joten hommia joutuu ratsastajakin tekemään, mutta niillä saa kivasti fiiliksiä kyllä siitä, miltä tuntuu kun hevonen kokoaa, liikkuu eteenpäin tasapainossa, asettuu oikein jne. En ehkä vielä osaa jäykemmillä ja huonommin läpiratsastetuilla hevosilla toistaa samaa, mutta ymmärrän ainakin mitä ollaan hakemassa, mikä on iso juttu sekin.

Asiasta ihan kukkaruukkuun: mulla oli joskus kimo kisapolle. Muistelin Juria lämmöllä tänään hinkatessani sienellä keltaisia tahroja irti tämän kimon valkoisesta karvasta. Juri oli puhdas aina juuri sen 5 sekuntia sen jälkeen kun sen oli pessyt ja jotenkin kummasti kisapaikoille päästyämme se oli onnistunut värjäämään ainakin jonkin osan itsestään eri väriseksi ja ratsukko pääsi joka kerran aina yhtä tyylikkäästi radalle. Kimon kanssa on kivempaa?

Tämän tunnin aiheena oli pysähdykset, mutta tehtiin tosi paljon ihan perusratsastustakin, isoa keskiympyrää yms. Vaikea kommentoida tuntia kun lähes kaikki tuntui helpolta, kivalta ja ennen kaikkea miellyttävältä, kun askelluskin oli niin tasaista. Opettaja käski mua useampaan otteeseen tosin rentouttamaan hartioita, joten ehkä sinne jäi jännitystä kuitenkin. Samoin pysähdyksissä jalat lähti aina nousemaan ja pienoisia ongelmia oli tulla pysähdyksiin suoraan. Mutta muuten oli ihan excellent tunti, jippiaijee!

Kramppaa

2010-08-20T13:29:00.002+03:00

Se vielä tämän viikon uinneista, että molemmilla kerroilla on jalkapohjissa on vähän tuntunut ikävää kramppailua, joka melkein on yltynyt suonenvedoksi asti. Lientynyt kyllä kun on vähän aikaa kävellyt matalassa päässä, mutta jotenkin uidessa ei kyllä haluaisi tuollaista ollenkaan - sen verran karmeita juttuja uimareiden suonenvedoista on kuultu!

Onko nyt siis kyse siitä, että olen juonut huonosti (ihan mahdollista esim. eilen jolloin oli kokousta kokouksen perään ja sitten pyöräilyä ja kävelyä ennen tuota uimakeikkaa), että balleriinoilla kävely todella on kamalan huono juttu jaloille vai että magnesiumit ja muut kivennäiset puuttuu? Viimeistä vaihtoehtoa ajatellen päätin aloittaa magnesiuminlisän syömisen, mutta kun se vihulainen sotkee raudan imeytymistä niin täytyy koittaa löytää päivästä joku hetki jolloin ne ei olisi samaan aikaan systeemissä. Tää rautakuuri on myös huikea maidon juonnin kannalta, koska kalsium samoin kuin magnesium estää tuota raudan imeytymistä ja pitää pitää vähintään parin tunnin tauot välissä kun on rautaa ottanut.

Pitää seurailla tuota kramppailua, josko asettuisi. Tai sitten alan käyttämään töissäkin niitä Vibram FiveFingereitä, joista en ole juttua vielä älynnytkään kirjoittaa (ne hiertävät, joten olen suhtautunut vähän nihkeästi toistaiseksi).

Silkkaa sikailua?

2010-08-19T21:25:00.004+03:00

Eilinen ratsastustunti oli kyllä taas jotain niin mielenkiintoista, että. Ei tämä laji ainakaan liian helpolla jaa sitä fiilistä, että vitsit kun tää sujuu. Kesän jälkeen palasin vanhalle tallille ja sain lempparitamman - asiat siis periaatteessa hyvin.

Vaan heti kun kiipesi selkään tajusin kesän toisen tallin huippuhevoskokemuksista, että tää hevonen ei liiku itse eteenpäin yhtään. Enkä näemmä edelleenkään osaa ratsastaa eteenpäin tuollaista pohkeille äärimmäisen hidasta yksilöä vaan sain sellaisen tappelun aikaiseksi, että sitä kesti koko tunnin ja tuntui varmaan pahalta hevosestakin (ratsi paukuttaa pohkeella sen kun kerkiää ja nappaa raipalla). Musta ainakin tuntui. En ollut muistanut kannuksiakaan ottaa mukaan, mikä oli tyhmää koska juuri tuolla hevosella se kannus olisi varmasti satabiljoonaa kertaa parempi kuin pohkeen ylenmääräinen käyttö. Pitää ottaa syksylle tavoitteeksi hevosen herkistäminen. Se on selvästi taitolaji, joka ei ihan vielä ole näpeissä...

Tehtiin ihan perusratsastusta, mutta kun hevonen ei taipunut mihinkään (en tiedä oliko vain kesän jälkeen jäykkä vai mikä oli, mutta kulki vasempaan lapa koko ajan sisään kääntyneenä eikä suostunut siitä paketista hievahtamaan) eikä liikkumaan (ope sanoi, että se pitää ottaa yöksi sisään näemmä, ilmeisesti laitsalla väsyttää itseään liika), ei päässyt itsekään oikein ratsastamaan huolellisesti mitään. Laukastakin saatiin tappelu, jossa en vieläkään tiedä, että olisiko pitänyt suuttua vai oliko hevonen niin jäykkä että sen laukkakin oli jotenkin selästä ihan tönkköä ettei se vaan oikeasti pystynyt yhtään siinä asettumaan pudottamatta raville. Oliko se siis sikailua vai ei?

Mutta pistetään tämä harjoittelun piikkiin. Kiva oli silti tulla takaisin tälle tallille, kolme uutta näpsäkän näköistä hevosta joten eiköhän se tästä. Vakiotunti vaihtui joten ensi viikolla näen minkälaisessa ryhmässä tänä vuonna ratsastelen.

Tänään oli ihan urheilupäivä - pyöräilin töihin sen yhteensä 22 km, kävelin 7 km kaverin kanssa ja illalla vielä Jiin kanssa uimaan 500 m. Kyllä tuo puoli kilsaakin jo ihan tuntui tämän jälkeen. Ratsastustunnin jälkeen olin jo aamusta ihan jäykkänä, lonkan koukistajat ja takareidet ihan jumissa. Tänään vois vaikka vähän venytellä :D

Kesäilta Lauttasaaressa

2010-08-19T07:47:00.000+03:00

Syksykin on ihan kivaa, ei siinä mitään, mutta kyllä nämä viimeiset kunnon kesän hetket haluaa myös tallentaa jonnekin tuonne takaraivoon talven kylmiä hetkiä varten. Käytiin kävelemässä Lauttasaaren rantaa ihanassa auringonlaskussa ja kyllä teki hyvää rankan duunipäivän jälkeen.

Larun rantaviiva on vähän petollinen. Sitä ajattelee, että ei se nyt niiiin pitkä ole. On se. Sai hyvän väsyn päälle kyllä ihan pelkällä leppoisalla kävelyllä. Mutta oli tosi kaunista - Ihana, ihana kesä!

Pyöräilyä ja uintia

2010-08-18T21:30:00.003+03:00

Työmatkapyöräily on ottanut kipinää ja olen jaksanut polkea melkein joka päivä töihin, myös tänään vaikka satoi. Matka ei ole oikeastaan tuntunut kovinkaan paljon helpommalta, mutta matkan tuttuus helpottaa sentään jonkin verran, tietää ettei mäki jatku ikuisuuksiin ja että tässä kohtaa kannattaa mennä vähän matalammalla vaihteella. Viikonlopun jälkeen pyöräily oli selvästi kevyempää, ilmeisesti en osaa vielä syödä tarpeeksi hyvin, että energiat täyttyisivät oikealla tavalla tähän päivittäiseen liikuntaan.

Töissä on onneksi hyvät suihkut ja myös erittäin näppärä kuivauskaappi vaatteille, joka ainakin pelasti tänään kun läpimärkänä tallustelin töihin. Lähtiessä oli kiva saada kuivaa päälle.

Lisäksi käytiin eilen Jiin kanssa uimassa, vedin ehkä noin puoli kilometriä rintauinnilla ja sekin tuntui aika paljolta. Ilmeisesti mennään huomenna taas, joten eiköhän sekin ala helpottua. Ollaan ilmoittauduttu kuukauden päästä alkavalle lyhyelle rintauinnin tekniikkakurssille, joten ehkä tuo tekniikkakin siitä hioutuu.

Lisäksi ratsastuksenopettaja kannusti tänään osallistumaan Suomen Ratsastajainliiton kuntoremonttikisaan, missä testataan lihaskunnon ja venyvyyden kehittymistä puolen vuoden aikana. Osallistun, jos kehtaan mennä opelle näyttämään, miten onneton lihaskunto mulla on. Vaikka tän päiväisen ratsastuksen jälkeen se ei kyllä liene mikään yllätys - mutta siitä lisää joskus toiste. Nyt on pakko mennä nukkumaan, pyöräily väsyttää!

Kökkö polvi

2010-08-03T22:39:00.001+03:00

Voiko olla niin, että polvet ei kestä pyöräilyä? Oikea polvi tuntuu vähän turvonneelta ja kipeältä kun sen taivuttaa. Kosketusherkkäkin on joissain kohdissa. Outoa.

Joku roti sentään

2010-08-03T17:09:00.003+03:00

Maanantaina alkoi työt ja taas tuntuu kuin koko kesä olisi mennyt. En sitten tehnyt kesällä mitään, ehkä ihan hyvä niin. Tekemättömyyskin, semmoinen kellottomuus että menee vaan ja syö kun on nälkä ja nukkuu jos väsyttää on kai ihan hyväksi ihmiselle, vaikkei nyt saanutkaan sitten kirjoitettua blogia tai tehtyä kaikkia niitä rästihommia, joita oli ajatellut.

Kunnon suhteen kuitenkin vähän ottaa pattiin, koska edellisen kerran kävin juoksemassa Naisten kympillä ja suunnistamassa Venloissa, sen jälkeen en olekaan tehnyt kuin satunnaisesti ratsastellut (enemmän kyllä kuin on blogiin asti ennättänyt tekstiksi). Mutta nyt on ryhdistymisen aika - ilmeisesti - koska työkaveri haastoi sen mätämunaluuseriksi, joka ei selviäisi tänään töihin pyörällä. Nukuin pommiin (taas, sama kävi eilenkin) ja ehdin jo miettiä, etten kuitenkaan lähtisi. Sen verran haastemieltä kuitenkin oli, että lähdin - kun olin kerran edellisenä päivänä käynyt oikein pyörälaukunkin ostamassa. Oli kyllä hyvä ostos, kiva pyöräillä niin ettei selkä ole koko ajan ihan märkä.

Sen verran kunto oli alhaalla, että aika rauhaksiin joutui polkemaan ja reittikin oli vähän hukassa, mutta perille päästiin ja ihan hyvä olo kyllä oli. Työmatka on vain 11,1 km joten ihan huimia päiväkilometrejä ei tule, vaikka tämän ottaisi tavaksikin. Aikaa meni tänään vähän vajaa 40 min, katsotaan josko se siitä vähän kutistuisi.

Lontoostapäivää!

2010-07-12T22:38:00.007+03:00

Käytiin poikaystävän kanssa Lontoossa viikon pyrähdyksellä, upea reissu! Ehdittiin nähdä kaikki Lontoon perusnähtävyydet, käydä Jack the Ripper-tourilla, musikaalissa ja sitten käveltiin, käveltiin, käveltiin. Kilometrejä kertyi ekana päivänä 15,5; sitten 9,9, kolmantena 14,71 ja neljäntenä 19,6 km. Sitten iski turistiväsy ja seuraavana saatiin kasaan vain 5,6 ja röhnättiin hotellissa. Vikana päivänä sentään plakkariin kertyi vielä 15,7 km, joten jalat oli aika jökissä kun pääsi vihdoin kotiin (koska tämä älypäähän ei lomalla venyttele, jos ei kerran arkenakaan).

Vaikka kaupunki oli upea ja siellä oli hirveästi nähtävää, tykkäsin silti kaikista eniten Lontoon ja lähiseudun puistoista..

hautausmaista (yes, creepy - I know)
ja tietty erilaisista eläimistä :)

Olihan siellä Buckingham Palacen edessä joku vahdinvaihtokin, mutta sen lisäksi siellä oli...

Heppoja! Paljon ihania heppoja! Tässä kuvassa on jotain ihanan söpöä kun tuo pikkutyttö haluaa taputtaa aluetta vahtinutta hevosta.

Ennen kaikkea jään kuitenkin ikävöimään Pret A Manger -ketjua, jossa kaikki ruoat tehdään lähellä tuotetuista raaka-aineista ilman lisäaineita, saman päivän aikana. Käytettiin ketjun eri pisteitä melkein joka aamu- ja välipalalla ja näitä kuivattuja mangosiivuja piti roudata jopa matkalaukussa kotiin kun olivat niin nameja. Ärsyttää, että melkein kaikessa suomalaisessa kuivahedelmässä on käytetty rikkidioksidia. Eron todella maistoi, vaikka siivut vähän ulkonäöllisesti ja säilyvyyden osalta kärsivätkin. Tällaista myös meille!

Hikitunti

2010-07-01T09:29:00.002+03:00

Ratsastamassa taas, tällä kertaa oikea opettaja ilmeisesti oli palannut kesälomaltaan ja tunnilla oli ihan eri meininki kuin ennen. Menin sillä samalla nuorella, valtavalla ruunalla kuin viimekin tunnilla - tästä voisi tulkita, että tallilla menee hevoset yleensä kaksi kertaa peräkkäin samalle, vaikkei tästä erikseen ole mitään sanottukaan.

Tunnin aihe oli edelleen pohkeenväistö, joka sujuikin jo tosi mallikkaasti ja tasaisesti ja sain hyviä vinkkejä esim. tahdin ylläpitoon. Hevosen ongelma väistössä oli edelleen se, että se ei suostunut asettumaan oikein, vaan jos vaati asettumista, se lähti jo perä edellä etenemään. Tyydyin siis siihen, että kaula oli mitenkuten suora (samaa kiemurtelua kuin viimeksi oli tässäkin havaittavissa, mutta kun hevonen on nuori ja muutenkin kaulastaan notkea ajattelin, että antaa olla kunhan sen saa rungostaan suorana ja etuosa edellä väistämään. Olin kyllä itsekin tyytyväinen suoritukseen, varsinkin kun opettajan neuvosta älysin löysätä sisäohjasta, jolloin heppa alkoi kulkea paljon rennompana. On se vaan ihme juttu, miten tuollaiset "pikkuasiat" (tai siltä tuntuvat jutut) voi vaikuttaa niin älyttömästi koko suoritukseen.

Tälläkin tunnilla ärsytti kuitenkin se, että nyt tunnilla oli mukana irtotuntilainen, joka ei pysynyt kyydissä yhtään vaan seisoi melkein koko tunnin aina jonkun edessä. Oli keskityttävä siihen, että yhtäkkiä edessä oleva hevonen saattoi pysähtyä tai kääntyä suoraan eteen vaikka tuli laukassa ihan selkeästi uralla. Ja opettajan aika meni tähän vähän liialta osin. Hevonen oli kiva, tehtävässä oli paljon mihin pystyi keskittymään ja silti tuollaiset asiat jäävät kaivelemaan.

No, nyt pieni kesälomabreikki, ehkä se tekee ihmeitä tuonkin tallin suhteen.

Kuulumisia uudelta tallilta

2010-06-28T16:45:00.000+03:00

Olen nyt kolme viikkoa käynyt uudella tallilla, vaikken ole uuden duunin aiheuttamissa kiireissä niistä juuri ehtinyt raportoida. Pääosin kivoja juttuja, mutta jotenkin on jäänyt sellainen fiilis, että (riisto)hintaansa nähden en ehkä ole ihan huipputyytyväinen. Selkeästi muita kalliimpi hinta mielestäni vaatisi selkeästi muita paremman laadunkin. Mutta ei talli huono ole, päinvastoin (ehkä mun ongelmat todella on enemmän siinä hinnassa).

Olen mennyt kahdella eri hevosella, molemmat erittäin hyvin koulutettuja, tosi osaavia, löytävät hyvin itse tasapainon mutteivät todellakaan mitään automaatteja. Molemmilla on päässyt kuitenkin testaamaan juuri sitä mitä etukäteen toivoinkin, miltä monet asiat tuntuvat kun hevonen osaa ja pystyy. Ikävä kyllä molemmat ovat olleet myös vähän laiskansuuntaisia, joten sitä kauan toivottua oppia takaa eteen ratsastamisesta ei vielä tullut. Ensimmäiset kaksi tuntia hikoilin tallinomistajan kouluttamalla superpollella, joka kuitenkin oli niin laiska että kilpaura oli jäänyt vähitellen. Se turhautui mun jumputtaviin pohkeisiin ja saatiin oikein kunnon riidatkin aikaiseksi esim. laukannostoissa. Ja minä turhauduin siihen, oikein kunnolla, varsinkin toisella tunnilla. Ehkä juuri tässä tulee esiin mun isoin tyytymättömyys talliin, en kokenut saavani juurikaan apua hevosen ratsastamiseen vaan pääosin kommentoitiin vain niitä tehtäviä. Mutta silloin kun itse malttoi olla potkimatta koko ajan, oli meno aika tasaista ja hevosesta huomasi, että se kyllä osaa. Ärsytti vain kun ei itse osannut saada siitä kaikkea sitä hienoa irti.

Olen myös vähän pettynyt siihen, miten huonoon ryhmään olen joutunut. Ehkä olen tottunut sitten vähän liian hyvään (onko sellaista?), mutta tuntien taso on ollut aiemmilla talleilla paljon tasaisempi. Nyt olen ikävä kyllä (enkä yritä nyt elvistellä) ryhmän selkeästi paras ratsastaja ja huonoin on nyt kolme tuntia yrittänyt nostaa laukkaa, tuloksetta. Muut ovat siitä välistä. Note to self - pitää jatkossa vaan härskisti tunkea parempiensa joukkoon, opetus on kyllä parempaa vähän osaavemmissa ryhmissä. Nyt multa vielä puhelimessa konsultoitiin, että mihin ryhmään kannattaisi mennä ja silti tuli noin aloitteleva ryhmä :(

No eipä silti, nämä ei oikeasti ole mitään maailman kamalimpia ongelmia ja tunnit ovat olleet ihan kivoja, vähän ehkä hitaita tunteja. Ekalla tunnilla tehtiin ympyrän ja voltin ratsastamista huolellisin tein (huolellisuus teiden ratsastamisessa ei oo mun valttini, mistä tuli kyllä palautetta), seuraavalla tehtiin ympyröitä ja väistöä ympyrällä, kolmannella keskityttiin väistöön. Varsinkin kolmannen tunnin heppa, valtavan iso (säkä varmaan 180) ja nuori ruuna oli väistöissä ensin tosi vaikea, kun ei saanut ratsastettua kunnolla eteenpäin -> kiemurteli vaan ja sitten kun löysi yhtäkkiä tasapainon kaikki olikin helppoa.

Yleisesti siis kivaa on ollut ja puitteet ovat yleisesti ottaen huikeat, hevoset selkeästi parhaimmin koulutettuja kuin missään missä olen ennen käynyt. Vähän kliininen meno, mutta sekin voi olla tunne joka häviää kun ihmisiin tutustuu ja ehtii hengata tallilla vähän pidempään. Nyt tuo kesäryhmä koostuu selvästi ihmisistä, jotka eivät ole ennen käyneet tallilla eikä tunne toisiaan. Kaikki tuollainenkin vaikuttaa. Odottavalla kannalla siis ollaan, en ole "superjee" mutten siis missään tapauksessa vielä "buu"kaan. Loppukesän tunnit näyttäkööt :)

Jukolassa

2010-06-22T07:35:00.000+03:00

Huhhei, ensimmäiset suunnistuskisatkin meni niin että heilahti ja kivaa (kaikesta etukäteisahdistuksesta huolimatta) oli! Omalla osuudella oli vielä ihan käsittämättömän hieno sää, joten mikäs siinä oli painellessa Kytäjän pusikoissa.

Lähdettiin porukalla heti aamusta liikkeelle ja saavuttiin Kytäjän maisemiin jo ennen puolta päivää. Minä ja ensimmäisen osuuden suunnistaja syötiin kunnon satsit lounasta ja jänskätyksestä huolimatta niin vain aika kului ja päästiin seuraamaan Venlojen lähtöä. Oli melko hieno näky kun päälle tuhat naista seisoi viivalla odottamassa pusikkoon pääsemistä... Lähdössä vaan oli jotain ihmeellistä, äänimerkkiä piti soittaa useampaan kertaan, kun siitä elektronisesta "pulssista" (kuten kuuluttaja etukäteen mainosti) oli vaikea päätellä että oliko se oikea lähtökäsky vai ilmoitus siitä, että joku varasti. Mutta porukka pääsi lopulta lähtemään ja sitten vasta jännitys alkoikin itsellä tiivistyä, kun tiesi joutuvansa koitokseen seuraavana.

Luulin meneväni hyvissä ajoin lähtöalueella, mutten ehtinyt kovinkaan montaa verryttelylenkkiä vetää ennen kuin kuulin kaverin jo huutavan ja juoksevan kohti kartta kädessä. Hyvä niin, ei ehtinyt jännittääkään sitä lähtöä kun huomasi jo olevansa matkalla kohti metsää. Olin tosi iloinen myös siitä, että metsässä oli viitoitettua reittiä niin pitkälti ennen kuin joutui suunnistamaan, siinä ehti viimeisetkin jänskätyksen rippeet kadota ja pystyi keskittymään suunnistamiseen.

Ensimmäiselle rastille katsoin muka tosi tarkkaan karttaa ja onnistuin silti menemään iloisesti rastista vasemmalle ohi. Onneksi vastassa oli lauma naisia, jotka näyttivät kartaltaan missä mentiin ja tämän jälkeen rastin löytyminen oli helppoa. Tokalle rastille laitoin kompassiin suunnan huolella ja sitten kävi ihan ihme juttu: yhtäkkiä mä tajusin, miten koko kompassia käytetään. Se oli ihan mieletön ahaa, enkä oikein jälkikäteen ymmärrä, miten väärin sitä oonkaan käyttänyt, mutta kun sen kompassin laittaa kiinni siihen karttaan ja lähtee sitten vasta liikkeelle (eikä niin, että laittaa kompassiin suunnan, mutta pitää sitä eri kädessä kuin karttaa ja katsoo vain sillointällöin) niin avot, ei ollut mitään probleemeita rastien löytymisen suhteen. Televisiorastit tietysti jännittivät (vaikka eihän meikäläisiä siellä näytetty, mutta silti) ja niiden suhteen piti ennen kuvaan siirtymistä katsoa tosi tarkkaan, että onhan tää nyt oikea rasti. Mutta muuten meni yllättävän kivuttomasti.

Maasto oli jo tokalla osuudella mennyt ihan puuroksi, kosteilla paikoilla se oli suorastaan sellaista mutavelliä, joten polvia myöden olin märkä ja likainen jo ihan alkumatkasta. Mutta niin kuin mulle oli luvattu, ei tarvinut todella kuin valita oikea polku kompassilla ja juosta uraa seuraavalle rastille. Maasto oli mun mielestä jopa aika helppoa verrattuna niihin harjoitusmaastojen rämpimisille, korkeuseroja oli tietysti paljon ja kivikkoa, mutta muuten pääsi aika kivasti juoksemaan koko matkan. Tai siis olisi päässyt, mistä päästääkin siihen mun ykkösharmitukseen, etten pitänyt kovempaa vauhtia siellä metsässä. Tulin maaliin ihan hyvävoimaisena enkä edes pinkonut täpöillä maalisuoraa. Miksi? En tiedä, jotenkin en vaan älynnyt. No, onneksi tokavikalla rastilla piti myös pummia iloisesti, kun siirtyi yleisön läheisyyteen ja lakkasi suunnistamasta. Ärsyttää, vaikka tää oli oikeasti ainoa mun "perinteinen moka", eli että vaan liitelen eteenpäin ja sitten vasta mietitään, että mihin piti mennä.

Mutta nuo jäi aika kirkkaasti mielen taka-alalle, kun niiden rinnalla oli se, että oikeasti osasin nauttia noista kisoista (eka kerta kun osaan nauttia kisatilanteesta varmaan ikinä, vaikka Naisten kympillä ehkä olikin jo aika hyvää yritystä), pysyin ihan täysjärkisenä koko radan, tajusin sen kompassin käytön vihdoin ja onnistuin vielä nostamaan omalla osuudellani meidän joukkuetta 80 pykälää (ilman vikaa pummia se olisi ollut reilusti yli sata pykälää, mutta ens kerralla sitten). Maalissa oli ihan mieletön fiilis ja pölötin varmaan kuin papupata (näin kävi kyllä sen Naisten Kympinkin jälkeen).

Vartti sen jälkeen kun tulin itse maaliin aurinko painui pilveen ja alkoi sataa ja tuulla ihan todella. Kahdella viimeisellä osuudella kokemus Venloista oli varmaan aika toisenlainen, mutta itse sai nauttia kyllä sydämensä kyllyydestä. Saunakin on vain harvoin tuntunut yhtä ihanalta kuin tuon urakan jälkeen, hyvässä seurassa. Kummasti mieli alkaa jo suunnitella uusia Venla-suorituksia, mutta maltetaan nyt. Oli silti kiva huomata, että se käsittämätön, lamaannuttava kisajännittäminen on ehkä saattanutkin jäädä teinivuosille. Miten ihanaa!

Uusintakierroksella Kytäjällä

2010-06-06T18:43:00.002+03:00

Edellinen harjoittelukerta Jukolan maisemissa sujui mitenkuten, joten piti ottaa vielä ennen Venloja vähän revanssia. Lähdin parin ystävän kanssa uudelleen ottamaan tuntumaa maastoon. Nyt olin valinnut eri reitin kuin viimeksi ja tänään sujuikin ihan eri tavalla. Se hemmetin ykkösrasti, jota viimeksi etsittiin 55 min jäi tälläkin kertaa löytymättä, koska oltiin sovittu olevamme vain 1,5 h metsässä enkä halunnut jämähtää vaikeaan rastiin.

Suuntasin tällä kertaa toiselle puolelle jokea ja hyttysistä huolimatta sujui kivasti. Rastit löytyivät juuri sieltä mistä pitikin ja maasto ei tuntunut ihan yhtä karsealta pöheiköltä kuin viimeksi. Pari ikävää hakkuuaukeaa piti taas ylittää, mutta niistäkin selvittiin vaikka ampiaiset meinasivat syödä mut.

Vikan rastin jälkeen mulla oli jo kiire takaisin autolle ja lopetin kartan katsomisen. Yllättäen pidensin matkaani monella sadalla metrillä kulkemalla ihan eri suuntaan kuin missä auto oli parkissa. Harmitti, että teen edelleen just tuommoisia typeriä huolimattomuusvirheitä kiireessä. Mutta muuten oon aika paljon paremmilla fiiliksillä menossa sinne Venloihin.

Juoksen muuten kakkososuuden, se on nyt sovittu. On onneksi lyhyin osuus, 4,7 kilsaa ja tavoite aika on 37 min. Tuolle tavoiteajalle pitää vähän nauraa, hahahahaaa. Jos olen löytänyt kolmanneksen rasteista tuohon aikaan olen tyytyväinen! Mutta ihan hyvä, että ensikertalainen sai helpoimman radan, ei tarvitse jännätä sitä erikseen sitten.

Tosi kiva ratsitunti!

2010-06-03T08:55:00.003+03:00

Viimeinen kevätkauden tunti toisellakin tallilla. Sain ratsuksi mukavan suomenhevostamman, joka oli käynyt viikonloppuna vähän kisailemassakin tuntsamestaruuksissa. Kuvatodisteita :)

En tiedä mitä kaikkea olivat kisoissa puuhanneet, mutta yleensä tammaa joutuu puolisen tuntia vääntämään ja kääntämään, ennen kuin voidaan keskustella tasapainosta, peräänannosta ja siitä että nyt ei kaahata kun liikutaan kunnolla. Nyt tamma oli heti alkuraveista peräänannossa ja ratsi vähän hölmönä selässä, että ai näin helppoa tää nyt sitten olikin. Eniten ongelmia oli pohkeiden läpisaamisessa vasempaan kierrokseen, siinä se helposti jäi punkemaan sisäpohjetta vastaan ja nousemaan pois peräänannosta. Mutta jahka pohkeet sai läpi, ei ollut huolenhäivää, pystyi vain nauttimaan menosta.

Opettaja neuvoi alkuun pitämään reippaampaa tempoa, että takaosan saisi toimintaan kunnolla, tamma taas olisi alkuun halunnut hissutella. Tehtiin alkuverryttelyä laukassa, mikä sai pollen mukavasti lämpenemään ja hetkellisesti kadotin peräänannon kaahaukseen. Tässä kuitenkin viimeistään hoksasi niiden pohkeiden merkityksen, joten ei se nyt ihan hukkaan mennyt kuitenkaan. Sitten tehtiin sulkutaivutusta käynnissä ja ravissa, oikeaan meni huomattavasti mukavammin kuin vasempaan. Taas se sama vasemman sisäpohkeen läpiratsastus ;) Tehtiin aina ennen pitkää sivua pieni voltti ja joka kerran kuin sai sisäpohkeen läpi, taivutus meni kuin unelma ja tahdissa, ratsastajakin pystyi rentoutumaan ja kaikki oli kivaa. Ja kun se ei mennyt läpi, riideltiin koko pitkä sivu... Pakarat tuppasivat jännittymään koko ajan ja opettajan siitä huomauttaessa alkoi jo naurattaa. Miten vaikeaa on pysytellä rentona.

Loppuravien aikana kentällä pari hevosta laukkasi, joten ei menty ihan niin rauhassa kuin olisin toivonut. Tamma oli kuitenkin niin superhyvä koko tunnin, ettei tätä kevättä kyllä paljon paremmin olisi voinut lopettaa. Ensi keskiviikkona käynkin kokeilemassa uutta tallia, katsotaan kuinka sen suhteen sujuu. Ainakin jotain jännää tällä ratsastusrintamallakin!

Naisten kympillä

2010-05-30T18:26:00.003+03:00

Ensin vähän hehkutusta: jee, selvisin! Olin yrittänyt ovelaa "jos en ajattele sitä ollenkaan se ei ehkä tulekaan"-tekniikkaa tämän tapahtuman suhteen, lähinnä ettei mun kilpailuhermot flippaisi täysin ennen kisaa. Nyt ei ilmestynyt edes mitään soveliaita tauteja tai kremppoja tekosyyksi, joten huomasin sunnuntai-aamuna, että varmaan tässä sitten pitää todella juosta. Onneksi oli perhettä ja sukua mukana, koska en ollut edes avannut sitä ohjelehdykkää ennen tapahtumaa. Pikkuveli toimi huoltojoukkoina ja otti kiltisti kaikki tavarat kannettavakseen.

Ennen lähtöä jänskätti aika kovasti, mutta Bollywood-alkuverryttely (vaikka tuntuikin vähän tyhmältä) kyllä lievensi jännitystä mukavasti. Sykemittari meni rikki tiistain suunnistuksessa, joten en nähnyt lukemia - ehkä ihan hyväkin juttu. Oltiin ekassa lähtöryhmässä ja lähtö sujui aika kivuttomasti, ei tarvinut kävellä lähtötötsien jälkeen ollenkaan vaan ihan sujuvasti päästiin eteenpäin. Juoksin äidin kanssa 6 kilsaan asti, high-fivetettiin joka kilometrikyltillä ja kivaa oli. Ekan kilsan kohdalla alkoi oikeaa kylkeä vähän pistää ja se jatkui 5 kilsan kohdalle, mutta muuten ei mikään paikka mennyt rikki tai tuntunut pahalta koko lenkin aikana. Join 4 km kohdalla vähän vettä ja se oli kyllä virhe, vatsa tuli kipeäksi - onneksi sitä kesti vain kilometrin verran.

Jos olisin ollut yksin juoksemassa, en olisi varmasti pitänyt alkuun niin kovaa vauhtia. Mentiin aika tarkalleen 6 min/km tahtia. Mutta 6 km kohdalla alkoi tuntua siltä, että pitäisi päästä vähän kovempaakin ja lähdin vetämään yksikseni vähän kovempaa. Ärsytti, koska päästäkseen vähän kovempaa piti itseasiassa juosta aika paljonkin kovempaa, koska ihmisiä oli yllättäen tiellä älyttömästi. Ylitin itseni, koska jaksoin pitää kovaa tahtia sen lopun neljä kilsaa, vaikka välillä tuntuikin pahalta. Kahdeksan kilsan kohdalla oli joku setä, joka luetteli sijanumeroita, mun kohdalle tuli 449, joka lämmitti kyllä - sitä lisäenergiaa tarvitsi, koska juuri siinä kohdalla tuntui ensimmäistä kertaa siltä, että jalat olivat hapoilla ja väsyneet.

Ylämäet olivat selvästi mun vahva kohta, epäilen että suunnistuksella on ollut tässä positiivinen vaikutus. Pääsin ohi valtaosasta ihmisistä juuri ylämäissä ja tasamaalla vain pidin sitten paikkana. Viimeinen suora tuntui ihan karsealta ja kun se ei loppunutkaan siinä missä oletin melkein itketti. Juuri sillä hetkellä näin kuitenkin pikkuveljen tsemppaamassa ja yhtäkkiä löysin vielä jonkun supervaihteen itsestäni ja paahdoin todella ihan täysiä maaliin. 54 minuuttia, jee! En ollut asettanut itselleni mitään tavoitetta (koska en suostunut ajattelemaan koko juoksua etukäteen), mutta olisin varmasti ollut tyytyväinen kaikesta alle tunnin ajasta. Äiti ei tullut kovin kaukana takana ja päätyi 55 minuuttiin. Superperhe!

Olin niin iloinen ja tyytyväinen koko juoksuun, siihen että jaksoin juosta alusta niin kovaa ja pitää yllä tahtia sittenkin kun se ei ollut enää missään mielessä mukavaa. Säälittää, että ei saanut kunnon ajanottoa kun sykemittari todella oli rikki, mutta kyllä nuo pyöreät minuutit riittävät.

Ja sitten vielä loppuhehkutusta: Jee, selvisin!! Ja olihan se tosi kivaakin vielä :)

Pilateskurssilla

2010-05-29T20:46:00.002+03:00

Olin tänään Fatima Witickin pilatesstarttikurssilla. Selvisi, etten osaa hengittää, jee! Tai osaan, mutta kuulemma vaan nipin napin niin, että säilyn hengissä :)

Oli käsittämättömän rankka kaksituntinen, ottaen huomioon, että opeteltiin vain hengittämään ja liikutettiin lantiota naurettavan vähän. Mutta hyviä oppeja, hyviä oivalluksia ja samaa turhaumaa kuin laulutunneilla ja ratsastuksessa tulee oman kehon heikkouteen ja jäykkyyteen. Pää kävi ylikierroksilla tunnin jälkeen, mutta ymmärsin kyllä, että juuri tällainen olisi hyödyllistä - sitä tolkuttaa toinen ratsastuksenopettajistanikin. Tunneille päästäkseen pitäisi kuitenkin maksaa melko suolainen kuntoklubin jäsenhinta ja mietin vielä aionko oikeasti käydä vai olisiko se taas kerran vain kuvitelmaa.

Nyt otan rennosti ja käyn läpi vaatekaappejani miljoonatta kertaa. Ja ahdan naamaani mässyä, Naisten kymppi - mikä ihana tekosyy!

Ratsastuskuulumisia

2010-05-27T08:32:00.000+03:00

Miten tämä blogaaminen menee niin kausittain, välillä tulee pitkiä pätkiä kun olisi hirveästi asiaa ja välillä taas tapahtuu niin kamalasti, ettei ehdi vilkuilla blogiin päin vaikka halujakin riittäisi? Nyt on viimeiset päivät "vanhassa" työssä vieneet kaiken ajan niin, että silmät vaan pyörivät päässä aamusta iltaan ja unikaan ei oikein tule silmään... Ehkä sitä on vaihdon tarpeessa?

No, viime viikolla oli joka tapauksessa ratsastusta, kävin jo maanantaina rästitunnilla ja menin taas isolla tammalla. Sain mainioita oivalluksia ulkopohkeesta, miten käännöksissä pitää juuri ulkopohkeella ylläpitää liikettä - tämänkin juu tiesin, mutta toteutus taas jäänyt vähän vajaaksi. Hevonen valitettavasti ei liikkunut juuri sen kummemmin kuin viimeksikään, mutta parani aktiivisista pohkeista selvästi. Jännää, miten pohkeitakin on selvästi helpompi käyttää oikein sitten kun hevonen valmiiksi liikkuu eteenpäin - alkutunnit tällä tammuskalla kun menevät pääosin siihen, että sitä yrittää epätoivoisesti punkea eteenpäin ja samalla taivutella (ja toivoo ympyröillä ettei se kokonaan hyytyisi, koska alkuun taivutus JA eteenpäin liikkuminen on selkeästi mahdottomuus).

Perjantaina siis ehdottomasti viimeinen tunti toisella tallilla. Niin oli kuulemma sijaisopellakin, tuntui vähemmän pahalta kun oli muitakin lähtijöitä. Menin taas esteruunalla. Meni selkeästi paremmin kuin viime viikolla, vaikka huomasinkin jääväni kädellä taas vähän vetämään. Se on vaan niin helppoa, kun se hevonen vetää takaisin!! Tälläkin tunnilla tuli kyllä pohkeiden merkitys selvemmäksi, hevonen liikkui niin paljon paremmin kun pohje oli kiinni ohjaamassa (ja kääntämässä ja kannustamassa vähän reippaampaan takaosan työntöön...). Vaikka hevonen jäi todella epätasaiseksi, oli meillä joukossa hyviäkin pätkiä ja se, mistä erityisesti olin iloinen olivat viime kerralla unelmiksi jääneet ravista pysähdykseen siirtymiset. Nyt ei ollut mitään probleemia, vaan meni hallitusti ja ilman vetoa. Jee!

Ajattelin vielä (joskus kun olisi aikaa...) koota mietteet, jotka tuolta tallilta ovat hihaan tarttuneet ratsastukseen liittyen. Hyvää opetusta sielläkin, nyt on vain aika jatkaa matkaa. Kesäksi onkin varattu tunnit nyt ihan toiselta tallilta, kun ei sopivaa vuokrahevosta ole (vieläkään) tullut vastaan. Miten se on toisille niin helppoa, olenko mä jotenkin kranttu vai mitä? Ne ilmoitukset, joista olisin kiinnostunut, jäävät vaille vastausta. No, uskon että vielä joskus tässä tärppääkin.

Tavaraaaa...

2010-05-17T22:02:00.004+03:00

Kuuma päivä, kävin ratsastamassa. Nyt kotona, laiskottaa. Rojua on kertynyt kasapäin lattialle (pitkälti siksi kun en ole jaksanut esim. vaatteita nostella takaisin kaappiin tai pesukoriin). Ällöttää, taas kerran. En tiedä ällöttääkö enemmän oma saamattomuus vai nää tavarat. Yritän silti pitää positiivisen fiiliksen, chillailen ja syön omatekemää viiliä vadelmilla. Ne on kaupan pakastealtaasta, mutta kuitenkin. Viili taas on edelleen lötköä, niin kuin jogurttikokeilukin, mutta maistuu ihan hyvälle. Seuraava satsi on jo tulossa. Idutkin varmaan voisi ottaa tänään pois purkista ja pistää salaatin päälle, jee!

Tämä artikkeli vastuullisesta kuluttamisesta sai taas tarttumaan tähän aiheeseen, josta olen täällä kirjoittanutkin. Samoja ajatuksia on pyörinyt omassakin päässä, varmaan pitkälti siksi, että olen viikon verran tavaillut John Naishin kirjaa Riittää jo - irti maailmasta, jossa kaikkea on ihan liikaa. Miten ihanan insinöörimäistä ostaa tavaran vähentämiseen avuksi kirja tavaran vähentämisestä - ja huomaa miten ei todellakaan ole päässyt eroon kuluttamisesta.

Artikkelissa tuli pari lausetta, jotka erityisesti saavat miettimään:

"Alan joka vuosi kuvitella, että elämää olisi mahdollista yksinkertaistaa. Että voisi luopua turhasta. Mietin suuria, päädyn siivoamaan vaatekaappini."

Miksi omatkin ekologiseksi tarkoitetut teot jäävät juuri tälle asteelle, käy kerran läpi tavarat, valikoi muutamia turhakkeita kierrätettäväksi eteenpäin ja se on sitten siinä? Silläkö pitäisi pärjätä koko seuraava vuosi? Esimerkiksi sen energiajätteen kierrättämisen suhteen meinasi tulla stoppi jo ihan heti kättelyssä kun lajitteluohjeet olivat ihan hepreaa - siinä auttoi soitto kaverille, joka jo osasi tätä lajitella. Toinen siinä, kun kuulin, että Sellon energiajätteen keruu oli lopetettu kun eivät olleet varautuneet volyymiin. Helpotus oli suuri kun viikonloppuna kävin tsekkaamassa, että piste pyörii taas. Kolmas ongelma on siinä, etten ole vieläkään selvittelyistä huolimatta ihan varma meneekö energiajae polttoon eri vai samaan tehtaaseen kuin sekajätekin täällä Uudellamaalla. Jos menee, olen pettynyt.

"Yhä useampi osaa kysyä missä, kuka ja mistä tuotteen on tehnyt, vaikka vastaukset olisivatkin monimutkaisia ymmärtää. Miksi sen sijaan unohtuu. Olemme ehkä oppineet miettimään edes vähän mitä ostamme, muttemme sitä onko jatkuva ostaminen koko ajan ehdottoman tarpeellista."

Näin juuri. Kävin Sellossa viikonloppuna pyörimässä ja päädyin Lindexiin etsimään alkkareita rikkinäisten armadan tilalle. Kuinka ollakaan, sieltä löytyi kivoissa väreissä luomupuuvillaisia vastaavia. Ja ensimmäinen impulssi oli todentotta ostaa niitä samantein ainakin viidettoista. Miksi? Mietin vähän lisää ja laskeskelin päässäni ja päädyin ostamaan kolmet (3 kahden hinnalla tarjous). Se riittäköö ja nyt voin heittää lumppuihin myös ne kolmannet, "ehkä" -tuomion saaneet vanhat. Puuvilla menee muuten myöskin energiajakeeseen, näin kertoivat.

Mutta ei tämä nyt niin helpolta tunnu tämä kestävämpi elämä. Tuntuu, että aika paljon aikaa joutuu käyttämään kaiken selvittelyyn. Esimerkiksi nyt vaikka luomumaito. Piti oikein käydä erikseen selvittämässä Valion sivuilta, mitä se luomu nyt sitten meinaa. Kesällä lehmät pääsevät päivittäin ulos, talvellakin pitäisi voida ulkoilla (mutta kuinka usein) ja navetassa pitäisi olla riittävästi tilaa liikkua (mutta mikä on riittävästi?). Lehmät menevät lypsykoneeseen itse, silloin kun siltä tuntuu, usein 2-3 kertaa päivässä. Se kuulostaa kivalta. Mutta luomumaitokin on pastöroitua, vaikkei sentään homogenisoitua, riittääkö se?

Kohkasin taannoin niistä ihanista Pink Lady-omenista, niin senkin suhteen tieto lisää tuskaa. Joidenkin lähteiden mukaan omenatkin sisältäisivät valtavasti asetaldehydiä (kuten myös esim. jogurtti, viili taas ei), jonka puolestaan väitetään olevan tupakan veroinen jollei suurempikin karsinogeeni ja altistus suun ja ruokatorven limakalvoilla voi altistaa syövälle. Onko totta, että omena päivässä pitää lääkärin loitolla vai onko se juuri toisin päin?

Ahdistaa ja kaipaisin sellaista kädestäpitelijää, joka neuvoisi ja toisaalta lohduttaisi. Valitin kiirastorstaina mökillä äidille, ettei tässä uskalla kohta mitään syödä. Vastaus kuului, että syömättä jättäminen se vasta vaarallista onkin ;) Kai se sitten on niin, että kaiken tämän keskellä jotain valintoja pitää tehdä. Mutta kyllä tieto toden totta lisää tuskaa. Koitan silti olla vielä lannistumatta tämän ekoilun suhteen. Joitain hyviä parannuksia sitä ainakin voi tehdä.

Treenit Jukolan maisemissa

2010-05-15T21:21:00.002+03:00

Olen tainnut mainitakin, että olen menossa tänä vuonna Venlojen viestiin, joka järjestetään siis Jukolan viestin yhteydessä. Siinä nelihenkiset naisjoukkueet kisaavat suunnistuksesta. Kaverini viimevuotinen joukkue suppeni yhdellä, joten sain kutsun tulla mukaan Kirmailijoihin. Lupasin ;)

Lähdettiin aamulla treenaamaan tämän vuoden kisamaisemiin (varsinainen alue on siis ollut harjoituskiellossa jo varmaan viisi vuotta, mutta siinä lähellä saa treenata). Harjoitusrata oli 8,8 km ja sisälsi 19 rastia. Autossa ajaessa oli jo ihan selvää, että kaikkia ei ehtisi kiertää, sovimme että 3 tuntia käytetään ja sitten pitää tulla takaisin autolle. Piirsin kunnianhimoisen radan muuttaen vaan reittejä niin, että juoksumatkat lyhenivät ja ihan kauimmaiset rastit jäivät pois. Kun päästiin parkkipaikalle, oli siellä kisaajia jo muutamia. Nämä antoivat hyviä neuvoja: karsea maasto, älkää yrittäkökään kiertää kaikkia rasteja ja ottakaa vettä mukaan.

Ja toden totta, ihan järkyttävän kamala maasto. Eteen ei näe puskalta paria metriä pidemmälle, yritä siinä arvioida maaston muotoja sitten. Joko tiellä on hakkuuaukeaa 3 metrin koivikolla tai sitten muuta pöpelikköä, josta pääsee läpi vain itsensä naarmuttamalla. Maastossa on kiveä ja kalliota, mutta läheskään kaikkea ei ole merkitty karttaan (se vilkkuu muutenkin merkkiä merkin perään, joten ymmärrän kyllä). Metsä oli muutenkin märkää ja kovin soista ja korkeuseroja on paljon, oikeastaan koko ajan on menossa ylös tai alas. Todettiin treenien jälkeen yhteistuumin, että jatkuvasti itsensä paikallistaminen kartalta ei vain onnistu. On pakko etsiä rajoittimia kauempaa (ts. kun tulee iso suo vastaan, on mennyt liian pitkälle - ainakin parisataa metriä...). Piti katsoa koko ajan jalkoihinsa eikä juuri päässyt juoksemaan, sillä maata ei juurikaan hahmota eteenpäin ja jyrkänteetkin voivat hyvin olla näkymättömissä kunnes on siitä metrin päässä. Ohhoijaa.

Loppujen lopuksi lyhensin radikaalisti lenkkiä ja silti yksi rasti jäi löytymättä kun jouduin kesken kaiken lähtemään hätäpäässä takaisin autolle tajutessani miten kovin kaukana lähtöpisteestä olinkaan. Etsittiin ensimmäistä rastia kolmen hengen porukalla 55 minuuttia eikä poistuttu 300 metrin sektorilta varmaan kertaakaan. Sitten lähdin eteenpäin yksin ja alkoi sujua vähän paremmin, maastokin oli vähän helpompaa. Toiselle ja kolmannelle tulin ihan suoraan, neljännelle törmäsin kaveriin ja löydettiin se yhteisvoimin ja viideskin löytyi melko helposti. Kuudes, joka sijaitsi ehkä 150 metriä neljännen pohjoispuolella, osoittautui sen sijaan ärsyttävän vaikeaksi. Otin vitoselta suuntiman sille kolme kertaa ja ei vain löytynyt, menin koko ajan ohi enkä siinä pöpelikössä keksinyt mikä oli vikana, ennen kuin sain yhdestä jyrkänteestä kiinni, otin uuden suunnan ja tadaa, päädyin suoraan rastille. Seuraavan rastin kanssa lähdin kiertämään suota ja päädyin ihan väärälle puolelle pitkää jyrkännettä, jonka jouduin sitten ylittämään ja yrittämään uudelleen. Tulin kuitenkin liian paljon itään kun en ollut ihan varma mistä kohtaa jyrkänteen olin ylittänyt ja sitten tajusin, etten ehtisi etsiä enempää kun takaisinkin piti ehtiä. Olin vielä ajautunut niin kauas aikomaltani paluureitiltä, että jouduin ylittämään etukäteen kammoamani hakkuuaukean, joka tuntui jatkuvan ja jatkuvan. Ja koko ajan aurinko porotti taivaalla ja sai pään särkemään ja korvat surisemaan, vaikka minulla sentään ainoana porukasta oli pullovettä mukana (muut tosin olivat hörppineet puroista matkan varrella). Raskas maasto ja noin kuuma keli olivat aika nuuduttava yhdistelmä, täytyy sanoa. Törmäsin muihin kavereihin vielä vähän ennen maalia ja päätimme vikoilla energioilla mennä toisen tiimikaverini kanssa hakemaan viimeisen rastin, joka löytyikin tosi helposti. Lopputulos: 7 rastia, 3 tuntia ja naurettavat 3,3 km maastossa. No, tiedän tehneeni lenkkiä kyllä sen verran, että oikeasti tehtiin paaaaaljon pidempi reitti. Mutta kartassa tuo lenkki ei todella ole 3,3 kilsaa pidempi.

Harjoituskarttaa voi hyödyntää vielä uudestaan, koska metsään jäi 12 rastia löydettäväksi. Venloihin on vielä 5 viikkoa, joten on tässä vielä aikaa harjoitella. Kuntoakin pitäisi kyllä nostaa, sen verran mäet ja pöheiköt aiheuttivat puuskutusta. Aion ainakin toiseen kertaan uskaltautua maastoon, vaikka rohkeutta se kyllä vaatii. Mutta vielä enemmän rohkeutta vaatisi mennä sinne Venloihin ilman lisätreeniä, koska tästä harjoittelusta jäi kyllä tosi paha maku suuhun. Onneksi muilla treenikavereilla meni aika samaan tyyliin. Ja joku kilpasuunnistaja on kuulemma arvioinut nuo Kytäjän maastot Suomen vaikeimmiksi. Vaikkeivät vaikempia olisikaan, hitsin vaikeita näin alkavalle suunnistajalle kuitenkin. Mutta kyllä se siitä.

Pysähdyksiä

2010-05-15T21:05:00.002+03:00

Harjoiteltiin perjantain tunnilla jostain syystä toisellakin tallilla kouluohjelmien pätkiä ja miten ollakaan samaa ravi-pysähdys-ravi -ohjelmaa. Menin esteruunalla, jolla pitää aina hetki kalibroida itseään että muistaa tehdä pidätteet istunnalla eikä ohjalla, siitä se vain puree kiinni ja lähtee kiikuttamaan. Vaikeaa oli silti, vaikka liike itsessään kyllä paranikin kun harjoiteltiin. Tehtiin tätä siten, että tultiin pituushalkaisijalle, pysähdyttiin, otettiin ravi ja kun oltiin saatu hevonen taas suoraksi, sai jo kääntää takaisin uralle. Käännöksissä piti pitää huoli siitä, että hevonen liikkui samaa tempoa kuin suorallakin, ruunalla se tarkoitti sitä, että sisäpohkeella vahva tasainen painaminen, ulko-ohja tiukkana ja lantiosta voimakas eteenajo, muuten hyytyi tai vaihtoehtoisesti nosti laukan.

Tehtiin myös laukannostoja poikkihalkaisijalla ravissa, nyt piti keskittyä siihen, että sai hevosen suoraksi, asetuksen läpi ja noston suoralla hevosella, jonka jälkeen vasta sai kääntää. Tuntui koko poikkihalkaisija aika lyhyeltä siinä vaiheessa...

Oli taas älyttömän kuumaa ja hevosetkaan eivät oikein mitään ekstraa vapaaehtoisesti halunneet tehdä. Ruuna pehmeni vähän, mutta jäi pitkäksi. Pitää muistaa aktiiviset, lähellä olevat pohkeet jumputtelun sijaan.

Tämä oli nyt vika tunti tämän opettajan kanssa, vähän haikeaa. Olen kuitenkin edelleen sitä mieltä, että on aika vaihtaa tallia. Ei auta, vaikka olisi kivoja hevosia tallissa jos niillä ei saa ratsastaa vaan tunnille annetaan jäykimmät ja osaamattomimmat. Kyllä niiltäkin oppii, muttei yhtään samalla tavalla kuin sellaiselta hevoselta, joka osaa jo valmiiksi kantaa itsensä hyvässä tasapainossa. Mistä löytyisi kiva, osaava vuokraheppa, jonka kanssa opetella lisää?

Kesä... ja kärpäset!!

2010-05-12T22:14:00.002+03:00

Tänään ratsastustunnille kahden viikon tauon jälkeen ja mikä iiiihhhahhana auringonpaiste, kertakaikkiaan! Sain tunnille lempitammuskan, jolla viimeksi meni niin superhyvin - tänään oli vähän toinen ääni kellossa.

Tamma oli toisen hevosen ontumisen vuoksi joutunut menemään jo kaksi tuntia ennen mun tuntia ja oli sitä mieltä, ettei kolmas oikein enää kiinnostanut. Päivällä oli ollut aika kuumaakin, onneksi meidän tunnille viileni kun aurinko siirtyi vähän alemmas ja puiden taa. Huomenna olisi tallilla kisat, joten harjoteltiin ohjelmanpätkiä helppo B:1:stä, vaikka vain yksi oli osallistumassa. Ravista pysäytys-peruutus-ravia yhdistelmiä sekä temponvaihteluita harjoitusravi- kevyt ravi - harjoitusravi. Tamma tuntui tosi nihkeältä ja uskomatonta kyllä, kentällä pörräsi sellainen armada erilaisia öttiäisiä, että oli aika tukalaa hevosella ja ratsastajalla... Varsinkin pysäytyksissä tamma tuntui kysyvän, että et varmaan tosissaan kuitenkaan tarkoita, että pysähtyisin tähän kaikkien syötäväksi...

Yksi mahtava kevytravipätkä saatiin, oikein tunsi kun takapää alkoi työntää. Siitä kyllä huomasi, miten valtava ero on hevosen askeleessa kun se liikkuu selän kanssa. Muuten tunti olikin vähän sellaista vetoleikkiä eikä rentoudesta tai pyöreydestä ollut merkkiäkään, mikä tietysti harmitti. Huomasin myös, että istunta katosi koko ajan ja jäin koko ajan sisäpuolelle vetämään, jotenkin vipumaisesti. Olisi vaan pitänyt taas yrittää ratsastaa takaa eteen, mutta ei. Oman ongelmansa aiheuttivat tosiaan ne ötökät, koska tamma yritti päänheilutuksella saada ne kauemmas mikä tietysti ei oikein auttanut tasaista menoa. No, oli kuitenkin kiva olla niin hyvällä säällä ulkona, liikuntaa tuli ja ensi kerralla varmaan sitten meneekin jo taas paremmin :)

Suunnistus paranee

2010-05-12T00:09:00.002+03:00

Ekaa kertaa kunnolla tänään suunnistamassa, hyvin meni. Päätin kerrankin, etten juokse liikaa, katson karttaa ja ennen kaikkea luen maastoa. Menin taas tutun ja turvallisen C-radan, tällä kertaa 3,9 km pituisen. Aika helppohan se oli, mutta ihan hyvä kaudenavaukseen.

Olin iloinen, että kaikki rastit löytyivät aika lailla sieltä "mistä pitikin" ja tulin niille kohtalaisen suoraan. Parissa kohtaa olisin voinut katsoa karttaan ja valita reitin vähän paremmin, huomasin taas kerran tulleeni suolle vasta kun varpaat jo kastuivat.

Mutta olipa kivaa puskarymyytystä ja sykekin sai kunnolla kyytiä sen reilun tunnin kun paineli ylä- ja alamäkiä. Vähän tuli vasen nilkka kipeäksi, ilmeisesti tulin sille kahdesti peräkkäin huonosti alas. Ja ihan täydessä juoksukunnossa en selvästi ollut, joten sain senkin vuoksi kerrankin keskittyä maastonlukuun ja fiilistelyyn. Mutta uskalsin taas mennä ja kivaa oli - on jännä miten luontevalta paikalta metsä tuntuu, vaikken mikään kokenut metsänkävijä olekaan.

HCR, hauskaa hemmottelua ja ekoprojekti

2010-05-09T22:40:00.004+03:00

En päässyt juoksemaan lauantaina, mutta katsomaan silti ängin, vaikkei sää nyt hurjan hyvä siihen tarkoitukseen ollutkaan (juoksemista ajatellenhan tuo oli melkein ihanteellinen). Zoomailin pikkuveljeä, kaveria ja tulipa vielä pari yllätysbongailtavaakin vastaan. Katselin menoa 9 km, 12 km ja 19 km kohdalla ja hyvältähän se näytti. Bongasin ulkoministerinkin kerran, ensin meinasin ihmetellä, että tuleepa järkyttävä lössi ihmisiä yhdessä kohtaa, ennen kuin tajusin kuka siellä keskellä paahtoi. Moni taisi haluta olla ko herran peesissä :)

Kaikki pääsivät tavoitteisiinsa, upeita alle kahden tunnin suorituksia, hyvä tyypit! Ja mulla oli hauskaa kun olin pukenut lämpimät vaatteet ja ottanut teetä termariin. Kyllähän se vähän harmitti kun katseli miten kivoissa maisemissa porukka siellä juoksi mutta päätin sitten tehdä oman puolimaratonin joskus ja juosta saman lenkin niin ei jää harmittamaan.

Illalla pääsin viettämään pitkästä aikaa kunnon tyttöjeniltaa, oli saunomista ja hemmotteluhoitoa mukaanlukien mun elämäni melkein ensimmäinen kasvonaamio. Jotain turvejuttua oon joskus käyttänyt, mutta muuten tuollaiset ovat jääneet ihan mysteeriksi, en ole oikein osannut kaivatakaan niitä. Tämä oli ihan ookoo tuttavuus, joku suklaalta tuoksuva naamio joka muutti mut välittömästi mutamonsteriksi, ihan jees ;) Ja tokihan siitä piti heti ottaa oikein kuvakin, kun innostuttiin.

En kyllä tiedä oikein osaanko tuota naamiohommaa kaivata tämänkään jälkeen, mutta saunahunaja tuntui oikein kivalta tuttavuudelta, joten sitä voisin joskus hankkiakin. Tai pyytää lahjaksi, jos joku haluaa joskus välttämättä tuoda jotain.

Mua nimittäin ällöttää kaikenlainen tavara edelleen. Lomalta paluun jälkeen on taas vain ahdistanut kaikki täällä kämpässä. Nyt kun olen yrittänyt kerätä energiajaetta erilleen, on keittiö täynnä erilaista muoviroskaa, josta pitäisi päästä selville kelpaako se keräykseen vai ei. Ja sitä tajuaa, miten valtavasti sitä kamaa vaan on. Osa siitä on ihan roskaa, jota huomaamatta kuskaa esim. ruokaostosten yhteydessä kotiin ja takaisin roskikseen. Kaupassa mua vastaan hyökkää sälävuoret (vaikka on lakko - meidän kaupassa riittää silti kamaa...) ja kotona kun nostaa katseen lehdestä näkee saman. Tavaraa tavaran perään, pelkästä omistamisen ilosta (valtaosan kohdalla mietin kyllä, että onko se edes sitä) ja useimmat ihan käyttämättömiä. Töissäkin mokasin hyvistä aikeista huolimatta viime viikolla ja otin kahdesti kertakäyttöastian vaikka tavallisiakin olisi ollut tarjolla. Ja silti, mikä riemu kun keksin uusiokäyttöä parille vanhalle muovipakkaukselle (kun ne pesi ja laittoi multaa ja herneitä sai vallan käyttökelpoisia idätysastioita).

Silti, Floridasta tuli ostettua kaikennäköistä. Olin luvannut itselleni farkut, mutta kun sopiva malli löytyi niin ostinkin kahdet. Kaikkiin ostoksiin olen erittäin tyytyväinen kyllä, mutta omantunnon kolkutusta hillitäkseni alan noudattaa "yksi sisään kaksi ulos"-periaatetta, eli jokaista hankkimaani tavaraa kohti heitän kaksi pois (hyvät kiertoon, huonot sitten uusiokäyttöön jos keksii tai roskiin). Siten tavaran määrä väkisinkin pienenee, muttei aja itseään mihinkään ehdottomaan kulutuskieltoon. Täytyy katsoa ensi viikolla läpi mitä lähtee noiden Floridan ostosten sijaan. Lisäksi olen luvannut itselleni yhden kirjan ja ne Vibram FiveFingersit, jälkimmäiset uuden työpaikan johdosta itse itseäni onnitellen. Niitä etsin matkalta, mutten päätynyt sellaiseen kauppaan jossa niitä olisi myyty, joten pitää suunnata Stockalle, jossa niitä ainakin kuulemma löytyy.

Muutenkin tämä järkevämmän kulutuksen ajatus mietityttää, joten kirjailen näitä ajatuksia myös tänne blogiin kun jotain järkevää tulee mieleen. Ekohaaste on alkanut.

Äänityksissä

2010-05-05T23:01:00.004+03:00

Huhhuh, olipa jänskätyspäivä! Ystäväni on bändinsä kanssa tekemässä levyä ja pyysi minua laulamaan sille taustoja yhteen kappaleeseen. Usko omaan laulutaitoon oli kyllä aika kovasti koetuksella siinä vaiheessa, mutta suostuin kuitenkin kun ajattelin, että pitäähän sitä aina joskus jotain uskaltaakin. Tietysti tämä köhiminen ei varsinaisesti ollut parantanut ääntä, mutta niin vaan se kesti juuri kriittiset - viimeinen raita meni onneksi kerrasta putkeen, koska oli niin korkealla että ääni kuoli välittömästi sen oton jälkeen. Seuraavat olivat vaan pelkkää kähinää.

Mutta on ollut muutenkin hienoa seurata läheltä, miten musiikkia tehdään. Vaikka olen ikäni laulanut itsekseni ja kuorossa, en itseasiassa ole koskaan ajatellut, mitä kappaleen tekoprosessiin kuuluu. Mieletöntä kuulla eriasteisia versioita biisistä, nähdä ja kuulla sen valmistuksen elinkaari.

Ja olihan se siistiä olla äänittämässäkin sitä laulua, oikeaan mikrofoniin (sellaiseen, joihin aina muusikot laulaa telkkarissa, missä on se harsopyörylä siinä edessä). Ja vähänkö outoa kuulla omaa ääntään nauhalta, ei ollut yhtään sellainen kuin ajattelin... Mutta yllättävän kiva ääni, sentään. Olin aika ylpeä itsestäni, siitä että uskalsin ja siitä että pätkistä tuli niin kivat. Muuthan eivät kuule sitä ääntä sieltä kaiken keskeltä, paitsi jos erikseen sanotaan että tuossa tuo ääni. Mutta minä tiedän, että se on siellä ja jostain syystä se on kauhean kiva juttu.

Kuva täältä.

Ei HCR:ää tänä vuonna

2010-05-04T16:30:00.004+03:00

No, työkaveri ja poikaystävä pakottivat lääkäriin yskästä. Lääkäri kuunteli keuhkot ja katsoi tulehdusarvot ja tuomiohan sieltä tuli. Kuulemma joku tulehdus on keuhkoissa päällä, enkä ehdi toipua lauantaiksi riittävästi että voisin osallistua HCR:ään. Tiedän, että järkevää on jättää se juoksu väliin (kuka sitä nyt oikeasti haluaa terveydellään leikkiä - sitä paitsi tämän piti olla terveyttä edistävä harrastus), mutta silti harmittaa ihan vietävästi.

Inhaa kun vihdoin oli saanut pään taivutettua siihen, että voin kuitenkin juosta ja sitten kroppa tekee vuorostaan tenän. No, hirveällä tsempillä sitten Naisten kympille, ei tässä muu auta. Treenaamisen saa aloittaa kuulemma kun on ollut viikon oireeton. Nyt yskä on vielä aika karmea, joten ihan heti ei taida olla sen aika.

Mutta odottakaahan vaan ensi vuonna...!

Lähtö

2010-05-01T03:44:00.011+03:00

Huomisaamuna koittaa lähtö, pöh. Tavallaan oon ihan kypsä lopettamaan löysäilyn, yllättävän nopeasti siihen kyllästyykin (vaikka etukäteen aina luulisi, että sitä kyllä jaksaa vaikka kuinka ja kauan, mutta ei). Ja silti on ihanaa olla vaan täällä 8000 kilometrin päässä, kaukana arjesta ja mistään pikkukiusoista ja harmeista. Ei tarvitse miettiä elämää mullistavia päätöksiä jne jne jne.

Kivaa on ollut, vaikka flunssa on vaivannutkin. Ei onneksi niin paljon, että olo olisi superkurja - yskä vaan on paha ja nuha on viime päivinä hiipinyt päälle. Toivon, että huomisia lentoja ajatellen korvakäytävät olisivat kuitenkin auki tai laskeutumisista tulee jotain tosi jännää...

Kaikki ei ole yhtään pahoillaan, että lähdetään. Tämäkin kurre oli kovasti sitä mieltä, että oltais voitu häipyä paikalta NYT. Kaikki karvat pörrössä, mielessä pyöri vain ne kaikki tarinat niistä tappajaoravista, jotka purevat sormet irti ja mitä vielä. Onneksi tyytyi vain säksättämään meille puusta kunnes älyttiin häipyä sen reviiriltä.

Kyllä se tästä. Ihana loma, moikkamoi Florida! Ja tietysti terve Suomi ja suloinen toukokuu!

Good friends are worth gold

2010-04-30T03:46:00.006+03:00

Olen tehnyt tänään pitkälti "ei mitään", tuijottanut merta (joka on vihdoin tyyni) ja pohtinut syntyjä syviä (mieli taas ei ole niin tyyni), luonut uusia maailmoita ja (ilmeisesti) polttanut poskipääni. Taas kerran :) Valkonaama ei vaan opi.

Käytiin katsastamassa äsken juuri toinen ranta vähän kauempaa rannikolta. Siellä hiekka oli valkoista ja hienojakoista, ihan kuin puuterilla olisi kävellyt. Aurinko laski upeasti ja mekin näpsimme kuvia sen kun kerkesimme, paikalla oli myös useita professionaalimpiakin kuvaajia ottamassa ilmeisesti hääkuvia, koska poseerauksiin sisältyi paljon halaamista ja sylikkäinoloa. Maisemat olivat kyllä kerrassaan upeat!

Kello on täällä kääntynyt vasta osoittamaan iltaa, mutta Suomessa on jo wapunaatto. Se on lisäksi parhaan ystäväni syntymäpäivä - siispä valtaisat onnittelut Turkuun! Tämä taitaa olla jo kolmas tai neljäs vappu poissa Suomesta ja siten kaukana juhlahumusta (puhumattakaan itse juhlakalusta), mutta hyvät ystävät kulkevat kompaktisti mukana maailmallakin. Kiitos kaikille teille, joiden hauskoille tai koskettaville jutuille ja edesottamuksille hymähtelen myös toiselta puolen palloa - olette tärkeitä! Ja tänään siis erityisonnittelut Rixalle, jonka olen tuntenut jo ala-asteelta lähtien ja jonka kanssa olen ehtinyt nähdä ja kokea yhtä jos toista noiden aikojen jälkeen. LYLAS!

Floridan luonto

2010-04-27T16:09:00.000+03:00

Täällä Floridassa on vähän erilainen biotooppi kuin Suomessa - jos jonkinmoista vipeltäjää täälläkin menee (kuten torakoita, yäk. Niistä en oo yhtään kade).

Hotellin alueella painelee kaksikin haikaraa. Yleensä aamuisin. Kivoja otuksia, syövät pois tyhmät käärmeet.

Näistä tulee mieleen The three Stoogees. Älkää kysykö miksi.

Äitilintu. Sen pesä on ikävästi just meidän auringonottotuolien vieressä ja se on ymmärrettävän hämmentynyt tilanteesta.

Tää kaveri taas leikkii omistavansa meidän auringonottopaikan. Sitä ei kiinnosta pätkääkään, että ihmiset haluaisivat nuo tuolit käyttöön...

Öttiäisiä on muunkinlaisia, sudenkorentoja on paljon. Kuvaaja on liian huono pystyäkseen kuvaamaan tosin muita kuin kuolleita...

Kukka.

Toinen kukka.

Sama kukka kuin edellisessä, eri väri. Kauniita, valtavia pensaita tällaista.

Ihania hiekalla eläviä sankarikukkia.

Näkymä meidän pihalta just ennen toissaöisen myrskyn alkua...

Eilen oli vähän eri meininki, auringonlasku näkyi aika ihanasti..

Näitä liitovarjoja näkyy aika paljon. Vaikuttaa aika rankalta harrastukselta tässä tuulessa...

Lomalla on aikaa väsätä kaikennäköistä :) Good to be in love!

Aamulenkillä perheen kanssa

2010-04-27T15:37:00.003+03:00

Ameriikan aikaan taipuminen ei oikein ota sujuakseen, tänään koko perhe heräsi joskus neljän ja viiden välillä. Aurinko nousi vähän seitsemän jälkeen ja siinä vaiheessa oli ehditty jo syödä aamupalaa, katsoa uutiset, lukea ja etsiä monenmoista kadonnutta tavaraa. Mun kurkkuni on vähän kipeä, punainen ja turvonnut mikä saa epäilemään, että ehkä yskänkin aiheuttaa joku virus. Siitä huolimatta olo oli sen verran ookoo (muita oireita ei edelleenkään ole), että lähdin muun perheen kanssa juoksemaan aamulenkkiä. En muista milloin oltaisiin koko perhe yhdessä juostukaan, joskus lapsena varmaan. Kiva, että urheilukipinä on tarttunut kaikkiin!

Aika raskaalta tuntui silti lenkki, juostiin n. 6 km reiluun puoleen tuntiin. Juostiin hiekalla siinä ihan merenrannan vieressä, missä vietti ja juoksuasento tuntui lähinnä urpolta. Juoksin ainoana kengät jalassa, koska eilisen kävelyllä nähtiin lukemattomia rannalle huuhtoutuneita meduusoita ja simpukoita, joihin en halunnut törmätä. Pahalta kyllä tuntui, kroppa oli jäykkä ja kipeä ja keuhkot täynnä limaa. Mutta pahan lenkin jälkeen voi sentään fiilistellä siitä, että tulipa taas juostua ja enkä antanut periksi vaan juoksin loppuun saakka. Yllättävän paljon sitä voi prässätä silloinkin kun ei ole niin letkeät fiilikset, näemmä :)

Kuva on eilisillalta, toissayön myrskyn jälkeen päivä oli kerrassaan upea, auringonlasku samaten. Ihanaa vappuviikkoa kaikille!

Ihana Meksikonlahti!

2010-04-25T15:08:00.002+03:00

Miten huippua herätä aaltojen kohinaan ja siihen, että matkalla lentokoneen ja -asemien kuivasta ilmasta kärsineet keuhkot saavat hengittää sopivan kosteaa ilmaan. Olen viikon lomalla auringossa ja vaikka tulivuoren takia saikin jännätä oikein urakalla pääseekö ylipäätään matkaan ja matkaakin tehtiin yli 25 tuntia putkeen (ja kroppa on melko väsy), on silti aivan mieletön fiilis. Loma!

Sadetunti

2010-04-22T21:29:00.004+03:00

(Kuvassa oikea hevonen, ratsi en ole minä - siksi leikkasin kuvaa tuolla tavalla...)

Menin tänään sille kolmannelle tallille, jossa käyn - sen missä olen käynyt maastoiluttamassa Vaavia. Vanha opettajani piti tänään mulle yksityistunnin ja vaikka satoi ikävästi ja kuntokin oli vähän alamaissa - nyt on yskittänyt pian pari päivää - niin silti oli kivaa taas mennä juuri tämän opettajan silmien alla. Pyysin tunnin aiheeksi ihan perusratsastusta (en mä koskaan mitään muuta taida halutakaan).

Tunnilla oli Vaavin sijaan taas sama kirjava ruuna, jonka selässä tunnen minäkin itseni pieneksi. Sen säkä on varmaan 185 cm. Siksi onkin hassua, että kokoonsa nähden se on silti sydämeltään ihan säikky. Menin viimeksi ruunalla kesäkurssilla ja törmäsin silloin samaan ongelmaan kuin tänään - en vaan mitenkään saa miellettyä, että jättiläishevonen ei ole laiska vaan kauhusta kankeana. Nyt se vielä korostui kun menin kentällä yksin. Hevonen keskittyi kaikkeen muuhun kuin minuun, mutta yritettiin lähteä liikkeelle siitä että fiilisteltiin sen suoruutta. Tunsin itsekin, että vasemmassa kierroksessa se tunkee lapaa eteen. Oikeassa se teki samoin, mutta se oli selvästi vaikeampi tunnistaa. Pystyn siis ilmeisesti hahmottamaan sen, että hevonen tunkee sisäjalkaa vasten mutta en ulkojalkaa (johtuisikohan siitä, että ulkopohje on usein irti?).

Tehtiin sellaista aika vapaamuotoista ympyrätyöskentelyä molempiin suuntiin käynnissä, ravissa ja laukassa. Vaikeinta oli tosiaan saada eläintä eteenpäin, koska heti kun omassa kropassa jännittyi jotain, se pysäytti koko hevosen liikkeen. Samoin eilisen tamman roikunnan jälkeen tuntui melkein mahdottomalta pitää tasainen käsi kun hevonen ei meinannut millään antaa ottaa edes höyhenenkevyttä tuntumaa. Sitten kun se antoi, se meni ihan kuolaimen taakse ja sen ennestään melkoinen etupainoisuus vaan lisääntyy. Kun se on noin iso polle, ei toivoakaan, että se etupainoisena saisi kannettua itseään vaan väsyy vaan. Tunnin ajan yritettiin siis työstää sitä takapainoiseksi pitämällä huoli siitä, että nokka ei laskeutunut ja takajalat liikkuivat.

Se ei kuitenkaan onnistunut ennen kuin aloitettiin laukkatyöskentely. Ensin en meinannut oikeasti saada koko laukkaa nostettua, siihen piti keskittyä ihan älyttömästi. Sitten piti parantaa poljentaa tekemällä siirtymisiä raviin ja heti takaisin laukkaa. Niillä hevonen alkoi vähitellen laukata itse. Sitten piti keskittyä istumaan hevosen takajalkojen päällä ja pitää rintakehä ja kädet rentoina. Ja yhtäkkiä joku vaan naksahti ja sitten ruuna alkoi kulkea hienosti. En tajua. En mielestäni tehnyt mitään ihmeellistä erilailla. Mutta kun hevonen rentoutui niin itsekin sai paketin kohdalleen ja pystyi taas _ratsastamaan_ kunnolla. Siitä sai takosaankin vielä lisää poweria ja vikat minuutit saikin sitten ratsastella leveä hymy naamalla. Ja hevonenkin lakkasi pelkäämästä ja keskittyi kunnolla. On se aika mahtavaa kun sellainen valtava mötikkä kulkee ajatuksella ;)

Keskiviikon ratsastukset ja vähän venyttelyä

2010-04-22T07:30:00.000+03:00

Hevoset oli rokotettu edellisenä päivänä ja nyt oli rauhallinen tunti - pääosin käyntiä ja lyhyehköjä ravipätkiä. Menin mun lempparitammalla, sillä joka yleensä näyttää kirahvilta, mutta joka osaa halutessaan pyöristyä käsittämättömän upeaksi kouluratsuksi. Se on nyt kevään korvilla ollut tosi ärtsykärtsytammamamma, mutta ilmeisesti sillä oli vähän kökkö olo rokotuksesta, koska heti karsinaan tullessa se oli kaikkea muuta kuin kärtty - se halusi puhallella naamaan, haisteli harjoja ja oli ylipäätään tunkemassa päätä mun kainaloon, olalle, selkään. Oikeastaan aika liikuttavaa, miten monella tavalla se yrittikään kertoa, että mulle pitää olla kiltti tänään, mulla on kökkö fiilis. Tiedän itse tuon tunteen, kun pitää vaan päästä kainaloon ;)

Tehtiin sellaista kulmaharjoitusta käynnissä ja ravissa, että joka kulmassa piti kääntää varsinkin ulkoavuilla. Tamma rentoutui vähitellen vaikka jännitin kovasti pohkeitani, olin laittanut sellaiset nysäkannukset varmuuden vuoksi jalkaan ja tajusin vasta selässä miten kauan on siitä kuin olen edellisen kerran niillä uskaltanut ratsastaa. Nyt yritin olla ekstravarovainen ja pitää jalan paikallaan, mikä tietty näppärästi sai koko yläjalan ja pakarat jännittymään :) Kulmat saatiin menemään kivasti joka kerran, kun sain asetuksen tammalta läpi ennen kulmaa - aina kun se ei onnistunut, meni pieleen. Säännönmukaista kerrankin. Tamma oli vaan ihan kamalan raskas ratsastaa, vasta ihan loppuraveissa ja vähän ennen se alkoi liikkua itse ja kun moottori löytyi niin pääkin keveni. Jos hevosen pää painaa 50 kg ja kaula saman verran ja hevonen vielä itse painaa sitä alaspäin, ei ihme että kädet on TOSI kipeet. Miksen miksen miksen mä osaa toteuttaa sitä pohkeesta eteen ideologiaa vaikka tiedän, että pitäis???

Hauskaa oli kuitenkin se, että vaikka tammalla ratsastetaan kuolaimettomilla ohjilla, se alkoi lopputunnista kuolata. Jännää, miten se syljeneritys on todella yhteydessä siihen rentoutumiseen, oon aina ajatellut että se tulee kuitenkin niistä kuolaimista. Näemmä ei :) Ja tamma oli saanut juuri hienon uuden satulan, jossa sen lavoillakin on tilaa liikkua. Olipa hyvä penkki istua, täytyy sanoa. No, olikin Prestige. Kyllä laadun tunnistaa!

Tehtiin työkaverin kanssa eilen vartin pikavenyttelyt keskellä päivää, tekipä todella hyvää -työtehokin kohosi roimasti. Työkaveri käy syvävenyttelyssä ja joogassa ja näytti tehokkaat jalkojenvenytykset, tehtiin järjestyksessä lonkankoukistajat (au!), takareidet (auau!) ja etureidet. Kumma miten oikeat asennot vaikuttavat, kaveri vahtasi kuin haukka että teen kaiken just eikä melkein oikein, noissa venytyksissä oli vielä aika paljon tasapainoharjoitustakin ja kyllä oli naama meikäläisellä aika punaisena kun huhkin itseäni pysymään vakaana niissä asennoissa. Lopuksi venytettiin piriformistakin, mikä on varmaan ainoa lihas mun kropassa joka venyy hyvin. Tuntui hyvältä olla kerrankin kuningasvenyttelijä, pääsin vaikeimmankin tason aika keppasesti läpi (kyllä se silti tuntui, ei huolta ;). Ehkä syksylle voisi miettiä jotain ohjattua venyttelyä kun en näemmä itse tiedä mitkä asiat venytellessä ovat tärkeitä ja mitkä ei. Esimerkiksi nilkan asento tuli vastaan monessa kohtaa, varsinkin oikeaa nilkkaa haluaisin kääntää koko ajan ulospäin niin että paino tulee vain jalan reunalle eikä kokonaan. Kehofiilistely jatkuu!

Kasvaa se!

2010-04-20T17:58:00.001+03:00

Musta on tullut kasvi-ihminen. Ja kevätihminenkin kai, vaikka allergiat kyllä vähän lannistaa mun innostusta. Mutta kasvun ihme on todella ihme, miten tällaisestakin kuolleesta tikusta vielä tunkee uutta elämää? Ei tarvita kuin vähän vettä ja valoa. Ihme!

Sieltä...
...ne...
..tulee!
Ihana uusi baby. Ihan tuosta noin. Kyllä luonto osaa!

EDIT: tämä ei ollutkaan rahapuu, niin kuin luulin. Mutta mikä puu se sitten on, apua?

Omantunnon kolkutuksen poistoon

2010-04-20T17:26:00.001+03:00

Eilinen ekokriisini alkoi osuvaan aikaan, nyt vietetään näemmä Nuukuusviikkoa. Teemana on “Vähemmän kulutusta -enemmän elämää”, mikä menee meikäläisenkin ideologioihin ihan kivasti. Jos en pääse lomalleni tulivuoren takia, aion käydä pyörähtämässä Kaapelin Kierrätystehtaalla katsomassa. Ja Porkkanamafian tempauksessa Vallilan kirjastolla.

Tulivuoresta puheenollen, upeita kuvia!!

Ja takaisin aiheeseen... Pieniä päätöksiä tein tähän ekoaiheeseen liittyen:

Alan kierrättää energiajaettakin. Keräyspiste on alle kilsan päässä, joten hyviä syitä ei kai ole olla tekemättä tätä. Harmittaa valtavasti, että tungin esim. ison muovipussirykelmän ihan tavalliseen sekajätteeseen mun siivouskuukauden aikana, ne olisi tietty pitänyt laittaa kiertoon. Sekajätteen kierrätysohjeet.
Teen mökille pienen kasvimaan, samoin koitan viljellä jotain fiksua parvekkeella (mikä on vaikeaa, koska se saa järkyttävän paljon aurinkoa koko päivän ja kaikki meinaa kuolla siellä ihan heti just). Avomaankurkkuja, salaattia, yrttejä, ei sen kummempaa. Joskus myöhemmin voisi kokeilla vaikka kesäkurpitsaa tai porkkanaa. Pinaattia haluaisin myös, mutta ainakin pitää koittaa kerätä nokkosta tuoreena jos ei jaksa pinaattia. Inhoan marjastamista, mutta ehkä voisi harkita sitäkin, jos tulee yhtään hyvä marjavuosi. Blogostanissa on näemmä kaikenlaisia sisätilakasvatusviritelmiäkin, mutta ehken ole vielä ihan niin hurahtanut (yritin kasvattaa ituja, epäonnistuin. Yritin uudelleen, hometta tuli taas).
Mietin niitä pesupähkinöitä pesukoneeseen, mutta nehän roudataan jostain tropiikista tänne, onpa ekologista. Suomessa kuulemma saman ajaisi Hyvänheikinsavikan siemenet, pitää selvittää onko tuollaista mahdollista kasvattaa ja toimiiko todella. Joku viljelijä voisi ottaa tästä vinkkejä ;)
Ostan tästedes luomua jos en keksi tosi hyvää syytä olla ostamatta. Maitoa, munia, lihaa, kasviksia. Täytyykin selvittää, mitä kaikkea olisi tarjolla.

Näillä lähtee nyt aluksi.

EDIT. Tarkoitin siis kotimaista luomua. Kaukaa rahdattu luomu ei oikein vakuuta.

Ekoahdistus

2010-04-19T18:09:00.000+03:00

Tein sitten tällaisen jalanjälkitestin. Testin tulos ei liiemmin naurattanut. Joo, on mulla auto ja joo mä asun yksin. Joo, syön lihaa ja ei, en ole tainnut olla kovin ahkera etsimään luomumerkkejä kaupasta tai ekologisempia pesuaineita. Mutta yritän kierrättää ja tästedes miettiä mitä ostan, vai ostanko ylipäätään. Ja silti meillä pitäisi olla 4,6 maapalloa, että mun kulutustottumuksia voisi tukea. Ahdistaa, ihan todella.

Jos ottaisi tavoitteeksi pudottaa tuota vuodessa vaikka nyt aluksi 3 palloon? Yritin lukea ohjeista, mitä se vaatisi. Jos jättäisi vuoden aikaiset lennot pois ja yksityisautoilun, ja miettisi vielä tarkemmin mitä syö ja mitä ostaa sain tulokseksi testin uudelleen tekemällä 2,83 palloa. Se ei ole vielä lähelläkään sitä 1 palloa (tai alle), joka olisi tarpeen, mutta ainakin suunta olisi oikein...

Mutta. Jos luovun autoilusta, joutunen luopumaan ratsastuksestakin. Toisaalta, tarvitsen autoa lähinnä siihen ratsastukseen. Vaikeaa, tosi vaikeaa. What to do?

Pitkä lenkki

2010-04-19T07:07:00.003+03:00

En tiedä mistä sain vihdoin energiat lähteä juoksemaan eilen illalla, mutta kello oli kahdeksan ja katselin, miten nättiä ulkona oli kun oli vielä valoisaa ja kaikkea. Ennen kuin ehdin miettiä sen tarkemmin, kiskoinkin juoksuvermeet ylle ja painuin pihalle. Otin oikein sykemittarinkin mukaan ja sitä viritellessä keksin, että hei - tehdääs vähän eri lenkki kuin tavallisesti. Lähdin hölköttelemään eteenpäin ja keksin sitten, että kokeillaan vähän pidempää lenkkiä kun on niin kiva sää. Lenkki tuntui hyvältä ja se piteni ihan vahingossa, kosken jaksanut katsoa karttaa ja vaan ulkomuistista yritin muistella kaupunginosien nimiä. No, yli kymppi oli tarkoitus tehdä joka tapauksessa (siinä vaiheessa kun keksin tehdä sen pitkän lenkin), mutta yhteenlaskettu pituus oli 16,6 kilometriä ja lopussa alkoi kyllä jo vähän ahdistaa, kun päädyin vanhalle Turuntielle ja tajusin että matkaa oli vielä semmoinen 5-6 kilsaa kotiin ja ilta oli jo pimennyt...

Mutta olen tosi ylpeä, että jaksoin noin pitkän hurautella - antaa uskoa siihen, että selviän siitä HCR:stä (jonka olen meinannut viimeisen kuukauden aikana perua noin joka toinen päivä). 16,6 kilometriin täytyy lisätä vain 4,5 km ja saadaan se puolimara. Jee! Lähdin vähän liian kovaa liikkeelle, lenkin keskisykkeeksi tuli 141 ja aikaa kului 1:55, josta kävelin lopussa 5 min. Ihan kiukuttelematta kroppa ei tätä niellyt - seuraavanlaisia ajatuksia kasasin siinä matkan aikana:

vasen lonkankoukistaja kipeytyy - mutta se menee ohi
oikea nilkka kipeytyy - mutta se menee ohi
oikea polvi kipeytyy - mutta se menee ohi
tulee kamalan kuuma - mutta se menee ohi
hengitys meinaa tukkeutua kaikesta rehkimisestä ja siitepölyistä - mutta se menee ohi
oikea silmä alkaa allergioiden vuoksi vuotaa - se ei mene ohi, mutta sen kestää

HCR:ää ajatellen kysymykseksi jää, mitä olisi käynyt oikealle säärelle - sen penikat alkoivat tuntua aika pahalta ihan viimeisellä kilometrillä. Mutta ehkäpä saan vähän lisää kuntoa kehitettyä vielä tässä vajaassa kolmessa viikossa joka on jäljellä. Tosin mitään en aio juosta ennen torstaita, tuo vasen lonkankoukistaja on nyt aamulla älyttömän kipeä ja piti mua hereillä yöllä. Parantukoon nyt rauhassa.

Tälle viikolle teemalauluksi Bobby McFerriniä. Pitäisi ehkä ottaa koko elämän teemalauluksi?

Ruunalla taas

2010-04-17T08:58:00.002+03:00

Arvasin ihan oikein ja perjantain tuntilistassa odotti mun nimen perässä ruunan nimi. Se oli taas edellisellä tunnilla, taas sillä samalla tytöllä, joka meni sillä viime tunnilla niin hienosti. Onneksi menivät laukkakavalettejä, ei alkanut ahdistaa samalla tavalla. Tosin loppuraveissa kyllä huomasi, että hevonen alkoi siinäkin hakea peräänantoon.

Meidän tunnin aiheena oli hevosen suoruus ja pääsin tekemään käytännössä samaa harjoitusta kuin sunnuntaina. Alkuraveissa ope jo sanoi, että vaikka tietää etten halua jäädä vetämään, kaarteissa pitäisi saada asetus kuitenkin läpi ja ulkoavut päälle, ruunan ulkokylki kun jää pitkäksi ja takaosa työntyy ulos, varsinkin oikeaan kierrokseen. Mentiin tehtävää, jossa tultiin suoraan kohti peiliä ja katsottiin siitä miten päin hevonen on ja kerrottiin opelle. Tässä sanoin samalla tavalla kuin ope oli sanonut mulle, että takaosa jää vasemmalle. Hämmentävää oli, että tässä kohti se ei nyt ollutkaan oikein vaan pitäisi ajatella, että etuosa jää oikealle ja korjata sitä. Eli "sisäpohkeella". Jäin muutenkin miettimään, etten taida ihan ymmärtää kielikuvaa "ulkokylki jää pitkäksi kaarteessa" - toisen tallin ope kun nimenomaan kehottaa ratsastamaan esim. väistön jälkeen ympyrällä sitä ulkokylkeä pitkäksi, niin että ulkotakajalka ottaa isoja askeleita. Näillä ei varmaan tarkoiteta samaa asiaa, mutta se hämmentää silti. Ruunalla ymmärrän puolipidätteen merkityksen ennen kaarretta, se tuo painoa takajaloille, mutta onko ongelma nyt siis enemmän sisäpohkeen läpimenemättömyydessä tuohon oikeaan, vai ulkopohkeen?

Plussaa tunnissa oli se, että ei kaahattu. Alkutunnista yritin kevyessä ravissa keskittyä istuntaan ja sainkin mielestäni aika hyvin sen vakaaksi. Sain kuitenkin taas jalasta kommenttia, että kantapää ei saa pyrkiä niin alas kuin minulla pyrkii. Siitä tulee nyt tosi paljon kommentteja, että tätä lienee syytä alkaa parantaa. Nilkka jännittyy samalla, mutta kun yritän rentouttaa sitä, polvi alkaa helposti kiivetä ylöspäin, eikä jalka siirry itseasiassa taaksepäin niin kuin pitäisi. Lopputunnista kevyt ravi tuntui paljon vaikeammalta, liekö lihakset olleet väsyneemmät?

Kysyin tunnin lopuksi opelta, että miten ihmeessä ratsastaisi ruunaa eteenpäin - nyt saan sen rauhalliseksi, mutten kertakaikkiaan keksi miten siitä eteenpäin. Vastaus oli, että nyt se jää vähän tyhjäksi, pitäisi vaan rohkeammin ratsastaa liikettä takaa. Ensi kerralla sitten :)

Keskiviikkona oli muuten Richard White, Kyran mies, kouluttamassa Ypäjällä. Molemmilta talleilta oli näemmä ollut edustus siellä kuuntelemassa, koska oppeja tuotiin oppilaillekin. Hän korostaa sitä, että pohkeen pitää olla koko ajan kiinni hevosessa - muuten kyse on kuin liian isosta kengästä, joka hölskyy ja nykii eikä ole kiva liikkua. Hän myös sanoo, että pohje voisi olla vähän edempänä kuin tavallisesti, silloin saisi pohkeen helpommin kunnolla kiinni. Tuoli-istuntaa, jossa roikutaan yläkropalla taas liian takana tässäkään ei tarkoiteta.

Ja vielä - unohtui mainita viime keskiviikon tunnista plussahetket: Tehtiin sellaista harjoitusta, että noustiin seisomaan jalustimille ja alettiin kääntää lantiosta niin, että seistiin siellä hevosen kulkusuuntaan nähden poikittain lopulta. Piti seurata oliko yhtä helppoa molempiin suuntiin - ei ollut vaan oikealle käännyin hienosti ja vasemmalle alkoi yläkroppa kiertyä paljon enemmän kuin lonkka ja tasapaino oli mennä koko ajan. Miettimistä tässäkin :)

Tuntijärjestystä oli silloin myös sekoitettu niin, että kaksi oikean tuntini ratsastajaa olivat jo ratsastaneet kun minä kiipesin vasta selkään. Katsoivat tuntia kun olivat omat hevosensa vieneet talliin ja kehuivat open välityksellä mun istuntaa. Se tuntui kyllä mukavalta. Nyt kun keksisi miten tuosta istunnasta saisi vielä sen vaikuttamisen tehokkaammaksi ;)

Mikä toimii yhteen, ei toimikaan toiseen

2010-04-16T17:03:00.001+03:00

Suokkiputki jatkui keskiviikkona toisella tallilla, menin taas Vauhtisuokki-tammalla. Ajattelin ennen tuntia, että kivakiva, nyt pääsen sitten testaamaan niitä samoja vippaskonsteja, joita kokeilin ruunalla viikonloppuna. Eikä toimineet sitten yhtään, ilmeisesti hevoset tekevät vähän samoja juttuja mutta jotenkin eri syistä, enkä ihan keksinyt että miksi.

Tunnin aiheena oli ihan perusratsastus ja mentiin paljon pääty-ympyröillä. Vauhtisuokki kaahotti jo heti kättelyssä ja sitten se riemu vasta repesikin kun otti ohjat käteen. Jos kahta hevosta koittaa vertailla, niin ruuna kaahaa mielestäni sen vuoksi ettei ymmärrä apuja ja/tai koska jos se ei saa joka askeleella apuja niin se ahdistuu ja alkaa itse häslätä. Sen klassikko on nostaa pää ylös ja kulkea mielettömällä alakaulalla ihan selättömänä vauhdin koko ajan kiihtyessä. Tamma taas puree kiinni kuolaimeen, tunkee päänsä eteen ja alkaa kaahata etupainoisena niin, että pelottaa sen kompastuvan ja kaatuvan. Mikähän noissa voisi olla syynä?

No, jokatapauksessa yritin antaa Vauhtisuokille samoin aluksi paljon ohjaa, mutta siinä missä ruuna rentoutui, tämä vaan kiihdytti ihan holtittomuuksiin. Sitä ilmeisesti ärsyttää eteenpäin työntyvä pohje, joten en tiedä oliko sitten niin, että istunta vaan ajoi sitä tässä ihan liikaa eteen. Ärsytti lisäksi, kun pidätteitä (ja ei todella mitään kauniita tasaisia pidätteitä vaan ihan kunnon nykäisyjä, kun se kuolain oli jossain siellä hampaissa) olisi pitänyt ottaa joka askeleella - tamma kun suostui hidastamaan niistä aina yhdeksi askeleeksi kerrallaan ja sitten seuraavassa jo kiihdytti taas. Olo oli taas aika avuton...

Laukassa sain sen hetkeksi toiseen suuntaan tosi pehmeäksi ja rennoksikin, mutta silloinkin se tuntui tarvitsevan ihan älyttömästi pientä näpräystä siellä suussa tai katosi ja alkoi kiihdyttelemään. Kun ruuna taas arvosti tasaisuutta mielestäni enemmän. Sain opelta luvan jäädä ratsastelemaan kentälle omaan tahtiin vielä siinä vaiheessa kun muut lähtivät takaisin tallille ja siinä kun ratsastettiin yksinään kentällä kahdeksikkoa ja voltteja tamma vihdoin rauhottui sen verran, että ohjastuntumakin tasaantui. Pidätteitä piti silti ottaa koko ajan tai muuten tuli hermostuminen. Pohkeita taas oli mielestäni vaikea antaa - enemmänkin piti halata vaan kuin varsinaisesti käyttää niitä. Ehken saanut hevosta pohkeista ratsastettua läpi, koska näin jälkikäteen mietittynä sen reaktio oli lähteä pohkeesta vastakkaiseen suuntaan lapa edellä vauhtia kiihdyttäen. Ruuna sentään vähän alkaa taipua pohkeesta, vaikka vauhti silläkin lisääntyy.

Olen vaan ihan tosi hämmentynyt taas kerran, miten voi olla noin samalta näyttävä ongelma, jossa sama ratkaisu ei sitten kuitenkaan toiminut, yhtään. Pitää vielä vähän miettiä.

Nyt kohti tämän päivän tuntia, katsotaan onko luvassa vielä lisää ruunaa vai mitä tapahtuu ;)

Joskus juoksuinnostuksessaan voi unohtaa miten hyvää kävely ihmiselle tekee

2010-04-14T17:10:00.000+03:00

Viikonloppuna paistoi aurinko ja elämä hymyili. Kerrankin tuntui siltä, ettei ollut mihinkään kiire ja ehti hengittää. Olin tehokkaana ajatellut, että nytpä juoksen koiran kanssa kunnolla ja pääsen taas kunnon juoksuvauhtiin. Mutta en tiedä mikä jumi oli, oliko ratsastuksesta vai muuten, mutta en kertakaikkiaan jaksanut kymmentä askelta enempää juosten. Oli siis pakko kävellä. Ja vaikken HCR-tavoitetta nyt yhtään edistänytkään, olin oikeastaan aika iloinen että kävelin - olin jo unohtanut miten hyvää kävely ihmiselle tekee.

Juokseminen tuo omanlaisensa hyvän olon, kroppa lämpenee ihan eri tavalla ja ajatuksiin tulee sellainen juoksunkokoinen tyhjiö. Mun on ainakin vaikea miettiä mitään kovin tarkkaa, paitsi sitä juoksenko liian kovaa tms. Kävelyssä taas voi ratkoa elämän ongelmia tai vaan hakeutua ns. "hyvään tilaan". Jotenkin kävely on konkreettisempaa, melkein meditatiivistä toimintaa. Siinä ehtii myös havainnoida ympäristöään enemmän - nyt oli ihanaa tutustua vaan uusiin juoksupolkuihin ja seurata miten ne sulivat ja muuttuivat hetki hetkeltä. Juoksu on musta ihanaa, mutta jostain syystä kävely tuntui viikonloppuna vielä paremmalta vaihtoehdolta, selkeytti mieltä enemmän ja sitä tekstiäkin syntyi paremmin kun vähän kävi välissä kävelemässä.

Ja mikäs oli mennessä, kun oli tällainen kaveri mukana :) Tämäkin on paimensukuinen lapinkoira, mutta eri kuin mulla yleensä hoidossa ollut. Tästä olisi pentujakin luvassa, ehkä joskus... Koirakuume vaan nousee taas... (vaikka taistelen edelleen sen suhteen, onko käyttölinjainen labradori mulle kuitenkin se omin rotu). Mutta on tämä yksilö vaan ihana, tosi kiltti ja tottelevainen!

Rapsuta mua!

Tein koiran kanssa 1,5 tunnin lenkkejä viikonlopun aikana useita, käytännössä aina kun alkoi ahdistaa tai kirjoittamiseen tuli liikaa taukoa. Ja silti, silti mua tuijotettiin näin kun tultiin kotiin. Annoin koirulin nauttia auringosta takapihan terassilla maailmaa tuijottaen ja sitä se halusikin tehdä melkein koko päivän (Flexin naru oli todella pidempi kuin kuvassa näyttää, joten koira pääsi ihan liikkumaankin pihalla...)

Mietin, että jos elämä vaan olisi enemmän sellaisessa vaiheessa, että koira ei joutuisi olemaan päivällä niin paljon yksin, ottaisin sellaisen heti. Logiikka oli about se, että jos olisi koira, joutuisin pakosta kävelemään enemmän ja jos taas kävelisin enemmän, ehkä mun elämäni ei olis tällaista epämääräistä toiveiden ja säntäilyjen sössöä niin kuin nyt. Selkeästi siis mielenterveyttä ylläpitävä tai jopa parantava voima ;)

Pink Lady

2010-04-14T07:55:00.001+03:00

Löysin viime syksynä uuden fanituksen. Mä olen kääntynyt nyt edellisen fanituksen eli mandariinien ja klementiinien tieltä melkein kokonaan omeniin (no, aamupuuron kanssa pitää saada banaania ja sitä tungen myös smoothieihin jos niitä teen). Enkä ihan mihin tahansa ompunturjakkeisiin vaan näihin ihaniin, kertakaikkisen parhaisiin, juuri oikealla lailla rouskuviin, sopivan makeankirpakoihin Pink Ladyihin. Tulevat Italiasta ja niitä saa lähikaupasta vain satunnaisesti. Mutta kun saa, ostan kerralla reilun kilon :) En tiedä mikä näissä on, mutta tykkään vaan ihan sikana!

Kevään eka suunnistus

2010-04-13T19:20:00.002+03:00

Kyllä saa olla iloinen, että on ystäviä - kun vajoaa alas motivaatiokuoppaan, joku on raapimassa ylös. Toitotin tänään Facebookissa miten ei huvita mikään ja heti Suvi pyysi mukaan suunnistamaan hänen ja erään toisen kaverini kanssa. Ihan niitä Venloja ja siitä aiheutunutta ahistusta ajatellen totesin, että on ehken hyvä vähän treenata vaikka vielä olisikin vähän märkä maasto, joten lähdin mukaan.

Koska mukana oli yksi motivaatio-ongelmainen, yksi flunssatoipilas ja yksi mamma 7 kg lisäpainon kanssa valittiin radaksi erittäin helppo D, tällä kertaa 1,6 km. Vaikka matkalla ei ollut kuin 5 rastia oli silti mukava piipahtaa metsän puolella vähän muistuttelemassa itselle miltä näyttää kartta ja miltä maasto. Törmäsin uusiin karttamerkkeihinkin, joten hyödykäs reissu. Ja nyt on sitten suunnistuskausi avattu, toivottavasti jatkuu aurinkoisena ja rastien löytymisen helppoutena :)

Eikun vaan kiitos seurasta, kaverit!

Joskus ei suju, mutta pitää uskaltaa kokeilla

2010-04-13T07:18:00.003+03:00

Viikonlopun ratsastukset oli taas kerran tosi vaikeat - enemmän taas kerran henkisesti kuin fyysisesti. Menin sekä perjantaina että sunnuntain rästillä samalla suomenhevosruunalla, jolla olen nyt körötellyt aika monesti, oppimatta kuitenkaan hevosesta juurikaan mitään. Tykkään siitä kyllä, mutta epätoivo meinaa aina välillä iskeä ja melkein jo lähetän opettajalle viestiä, että ei enää tätä, en mä vaan tajua. En ole vielä kuitenkaan lähettänyt.

Ehdin kerrankin hyvissä ajoin perjantain tunnille ja ehdin seurata kun ruuna meni uskomattoman kivasti edellisellä tunnilla. Sen selässä istunut tyttö sai sen kerrankin kulkemaan tosi kivasti ja pehmeästi avuilla, ilman häsläystä. Ratsiope kehui vuolain sanoin ratsukkoa ja ilmoitti iloisesti mun kiivetessä selkään, että nyt se on sitten hyvin verkattu mulle. Joopajoo, ratsin stressitasot pongahti viimeistään siinä vaiheessa kattoon ja olin jo etukäteen varma siitä, että nyt ei tuu meillä sujumaan (-> positiivisuushaaste meni taas uusiksi....) Eikä kyllä sujunutkaan. Katsoin jo tunnilla, että tyttö käytti aika vahvoja ohjasotteita ja haksahdin taas kerran siihen samaan lankaan, johon aina ennenkin: vedän kädellä. Ja hevonen ottaa vaan painetta siitä, kun sählää muutenkin ja sittenhän se meni ihan plörinäksi muutenkin. Tunnin aiheena oli siirtymisten parantaminen askellajin sisällä, enkä varmaan tehnyt tietoisesti yhden yhtä kunnon siirtymistä. Kädet oli kipeänä jo heti kättelyssä ja sähellettiin vain. Näin, että opekin oli pettynyt ja se tuntui tietysti kahta pahemmalta. On yksi asia, jos ei saa hevosta kylmiltään verkattua, mutta jos se on jo valmiiksi pehmitetty ja avuilla, on ihan eri juttu sössiä tunti niin, että kaikki edellisen tunnin tulokset valuu viemäristä. Olo oli siis aika lailla huikea sen tunnin jälkeen.

Ja vielä huikeampi sunnuntaina, kun katsoin hevoslistaa ja totesin, että samalla ruunalla taas. Jes. Eka 20 minuuttia oli silkkaa paniikkia sekä ratsastajan ja hevosen osalta, sählinki vaan kasvoi. Kunnes ajattelin, että ei hemmetti - kokeillaan nyt jotain ihan muuta. Ja heitin ohjat pois, ihan kunnon länkkärityyliin. Hevonen oli aluksi aika pöllämystyneen oloinen, mutta sitkeästi yritin ratsastaa sitä pelkillä pohkeilla ja istunnalla, käytin ohjia vain siihen että sain sitä asetettua vähän. Ja kun niin oli pari minuuttia tehnyt, se alkoi toimia aika loistavasti hevosen rauhoittamiseen kuin ratsastettavuuteen. Tunnin aiheena oli hevosen suoruus ja oikein huomasi, miten kun sähellys lakkasi, sen suoruus alkoi parantua ja se alkoi antaa vähän paremmin ottaa ohjaakin takaisin. Normaalisti se on ihan vino suustaankin, puree kiinni oikealta ja on todella ihan ihan tyhjä vasemmalta. Nyt tuokin alkoi tasaantua, mutten sitten osannut siitä ratsastaa eteenpäin, kun en halunnut menettää rentoutta, joka tuolla ohjan poisheittämisellä olin saavuttanut.

Aina pitäisi vaan muistaa se, että hevosta ratsastetaan takaa eteen. Ja että kuumalla häslällä sitä vasta pitäisikin muistaa käyttää pohkeita. Harmittaa vieläkin se perjantai, mutta kyllä se tästä. Pitäähän ne oppirahat aina joskus maksaa.

Yep, text is coming ... but why is it in English???

2010-04-12T07:11:00.000+03:00

Sain vihdoin istutettua itseni läppärin äärelle kyllin pitkäksi aikaa, että ehdin hahmotella ja aloitella kirjoittamaan uutta tarinaa. Jostain syystä scifiä ja jostain syystä englanniksi. Miksi ihmeessä, en kyllä keksi. Voi olla, että olen lukenut genren kirjat pääosin englanniksi, mutta olen ennen tuottanut ihan toimivaa suomenkielistä tekstiä silläkin saralla. Nyt pohdin lainakoiran kanssa lenkillä kävellessä juonenkäänteitä ja jotenkin se vaan nyt halusi tulla ulos englanniksi. Yritin käännellä niitä lauseita suomeksi, mutta tajusin että tää menee kokonaan siihen että mietin ensin yhden ajatuksen englanniksi ja alan sitten väkisin vääntämään sitä suomeksi, vaikka englanti olisi pulpahdellut vapaammin.

No, tekstiä syntyi kahdessa päivässä vain se 1700 sanaa, joka keskimäärin olisi ollut NaNoWriMon vaade. Mutta syntyi kuitenkin ja tästä voin sitten parantaa. Edelleen jään kuitenkin pohtimaan tuota kielivalintaa. Miksi englanti??

Terveisin nimimerkki "Huolissaan äidinkielestään"

Hyvät vinkit

2010-04-09T16:06:00.000+03:00

Jäin keskiviikkona ratsastustuntini jälkeen juttelemaan ratsastusopeni kanssa, mulla on tapana jäädä suustani kiinni siellä kun meillä on illan vika tunti :) Ope on tehnyt vuosikausia fysioterapeutin töitä ja antanut ratsastustunneilla loistoneuvoja milloin mihinkin lonkan jähitykseen jne. Nyt kysyin vatsalihaksista - olen seurannut pikkuveljen innostamana netissä vellovaa keskustelua siitä kannattaako "tavallisia vatsalihaksia" (=ab crunches) tehdä lainkaan kun 95% kansasta tekee ne aivan päin seiniä vai pitäisikö tehdä staattisia lankkuja (vatsa-, kylki- ja selkälankkuja). Ope myönsi, että lankut ovat hyviä ja että hän aikoinaan oli tyrmistynyt siitä, kun ihmiset jotka olivat käyneet vuosikausia hänen vetämissä jumpissa tehden satapäin niitä vatsalihaksia saivat silti oikeissa vatsalihastesteissä luokattoman huonoja tuloksia -> koko liike oli tehty lonkankoukistajilla.

Ope kuitenkin näytti hyvän (musta vähän pilatesmaisen) tavan tehdä nimenomaan ratsastajalle sopivia vatsoja: maahan selälleen, jalat vähän koukkuun ja sitten noustaan puoli-istuvaan asentoon ylävatsoilla (napa kiinni selkärankaan ja selkä ojennettuna) pitäen käsillä tukevasti päästä kiinni ohimojen kohdalta (eli tuetaan päätä ylempää kuin ainakin minä olen tottunut), niska suorana ja rentona. Sitten aletaan taputtelemaan varpailla maata niin, että toinen jalka on aina ilmassa ja toisen varpaat koskettavat maata. Aika evil liike, tätä kun tekee hetken niin kyllä tuntuu. Lisäksi ope suositteli semmoisia lantiorullauksia, jossa lantiota ei nosteta kuin 10 cm irti maasta, mutta keskitytään siihen, ettei ristiselkä hievahda maasta missään kohtaa ja alavatsa liikkuu yhtenä pakettina napa vedettynä kohti selkärankaa. Tulkitsin itse tästä, että syvät alavatsan lihakset olisivat näissä eniten kohteena.

Sitten ope katseli vähän paremmin mun asentoja ja totesi, että mulla on oikea hartia selvästi alempana ja taaksepäin kiertyneenä kuin vasen. Lonkkakin on ilmeisesti epätasapainossa, koskapa tein sellaisen polvennostotestin, jossa katsottiin lähteekö asento vaappumaan kumpaan suuntaan enemmän - olin todella yllättynyt, että oikea puoli (=vasen jalka ilmassa) oli vaikeampi. Kuulemma keskimmäinen pakaralihas on molemmilla puolilla vähän heikko, enemmän vielä oikealla. Hyvin todennäköistä on, että juoksun ja ratsastuksen lonkkaongelmat johtuvat siitä, että vasen lonkka jää liian taakse -> vasen lonkan koukistaja ei saa tarpeeksi lepoa vaan on jatkuvasti vähän jännittyneenä. Se tukisi sitä kokemusta, että esim. juoksussa on helpompaa mennä vähän alamäkeen, jolloin jalkaa saa helpommin työnnettyä kunnolla taakse ja lonkkakin alkaa rentoutua.

Notkoselkähän mulla on aina ollut (sukuvika, kiitos geenit ;) ja sen vuoksi syvät vatsat ovat kaikessa ensisijaisen tärkeät. Testattiin lonkan vinous ja lattialla näytti siltä, että saan notkosta huolimatta selän suoraksi ja molemmat lantioluut aika tasaisesti, kunhan vaan käytän samalla syviä vatsalihaksia. Sain ohjeeksi tehdä myös selkälihaksia selkärangan tueksi - ne pitää kuitenkin tehdä niin, että lantio on siinäkin käännetty "napa kohti selkärankaa"-muotoon ja lantioluut ovat tasaisesti molemmilla puolilla. Katse saisi olla jopa enemmän vinosti eteen-alas, olen aina luullut, että vaan tuijotetaan lattiaa (sama koskee muuten niitä lankkujakin, kuulemma hartia-selkälinja voi mennä pieleen siinä jos katse on liian alas).

Aika paljon sulattelemista tuli, mutta hyvällä tavalla. Nyt lähden ratsastamaan ja viikonlopuksi koiravahdiksi kaverille, jee! Tulossa siis liikunnallinen viikonloppu kivassa koiraseurassa! Olo on vähän flunssamainen, viluttaa koko ajan, mutta eiköhän se lähde kun ottaa rauhassa ja pitää itsensä lämpimänä.

Lenkillä iskän kanssa

2010-04-04T20:01:00.003+03:00

Tulin Tampereelle pääsiäisen viettoon ja samalla kun Äiti ja Pikkuveli menivät pelaamaan sulkapalloa, päätettiin lähteä Isän kanssa lenkille. Polvet ovat parantuneet hienosti, toisessa on edelleen viheliäisen näköinen vuotava haava mutta ne luut tuntuivat jo selkeästi paremmilta ja polvet menivät jo kunnolla koukkuun.

Sää oli harvinaisen harmaa, sumuinen ja sateinen yhtäaikaa ja pohja oli kivasti sulanut mutta hitsin märkä. Aika pahalta suoraan sanoen tuntui, vaikka viime viikon sunnuntaina kulkikin niin kivasti. Lenkki oli 6 km lenkki, melko tasaista maastoa ja silti siinä oli rämpimistä noin 40 minuutiksi ja vatsa lotisi kivasti koko matkan. Kotona oli kuitenkin ihan sankarimainen olo kun oli saanut itsensä liikkeelle - olenkin tässä pari päivää vaan syönyt karkkia ja roskaruokaa (juuri niin kuin uudenvuodenlupauksissani lupasin :). Palaan ruotuun heti pääsiäisen jälkeen.

Kokeilin lenkillä paria eri juoksutekniikkaa, sain ratsastuksenopettajaltani (fysioterapeutti) neuvoja siihen ja tuntui aika kivalta. Askelmittaa tuli helposti lisää ilman että tahti nopeutui ja muutenkin juoksu tuntui kulkevan jotenkin sutjakkaammin. Varoin vain polvia enkä uskaltanut vaihtaa tekniikkaa kokonaan. Hyvältä silti tuntui polvien suhteen, vaikka muu kroppa olikin vähän eri mieltä. Huomenaamuna kokeillaan uudestaan!

Äksidentti

2010-04-01T08:24:00.000+03:00

Olisin oikeastaan halunnut kirjoittaa hyvin menneestä ratsitunnista ja open hyvistä neuvoista, mutta eilen illalla tän kaiken jälkeen menin juoksemaan autolle ja liukastumaan oikein kunnolla, kerron ratsastuksista sitten myöhemmin.

Olin jo hevosen selästä katsonut, että kohta oli paha - hyvin sulaneen tien jälkeen parkkipaikka oli ihan jäinen ja katala vielä niin, että siinä oli jotain mutaa ja vettä sen kovan jään päällä, mikä teki yhdistelmästä extraliukkaan. Hevonen, jolla menin oli tosi varovainen siinä kohdin ja vielä eräs ratsastuskaveri onnistui pyllähtämään tallinpihassa juuri ennen lähtöäni. Joten en ymmärrä, mikä ihme sai mut juoksemaan autolle?? No, näin tein ja just sopivasti kaarteessa liukkaus koitui kohtaloksi ja mäsähdin suoraan molemmille polville, toiselle kyynärpäälle ja kämmenelle siihen auton eteen. En ole ihan varma kuinka lähellä maata pääkin kävi, mutta mutaa ei ainakaan löytynyt hiuksista (toisin kuin ihan kaikkialta muualta), joten tuskin sai osumaa se. Ei tuntunut aluksi hirmupahalta, pääsin jotenkuten ylös ja lähdin fiksuna suoraan ajamaan kotiin. Matkalla alkoi jomottaa varsinkin oikeaa polvea niin hemmetisti, että positiivisuushaaste meni taas uusiksi. Ah, sitä itsesäälin määrää...

Epäilen, että mikään ei oo mennyt kunnolla rikki (vaikka herkuttelin tietty silläkin ajatuksella siinä ajaessani itku silmässä kotiin, ja sitä etten enää ikinä ikinä pysty juoksemaan tai liikkumaan tai mitään), mutta kun tulee suoraan luuhun isku koko painolla, on kipukin aika mojova. Tää tais olla vielä eka kerta kun muhun aikuisiällä oikein kunnolla sattuu, joten sikälikin oli vähän totuttelemista. Näytän pääsiäisenä kotilääkärille ja katsotaan miten tästä etenee. Nyt ei suju oikein kävely kuin köpöttäen, joten juoksu taisi joutua tauolle ainakin yli pääsiäisen. Mietin vielä huomista ratsastusta, pitäisikö peruuttaa. Kai sitä voisi mennä ilman jalustimia?

Uutta suuntaa (taas kerran)

2010-03-31T17:14:00.000+03:00

Tein tälle vuodelle uudenvuodenlupauksia, mutta oon ollut enemmän kuin nihkeä siirtämään niitä toteutukseen. Lukaisin ne uudestaan ja hyviltähän ne näytti - varmaan auttaisi jos niihin palaisi vähän tiheämmin kuin neljännesvuosittain ;)

Huomaa, että aurinko on nyt taas kiivennyt korkeammalle ja mä olen vähän saanut nukuttua, koska taas ollaan tekemässä elämänmuutoksia... Mutta oon jo hyväksynyt, että tää on mun tapani toimia ja jatkan totutulla linjalla eteenpäin. En jaksa muistaa mitä kaikkea oon elämässäni aina päättänyt (ja jättänyt noudattamatta), mutta viime vuodelta jäi käteen Coca-Colan lopettaminen ja liikunnan lisääminen sekä ruokatapojen muutos, jonka seurauksena olen 12 kg kevyempi tänään kuin puolitoista vuotta sitten. Ja olen pitänyt tämän saman painon jo pian puoli vuotta, joten olen aika tyytyväinen näihin päätöksiin.

Se, että jaksoin siivota mun kämpän kuntoon ja tehdä siitä 1,5 vuoden asumisen jälkeen kodin (ja heittää ne ylimääräiset tavarat kiertoon, eikä vaan kaatopaikalle) ei ollut samalla tavalla suunniteltu päätös, mutta kun kerran olin saanut ajatuksen päähän jaksoin viedä sen myös loppuun vaikka siinä se kuukausi menikin oli myös iso saavutus. Oon siis ihan valmis uusiin saavutuksiin!

Yritin koota pallukoiksi konkreettiset ajatukset siitä, mihin yritän muistaa panostaa nyt ennen heinäkuun lomia. Loman jälkeen tulkoon siis uudet jutut taas :)

Positiivisuus - aloitan tänään uudestaan 10 päivän positiivisuushaasteen ja laitan siitä mittarin tikittämään tuohon reunaan. Haaste pitää siis aloittaa uudelleen joka kerran kun ei saa itseään kännettyä "ratkaisumoodille".
Huhtikuun 8. päivä aloitan oman kirjoittamishaasteen - huhti-toukokuun aikana haluan kirjoittaa uuden teoksen valmiiksi, olipa se kuinka kurja tahansa. Tavoitteena se sama 10000 sanaa kuin NaNoWriMossakin. Haluan löytää jostain aikaa asioille, joita todella haluan tehdä. Oletan, että se aika ei löydy illasta vaan aamusta.
Juoksen joka viikko 3 kertaa, vaikka lenkit jäisivät lyhyiksikin. Tähänkin haluaisin hyödyntää aamuja, eli kello vain reippaasti soimaan tuntia aikaisemmin...
En tuhlaa yhtään rahaa ylimääräiseen vaan koitan elää säästäväisesti. Kyseessä ei ole ostokielto vaan pikemminkin niin, että fiksuja juttuja voi ostaa ja tyhmät, "mä haluun"- jutut saapi jäädä. Opettelen pitämään kunnon budjettia ja kuluseurantaa.

Muitakin tärkeitä on, mutta liika on aina liikaa. Pitää jättää jotain kehitettävää syksyllekin ;)

Juoksua ja vesijuoksua

2010-03-29T07:23:00.000+03:00

Kävin lauantaina kaverin houkuttelemana kokeilemassa uimahallielämää - en ollut varmaan käynyt ainakaan kolmeen-neljään vuoteen. Vesi ei todellakaan ole mun elementtini, tykkään älyttömästi kyllä olla veden äärellä - laiturilla, merenrantakalliolla, laivassa, mielellään tietysti ihanassa auringonpaisteessa tai hohtavassa auringonlaskussa. Mutta mitään delfiiniä musta ei kyllä saa, vaikka pienenä aina leikinkin delfiiniprinsessaa ;) Siinä missä kaveri kehui muuttuvansa vedessä ihanan painottomaksi, mulla on eksistentiaaliongelma veden kanssa: se tuntuu kuljettavan mun kroppaa ihan miten tahtoo ja ruumiinosat löytyvät aina juuri sieltä mistä en todellakaan olisi odottanut.

Vesijuoksu ei oikeastaan ollut poikkeus tässä, mutta se kelluke oli yllättävän kiva ja kun polskutteli kaveri vierellä, ei sekään tuntunut kovin pahalta, että etenemisvauhti jäi niin hitaaksi. Yhteensä vesijuostiin 800 m ja välissä uin rintaa 200 m, mutta hidas rata oli liian hidas ja jouduin koko ajan ohittelemaan ja kuntouimareille tarkoitettu rata taas ihan liian nopea, joten jätin uimisen sitten siihen ja palasin takaisin vesijuoksuun. Vesi oli myös siitä petollinen, että vaikka me noin 55 minuuttia polskuteltiin, en kokenut että olisi tullut missään vaiheessa ihan hirveä hiki tai hengästys, mutta uimahallilta pois kävellessä en meinannut päästä ylämäkiä ylös, niin väsyneet kaikki raajat olivat (jalat eritoten, mutta myös kädet). Jokatapauksessa reissu osin vapautti mut mun uimahallikammosta - siitä, että siellä on kylmä ja haisee enkä koskaan ilman silmälaseja näe mihin pitäisi mennä. Espoonlahden uimahalli oli tosi kiva ja valoisa eikä siitä saanut yhtään samanlaisia ahdistuksia kuin kouluaikojen uimaretkistä...

Sunnuntaina kävin myös juoksemassa, alunperin tarkoitus oli juosta pitkä lenkki, mutta kun se torstainen lenkki meni niin puihin tein pienen lyhennyksen ja juoksin vain 7,4 km. Asvalttitietä edelleen, mutta nyt valitsin kivaa mäkimaastoa ja lenkki kulki ihan eri tavalla kuin edellisellä kerralla. Syke oli aika korkealla edelleen ja olin ihan punainen, mutta nyt kroppaan tuli se kiva, pehmeä ja joustava juoksemisen fiilis. Jee!

Ihanan viikonlopun päätti vielä Japanilaisen Monon keikka Nosturissa, vaikka ilta venyi vähän myöhäisen puolelle, oli silti tosi kivaa fiilistellä mielikuvia herättävän instrumentaalimusan parissa. Osa porukasta ei päässyt ihan samaan fiilistelytasoon kuin minä, mutta mut lumosi bändin ihana yksinkertaisuus - ei alku tai välispiikkejä, encorea tai mitään sähläystä, vaan saumatonta siirtoa biisistä toiseen ja ennen kaikkea ihana valaistus, jossa lavan 4 soittajaa jäivät mustiksi silueteiksi lavan vihreitä ja violettejä utuvaloja vasten. Upeaa!

Jos jo 6 km tuntuu näin pahalta...?

2010-03-25T20:44:00.003+02:00

Ihan. Kamala. Lenkki.

Joo, mulla on menkat ja joo mä olin käynyt ennen sitä jo kaverin kanssa viitisen kilsaa kävelemässä ja joo jalat oli varmaan taas eilisestä ratsastuksesta tukossa, koska en (ylläripylläri) jaksanut venytellä. Mutta voi morjes, miten kauheaa joskus voi vaan olla - eka oli liian kuuma ja sitten liian kylmä ja jalka lipsui lumella ja asvaltti oli liian kovaa ja sitten särki lonkkaa (on sentään säännönmukaisesti aina tuo vasen) ja sitten kylkiluukin taas ilmoitti olemassaolostaan. Ja jotenkin kummasti aina kun en keskittynyt jalat vähän niin kuin itsestään alkoivat kävellä, vauhti oli varmaan liian hidas (vaikka syke oli liian korkea). Tai sitten oon vaan taas yliväsynyt viikon duunirupeaman jälkeen ja kroppa ilmoitti, ettei sitä vois vähempää kiinnostaa tehdä ylipäätään yhtään mitään.

6 km edestakaisin asvaltilla voi olla yllättävän pitkä matka, jos ihan oikeasti ei halua juosta. Tässäkin voisi kysyä, että mikä järki oli lähteä, jos oli vielä ihan kiva fiilis kaverin kanssa tehdyn lenkin jälkeen? Tehty kuitenkin on ja kyllä se vähän lämmittää, sentäs.

Valivalivalivali. En nyt pysty tsemppaamaan sitä positiivisuutta, vaikka vähän tää itsesääli jo tässä kirjoittaessakin alkaa naurattaa. Huomenna mä jo nauran tälle, lupaan.

EDIT. Luin tekstin uudelleen tänään ja kyllä naurattaa jo :P

Lisää ratsileirivideoita :)

2010-03-24T15:57:00.003+02:00

Tää saamattomuus on muuten jotain uskomatonta, kun se jää päälle. Nyt siis ne luvatut videot vielä kaverin hepasta ja musta. Älkää kuunnelko videoita, kiitos. Olin käynyt aamulla juoksemassa ja ratsastanut jo 1,5 h ennen tätä enkä älynnyt juoda vettä välissä. Janooni olin napannut reilun desin siideriä ja arvaahan siitä, kuinka huono olo tuli. Siksi ääniraita on jännä (niin kuin oli fiilis ratsastaakin, ympyrätyöskentely ei ollut ihan paras idea...).

Tässä siis ensin ravityöskentelyä, jossa hevosen takajalat kyllä näemmä lakkasi liikkumasta heti kun omistaja kiipesi alas selästä ;) Tuo niska ja katse alaviistoon on aika järkkyä katsottavaa ja näemmä kippaa painopistettä eteenpäin, jolloin lantio ei pääse kevennyksessä oikenemaan kunnolla ja istunta jää liikettä estäväksi. Bueno, just sitähän tässä haettiin ;) Yksi mistä olin iloinen oli jalka, se ei heilu ihan hirveästi. Hevonen oli just passelin kokoinen, että jalan sai hyvin kiinni. Se, että jalka heiluu muilla hepoilla johtuukin siis vaan niiden väärästä koosta/muodosta (joopajoo).

Tässä yritettiin sellaista tietä, jossa tehdään voltti vähän takaosakäännösmäisesti, nostetaan laukka ja laukataan ympyrä, josta olisi pitänyt ottaa suoraan käyntiin siirtyminen ja voltti uudestaan. Olo oli kuitenkin ratsilla jo sen verran kurja, että en oikeasti tainnut edes yrittää sitä vaan tein vähän mitä sattuu. Suunnan muutoksen jälkeen laukasta raviin siirtymisessä asento myös levähtää aika kivasti ja jää ravissakin ihanaksi kököksi ;) Video on sikäli hyvä, että nyt vasta huomaan miten kauheasti menen mukaan siihen laukkaan ja melkein jopa pusken. Ilmankos siihen opettajat kiinnittävät aina huomiota...

Huomasin kyllä taas tällä reissulla, miten huonosti osaan "itse" ratsastaa, tarkoitan siis sitä, että olen niin tottunut kuulemaan opettajalta koko ajan palautetta että kun sitä ei tule oon ihan kädetön, siksi omistaja joutuu tuossa mua niin paljon ohjeistamaan. Pitäisi ottaa tavallisella tunnillakin enemmän agendaksi, että miettisi mitä ollaan tekemässä ja menikö hyvin. En ymmärrä miten oon voinut ratsastaa kohta parikymmentä vuotta ilman, että tuo on hanskassa...

Mutta kivaa oli ja se on tärkeintä. Sääli, että nuo videot ei tee hevoselle oikeutta, se oli ihan mahtieläin! Huippuviikonloppu :)

Ratsastusleirillä

2010-03-21T19:48:00.008+02:00

Olin viikonlopun kavereiden kanssa ratsastusleirillä - nyt on vatsalihakset kipeänä ja onnellisen väsynyt olo. Mukana oli ystävä, joka on juuri hankkinut oman hevosen ja toimi virallisena kuvaajana, joten ekaa kertaa mukana on myös videokuvaa. Tekemistä vielä on istunnan ja ennen kaikkea hevoseen vaikuttamisen suhteen (vai voiko näitä oikeasti eriyttää?), mutta kivoja hetkiä tuli koettua. Ystävä päästi myös kokeilemaan oman hevosensa ratsastusta (siitäkin videokuvaa, jahka saan ladattua) ja tänään kokeilin ekaa kertaa myös ohjasajoa. Mielettömän kivaa!

Kävin lauantai-aamuna myös vähäsen juoksemassa (mikä oli tooooosi hyvä idea edellisillan rappion jälkeen - sykkeet olivat jo lähtiessä korkealla). Juoksin tai kävelin sykkeiden mukaan noin 30 minuutin lenkin ja kun siihen päälle ratsastin ensin 1,5 h kunnon tunnin ja hääräsin tallilla ja ratsastin kaverin hevosellakin, oli lauantai-iltana silmässä jo aika iso väsy...

On se vaan hyvä olla välillä uuden opettajan opetuksessa, nyt ainakin tuntui siltä, että tuli pari isoa ahaa-elämystä. Opettaja puhui mulle paljon siitä, että menen helposti ylärintakehästä yliryhtiin, minkä seurauksena hartiat jännittyvät ja rintakehä jää itseasiassa vähän liian eteen (tai painopiste itseasiassa). Kun ajattelen hartioita enemmän etualaviistoon, pääseen luontevammin siirtämään rintakehän vähän taaemmas ja kädetkin pysyvät rennompina. Samaten kommenttia tuli pohkeesta, joka jää helposti kaivamaan muttei vaikuttamaan - pitäisi siis miettiä, milloin sitä käytetään edessä ja milloin paikallaan. Jossain videossakin taitaa kuulua, että ope halusi ympyrät ja avotaivutuksetnimenomaan siten, että sen sijaan, että sisäpohkeella siirretään koko hevosta ulospäin, siirretäänkin sisä- ja ulko-ohjalla sekä edessä käytetyllä sisäpohkeella hevonen linjan sisäpuolelle. Lisäksi nilkat jäivät kuulemma jäykiksi enkä jäänyt odottamaan (varsinkaan käynnissä ja laukassa) istunnalla vaan jäin punkemaan hevosta tai olin muuten vaan hevosen "edessä".

Lauantaina meni vähän vanhemmalla kimolla ruunalla, jonka koin aika hankalaksi ratsastaa sen vuoksi, että se oli tosi jäykkä ja lisäksi sillä oli taipumusta lähteä kiitämään alta pois. Ajattelin etukäteen, että se olisi enemmänkin ollut laiska, mutten osannut varautua siihen, että laukassa se tosiaan oli kiitämässä alta pois, mitä oli vaikea korjata koska kun sen yritti kääntää ympyrälle, se tuppasi kaatumaan sisäänpäin aika holtittoman tuntuisesti. Se teki tosi kiltisti tehtäviä kyllä, esimerkiksi pohkeenväistössä se oli ihan kuningas ja liikkui ajatuksesta. Siinä pystyi hyvin harjoittelemaan rentoa kättä ja suoraa kroppaa. Mutta laukka jäi töksähtäväksi enkä oikeastaan saanut koko tunnilla sitä kulkemaan yllä olevaa kuvaa paremmin. Pitkänä mennään ja tuo kieli roikkui ulkona koko tunnin ;) Olin silti aika tyytyväinen tähän istuntaan, varpaat sojottavat kyllä kamalasti ulos ja ohja on liian löysä, mutta muutenhan tuo asento on aika levollinen ja linjat suoria. Jee, jotain on opittu!

Videot ovat sunnuntain tunnilta, jolloin menin kivalla (mutta vähän pienellä) tammalla, joka oli koostaan huolimatta älyttömän vahva. Se osasi loistavasti varsinkin oikeaan kierrokseen työntää lavan eteen ja singahtaa kovaan vauhtiin niin, ettei mulla enää riittänyt vatsalihakset ja hauikset pitelemään hevosta (mikä myös näkyy kuvista ;). Lopussa se rentoutui ihan kivasti, mutta kamerasta loppui akku, joten juuri siitä pätkästä ei ole videota.

Tässä ekassa videossa tehdään ympyrällä sitä harjoitusta, jossa yritettiin saada hevo suorana (siis taipuneena niin, että etu- ja takajalat kulkevat samaa linjaa, eikä poikittaen niin kuin nyt). Tamman satula nitisi jostain syystä koko tunnin, ignooratkaa se ääni. Videosta näkyy nuo mun onnettomat varpaat, jotka sojottaa ulos koko ajan.

Tokassa videossa kuuluu kaverin kommentit ja maiskuttelu, huomatkaa kuinka tamma on lähdössä lentoon ;) Huomatkaa myös, miten ratsastaja ennakoi opettajan ravikäskyä ja joutuu tekemään koko homman uudelleen...

Vikassa näkyy mun meeeeeelkoisen terävät ohjasotteet, joilla yritin pitää hevosta ruodussa aina kun se lähti viipottamaan. Tässä vaiheessa olin jo niin kertakaikkisen väsynyt, että palasin näemmä kaikkiin vanhoihin ratsastusongelmiin, istunta ei enää ollut tiiviisti satulassa ja yläkroppa kääntyi eteenpäin, ohjasotteista tuli apinamaista vetoa. Se kyllä tuntui vielä pahemmalta kuin näytti, mutta jokatapauksessa tasapainoon ratsastaminen oli vaikeaa, kun tamma olisi tarvinut paljon enemmän apuja, jotta se olisi keskittynyt. Opettaja antoikin tälle ohjeeksi, että "ajattele niin, että kolmen askeleen jälkeen se on jo unohtanut mitä piti tehdä eikä jaksa keskittyä, sitten viimeistään pitäisi jo antaa uudet avut". Kyllä mä joskus vielä opin :)