Joo-o, joskus sitä muistaa ne ratsastuksen turhauttavat puolet... Mielikuvia edelliseltä ratsastustunnilta, jossa mentiin Polle 6 - Minä 0.
Tunnille sattui tallin minikokoinen estetykki (kutsutaan sitä vaikka nimellä Pikkusika), joka saa välillä kaikennäköisiä kakarakohtauksia. Tavallista on se, että puskissa on tiikereitä ja vääränlaisissa varjoissa on vähintään kuristajaboa. Pikkusika oli ilmeisesti ollut edellisenä päivänäkin kipakalla tuulella, koska opettaja siitä jo heti alussa varoitteli ja lupasi, että pistetään kumpparit sitten jos alkaa näyttää pahalta.
Tunti oli perinteisten kevätflunssien innostama "yhdistelmätunti" (joka seuraa siitä, kun puolet tuntilaisista ilmoittaa olevansa kipeänä -> tunteja niputetaan yhteen). Jotenkin tuttujen ihmisten kanssa vaan on niin paljon helpompi ratsastaa, tietää automaattisesti miten he käyttävät tilaa - tuntemattomien kanssa on aina vähän jännitysmomenttia. Alkutunti sujuikin ihan mallikkaasti, mentiin pohkeenväistöjä osissa: väistö - suoraan - väistö jne. Juuri tuollaiseen Pikkusika on ihan mahtava ja säpäkkyydestä johtuen se oli melko helppo ratsastaa melko kivaan muotoon - yleensä mun ongelmani nousee siitä, että en saa sitä ratsastettua lähimainkaan riittävästi eteen, jolloin koko tunti on yhtä nyhertämistä. Pohkeenväistöt menivät tahdikkaasti ja no, helposti - kun ei tarvinut puskea eteenpäin, pystyi keskittymään kevyisiin apuihin.
Koska Pikkusika on tosi pienikokoinen (hevosmitoissa sentään, mutta tosi kapea selästä), mun on äärimmäisen vaikea saada jalat kunnolla sen ympäri. Koska pohkeen kiinni pitäminen ei ole muutenkaan mulle vielä ihan automaatio, se vaatii keskittymistä tosi paljon. Alkutunnista se vielä siis onnistui ihan hyvin, mutta oireili jo vähän kun väistöstä piti suoraan tehdä takaosakäännösmäisiä suoriakulmia käynnissä ja ravissa - jotenkin ne pohkeet vaan lähtevät melkein itsestään leijailemaan eteenpäin ja yhtäkkiä varpaat sojottavatkin ihan suoraan sivulle.
Riemu repesi kuitenkin vasta siinä vaiheessa, kun päätettiin mennä heittämään laukat läheiselle pellolle. Meillä oli muutenkin hyvä kokoelma helposti riehaantuvia elikoita, mutta en ajatellut sen kummemmin asiasta, kun Pikkusika oli pysynyt käsissä ihan kiltisti koko alkutunnin. Vaan olisi ehkä pitänyt ajatella asiaa vähän ennenkin, nimittäin välittömästi kun opettaja mainitsi sanan laukkaa Pikkusika keräsi mukavat kierrokset ja siinä sitä sitten paahdettiin pukkilaukkaa toiselle puolelle peltoa. Onneksi se todella on niin pieni, että pukitkaan ei tunnu kovin pahalta, mutta eipä pitkään aikaan ollakaan menty vastaavaa haipakkaa :)
Opettaja keksi sitten tehdä asiasta numeron - ja laukkaa mentiinkin sitten ihan huolella, ajatuksella että väsytetään siitä turhat kierrokset pois. Pikkusika on laukassa muutenkin tosi rankka ratsastaa - se painaa kädelle ihan hirveästi ja kun mun klassikkomoka on nimenomaan liian pitkät ohjat, yhdistelmä ei ollut kovin kiva. Yhteen kertaan Pikkusika ei nimittäin pukkikohelluksiaan jättänyt, vaan kärkkyi sopivaa tilaisuutta koko ajan logiikalla "eka mä painan siltä nää ohjat käsistä ja SIT mä lähden". No, tasaantuihan se siitä, mutta kun käännettiin kierrossuunta toisinpäin niin sama toistui uudestaan.
Pysyin sentään selässä, mutta kyllä ratsastus todella ottaa lihaksiin. Heti tunnin jälkeen tunsin jopa ne sivussa olevat vatsalihakset ja kädet ei nousseet hartialinjan yläpuolelle (loimittaminen oli erityisen kivaa...). Seuraavana päivänä tuntui jo selässä ja lapojen välissäkin, että "jarrutuslihakset" oli tehneet hommia, ja kunnolla.
