1,5 tuntia juoksua, käsittämätöntä, ihanaa, mahtavaa!

Väsymyksestä huolimatta kiskoin itseni lenkille, kun maailmalta palannut veli sitä ehdotti. Kiva, kun joku joskus kiskoo näin lenkille! Vaikka velipoika on perhanan paljon paremmassa kunnossa kun meikäläinen, uskaltauduin mukaan lupauksella, että mennään sitä tahtia mitä minä jaksan.

Tämä oli itseasiassa ensimmäinen kerta, kun juoksin jonkun kanssa. Olin alkuun vähän epäileväinen, että mitenhän se sujuu, kun olen nauttinut nimenomaan siitä fiiliksestä, että on aikaa ja ehtii miettiä sitä omaa tuntumaa. Toisaalta nyt kun vedettiin pidempi lenkki (mulle elämäni pisin rupeama - 1,5 tuntia jeejeeejee!) niin oli ehkä vaan hyväksi kun saattoi höpöttää koko matkan ja olla niin välittämättä ajatuksista. Ei tullut missään välissä sitä "ou nou nyt mä oon juossut jo tunnin kyllä varmaan tässä kohti pitäis ruveta jo väsyttämään". Kyllä sen selvästi huomasi, että viimeiset 30 min meni selvästi vaikeammin ja varmasti korkeammilla sykkeillä, mutta tulipa nyt ainakin kertakaikkiaan todistettua itselle että jaksan minä jo ihan kunnon lenkin nykyään.

Matka (12 km) ei nyt ehkä ihan päätä huimannut, mutta ilma oli kiva, fiilis oli kiva ja seura oli kivaa - ja tulipa taas nykäistyä juokseminen uudelle tuntiluvulle, joten kaikenkaikkiaan hyvä juttu!

Punastuu jo

Mua väsyttää. Ihan tosi tosi paljon. Enkä yhtään keksi mistä se on tullut. Ehkä muhun on pian loppuvan loman vuoksi iskenyt syksy, niinkuin lähipihlajiin - marjathan ovat jo hyvää matkaa punaiseen vivahtavia!

Hauskaa on sen, että tän liikunnan aloittamisen jälkeen kun päähän tulee ajatus, että "onpa tänään ihan tosi vetämätön olo", menee aivo heti ihan uudelle raiteelle: söinköhän mä eilen jotenkin huonosti? Oonko juonut liian vähän? Onkohan kämpän lämpötila ollut yöllä vähän liian korkea? Ei enää puhettakaan siitä, että väsymys ja masennus olis joku oletusarvo tai sallittu vaihtoehto jos sille ei löydy jotain konkreettista syytä.

Vaan väsyttää silti...

Taas suunnistamassa

Viime viikolla olin lapsenvahtina, joten suunnistus jäi väliin, mutta tänään taas mentiin. Sää oli mukavan lämpöinen olematta silti liian kuuma ja paikkana Kalajoen kivat maastot. Tykkäsin kovasti viipottaa siellä tänään - ja vitsit kun olisi tajunnut ottaa mukaan kameran! Siellä oli vaikka mitä kuvailtavaa puhumattakaan mustikoista ja vadelmista, joita olisi voinut pysähtyä nauttimaan joka rastilla. Vähän teki mielikin, mutta koitin pysyä asiassa eli siinä rastien etsimisessä. Vähän vaan nappasin vadelmia suuhun siinä mennessäni :) Pitää pitää suunnistajan rattaat hyvin öljyttynä nääs.

Ja mitä muuta tuli metsässä vastaan?? Jotain niinkin perisuomalaista kuin aasi (tää oli siis pakko kuvata kännykällä, koska oli kyllä meikäläisen elämän eka kerta kun suunnistusretkellä vastaan tulee tämmöinen).. Se oli aivan suloinen tapaus - mutta ilmiselvästi ei-ihan-vähän järkyttynyt siitä, että yhtäkkiä parisataa espoolaista oli päättänyt tunkea sen kotimetsään. Reppana. Ihana reppana. Voisinko mä saada aasin, jos hevosta ei vielä tipu?

No joo, tänään oli koko suunnistaminen jotenkin tosi helppoa. Liekö johtunut siitä, etten ollut todellakaan yksin (väkeä oli kuin pipoa), mutta melkein kaikille rasteille tulin tänään suoraan. Mutta sille yhdelle, niin, se meni kyllä vähän plörinäksi. Kyseessä oli tokavika rasti ja tiesin tulleeni tänään hyvin ja kovaa. Rupesin siinä sitten jotain elvistelemään ja yritin jättää mummot ja vaarit taakseni. Jätinkin - vaan menin rastista iloisesti ohi. Kun löysin itseni uudelleen ykkösrastilta, ei voinut kuin nauraa. Ei kun samoja jälkiä takaisin ja uusi lähestyminen - ja sitten löytyi. Mummot ja vaarit olivat vaan jo ehtineet kevyesti maaliin siinä välissä. Ei se nyt ihan kamalan paha pummi ollut, ehkä reilut kymmenen minuuttia - matkaa kertyikin sitten enemmän, mutta sehän on vaan hyvää reeniä :) Siinä sen vaan taas näkee, että ylpeys käy lankeemuksen edellä. Ensi kerralla pitää muistaa katsoa karttaan varsinkin silloin kun on pitkä etäisyys ja mennään suoraan pohjoiseen. Kun päähän iskeytyy se "täähän on tosi helppo pätkä"-ajatus, kantsii varmaan vähän toppuutella itseään. Kun en mä nyt vielä selkeästi ihan mestarien kanssa samassa sarjassa paini. Pääsis nyt joskus edes B-radalle...

Vaan on tää suunnistus kyllä ihan mahtava laji! Oon löytänyt kyllä uuden rakkauden.

Illan viimeiset vedot

Vietin tänään ihanan päivän ystäväperheen ja heidän lastensa seurassa. Nyt on tankattu apupyörillä ajon ja kahluualtaalla polskimisen fiiliksiä samoin kun ystäväni laittamaa ihanaa ruokaa navan täydeltä. Pyöräilin aamulla Tapiolaan ja illalla takaisin, yhteensä kai noin 12 km.

Läksin illalla vielä lenkillekin, kun tuntui siltä että päivällä oli vaan syönyt :) Pitäisi oikeasti alkaa noudattaa jotain kunnon juoksuohjelmaa, koska nyt näemmä vetelen näitä lenkkejä vaan ihan fiilispohjalta. Tuntui siltä, että juoksu kulkee, joten otin ohjelmaan kevyt 40 min sekä 5x100m reippaat vedot. Ensimmäinen veto tuntui kolmen ensimmäisen askeleen jälkeen tosi pahalta ja selvästi kroppa meni heti hapoille yhtään kovemmasta vauhdista. Viimeiset vedot taas tuntuivat oikeastaan tosi hyvältä ja askelkin alkoi taas rullata.

Musta tuntuu hitaammassa juoksussa (kuinka hitaasti muuten pitää juosta, että sitä sanotaan hölkäksi?) aina vähän siltä, että kädet on ekstravaivana, ne liikkuvat ihan hassuihin suuntiin ja siihen hynytysmenoon ei oikein niistä saa edes tukea. Noissa vedoissa vasta löysi niiden oikean funktion kun askeleen nopeutuessa samaan aikaan käsien liikkeellä "vetää" myös itseään nopeampaan vauhtiin. Eikä tunnu yhtään ylimääräiseltä. Pitänee näemmä ottaa aina pari nopeampaa askelta, jos rupeaa unohtumaan miten niiden käsien pitäisi vierellä kulkea.

Hyvä fiilis ja ihana huomata, että 40 min juoksukin tuntuu jo ihan tavalliselta lenkiltä, eikä miltään ylipitkältä sellaiselta. Pitää vaan keksiä vähän pidempi reitti, koska se mun tavallinen 6 km lenkki (jos sen juoksee alusta asti) ei oikein enää riitä tuohon 40 min menoon vaan loppuu kesken (tänään piti juosta rappuset ylös 4 kerrokseen kotiovelle, jotta sai puuttuvat minuutit täyteen :)

Joutilas pyhä

Oh, eilinen sunnuntai oli kyllä ihana päivä! Koska Metallica-keikalta pääsi kotiin vasta puoli neljä, herääminen lipsahti myöhäiseksi ja väsytti silti. Päähän rupesi myös tunkemaan kaikenlaisia stressiviestejä siitä, kuinka loma kohta loppuu ja mitä vielä. Päätin, etten rupea tuohon ollenkaan vaan vietän täysin stressittömän päivän.


Se alkoi aamupalalla aurinkoisella parvekkeella :)


Ja jatkui kauan odotetulla tuolinmaalausoperaatiolla - onnistuin viime vuonna rempan yhteydessä saamaan tämän Aaltojakkaran ihan maaliroiskeisiin, joten nyt siitä tulee musta. Sopiipa muutenkin paremmin eteisen värityksiin - enkä mä muutenkaan ole mikään koivunvärin ystävä.

Tässä välissä meinasi iskeä päivän stressi. Pesin pyykit ja kävin kaupassa - mukaan tarttui mm. kivan vihreä kaitaliina sekä Metallican S&M-levy, jossa soittavat yhdessä San Franciscon sinfoniaorkesterin kanssa biisinsä. Vaan kun pakkasin niin autuaana ruokia kassiin, niin muistinko enää poimia CD:tä kassalta? En. Olin jo aiemmin päättänyt, että jos suinkin ehdin, lähden pyöräretkellä - nyt lähtö piti tehdä hirveässä kiireessä ja paahtaa takaisin Selloon, mistä onneksi kassalta löytyi vielä se CD-levy (ihanaa!). Pyöräretkeä ajatellen vain unohtui ottaa mukaan mm. vesipullo ja muuta tarpeellista rekvisiittaa.

Vaikka mun pyöräni ei olekaan mikään maastopyörä, se koittaa kovasti maastoutua. Olen ostanut siihen toisen lukon, koska pelkään hysteerisesti, että joku vielä varastaa sen. Olisi jo kolmas pyörä, mikä multa viedään, hrmph. Onneksi oli tallella vielä patikoinnin jälkeen.


Villa Elfvik oli entisensä, ihana! Joskus vaan tajuaa, miten kivoja asioita on ihan lähellä - ja monestiko olen tuollakin jaksanut käydä niinä 9 vuotena, joina olen vieressä asunut? Tämä taisi olla nyt toinen tai kolmas kerta. Mutta nautitaan hetkestä ja siitä, että ainakin nyt tuli lähdettyä.


Luulin näkeväni pitkospuilla lintuja ja perhosia. Yllätys oli aika suuri, kun törmäsinkin lehmiin! Kun tarkemmin kaivelin muistilokeroitani, tuli mieleen että niitä on kyllä aiemminkin siinä Laajalahden ruovikossa majaillut. Jostain syystä ne toivat mieleen savannin leijonat, jotka isona lössinä pitävät päivän kuumina tunteina (ruoka)lepoa.


Pitkospuut ovat kyllä kauniit! Jotain noissa vanhoissa lankuissa, jotka ruovikossa kulkevat, joka vaan saa mielen tosi hyväksi!


Enkä ollut ainoa, jonka mielestä pitkospuut ovat ihanat. Näitä kavereita näkyi enemmänkin, niitä perhosia ja lintuja taas en bongannut.


Koska eväät jäivät sitten CD-levy -lapsuksen vuoksi ottamatta, kävin tankkaamassa Tapiolan kahvilassa. Salaatti ja jäätee, mikä ihana yhdistelmä. Salaatti oli niin käsittämättömän iso (ja loistavan maukas ja raikas!), etten todellakaan jaksanut vetää sitä kokonaan napaani (poimin sitten mukaan vain parhaat palat, kanat ja juustot ja pähkinät ;)


Ehdin pyöräillä vielä illalla Helsinkiin hankkimaan elämään vähän parempaa sisältöä...

Ja pääsin kaverille saatiksi - talutettiin pyörää Vallilaan asti, n. 6 km matka. Ihana ilta vaan pöpöttää ja kävellä kaikessa rauhassa hyvässä seurassa!


Kotiin asti pääsin pyöräilemään ihanassa auringonlaskussa. Reitti oli vähän vaikea löytää, kun Hakaniementiellä on niin isot tietyöt käynnissä ja tein varmaan vähän ylimääräisiä vimpautuksia. Pyöräilykilometrejä tuli päivälle yhteensä 28 km - ihan mukava lenkkihän siitäkin kertyi. Illan pimetessä meinasi tuntemattomilla poluilla tulla vähän äitiä ikävä, kompensoin sitä kakarafiilistä sitten ajamalla radanvarren viivasuoraa asvalttitietä ilman käsiä. Tuntuu muuten edelleen oikeasti vähän lentämiseltä!

Kaiken kaikkiaan päivän tavoite saavutettiin erinomaisesti. Ei stressiä, kivaa sisältöä, paljon ihania hetkiä. Jees!

Thank you Metallica!

Olipas loistosettiä eilen Kirjurinluodolla!

Aluksi vähän arastelin Metallifestareille lähtemisessä (koska en tykkää ihmisistä suurissa joukoissa enkä oikein tunnustaudu die hard-metallifaniksikaan - tai ainakin vain semmoiseksi, joka tykkää kyllä musiikista, muttei oikein muista genren lieveilmiöistä). Mutta onneksi lähdin mukaan, kun kaveri sai hankittua liput ja sain tietää, että kyseessä oli vain päivän festarit - yöllä pääsisi kotiin omaan punkkaan märän nurmikon sijaan.

Oli meinaan sellainen keikka, että! Metallican pojat hokivat keikan jälkeen mikkeihinsä, kuinka Metallica rakastaa Suomea. No, Suomikin taisi rakastaa Metallicaa, ainakin sen hetken :)


Hetfield pistää menemään!


Olipa sitten kuinka pienet kinkerit tahansa (tai 60 000 ihmisen Metallifestarit...), korvatulpat on pienen ihmisen kaverit. Otin jossain kohti vähäksi aikaa korvista, kun oma ääni tuntui niin oudolta siinä biisien mukana karjuessa - ja voi hemmetti, heti alkoi korvia särkeä. Yleensä mulla on mukana ne hienommat, koska päästävät äänen vähän laadukkaammin läpi, mutta hyvin näillä taviksillakin pärjäsi.


Suomalainen metalliyleisö on kyllä ihanaa - kun oli valoisaa, meno oli vielä normaalin puolella ja paikoitellen jopa vähän hillityn puolella - mutta odotas kun taivaalta sammutetaan valot ja pistetään vähän vettä tulemaan, niin että voit pukea yhdenmukaisen euron sadeviitan päällesi, niin bileet voi alkaa! Homma luisti ihan toisella tavalla ja kaikki oli mukana karjumassa ja hyppimässä (allekirjoittanut ei ollut mikään poikkeus...).


Jos tämä Sonisphere saa jatkoa, niin täytyy kyllä oikeasti ottaa mukaan kesän ohjelmistoon!

EDIT: Kaikki musiikkia tuntevat tahot lyttäsivät niin Sonispheren järjestelyt kuin Metallican keikankin. Jäin taas kerran miettimään perspektiiviä. Minulle, joka en nyt ihan hirmuisesti keikasta odottanut etukäteen ja suhtauduin pulloihin ilman pullonkorkkeja silti aika positiivisesti, sain tuostakin tapahtumasta aika paljon käteen. Monille muille ilmeisesti aiheutti mielipahaa enemmänkin. Voi vain kysyä, että jos tavoitteena on elämästä maksimaalisesti nauttiminen, kannattaako olla niin kriittinen ja tuijottaa Jan Ullrichia pahalla silmällä, jos se jättää rumpukomppinsa ontuviksi. Tai sitten mä vaan en oikeasti ymmärrä musiikista mitään, myönnän että kyllä joku taso täällä maailmassa pitää olla ja voin pitää suuni kiinni :D

Kissanpäiviä

Tallilla on kissa. Vaikka tunnustaudun enemmän koiraihmiseksi (ja olen kissoille vähän allerginen), on pakko myöntää, että tämä kissa on kyllä aivan mainio.


Tallilla on sohva. Mutta istuuko siinä ratsastajat? Ei istu, koska kissi on vienyt koko tilan.


Sorry, but this seat's taken..


Kun mun pitää vähän venytellä...


Mitäs sä muuten häärit siinä sen kameras kanssa. Painu hus hemmettiin siitä!


Tai saat pysyä siinä, jos mä saan syödä sun kameran narut :)

Oh, ollapa kissa.

Tasaista ratsastusta metsästämässä

Ehdittiin onneksi ratsastaa tänään ennen sateita (ja Nesteen Porvoon jalostamon rikkipäästöistä huolimatta). Menin tänään pitkästä aikaa ihanalla Suokkiruunalla, joka on aivan suloinen ja herttainen, mutta jonka kanssa ratsastus tuppaa olemaan vähän häseltämistä, jos ei pidä varaansa. Pitää muistaa tehdä miljoona puolipidätettä, päästää silti ohjasta, pitää pohkeen kiinni ja katsoa, ettei paino karkaa puolelle tai toiselle. Siinä olikin tunnille jo jonkin verran actionia ja varsinaisena teemana oli lisäksi pohkeenväistö. Ruuna oli aika toispuoleinen, joten väistöt ja tahdin tasaisena pito oli selvästi helpompaa vasempaan kierrokseen. Oikeaan ruuna oli koko ajan työntämässä lapaa ulospäin heti kun silmä vältti tai kaasuttelemassa mutkista ratsastajaa pakoon.

Hevonen on kyllä kehittynyt edellisestä kerrasta, jolloin menin sillä - silloin tuntui enemmän siltä, että meno oli aika holtitonta - jos ei älynnyt itse kääntää ennen seinää, mentiin sitten seinää päin, ennen kuin ratsi älysi tehdä jotain. Nyt oli selvästi tasaisempaa, mutta hevonen oli toisaalta jäykempi ja selkeästi toispuoleisempi. Sain mainintaa opettajalta kantapäistä, ne hiipivät taas liian alas ja kuulemma etenkin oikean jalan varpaat tykkäävät sojottaa ulospäin.

Kiva perustunti ja tämä ruuna on kyllä aivan mestari opettaja - se tekee juuri niin kuin pyydät, mikä voi joskus olla vähän hämmentäväkin kokemus :D

Koska nainen voi täyttää 18 vaikka joka vuosi

Ikäkriisistä ei vielä tunnu olevan tietoakaan, mutta kaipa se sitten parin vuoden päästä kun kolmekymmentä alkaa kolista...? Nyt kuitenkin (olematonta) synttärituskaa lievittivät shampanja ja mansikat sekä ihana kesäpäivä!

Varsinaista päivää juhlittiin Näsijärvellä - ja minäkin, maakrapu, nautin oikein olan takaa. Naama vähän käristyi matkalla ja olo oli raitisilmamyrkytyksen vuoksi kuin jyrän alle jääneellä, mutta oli kerrassaan ihanaa!


Maisemat olivat upeat...


Aurinko paistoi ihanasti...


Ja niin, vedessä on kyllä jotain kaunista ja rauhoittavaa. Mahtipäivä!

Koirat, you've gotta luv'em!

Mökkireissulla tuli törmättyä taas ihaniin koiruuksiin ;) Tällä kertaa pääosassa ovat seuraavat hurmaavat otukset:

Tilda, mun serkkujen ihana, iiihana sileakarvainen mäyrämö. Kuvaushetkellä tasan 1 vee!!


On se suloinen!!


Ja sitten tämä vähän vanhempi, jo arvonsa tunteva neitokainen, Fazerina - karkeakarvainen (tai karkeanahkainen, niin kuin meillä päin sanotaan :) mäyrämö.


Fasu osaa ottaa iisisti, kun tarve vaatii...

Meidän mökillä nämä kaksi aiheuttivat ihanaa hulinaa! Sen jälkeen kun meidän labradori kuoli, mökillä onkin ollut vähän hiljaisempaa. Kyllä sinne vaan kuuluu koirat!


Mökin ympäristössä on myös liikkunut susi (!!!) ...


... vaikka ihan aikuisten oikeasti tässä on ihastuttava Husky-tuttavuus Akoma, joka oli serkkutytöillä (omien koirien lisäksi) lainassa naapurin tarhalta. Tämä (ja sen muu lauma) toimivat ihan kunnon vetokoirina ja nauttivat kovasti työstään. En tiedä miten Akoma nautti sukujuhlista, tosin - meillä oli aikamoinen härdelli päällä... Eikä suku toden totta ole siitä hiljaisimmasta päästä :)

Tässä taas sarja kohtaamisia. Fasua ja Akomaa ei saanut samaan kuvaan, koska Fasu piti huolen, että Husky pysyi kaukana. Tilda sen sijaan oli kiinnostuneempi Akomasta, vaikka lähestyikin vähän varovasti...

.. ja antautui aika kättelyssä...


Ja ihan hyvin nämä kaksi pärjäsivät keskenään illanmittaan, mahtuivat yhteiselle rääppijäishetkelle...

Vaikka lopputulos taisi olla vähän Akoman puolella.


Eipä silti, Tilda osaa pitää puolensa... erittäin hyvin.



Vai tuntuuko siltä, kun jollain olisi mulle jotain asiaa??? (Älkää kysykö tuosta korvasta, se vaan jotenkin oli koko ajan noin... ehkä se lisää anovan katseen tehoa?)

Ja Fasu? Niin, no... se osasi kyllä viihdyttää itseään aika kivasti. Koko illan :)

Kuka sanoo, ettei nykynuoriso muka osaa enää keksiä itse mitään leikkejä vaan kaikki pitää antaa aina valmiina? Fasu todistaa kyllä, että yhdestä kävystäkin (tai kivestä, se oli toinen huippulelu) voi repiä riemua meeeelko pitkään :)

Jee, tunti taas rikki :)

Päätin vielä lähteä ennen kavereiden luo suuntaamista lenksulle. Tuli taasen tehtyä seuraavat mokat:

a) juoksin aamulla - ei ole edelleenkään mun juttu
b) väärät reittivalinnat - kainaloita myöten nokkosissa ei myöskään ole mun juttu
c) en katsonut ulos ikkunasta ennen lähtöä - sataa ripsotteli niskaan koko matkan

Ja kaikesta tästä huolimatta olo on nyt ihan mahtis, sillä tunti tuli taas juostua putkeen. Oli pakko kehitellä loppuun vähän omanlaisia reittikuvioita, että saisi tunnin täyteen. Alussa sykkeet pysyivät hyvin aisoissa - juoksun keskisyke oli 141 - mutta taas kerran viimeiset 15 min ne lähti iloisesti yli 155:n, vaikka juoksuvauhti ei (mä vannon!) noussut yhtään. Tuo on varmaan vain kuntokysymys? Vai käykö muillakin noin?

Kesäratsastusta

Maanantaina ja tiistaina oli taas ratsastusta - ihanaa, miten paljon kesällä onkaan ehtinyt ratsastaa! Nyt oli vuorossa oikea tammaputki, menin taas Silakalla ja tiistaina sitten vähän isokokoisemmalla neitokaisella. Tässä tammulit ovat, esittelyssä.

Isompi neiti (tiistaina). On päheä, isoliikkeinen ja kaunis ratsu, varsinkin estepuolella vedellyt nuoruutensa päivinä.

Silakka näyttää kuvajaalle kieltä (maanantain ratsu). Tää kuva on oikeasti vähän epäreilu, koska Silakkakin on oikeasti tosi kaunis neiti - tässä kuvassa vähän vähemmän.

Maanantaina mentiin Silakan kanssa puomiharjoituksia ja avotaivutuksia. Pitkää linjaa mentiin puomit - joka kerran vähän johonkin suuntaan hoippuen - ja toisella pitkällä sivulla avotaivutusta. Jäin kuulemma oikeaan kierrokseen mentäessä painon kanssa liikaa vasemmalle puolelle ja ohjien kanssa oli taas vaikeaa. Silakalla oli estesatula ja liekö johtunut siitä vaiko sitten hyvinharjoitelleista jaloista, mutta pysyin vähän paremmin jo kyydissä. Aina välillä polle onnistui pomppimaan jotenkin sivusuuntaan, että horjutti, mutta yleisesti ottaen kehitystä oli kyllä nähtävissä. Jopa laukannostot sujuivat, kun muisti tehdä sen ulkopohkeella. (Ja tässä kyllä vähän murjotan, kun toisella tallilla pitää nostaa nimenomaan sisäpohkeella.)

Tiistain tunnilla aiheena oli kavaletit. Nämä oli kyllä hyvin maahankaivettuja sellaisia - toisella tallilla kavalettitunti tarkoittaa n. 30 cm korkeutta, täällä n. 10 cm. No, eipä olisi tarttenut hevosten nostella jalkojaan juuri tavallista korkeammille - vaan tämä mun ratsuni, suuri estetykki, hämmentyi koko kavaleteista niin, ettei olisi ensimmäisellä kerralla tahtonut ylittää niitä ollenkaan (suostui kuitenkin, kun kylliksi kehotettiin) ja ylitti ne koko tunnin sitkeästi sellaisella spiidillä ja lennokkuudella, että opettajaa ainakin hirvitti (joka ikisen sarjan jälkeen kehoitus oli tehdä paaaljon puolipidätteitä). Olin kuitenkin tyytyväinen siihen, että hevonen kerrankin liikkui ja osasin pitää pohkeen sen verran irti, että liike ei kokonaan lakannut. Tyypillinen tamma - ei tykkää yhtään, että pohje jää kiinni. En ollut mennytkään tällä tammulilla varmaan vuoteen, mutta ehdottoman kiva kokemus!

Outo yö

Olin aivan fiiliksissä tultuani kotiin kaverin lasta hoitamasta (selvisin, jee - ja meillä taisi olla ihan hauskaakin, jee!), että uni ei meinannut tulla silmiin. Kahden aikaan tuli hirveä sadekuuro ja öinen katu muuttui aivan silmissä. Kuva on otettu parvekkeeltani alas kadulle, isommin näkyvä valo on vastapäisen talon alakerrassa ollut ikkuna ja sen luoma varjo sateisella kadulla - pienemmät pisteet ovat salamavalon valaisemia pisaroita. Ei se ihan saanut kätketyksi hetken outoutta, mutta säilyypi sitten muistoissa.

Työmatkapyöräilyä?

Laskeskelin tässä, että mulla olisi Reittioppaan kevyen liikenteen version mukaan 11,5 km pyörämatka töihin. Pitäisiköhän ruveta ajelemaan? Siinä kertyisi mukavasti kilometrit viikossa, ainoa vaan että pitäisi sitten alkaa roudaamaan töihin vaihtovaatteita jne...

Matka on pääosin asfalttista pyörätietä, joten ainakin näyttäisi ihan turvalliselta. Epäilyttää vain kaupungissa ajo, en osaa ollenkaan ajaa autojen keskellä... No, pari viikkoa enää ja sitten pääsee jo kokeilemaan - ihanaa, että on sentään jotain, mitä odottaa kun loma loppuu :D

Mökkiaktiviteetteja

Viikonloppu tuli vietettyä siis mökillä, mikä oli ihanaa lepoa ja löllöttelyä. Perjantaina kävin heittämässä kävellen 6 km lenkin, mikä oli aika ihanan tuntuista aurinkoisessa säässä. Ehti olla, ajatella, fiilistellä aurinkoa. Ja kun muisti ottaa vesipullonkin mukaan, niin lämpökään ei tuntunut mitenkään pahalta. Ja tienvarret olivat jo pullollaan metsämansikoita!!

Sunnuntaina alkoi taas arvaa mitkä. Ja lenkki ei taas kulkenut ollenkaan. Tiesin jo mökiltä lähtiessä, että kannattaa ottaa kevyesti, mutta verrattuna torstain ihanaan iltalenkkiin, missä kaikki oli helppoa ja kivaa, nyt ei ollut kyllä helppoudesta mitään tietoa. Sykkeet nousivat 160:een jo ihan heti ja olivat muutenkin karata käsistä aina kun silmä vältti. Ja koko ajan oli tosi väsynyt olo. Sain silti juostua noin puoli tuntia, vaikka vähän välillä kävelin että sykkeet pysyivät edes suurinpiirtein normaalissa. Tuli vaan sellainen olo, että ei ole vielä rautakuuri tainnut ihan purra, kun menkkojen vaikutus yleiseen olotilaan on noin järkky.


Löysin pitkästä aikaa taas soutamisen ja varsinkin melomisen ihanuuden, ja totesin että yläkropan lihaksisto saa kyllä kyytiä niissä. Kävin ensin testaamassa, ettei vene vuotanut ja soudin noin 30 minuuttia meidän pikkujärvellä eestaas. Sitten päivällä kanootin kimppuun. Se on siinäsiinä, etten ole vähän liian pitkäkoipinen tuohon kanoottiin, sinne meno (ja versinkin sieltä itsensä pois ähertäminen) on vähän työn ja tuskan takana. Mutta ehdottomasti vaivan arvoista! Meillä on tuollainen retkikanootti, joka on vähän tuulisemmallakin säällä ihanan stabiili kaveri, ei tule yhtään stressiä siitä, etteikö pysyisi pystyssä. Sen on isot miehet kyllä saaneet kaadettua, kun ovat meidän mökkiolympialaisissa oikein yrittäneet, mutta tavallinen tallaaja kyllä pysyy kovassakin menossa kyydissä. Kanootissa on ihanaa se, miten lähellä siinä on veden pintaa ja miten kovaa sillä pääsee kun lähtee oikein yrittämään.


No, oli meillä sitten taas pyromaanileikkejäkin. Juhannusta varten oli jostain syystä kerätty ympäristön risut ja männynkävyt yhteen, mutta eivät jaksaneet kuulemma sitten kuitenkaan sitä polttaa. Nyt ei ollut helteisestä säästä huolimatta mitään kulovaroituksia päällä, joten illalla pystyi samanaikaisesti katsomaan sekä kokkoa että upeaa auringonlaskua...



Kesämökkien suhteen on vähän kahta kansaa, mutta meikäläiselle se on kyllä ihanan hermolevon paikka :)