Harharetkillä

Joo-o, olihan taasen suunnistussetti. Satoi vettä kuin aisaa, enkä muista milloin olisin joutunut olemaan yhtä pitkään yhtä märkä. Nyky-ihminen voi halutessaan aika näppärästi suojautua kaikelta epämukavalta. En ole ihan varma onko se hyvä vai huono juttu, koska sietokyky tavalliselle luonnolle on ainakin mulle heikentynyt älyttömästi ja pienetkin pisarat (tai liian kylmä sää) käyvät heti kiukuttamaan. Nyt piti kuitenkin purra vaan hammasta ja lähteä sinne radalle. Ja kyllä se siitä sitten, löytyi ainakin taas lukemattomia eri tapoja nauraa itselleen, mikä kaiketi on vaan terveellistä? Tuli myös empiirisesti todettua, että suunnistus käy todella ihan urheilusta, otin sykemittarin mukaan ja sain sille reilulle 1,5 h kiepaukselle keskisykkeeksi 139. Ei tartte olla kuin vähän mäkiprofiilia niin näki suoraan, kuinka syke lähtee iloisesti yli 160...



Taaskin maasto näytti kartasta katsottuna petollisen helpolta. Ja tavallaan siinä olikin helpompaa kulkea, ei ollut sellaista pöpelikköä kuin viimeksi ja polkuja pääsi aika hyvin käyttämään. Mutta. Kaikki näytti koko ajan ihan samalta! Taisin tulla vain yhdelle rastille suoraan ja muita jouduin etsimään - vähän sieltä sun täältä. Koska en missään kohti tiennyt ihan tarkalleen, missä olin, piti kuluttaa sitten aikaa siihen, että kävi tekemässä vähän maastotarkastuksia edessä, takana ja sivulla, kunnes löysi edes jotain, mistä taas pääsi vähän hajulle siitä, missä oltiin... (Pariin otteeseen tosin pääsi käymään niin, että bongasin kartalta ison kiven - mut ehei, ei se ollut se iso kivi jota mä juuri sillä hetkellä tuijotin, vaan aina joku muu, ja sitten oltiin vielä enemmän hukassa. Paras oli varmaan mun tulo viimeiselle rastille: katsoin edellisellä oikein, että suunta on tuo ja mitä ikinä teenkin niin mieluummin sitten kierrän vasemmalle (jossa oli tie, eli ohi ei olisi voinut mennä...) kuin että lähden oikealle. Ja mitä kävi? Mä löydän itseni lähdöstä, eli olin käytännössä mennyt niin oikealle kuin on vain mahdollista mennä ilman, että ottaa suoraan suunnan oikealle ja paahtaa sinnepäin. *huoh* En tiedä pitäiskö ruveta käymään useamman kerran viikossa noilla rasteilla, että sais jonkun "peruskunnon" tähän suunnistukseen, nyt tuntuu että ei tarvita kuin vähän eksoottisempi juttu ja oon pihalla kuin lumiukko.


Kuvasta näkyy, että ei onneksi ei ihan joka kohdassa tarttenut miettiä mihin mennä, sopivasti oli muut lakaisseet heinät "tienviitaksi" ;)

Jäin muutenkin miettimään, että komediaa olisi kyllä voinut repiä tästä päivästä ihan kympillä, tai huonoja sketsejä ainakin. Esimerkiksi juuri silloin kun on ihan läpimärkä etupuolelta ja ehtii just ajatella, että onneksi sentään takapuoli on vielä jotensakin kuiva ja sit menee ja kaatuu märkään mäkeen pehvalleen... Tai omalle epäuskolleen, että vaikka just on ajatellut, että "ei se tässä kyl vielä ole" ja ettii silti paniikissa että "oliskohan sitten kummiskin tässä" ja toteaa kun löytää jonkun kunnon maamerkin kartalta, että ahaa, vielä ainakin sata metriä toiseen suuntaan. Ja sata metriä on oikeasti hemmetin pitkä matka siellä pusikossa! No, mutta tää kasvattaa epävarmuudensietokykyä ja luonnetta. Jouluun mennessä mä oon muuttunut jo lehmäksi, niin pitkä pinna mulla on.