Takki tyhjänä

Vitsit, että oon tehnyt töitä tänä syksynä. On ihanaa, että on työ josta on valtavan, valtavan innostunut. Mutten muista milloin olisi tullut ihan näin väsyneenä kotiin ja niin, ettei edes jaksa ajatella mitään järkevää. Tai mennä ulos. Kun päivät venyvät sinne 10-12 tunnin pintaan säännönmukaisesti, ei oikein jää enää aikaakaan tehdä mitään muuta. Yks viikonloppu mietin, että olkoon työnteko vaikka kuinka kivaa, mutta pitäähän sitä ihmisellä olla muutakin elämää.

Siispä tällä viikolla kävin ratsastamassa, menin kuoroon (jossa ei konsertin jälkeisessä henkisessä krapulassa ollut juuri ketään paikalla) ja ensimmäistä kertaa ikinä kirjoituskurssillekin. Se oli kivaa se, vaikka tarkoittikin etten päässyt viikonlopun viettoon ennen iltakasia eilen. Oli ihanaa ensinnäkin kirjoittaa jotain pientä ja ihanan kamalaa antaa se vielä muille luettavaksi ja kritisoitavaksi. Ei kun ensi viikolla uudestaan :) Tosi mukavassa hengessä siellä kuitenkin mentiin, eikä kukaan suoraan päin naamaa sanonut, että tää oli ihan roskaa, kunhan ystävällisesti ohjattiin miettimään uudelleen tiettyjä aukko- ja ajatusvirhekohtia, joita sinne oli jotenkin - hmm - päätynyt.

Ei päästy nyt viikonloppuna mökille, takuupakopaikkaan, mutta silti on ihan kivan elossa oleva fiilis taas. Kirjamessut, halloween-bileet ja kaverin 30-vee synttärit. Ja ensi viikolla toiset Halloween-bileet sekä lisää kirjoittamista. Tämän viikon aiheena on muuten kummitustarina. Katsotaan, mitä siitä irtoaa. Joten vähitellen kai se takki alkaa taas täyttyäkkin, vaikka kyllä kertakaikkisesti väsyttää. Onneksi viikonloppuisin voi sentään nukkua pitkään - ja päiväunia!

Ruskavaellus

Älytöntä - melkein kuukausi edellisestä viestistä! Riittäneekö vastaukseksi, että uusi työ on pitänyt pikkiriikkisen kiireellisenä? Onneksi sentän jotain kivaa vaihtelua ja piristystä tuli, kun oltiin kaverin kanssa viime viikonloppuna ihanalla suomenhevosvaelluksella Jaakkolan Rusthollissa. Olen ollut kerran aikaisemminkin, kaverit monen monta kertaa ja aina on ollut yhtä kivaa. Ja aina olen ollut yhtä puhki :) Kumma miten viikonloppu ulkoilmassa hevosten kanssa puuhatessa voi viedä voimat. Ei ollut yhtenäkään yönä nukahtamisvaikeuksia..

Ja jäin miettimään ihan samaa kuin viimekin vaelluksella: Hevonen on luotu liikkumaan. On upeaa kun hevonen laukkaa innosta pinkeänä, kilometrit jäävät taakse ja ihanat syysmaisemat vilisevät silmissä. Yritin ottaa yhdeltä mukavalta laukkasuoralta videokuvaakin, mutta vain vanha kamera oli mukana ja kuva jäi vähän kaoottiseksi. No, sitä se ehkä olikin, kun neljässäkympissä yrittää yhdellä kädellä pitää ohjia kädessä ja toisella kuvata menoa...



Reissu oli kaiken kaikkiaan ihan huippu! Sää oli hieno, ruoka hyvää ja kaikkialla oli ihania, pitkiä metsäteitä ja sänkipeltoja, joilla laukattiin possujonossa ja väliin vähän kilpaakin. Yleensä en ole mitenkään vauhtihirmu, mutta jotain ylisuperhienomageeta vain on siinä, kun tuntee kuinka hevonen lähtee täpöillä liikkeeseen ja sitä tuntuu siltä kuin itsekin olisi osa sitä liikettä (ei kai siinä vaihtoehtoja juuri olekaan, koska muuten mennään mukkelismakkelis). Mutta mentiin niin hienoilla polleilla, ettei oikein mikään hätkähdyttänyt, alamäet (joita yleensä kammoan yli kaiken), pusikoista läpi rymyäminen, ojat joita piti ylittää jalkautuen ja ne ihanat laukkapätkät! Ja ajankohta oli ihan mahtava, upea ruska joka puolella ja sunnuntaina aurinko paistoi koko päivän. No ok, silloin myös tuuli niin paljon, ettei kuullut mitään ja naama meni tunnottomaksi, mutta se oli vain lisäjännää :)

Lisäjännää oli myös se, että oli hirviaika ja meidän piti koko ajan varmistella paikalliselta jahtiseuralta, ettei laukattu suoraan heidän hirvilinjoilleen. Pari kertaa jouduttiin lennosta muuttamaan reittiä, kun hirvi ei käyttäytynytkään ihan niin kuin oli ajateltu. Vaikka tiesin, että asiasta oli sovittu etukäteen, oli silti tietty jännitys painella hiljaa pyssy kädessä seisovien hirvimiesten edestä. Sillä kerralla eivät tainneet saada saalista, mutta sen sijaan me nähtiin iltasella kun oltiin jo matkalla eräkämpälle yöpymään iso hirviemä ja vielä valtaisampi hirvisonni. Oli komeat sarvet ja kaikki, upea eläin. Eikä viitsinyt edes juosta karkuun, vaan käveli arvonsa tuntevasti auton valokiilojen ohi.

Ja kaiken huipuksi oli vielä aivan suloinen kissanpentu. Tästä saatiin monet hyvät naurut, kuten tässä kun se hyökkäsi mun kamerannaruun..



Mahtireissu. Pitää alkaa suunnitella heti uutta vaellusleiriä.