Don't talk to me about orienteering!

Juu-u, nyt on taas tiistain suunnistussähläilyt taas täältä päivältä pulkassa. Ja hohhoijaa, olihan retki. Ajattelin jo, että tää suunnistuksen opettelu alkaisi käydä jo vähitellen helpommaksi, mutta ei.

Löysin perille pienten kommellusten jälkeen ja nyt lähtökin löytyi vaivatta - se oli kartalla :) Uskaltauduin ottamaan emitin, huijaamalla itseäni - eli olin sitkeästi ajattelematta otanko tai enkö ja tungin vain tädille rahat kouraan ja kun emitti oli jo sitten kirjattu mun nimelle, ei auttanut oikein muu kuin lähteä se kourassa kohti maaliviivaa.

Eka rasti meni kivasti ja kartta näytti muutenkin aika hyvältä. Reitti oli selkeä ja rasteja vaan vähän - nyt vain kahdeksan verrattuna viime kerran kahteentoista! Maasto vaan osoittautui oikeaksi riesaksi. Anteeksi nyt vaan, Lahnuksen asukkaat, mutta teidän lähimaastot on silkkaa pöpelikköä ja oksaroskaa, ainakin nyt siellä missä ne suunnistusreitit meni. Osan matkaa kuljin kädet ylhäällä silmät puoliksi kiinni, että olisin välttynyt nokkostenpolttamilta tai oksienviuhdonnalta. Tulipa otettua oikein kunnon kontakti luontoon...

Kakkosrastillekin pääsin ihan hyvin (tosin löysin viimeisen rastin ennen sitä, mutta ymmärsin kyllä jo ennen sitä jääneeni vähän reitiltä sivuun). Mikä siinä on, että ei voi katsoa karttaa ennen kuin lähtee liikkeelle? Nytkin olisi ollut ihan hyvä reitti jos olisi vain katsonut kunnolla, sen sijaan piti taas rämpiä suoraan pahimpaan pöpelikköön.

Sama toistui kolmosrastille. Ennen sitä harhailin vartin ihan päämäärättömästi, vaikka siinä oli asutusta ja teitä. Menin jotenkin ihan sekaisin, vaikka siinä lähellä hiivin pitempään. No, löysin samalla seiskarastin, joten ei se ihan hukkaan mennyt ;) Vasta neloselta alkoi homma sujua, mikä oli huippujuttu, koska mieleen oli jo sitä kolmosta etsiessä hiipinyt ajatus luovuttamisesta. Se häipyi kummasti, kun rastit alkoivat taas löytyä... Loppumatka olikin sitten silkkaa laskettelua, kun osa oli jo etukäteen löydetty ja maastokin alkoi olla siinä vaiheessa niin tallattua, että polkuja pystyi kivasti seuraamaan ja rämpiminen väheni. Voimat vaan alkoivat olla lopussa, joten keskittymiskyky laski viimeisellä vartilla kuin lehmän häntä. Tein silti uuvahtamisesta ja kolmosen pummista huolimatta uuden rataenkkani, alle 1,5 h. Huisaa :)

Ensi viikolle muistutuksena, että pitää levätä enemmän ja keskittyä kartanlukuun, vaikka se tapahtuisi sitten vauhdin kustannuksella. Jos vaikka selviäisi radasta kerrankin niin, ettei hukkaa itseään kesken matkan ;)

Kuva täältä.

Tupla tai kuitti!

Olipa kerran kaksi ystävystä, joilla oli hirveän hyvä laihdutusveto päällänsä. Tai siis, molemmat aloittivat tosi vahvasti ja kiloja kyllä alkuun lähti, mutta sitten vähän repsahdettiin. Tai oikeastaan vähän enemmänkin. Tai tuli jotain ihmeihmejumitusta, että vaikka liikuntaa lisäsi miljoonasti, ei vaan vaaka näytä yhtään mukavampia lukuja. Kuten tuossa aiemmassa postauksessa mainitsin, jotain tuloksia nyt sentään on tullut, mutta ei ihan vedon vaatimia numeroita. Ja sunnuntaina se olisi sitten mennyt umpeen ihan virallisesti.

No, me päätettiin, että ihan turhaan tästä ekasta yrityksestä lannistutaan (no, ei tää kyl ihan eka kertaa oo kun "päätän" laihduttaa, mut eka veto tän kaverin kanssa - kai se lasketaan?). Jos kerran pokerissakin voi pelata tuplaa ja kuittia, niin voidaan mekin. Elieli, vedon deadline on nyt siirretty sitten ensi vappuun, tosin omat painotavoitteeni asetin jouluun, että jäisi joku aika myös pitää painoa tasaisena. Ja että saisin itselleni mukavan joululahjan saavutetuista tavoitteista ;)

Ja mun omat (taas kerran vaatimattomat...) tavoitteet terveellisempään elämänmuutokseen ovat seuraavat:

• paino alas 4 kg ja/tai alakroppa yhden housukoon pienempi (näistä siis kumpi tahansa käy)
• liikuntaa 4-5 krt viikossa säännöllisesti (2 näistä tulee jo viikoittaisista ratsastuksista...)-
  
• ei hävetä enää bikineissä (ja jos tää tapahtuu muuttuneen psykologian kautta, eli maha löllymään-meiningillä, niin aina parempi!)
• on juossut vähintään yhden 10 km kisalenkin (paitsi jos osoittautuu, että polvi ei sitä kestä)
• treenaa kesän 2010 puolimaralle/maralle riippuen polven kunnosta
• juoksee Cooperissa vähintään 2400 m = naisten hyvän alaraja
• ei syö enää turhautumiseen tai tylsistymiseen, vaan syö nauttiakseen
  

Niin että näillä nyt sitten mennään. Yritän ottaa noita ohjelmistoon sillälailla portaittain. Ensimmäisessä on nyt tämä liikunnan starttaus, jota tässä on käynnisteltykin jo pari kuukautta. Eli avainsanoina kivaa ja säännöllistä. Sitten syksyllä rupean katsomaan vähän tarkemmin mitä syön - tässä vaiheessa jää vain Coca-cola (tästä järkyttävän dramaattisesta elämän käännöspisteestä lisää myöhemmin). Parempi ottaa hallittu määrä kerrallaan, täyskäännös kun ei mulla onnistu (kaikilla elämänalueilla yhtäaikaa), kokeiltu jo on.

Kuva täältä.

Kroppa on nyt vähän väsy...

Tuli sitten juostua se eka tunnin lenksu sunnuntaina. Oli kuumaa, hiki, jano ja väsy melkein koko lenkin ja taas kerran ekat 30 min oli ihan peestä. Yritin taas himmailla mökillä aurinkoa ottaen ruoan jälkeen, mutta ilmeisesti reilu tunti ei riitä mulla ruoan sulamiseen, koska vatsaa ikävästi painoi koko alkumatkan.

Ekan 20 minuutin jälkeen olin lopettaa koko touhun, mutta kun olin ovelasti suunnitellut lenkin kääntöpisteen juuri sinne, tuumin että yhtä hyvin voin sentään jatkaa juoksua - nopeammin pääsee ainakin kotiin. Ja kun olin saanut itseni huijattua juoksemaan vielä 10 minuuttia, ei homma enää tuntunutkaan niin vaikealta ja jaksoin jopa vauhtiin päästyäni juostua ne himpuran iäti jatkuvat ylämäet. tosin ihan vaan puhtaalla sisulla enemmän kuin voimalla. Jos katsoi kokoajan vain 2 metriä eteensä niin ettei noteerannut ollenkaan kuinka paljon matkaa oli vielä jäljellä oikeasti, pääsi hienosti ylös asti. Kun aina lupasi itselleen, että kyllä mä vielä tuon 2 metriä jaksan. Ja tuon 2 metriä. Ja niin edelleen. Mut on kyllä selvästi aika helppo huijata ;)

40 minuutin kohdalla sai kävellä 5 minuuttia, joka aluksi tuntui pahalta - sitä mietti että miksi mä nyt muka kävelisin kun tää just vasta alkoi sujua - ja lopussa niin hyvältä, ettei olisi ollenkaan halunnut motivoitua viimeiselle 20 minuutin juoksupätkälle. Ja kun alkoi juosta, sattui vuoronperään oikeaan polveen, vasempaan polveen, oikeaan nilkkaan, vatsaan, päähän jne. Mutta olin sankari ja sain vielä sen viimeisenkin 20 minsaa juostua, eli nyt on koossa yhteensä tunti putkeen, jiihaa!

Ja olo on ollut eilen ja tänään sen mukainen. Sunnuntai-iltana jo väsytti sen verran, etten uskaltanut itse autonrattiin ja eilen menin nukkumaan jo ennen kello yhdeksää, mikä on erittäin tavatonta meikäläisen huushollissa. Olo on väsynyt ja vetämätön ja saamaton, joten varmaan seuraava juoksu tapahtuu sitten loppuviikosta. Tai ehkä torstaina, riippuen nyt vähän siitä, miten moottori taas käynnistyy. Nojoo, tänään on taas suunnistusta hetikohta, mutta kun siinä mennään lähinnä kävellen toistaiseksi niin sitähän ei lasketa :)

Lauantain kevyt 40 min vauhti-intervallein

Anteeksi, mutta missä on se aurinko, joka mulle luvattiin? Tulin mökille nimenomaan sen vuoksi, että tänään piti olla huima auringonpaiste eikä olisi voinut kuvitellakaan siivoavansa kotona. Ja missä se nyt on, kysyn vaan...?!?!?!

No, sade taukosi äsken sen verran, että pääsin sentään lenkille. Ihanissa maastoissa 40 minuutin lenkki meni aika helpontuntuisesti, vaikka tajusin vasta kotona, että juoksu-osuuden keskisyke oli 151. Olisi ehkä pitänyt ottaa vähän hitaammin, kun huomiselle on luvassa eka tosi pitkä (no, mun standardein: 40 min juoksua - 5 min kävelyä - 20 min juoksua). Mutta katsotaan sitä siis huomenna.

Lenkin tarkoituksena oli tehdä vähän vauhti-intervalleja, mutta nyt maasto oli sen verran mäkinen, että raskautta tuli lisää jo niistä nyppylöistä, joissa syke nousi reilusti 160 yläpuolelle. Kahdessa ilkeässä pitkässä nousussa (jotka vaan jatkui ja jatkui sellaista tosi loivaa, mutta kuitenkin uuvuttavaa nousua) oli pakko hidastaa kävelyyn kun syke ei vaan enää laskenut vaikka kuinka yritin hynyttää. Pari kunnon 100 m vetoa pääsin kuitenkin tekemään, tosin joka kerralla kun lähti reippaasti loppui orkki kesken parikymmentä metriä ennen vedon loppua. Syke kuitenkin silti laski noiden vetojen jälkeen nopeasti, hienoa.

Muutenkin fiilis läpi koko lenkin oli aika mahtava, ei väsyttänyt yhtään ja mielikin oli aika tyhjä - ei jäänyt junnaamaan mikään paha fiilis päälle vaan pystyi keskittymään siihen vauhdin säätelyyn ja nautiskeluun kunnolla. Huisaa, miten nopeasti muutos on tapahtunut kunnossa ja suhtautumisessa koko juoksemiseen, pari kuukautta sitten en olisi vielä voinut kuvitellakaan :)

Keskiviikon ratsastukset

Kuten sanottua, keskiviikko oli hyvä päivä (toisin kuin torstai, joka ei todellakaan ollut toivoa täynnä). Mutta palataan keskiviikkoon, auringonpaisteeseen ja upeaan ratsastustuntiin. Ja kaverini, joka ratsasti edellisellä tunnilla, lupasi vielä kuvata tuntia, sain kuviakin ja voin fiilistellä asioita näin jälkikäteen!

Sain tunnille saman herkkistamman kuin viime maanantaina ja kun edellinen ratsastuskerta hevosella oli niin lähellä, muistui sille tarvittavat niksit mieleen helposti (vahva ulko-ohjan tuki, katso että pohkeet menevät läpi vaikka se onkin kova menijä) ja tämä tunti olikin sitten jotain ihan muuta kuin se edellinen kaahailu. Kaiken lisäksi tamma oli kolmannella päivätunnillaan ja sillä oli mennyt aamusta joku taitavampi ratsastaja, joka oli irrotellut hevosen kunnolla ja saanut sen läpiratsastettua mulle tosi kivasti ;)

Tamman ratsastettavuus oli tällä tunnilla jotain ihan mieletöntä, vaikka toimikin ihan päinvastoin: yleensä se tosiaan kaahailee ja ennakoi tunnilla, mutta vaatii hetken lämmitäkseen ja tullakseen pehmeäksi. Nyt se oli pehmeä ja kiva heti kättelyssä, mutta ilmeisesti jo sen verran väsynyt, että piti enemmänkin patistaa eteen kuin kuin ottaa vauhtia pois. Hassua!

Mentiin pieni itsenäinen alkuverryttely ja sitten sellaista tiimalasikuviota puomijohteilla: kulmasta lähdetään vähän niinkuin yksikaarista kiemurauraa ja tähdätään pituushalkaisijalla olleiden kahden puomin välistä, tehdään voltti ja mennään uudelleen puomien välistä ja kiemuraura loppuun. Sitten sama aloitetaan kolmannessa kulmassa toiselle pitkälle sivulle.

Tunnin ydin oli kuitenkin seuraavaa harjoitus, jossa tehtiin kahdella pääty-ympyrällä siirtymisiä käynti-laukka-käynti (nää ei kyllä sujuneet alaspäin kertakaan) sekä pysähdys-peruutus-laukannostokuvioita. Oli siistiä ;) Ylöspäin nostot sujuivatkin tosi kivasti ja tekivät hevoseen tosi paljon pehmeyttä lisää, siitä tuli jotenkin mukavan ratsastettava.

Muuten tunnista on tosi vaikea sanoa mitään, koska se meni sellaisessa euforiassa siitä, että hevonen oli kivasti avuilla jo heti alkutunnista. Mieletön fiilis ratsastaa kerrankin niin, että siitä pehmeydestä sai nauttia koko tunnin eikä vain ihan niitä viimeisiä 10 minuuttia tunnista. No, täytyy myöntää, että kun näin kuvat niin olin jäänyt selkeästi fiilistelemään vähän liiankin sitä hevosen rentoutta - olisi voinut tehdä vaikka mitä hevosen kokoamisen suhteen, koska ei se ihan niin upealta näyttänyt kuin se tuntui. Mutta pitää pitää mielessä, että mulle se nyt kuitenkin oli tosi iso saavutus, että kuljettiin edes oikein päin koko tunti. Babysteps, babysteps.

Rivitanssia ja kipeytynyt akillesjänne

Kaveri bongasi pari viikkoa sitten ilmoituksen, jossa kerrottiin rivitanssin harjoittelumahdollisuuksista järkevän etäisyyden päässä ihmisille sopivaan aikaan. Ja eikö me sitten heti päätetty mennä kokeilemaan :)

Tässä pieni maistiaispala meiningistä. Tosin sillä erotuksella, että ainakin eilisen otannan perusteella rivitanssi näytti olevan keski-ikäisten naisten laji. Hauskaa silti oli, ja vitsi mitä kuvioita ne tädit siellä surffasivat - ilman minkäänlaista probleemia. Mä olen harrastanut rivitanssia vain kerran aiemmin - kaverin polttareissa, joten mun kokemuksella jokainen uusi "seinä" (eli suunta, johon tanssittiin - rivitanssin idea on siis se, että sama kuvio kääntyy ympäriämpäri) piti aina opetella kokonaan uudestaan, koska sitä hämmentyi vain niin kertakaikkisesti kun "eteen ja taakse" olikin nyt ihan eri suuntiin kun ennen. Joo, on mulla koordinaatiovamma - useitakin ;) Mutta hemmetin kivaa puuhaa kaikenkaikkiaan ja hikikin tuli, joten jos jaksaa countrymusaa, niin suosittelen!

Argh, hormonit sucks

Joo, enkä edes puhu teollisesti valmistetuista napeista vaan ihan näistä luomusti tuotetuista.

Mä olen vähitellen alkanut päästä enemmän sinuiksi mun kroppani kanssa - mutta tietyt poikkeukset tuntuvat vain vahvistavan sääntöä. Niin kuin nyt nämä hormonit, jotka taas eilen iski päälle ja isosti.

On olemassa yksi tietty kohta mun kiertoa, jota mä kutsun mun epätoivopäiväksi - se on päivä, jolloin vaan mikään ei suju hyvin (vaikka sujuisikin, oikeasti), kukaan ei tykkää musta (vaikka tykkäähän ne :) ja maailma vaan odottaa tilaisuutta lyödä uudelleen ja uudelleen (tai siis näin mä uskon vakaasti ja näen kaikkea kamalaa ihan just nurkan takana). Se on päivä jolloin itketään ja kirotaan kaikkia ja kaikkea, eikä auta vaikka piiloutuisi peiton alle kun siltikin ahdistaa. Ahdistaa ulkona, ahdistaa sisällä, ahdistaa kaikki välitilat... you get the point. Ja se on aivan se ja sama mitä päivän ohjelmaan kuuluu tai kuinka paljon käy ulkona, mitä syö tai kuinka positiivista fiilistä ympäristössä on - se fiilis tulee aina kellontarkasti ja lyö nurin. Fyysisiä oireita saa pois eri keinoin kyllä mutta toi psykologinen vaan on ja pysyy.

Nuorempana kun mulla ei vielä ihan yhdistänyt kierron vaikutus muuhun elämään nää päivät pelotti mua ihan tosi paljon. Silloin mietin monesti, että nyt mä oon ihan kajahtanut, oikeasti. Kun ei kerta kaikkiaan vaan tunnista kaiken sen ahdistuksen alta itseään. Ja yhtä paljon ihmetytti aina se, miten nopeasti sieltä kuolemanspiraalista noustiin ylös, luulisi että jos sitä on kunnolla masentunut ja hullu, niin sitä voisi sitten olla vähän useammin kuin naurettavat 10+ tuntia kuussa. Mä olin jo pitkällä opiskeluaikana, ennen kuin rupesin kalenterista katsomaan, että kippaskappas, näyttäis muuten olevan jotain muutakin yhteistä näillä päivillä paitsi se fiilis...

Sittemmin mä osaan ennakoida sen fiiliksen tuloa järjellisellä tasolla ja tavallaan helpottaa, kun tietää että ei oo kajahtanut vaikka koko maailma on taas ihan vinossa. Ja että mitään elämän isoja päätöksiä ei kannata tehdä just sinä päivänä, jos sen vaan suinkin voi välttää. Mut sitten on näitä tilanteita niin kuin eilen, joista ihan hyvin tietää, että "tää on nyt taas vaan tätä", eikä se silti lohduta yhtään.

Eilen mä olin ihan varma siitä, että mulla on melanooma. Siis en pelkästään ollut huolissani siitä, että voi olla vaan sydäntä rutisti sellainen kylmä varmuus, että nyt mulla on se. Kaksi päivää aiemmin mun kasvoissani ei ollut ruskeaa pilkkua leuassa ja yhtäkkiä kun tarkistin, niin sellainen oli jotenkin vaan tupsahtanut siihen. Ja kun melanoomat nyt yleensä on just semmoisia epämääräisiä läntsiä, jotka kasvaa älyttömän nopeasti ja kasvoihin, niin olin sitten aivan satavarma, että mulla on nyt sitten se. Isä älysi onneksi ehdottaa jossain vaiheessa kun hätä läheni kovaa vauhtia jo hysteriaa, että voi se tietysti olla pisamakin. Pisama, niin - tottakai! Olin ottanut aurinkoa parvekkeella just ennen kuin bongasin sen hiton pilkun peilistä. Se, mikä ainoana tuntuu epätoivopäivää helpottavan on itselleen nauraminen, onneksi. Sainkin oikein hyvät naurut.

No joo, en kyllä oikeasti tiedä onko tää pilkku pisamakaan vai mikä ihme se oikein on, koska eilen se oli ihan ruskea ja tänään se on vaalentunut ja näyttää vähän punervaltakin (mut ei sillä lailla syöpäkasvaimen näköisesti...). Mutta kun tänään ei ole epätoivopäivä ja voi taas ihan normaalisti suhtautua asioihin, niin eipä ihan hirveästi jaksa huolestuttaa. Tietysti jos se pilkku jatkaa outoa käytöstään, sen voi viedä lääkäriin näytille, mutta se on sitten asia ihan erikseen eikä siitä huolehdita tänään.

Epätoivopäivään kuuluu myös se kiva lisäpiirre, että ei nukuta yöllä tai jos nukutaan niin huonosti. Joten vähän tättärällänä mentiin tämä työpäivä. Mutta tuon melanoomaepisodin jälkeen en onneksi jaksanut suhtautua unettomuuteenkaan enää niin kovin vakavasti. Perspektiivi on näemmä avain jos jonkinnäköiseen probleemiin.

Oh, baby!

Moi - arvatkaa kuka mä oon??

Tallille syntyi juhannusaattona suloinen tammavarsa! Näin 5 päivän ikäisenä se oli jo hurjan iso (ainakin suhteessa äitiinsä). Varsominen oli sujunut nopeasti ja ilman sen kummempia kommervenkkejä ja varsa vaikutti tosi pirteältä, elämäniloiselta ja uteliaalta.

Ihan kamalan kauas vaavi ei kyllä äidin turvista vielä lähtenyt (mitä nyt pienille ilopukkipyrähdyksille), vaan liimautui pääosin siihen äidin turvallisen kyljen viereen (jossa maitobaari näkyi myös olevan auki ;). Mutta pitipä äitikin aika tiiviisti huolta siitä, että jos tyhmä kuvaaja yritti liian lähelle, se pisti itsensä aika huolella aina varsan ja vaaran väliin. Mikä paparazzisuoja pikkutytöllä :)


Kaikenkaikkiaan hevoslapset ovat kyllä ihan ylisuloisia... *huoh* Ne voi tehdä melkein mitä vaan ja se on söpöä. Oo, nyt se imee - söpöä! Oo, nyt se koittaa ottaa äidistä mallia ja maistelee ruohoa - sö-pö-ä! Oo, nyt se pissaa -sö-... Joo. Katselin kotona otoksia, joita vaavista kalastin ja täytyy sanoa, että livenä tietyt tilanteet on kyllä söpömpiä kun sitten tietokoneruudulla. Jätin ne laittamatta tähän postaukseen ;)

Mutta ei se olisi hullumpaa olla hevosvaavi. Pääsisi tutustumaan luontoon, kokeilemaan välillä vähän koipiaan, äiti olisi koko ajan siinä lähellä. Ja kaikkien mielestä olisit vaan koko ajan ihana! Saisi syödä kun haluaa...

... ja nukkua kun haluaa. Ja äiti valvois sun unta ;)

Perfect

Eilinen auringonlasku oli jotain ihan käsittämätöntä! Bongasin sen ratsastustunnilta tultaessa ja se oli vaan pakko nähdä jostain lähempää. Sopivaksi kohteeksi osoittautui ihmeellisen autosuhausepisodin jälkeen Viherlaakson uimaranta. Fiilis oli loistavan päivän ja ratsastustunnin takia muutenkin katossa, jotenkin tää oli niin huippu päätös sille!

Juhannuskoirat :)

Pitää nyt vielä hehkuttaa näitä ihkuja juhannushauvoja. Koska ne vaan on niin ihania!

Tarinan päähenkilöt: pikkuneiti!

Ja se isompi neitokainen. Ja käsi ylös kuka arvaa mitä siitä seuraa, kun kaksi tällaista laittaa yhteen?? Aivan. Juuri tätä (uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan):

Nämä kaksi oli muutenkin ihan loistava parivaljakko. Isompi ei tykännyt uimisesta, mikä on musta hämmästyttävää koska yleensä olen vaan tuntenut hauvoja, jotka suhtautuvat... no, in-to-hi-moi-ses-ti veteen. Meillä oli kotona ennen ihana labradori, jonka silmistä näki jo esimerkiksi mökillepäin ajettaessa kaukaa, että "jipii, nyt tullaankin mökille, pääsee uimaan!". Ja sitten mentiin - heti kun takakontin luukun sai auki, singahti koira salamana pulahdukselle. Se taisi olla sen vanhoinakin päivinä aina ensimmäinen asia mökkirutiineissa. Kohta 1: syöksy järveen - check. (Ja kohta 2: palaa salakavalasti takaisin ihmisten luo ja ravistele kaikki vedet turkista - check...)

Tää oli ilmeisesti koiralle turhauttavin tilanne ikinä. Koska siis veteenhän ei voinut mennä (vielä tässä vaiheessa) edes kymmentä senttiä, että olisi voinut kalastaa tuon kalikan. Mutta kas, kun kuvaaja vähän jeesaa ja noukkii sen sieltä vedestä, niin kyllä - sitten sitä voidaan taas roikottaa ympäri lääniä rinta rottingilla (eikä tuoda enää takaisin vaikka kuinka rukoilisi... kyllä silloin kun mulla oli koira nää asiat oli ihan eri tavalla! (no ei kyllä ollut... meidän koira oli ihana ja paras, mutta ns. hidas aina kun sen oma mukavuus niin sattui velvoittamaan...)). Ja sitäpaitsi nää molemmat koirat on oikeita temppukoneita, osataan kieriä yhden jos toisenkin akselin ympäri ja vetää ylävitosia ja mitä vielä :) Ne on ylikoulutettuja jo!

Tässä loistava esimerkki seuraavalta päivältä: isompi koirista uskaltautui jo kastamaan tassunsa veteen, mutta vähän kauemmas rannasta heitetty keppi jäi edelleen mahdottomaksi tehtäväksi. Kunnes - wham - takaa hyökkää salamaakin nopeana ja ovelaakin ovelampana pikkuneiti, joka lähtee hakemaan keppiä.

... sillä välin tämä toinen jää louskuttamaan rannalle. "Siis sä kehtasit hakea mun kepin? Siis tosi törkeetä!! Ootahan kun tuut tänne vähän matalampaan veteen...!"

Ja seuraus: pienempi pääsee kyllä rannalle...


... mutta keppi menee parempiin suihin. Joka kerta :)

Olé kartalla

Oliko pakko? Oli kyllä. Tsori :D Pistetään suunnistuksenjälkeisen väsymyksen piikkiin...



Kyseessä on suunnistusliiton opetusvideo. Mutta tutut on maastot - tuolla joskus kouluikäisenä painettiin :)

Kartanlukua, pelkovalmennusta ja märät lenkkarit

Meinasin olla tänään jänis ja jättäytyä suunnistuskeikasta, sinne kun piti mennä yksin ja jostain syystä alkoi ahdistaa. Mutta sitten kaveri perui mun hienon varasuunnitelma A:n, ja kun olin eilen sinnitellyt yhteensä 5 tuntia tilastotieteen luennoilla ja laskareissa, ihan vaan jotta tänään olisi vapaata siitä riemusta, niin piti miettiä homma uudelleen. Päätin kyllä heti lähteä, sen verran järki sanoi mullekin, että oon ihan naurettava jos jänistän vaan koska en uskalla sinne pusikkoon yksin.

Emitin kohdalla kuitenkin tuli joku stoppi, en vaan voinut ottaa sitä mukaan. Jotenkin se ajatus siitä, että netissä ihan virallisesti sitten jälkeenpäin sanottaisiin, että miten meni, tuntui ihan ylitsepääsemättömältä. Olin ennen lähtöä ihan varma, että eksyn vielä jonnekin, harhailen ihan väärään suuntaan ja sit mua ei koskaan löydetä sieltä pusikosta. Näin urbaaniksi voi ihminen tulla, että luonto kerta kaikkiaan vaan edustaa jotain tosi synkkää ja hallitsematonta. No, pääsin sentään paikan päälle, kun lupasin että emittiin ei tarvitse koskea, jos tuntuu pahalta.

Sain kartan käteen ja melkein itku meinasi tulla. Rata itse näytti ihan ookoolta, mutta hemmetti - en paikallistanut että missä oltiin kartalla. No, järkevämpi olisi voinut aiemminkin hokata, että ei oltu vielä kartalla ja että lähtöalueelle joutui vähän kävelemään (- ja sinne oli opasteet)... Siinä sitten paniikissa yritettiin kävellessä miettiä, että mikähän tuntomerkki täsmäis. Kun käveli vähän eteenpäin, niin vastaan tuli ne valtavat golf-kentät, joita ei kyllä voinut mitenkään olla huomaamatta ja jotka löytyi jo kartastakin. Se oli heti alkuun ihan hyvä opetus päänupille, joka yrittää pessimistinä ennakoida aina ja kaiken.

Radalle pääsin ja vaikka kartanluku alkuun kävi vähän kömpelösti - piti oikein melkein ääneen mutista, että "väli on parisataa metriä, koilliseen, sit siinä on jotain kiviä vasemmalla ja tossa toi polku" - niin tokan rastin jälkeen alkoi jo helpottaa. Ja kaikki 12 sieltä sitten löytyikin, vaikka parille pääsinkin vähän niin kuin peesissä ja yksi tupsahti eteen paikassa, josta en todellakaan sitä odottanut vielä löytäväni. Jätin oikeastaan kompassin kokonaan käyttämättä ja yritin vain koko ajan stemmata luonnonmerkkejä ja paikallistaa itseäni kartalta. Osan aikaa se onnistui ihan hienosti ja pääsin vähän jyvälle siinä peukalo liikkuu kartalla - systeemissä. Mutta oli pari paikkaa, jossa lähdin muka ihan suoraan menemään ja havahdun vasta kun olin pari sataa metriä väärässä paikassa.

Tavallaan yksin oli tosi kiva mennä - sai rauhassa katsoa ja vähän oppi luottamaan siihen, että en mä nyt ihan väärin tätä lue. Mutta ne hetket kun yhtäkkiä "katosi" kartalta eikä sit ympäriltä kuullutkaan ketään (=luuli olevansa äkkiä koko planeetan puolikkaalla yksin), niin kyllä vähän ahdisti. Kaipa siihenkin tottuu, myös tämmöiset uusavuttomammat urbaanit yksilöt. Samoin olisin ehkä tarvinut vähän jeesiä reittivalinnoissa - nyt katselin kyllä kovasti karttaa ja siitä luontoa - se vaan olisi pitänyt pystyä tekemään myös toisinpäin. Eli nyt katsoin kartasta linjan, että tosta mennään, vaikka siinä olisi sitten tullut eteen mitä tahansa risukkoa tai kalliota. Jyrkänteet sentään osaan jo kartallakin kiertää, mutta tokavikan rastin jälkeen piti mennä suossa pludaamaan molemmat jalat, kun ei voinut älytä kiertää suota vähän kauempaa. Niillä litimärillä lenkkareilla olikin sitten huippua hölkötellä maaliin ja takaisin parkkipaikoille.

Mutta noin niin kuin psykologiselta kannalta oon tosi iloinen, että menin - tuli ainakin voitettua se pelko, että eksyn ihan kokonaan. Sitä paitsi kiersin sen helpon 4 km radan 1 h 35 minuutissa - nopeammin kuin ne aikaisemmat radat, ja tää oli kyllä varmasti ihan yhtä nihkeä maasto kuin viime viikolla Serenassakin. Kolmella viimeisellä rastilla ilmeisesti verensokeri pääsi livahtamaan liin alas, koska iski sellainen hälläväliä-asenne eikä jaksanut enää kunnolla katsoa kohtia - se potutus loppui kuitenkin kuin seinään kun autossa napsin taskuun jääneitä karkkeja...

Ja eiku ens viikolla taas uudestaan :)

Se puolimara vaan ei päästä otteestaan...

Njoo.

Kunto ei ole noussut vielä ihan niin nousujohteisesti, että uskaltautuisi lähtemään vielä Rantamaratonille. Mutta Ahvenanmaalla juostaan puolikas 25.10. - ehtisikö sitten siihen? Siihen olisi reilut 18 viikkoa, melkein tasan neljä kuukautta. Tai en minä tiedä, kauanko kroppa tarvitsee valmistautuakseen tuollaiselle urakalle? Jos pohjakunto on miinuksen puolella?

Mutta jos jottaisi tavoitteeksi ensin sen Lauttasaarijuoksun 5.9. ja katsoisi sitten 10 km:llä, miten sujuu. Siitä olisi vielä reilu kuukausi aikaa miettiä, jaksavatko jalat kantaa yli puolet pidemmän matkan.

Ahvenanmaa vaan voisi olla ihan mukava pikkumatkakohde muutenkin :)

Don't take the free ride in your own life

Tästä tulee hyvä viikko!

Sattui hassusti, että samana päivänä kun pohdin muutenkin syntyjä syviä, sain käsiini Nickelbackin uusimman levyn Dark Horsen. Se soi automusana juhannuksen paluuruuhkassa ja miten sieltä löytyikin niin sopiva raita:



My best friend gave me the best advice
He said each day's a gift and not a given right
Leave no stone unturned, leave your fears behind
And try to take the path less traveled by
That first step you take is the longest stride

If today was your last day and tomorrow was too late
Could you say goodbye to yesterday?
Would you live each moment like your last
Leave old pictures in the past?
Donate every dime you had, if today was your last day?
What if, what if, if today was your last day?

Against the grain should be a way of life
What's worth the price is always worth the fight
Every second counts 'cause there's no second try
So live like you're never living twice
Don't take the free ride in your own life

If today was your last day and tomorrow was too late
Could you say goodbye to yesterday?
Would you live each moment like your last?
Leave old pictures in the past?
Donate every dime you had?

And would you call those friends you never see?
Reminisce old memories?
Would you forgive your enemies?
And would you find that one you're dreaming of?
Swear up and down to God above
That you'd finally fall in love if today was your last day?

If today was your last day
Would you make your mark by mending a broken heart?
You know it's never too late to shoot for the stars
Regardless of who you are

So do whatever it takes
'Cause you can't rewind a moment in this life
Let nothing stand in your way
'Cause the hands of time are never on your side

If today was your last day and tomorrow was too late
Could you say goodbye to yesterday?
Would you live each moment like your last?
Leave old pictures in the past?
Donate every dime you had?

And would you call those friends you never see?
Reminisce old memories?
Would you forgive your enemies?
And would you find that one you're dreaming of
Swear up and down to God above
That you'd finally fall in love if today was your last day?

Juhannustunnelmia

Juhannus oli kyllä tänä vuonna upea, täynnä mukavaa seuraa, actionia ja ennen kaikkea hyvää ruokaa :)


Mukana oli myös tämä tuttu kaveri, josta en näemmä osaa ottaa muita kuin zombiekuvia - koiraneiti on kyllä livenä vähemmän spooky ilmestys, vaikka sen pusuhyökkäykset ovatkin aika intensiivisiä...


Paikalla oli myös tämä ihana koira, josta lisää vielä myöhemmin. Rotu on paimensukuinen lapinkoira ja juuri sellaisen haluaisin itselleni sitten kun joskus sen koiran taas otan (pianpianpian!!). Nämä ovat ihania!

Juhannukseen kuuluu tietysti myös kokko. Mä olen monen monta innokasta pyromaania tavannut elämäni aikana, mutta nämä kaksi veivät kyllä voiton aiemmista. Yleensä pyromaanius on liittynyt saunan lämmittämiseen, uudenvuoden raketteihin tms. Tämä Pyrotiimi teki yhden päivän hommia 13-asteisessa vedessä rakentaen The Juhannuskokkoa. Pojilla oli päivällisillä kädet ihan punaiset ja turvonneet, mutta silti piti päästä "vähän vielä sitä parantelemaan", ennen H-hetkeä. Rakennelmaan kuului mm. kaksi vedenalaista tasoa ja yksi vedenpäällinen, jotka naulattiin jotenkin yhteen (mä en oikeasti tiedä siitä mitään, kunhan kuuntelin sitä tiivistä vasaran ääntä, joka järveltä kuului. Kunnes vasara päätyi järven pohjaan. Haha.). Hieno se silti oli :)


Ja sitten: Houston, we have a liftoff! Hornankattila on liekeissä! (Ja mä en nyt ollenkaan valehtele. Pyro-Pojat nimesi sen Hornankattilaksi. Äijät. *huoh*)

Ekasta kuvasta ehkä pystyy näkemään liekkien kokoluokan alussa. Riittänee, kun sanon, että lähikoivut kantavat nyt kärventyneitä lehtiä...

Kokko riitti valaisemaan koko laiturialueen ja kipinöiden äänitehosteet oli aika mahtavat. Jossain kohti kokko alkaa kehittää sellaisia jänniä savupyörteitä, jotka vähän tornadomaisesti lähtevät kuvassa kokosta oikealle. En vaan tainnut saada niitä kovin hyvin kuvaan.


Mutta magea se kokko oli! Ja sitä iloa kesti...


ja kesti...


ja kesti...

ja kesti...


Ja ens vuonna kuulemma tehdään vielä parempi, isompi ja kuumempi :)

45 min, hurraa!

Olen vähitellen yrittänyt päästä aloittelijoiden ohjelmista "kunnon" ohjelmiin ja sitä varten pitää kasvattaa ei vain lenkkikertoja vaan vähitellen myös juostuja matkoja/aikoja. Tälle illalle oli vielä vuorossa kevyt 45 min, mikä vähän hirvitti, koska takana oli juhannus ja perjantain 30 min juoksu tuntui vähän raskaalta (saattoi kyllä olla luistava hiekkapohja, mäkinen lenkki ja ikävästi sijoittuneet hormonit...).

Hommaa kuitenkin piristi se, että löysin vihdoin pakatessani juhannusta varten sykemittarini - se oli puoliksi puretussa matkakassissa, jippii! Laitoin sen päälle ja lähdin matkaan.

Kävelin alkuun 9 min - vaikka polvi on jatkuvasti ollut parempi ja parempi, en halua ottaa mitään riskejä sen kanssa ja lämmittelen siksi mieluummin. Sain sykkeen kävelyssä jonnekin 115 hujakoille, kun valitsin mp3-soittimesta musiikit huolella ;) Sitten lähdin juoksemaan, ja yllättävän tasaiselta tuntui tällä kertaa. Jano iski kyllä matkan aikana, mikä ei ollut ihmekään, koska älypää minä en ollut muistanut juoda kuin ehkä 4 tuntia aikaisemmin... Tyhmästä päästä todella kärsii koko kroppa. Kun syke oli jossain 145 alapuolella juoksu kävi sutjakkaasti ja tuntui siltä, että pääsee eteenkinpäin. Kaikki mäet ja vastaantulevat ihmiset (vieraskoreutta?) nostivat sykkeen kuitenkin heti yli 155, jonka kyllä huomasi askeleen lennokkuudessa.

30 minuutin juoksun jälkeen tuntui hetken aikaa vähän pahalta, mutta se oli ehkä enemmän psykologista kuin varsinaisesti fyysistä. Sitten kun tajusi, että ei tässä mitään, kyllä kunto vielä kestää, tuli mukava hyvänolontunne ja taas jaksoi juosta. 45 minuuttia juoksua tuli täyteen ihan hyvävoimaisena ja laskennallinen keskisyke oli 147 koko juoksuajalle. Siitä kävelin vielä vajaa 10 min kotiin.

Näemmä sitä edistystä kuitenkin tulee, vaikka vähän hitaamminkin joutuisi aloittamaan, jippijippii! Parin viikon päästä jo varmaan uskaltaa ottaa ohjelmistoon tunnin lenksun. Pitänee vaan miettiä etukäteen vähän missä sen juoksee, nytkin meinasi tulla tenkkapoo, kun olen juossut vain 6-7 km lenkkejä. Löysin kuitenkin tosi mukavan lisäpätkän peruslenkkiini, jolla matkasta tuli yhteensä noin 9 km. Siitä taisin juosta jonkun 7 km, ihan tarkalleen on vaikea sanoa. Tosi kivoja uusia pehmeitä metsäpolkuja, täytyy heti ottaa vakiolenkkiin mukaan!

Juhannus!

Hikitunti

Nyt siihen keskiviikon ratsastustuntiin.

Ihan ensimmäiseksi täytyy sanoa, että kroppa on kyllä ollut tässä viime kuukauden aika kovilla ja joskus se sitten vaan väsähtää. Varsinkin jalat huusivat jo tunnin alussa armoa, kun ensin olin niitä sunnuntaina rääkännyt kovalla lenkillä, sitten maanantaina ratsastuksessa ja tiistaina suunnistusreissulla. Ei ne ole raukkaparat tottuneet tekemään tuolla lailla hommia...

Mietin vielä etukäteen ajaessani tallille, että sehän nyt vielä tästä puuttuisi, että saisin tunnille jonkun hevosen mallia iso ja raskas. Mr Murphy kävi taas kylässä, nimittäin lävähtihän sieltä tietysti juuri se isoin ja raskain. Jättitammalla on kokoa varmasti ainakin 175 cm sään kohdalla, ellei enemmänkin ja se on ihan tosi sympaattinen - siis varmasti lempparini tuolla tallilla - mutta hitsi että pitää kuluttaa energiaa ennen kuin se alkaa liikkumaan itsekseen. Pitäisi alkaa harjoittelemaan kannuksilla, mutta olen yrittänyt vältellä niitä koska mun pohje heiluu vielä niin paljon ja varpaat tykkäävät kääntyä ulospäin -> ei kovin kivaa hevosparalle, jonka kyljet joutuisivat kaiken tuon kestämään.

Tänäänkin mentiin alkuverkka - toinen kierros - lyhyt kävely - toinen kierros -loppuverkkamallilla. Toi on kyllä pirullinen, tosi pirullinen - pitäisi saada se hevonen kulkemaan ensin yhteen suuntaan hyvin ja sit melkein kylmiltään otetaan seuraava käsittelyyn (puhumattakaan siitä, että ratsastajan oma jäykkyys ja vinous vaan korostuu tuossa, kun ei pääse välillä huilaamaan helpommalle puolelle). Toisaalta hevosen lihaksiston kannalta se varmaan on ihan hyvä, pääsee kunnolla venyttämään ja tasapainottamaan liikettä (no, ainakin se kukakekä osaa).

Nyt oli ohjelmassa ympyrätyöskentelyä, jossa yksi puolikas mentiin pohkeenväistöä kahdessa osassa ja toinen puoli laukkaa. Meitä oli vain neljä tunnilla ja mentiin sitten yhdellä isolla keskiympyrällä, jonka olis voinut kuvitella olevan helppoa vaan ei ollut: yhden hevonen kipitti ihan hullua vauhtia rundia, yhden ei laukannut, yhden askel on niin pieni että sen sipsuttavat kaviot vei sitä etanamatelua eteenpäin. Tamman pollen askel voi joskus olla jättimäinen kun sen moottorin saa kunnolla käyntiin, mutta nyt oltiin enempi laiskannihkeällä tuulella, eli pikemminkin saatiin koko ajan kehoituksia ratsastaa enemmän eteen. Mietin selässä monta kertaa, että millä ihmeen lihaksilla... Ei ole kyllä nämä mun urheiluharrastukset vaikuttaneet lihasvoimaan lainkaan, sitä varmaan pitäis punttiksella reenata.

Tamma oli aluksi ihan älyttömän laiska ja koko alkuverkka menikin ikävästi melkein potkiessa ja tikuttaessa. Oikeastaan liike parani vasta siinä vaiheessa, kun alettiin tekemään kunnolla taivutuksia. Tammalla on käytössään taas vaihteeksi kuolaimettomat suitset, joilla en osaa ratsastaa ollenkaan, koska en vaan tajua että mitenniin mun pitää muka ratsastaa ihan samalla lailla kuolaimilla kuin ilman?? Esim. se käden ravistelu, mä ymmärrän kyllä että sen idea on pitää se tuntuma elävänä ettei hevonen pure kiinni tai koe epämiellyttävää vetoa koko ajan, mutta jos se paine tulee kuolaimettomassa (tässä versiossa, on siis erilainen kuin hackamore, jota oon ennen käyttänyt) posken alle, niin miten ihmeessä se muka toimii samalla lailla. Vaan eipä auta urputtaa, koska hevonen vastasi vain silloin kun sitä ratsasti juuri niin: tosi vahva ulko-ohja ja sitten sisäohjalla irrottelua. Ehkä sitä rajoittaa siinä samalla lailla hevosen asentoa kuin kuolaimillakin ja se vastaa enemmän siihen asentoon?

Väistöt sujuivat aivan kökösti, sain kuulla kunniani molempiin suuntiin mentäessä ulkokädestä, joka vaelsi sitkeästi aina sisäpuolelle. Tästä ope on alkanut muistutella samalla kuin liian pitkästä ohjasta ja kädestä, joka ei "ajattele eteen". Ei ne ajattele mihinkään päin, argh!!! Mä olen niin epäsynkassa kroppani kanssa, että puolet ajasta mulla ei oo mitään käsitystä, mitä siellä oikein tapahtuu. Mutta sama juttu kävi kun maanantaina: kun sai ulko-ohjan kunnolla käteen, istunta tiivistyi ja kun vielä muisti rentouttaa lantion (jäin miettimään, että johtuuko mun jäykistely siitä että kompensoin sitä notkoselkää?), niin a vot - heppa alkoi taas kulkea ja muistin miten paljon siitä tykkään ja miksi.

Se on kyllä vaan yksi maailman parhaista fiiliksistä, kun ratsastettavana on hieno, iso hevonen ja asiat vihdoin alkavat loksahtaa kohdilleen. Viimeiset 15 min tunnista oli ihan mahtavia, vaikka loppuverkkaan ei mitään energiaa sitten riittänytkään... Nautitaan kummiskiin siitä huippufiiliksestä, eikä keskitytä tuollaisiin epäolennaisuuksiin :)

Elämä on lahja

Kävin eilen ratsastamassa, mutta fiilikset ovat vähän muualla, joten se tarina sitten myöhemmin. Sain tänään kuulla, että eräs syövän jo kertaalleen selättänyt henkilö on nyt sairastunut uudelleen ja hänen omien sanojensa mukaan "estehypyt on tältä elämältä nyt hypätty". Jäin miettimään, miten monen läheiseni elämää kuolema on jollain lailla koskettanut. Aika monen.

Elämän päättyminen on niin äärimmäisen ehdotonta, että sitä väkisinkin haluaa kääntää katseensa pois ikävistä ja/tai ahdistavista asioista. Se mikä mua jää aina mietityttämään, on se miten on mahdollista kulkea täällä melkein läpi koko elämän ilman, että kohtaa sen oman rajallisuutensa ja pelot, joita siihen liittyy. On kuolemanpelkoa, siitä joutuu jättämään tämän tuntemansa elämän, että ei ehdikään tehdä kaikkea mitä haluaisi, olla sitä mitä haluaisi tai kohdata muita ihmisiä niin kuin haluaisi. Konkreettista ahdistusta siitä, että täältä pallolta joutuu häviämään, eikä minusta jää mitään jäljelle, ei ajatusta, ei muistoa, tuskin edes muuttunutta maailmaa. Muisto kestää toki hetken, mutta niin kovin lyhyen aikaa. Omista iso-isovanhemmista
minulla on omakohtainen muisto vain yhdestä ja sekin alkaa haalistua. Sen takaiset polvet elävät kirkonkirjoissa, sukuluetteloissa ja muissa dokumenteissa, mutta tosiasia on se, että ihmisen katse on lyhyt ja jälkemme täällä häviävän pieni.

Sitten on sitä elämänpelkoa, mikä näistä kahdesta on ehkä pahempi, koska kuolemaa pitää joskus kuitenkin itse kunkin meistä katsoa silmiin, elämää taas välttämättä ei. Toisista ihmisistä tällaista on vaikea päätellä oikein sydämen tasolla, mutta ainakin monesti näyttää siltä, että näitäkin ihmisiä on paljon. Itsekin, ihan liian usein. Mutta kun tuollaisia uutisia kuulee ja taas kerran joutuu kohtaamaan sen, että täällä ei olla ikuisesti, sitä tajuaa, miten paras lääke elämänpelkoon on sen rajallisuuden tajuaminen. Sen ehdottomuuden edessä tuntuu vähän naurettavalta se, että jättää tekemättä asioita, joita oikeasti haluaisi vaan sen vuoksi, että ei uskalla tai kehtaa. Inhimillistä, mutta ihan turhaa.

Tämä elämä on niin käsittämätön juttu: kaikkeen ei ole koskaan aikaa, mutta paljon ehtii silti tehdä ja parhaista jutuista voi aloittaa, niitä löytyy kyllä varmasti lisää. Kaikkien lähipiirissä taitaa olla ainakin pari sellaista tyyppiä, jotka tuntuvat olevan loistavia mahduttamaan nimenomaan niitä upeita kokemuksia elämäänsä (enkä nyt tarkoita sellaisia ihmisiä, jotka suoritustarpeeseensa vaan tekevät ja tekevät, vaan niitä jotka ihan rauhassa tekevät ja nauttivat siitä, mitä tekevät sydämensä pohjasta). Sellaisia, joiden perspektiivissä negatiivinen ei vaikuta niin paljon kuin muilla (tutkimuksien mukaan yleisin suhde on kai 1 negatiivinen = 5 positiivista).

Yleensä kai lupausten teko kuuluu uuteenvuoteen eikä juhannukseen, mutta juhlapäivä kuin juhlapäivä. Tästä eteenpäin mä yritän pitää mielessä, että tää elämä ylipäätään on superjuttu ja että siitä voi vapaasti nauttia just niin paljon kuin itse vain osaa ja haluaa. Tämä urheiluun opettelu ja siitä nauttiminen nyt on osajuttu tätä kuviota, ja tosi hyvää harjoittelua muuten tähän laajempaan positiivisuuteen ja rauhaan ja rentouteen opettelua. Nautitaan!

Noloa!

Äyh, tää päivä alkoi taas ihan superloistosti...

Piti sitten mennä eilen lupaamaan, että tulen aamulla työpaikan kautta (päivälle oli sovittu koulutusta talon ulkopuolella). No, ehdin kerrankin hienosti junaan, pitihän se arvata että herra Murphyllä oli jotain mun varalle. Ehdin nimittäin niukin naukin oikeaan ratikkaan ja pamahdin istumaan ensimmäiseen vapaaseen paikkaan, jonka katse tavoitti. Virhe virhe virhe.

Kun istunut ja hetken ja ratikkaanjuoksuhuohotus oli laskenut, alkoi nenässä tuntua epämiellyttävää kaljan hajua. En sen kummemmin miettinyt mistä haju voisi johtua, ennen kun mieleen alkoi hiipiä muisto Otaniemen ajalta, jolloin eräänä sateisena päivänä istuin valtavan loppuspurtin juostuani bussin penkille ja tajusin, että voi taivas, tää penkkihän on ihan märkä. Sillä kerralla voin vain toivoa, että joku oli asettanut märän sateenvarjon penkille tajuamatta, että se kastelee seuraavan takaliston. En edes halua miettiä mitä muuta se olisi voinut olla.

Suoritettuani ilmiömäisen sivujuoksun työpaikan vessaan tarkistamaan tilanne, piti huokaista helpotuksesta. Nyt ilmeisesti kyse oli ollut vaan lievästä loiskumisesta, jonka joku ratikassa kaljapullon kanssa eilisellä myöhäisillan vuorolla oli saanut aikaiseksi. Housut eivät olleet oikeastaan märät vaan ongelma oli pikemminkin lievä kaljan haju, joka tarttui tiiviisti koko päiväksi mun housuihin. Tai ainakin itse haistoin sen pitkälle lounaan jälkeen. Tosi kivaa siinä sitten koittaa kouluttautua, kun piti miettiä miten asian selittäisi työkavereille ilman, että saa heti kaappijuopon leiman otsaansa... *huoh*

Suunnistussankari täällä taas

Joo-o, sitä oltiin taas eilen suunnistamassa. Tällä kertaa rastit osuivat Serenaan ja mukana oli toinen kaveri, joka kiltisti suoraan lauantaisten Venlojen jälkeen jaksoi tulla mua opastamaan.

Serenan ympäristön maastot olivatkin ihan toisenlaisia kuin viime viikolla Latokaskessa. Nyt nähtiin järviä, hakkuuaukeita, ojia ja sellaista pöpelikköä ja jyrkännettä, että maalista katsottuna kauimmaisella rastilla alkoi jo vähän pelottaa, jaksaisiko ollenkaan maaliin. Epäilen, että niillä ei ole melkein kolmikymppisille suunnistajasankareille kotiinkuljetuspalveluita? Jos viimeksi sai kerran suunnan löydettyään aika helposti rämpiä rastilta toiselle, nyt joutui oikein urakalla ottamaan de-touria, kun poluilla oli kaatuneita puita vaikka millä mitalla.


Kivaa kuitenkin taas oli, vaikka kaveri joutui neuvomaan joka rastilla, koska joko a) en katsonut karttaan ja menin ihan väärään suuntaan tai b) katsoin karttaan enkä silti tiennyt mihin päin menin. Kaikki rastit silti löydettiin, vaikka kyllä taas saatiin melkein pari tuntia siellä puskassa kulumaan. Oli ainakin hyvää pakarareeniä, jos ei muuta - niillä jyrkänteillä piti oikein todella vähän kiivetäkin. Tätäkin rastia varten kiivettiin ylöspäin kaksi tuhottoman pitkältä tuntunutta märkää, sammaleista rinnettä. Rastin löytäminen ei ollutkaan enää sen jälkeen mikään vaikea juttu...


Toisaalta nyt oli mukavampaa se, että oltiin "enemmän erämaassa" (kyllä, oon kaupunkilaislapsi), eikä ollut koko ajan jonkun omakotitalon piha vastassa. Joku partiotupa ja pari muuta tönöä siellä näkyi, sekä tämä laituri, joka ehkä pitäisi laittaa kesäkuntoon ennen käyttöä. Tai toisaalta, ehkä se on kivakin niin, voi singota suoraan uimaan, eikä tartte poistua edes laiturilta - mikä innovaatio!


Ehdottomasti ei-niin-kiva puoli soisessa maastossa valtavien rankkasateiden jälkeen oli muta. Yhdessä ylämäessä kulki polku, joka oli enemmänkin semmoinen mutakouru kuin oikea polku. Siihen kun meni, niin jalat lipsuivat koko ajan ja tuntui todella sellaiselta yks ylös-kaks alas -meiningiltä. Oon joskus pienenä ollut isovanhempien kanssa Gotlannissa Peppi Pitkätossun talossa, missä oli just semmoiset portaat. Sama fiilis, Apua!

Ens viikolla pitäisi sitten uskaltaa ihan itse ekaa kertaa. En tiedä kyllä. Ehkä jätän iltarastit väliin ja suunnistan itse kiinteitä rasteja tässä lähimaastossa, kunnes on vähän varmempi olo. Mulla menee jo sen lähdön paikallistamiseen sieltä kartalta aina niin paljon aikaa, että tiedä mitä siitä solomenosta sitten tulisi. Vaan joku kertahan se on pakko sitten kokeilla.

Naisen juoksukirja - Kirsi Valasti

Uusi osio aiheisiin liittyviin kirjoihin, joita oon saanut käsiini ja joista jäi jotain käteen (ah, mieletön suomen kieli, ihanaa!): kirjakulma. Voi sitten muistella, mihin kannattaa palata ja miksi.

Sain siis ihan juoksuinnostukseni aluksi työkaverilta lainaan tämän Kirsi Valastin Naisen juoksukirjan (Otava 2009). Jollain lailla voisi ehkä sanoa, että tämä on nyt se kirja, joka mut sai juoksemaan tai tuki ainakin sitä innostusta alkumetreillä. Valasti on itse entinen kestävyyshuippu-urheilija ja nykyinen aktiivikuntoilija ja jotenkin tässä viehätti se asiantunteva ote yhdistettynä kotimaiseen näkökulmaan. Oli kiva, kun saattoi kuvista bongailla tuttuja juoksumaisemia ja että kyseessä oli edes jotenkin samaistuttava henkilö.


Kirjassa erityisen hyvää oli sen yleistajuisuus, kaikki selitettiin huolella ja kirja kattaa koko (aloittelevan nais-) juoksijan tiedonjanon: on juoksemisesta yleensä, tekniikasta, vammoista, ravinnosta, psyykestä ja naiseudesta sekä hyvät kuvitetut ohjeet lihaskuntoon, venyttelyyn ja pilatekseen. Kirja neuvoo juoksemisen ihan aloittelijoille ja sitten on neljä eritasoista ohjelmaa: "sohvaperuna lähtee kympille", "kuntoilija puolimaratonille", "aktiiviliikkuja maratonille" ja "maratonajan parannus". Kaikki ohjelmat oli musta täysipainoisia ja niihin on myös otettu kivasti huomioon myös lihaskuntoharjoitukset. Jos haluaa vain yhden juoksun perusteoksen, tämä sopii siihen just jetsulleen!

Musta kivaa oli huomata myös se, että samat asiat mistä nykyään jankutetaan ratsastuksessa ovat nyt ajankohtaiset myös juoksussa: liikkeen rentous, oikea asento, syvien lihasten aktivointi. Jotenkin juuri tuo aspekti kimmoitti koko tän juoksuharrastuksen käyntiin, ajatus siitä, että eihän nämä olekaan eri lajeja (no, joistakuista ratsastus ei ole urheilua, mene ja tiedä - se osallistaa kuulemma enemmän lihaksia kuin mikään muu laji kun kropan pitää mukautua hevosen liikkeeseen samalla kun se tekee sitä muuta suoritusta). Että tämä keho on yksi ja liikuttipa sitä missä lajissa tahansa niin kyse on kuitenkin saman kropan käyttämisestä, vähän eri tavoin vain. Vasta siinä vaiheessa aloin oikeastaan ymmärtää synergiaedut muun liikkumisen ja ratsastuksen välillä. Siis muutakin kuin että "jaksaa paremmin" ratsastaa, jos on vaikka hyvä aerobinen kunto. Kirjan pilatesliikkeet otin itselleni ylös, täytyy jossain kohti saada ne ohjelmistoon. Mutta otan nyt yhden palikan kerrallaan, jos tulisi kestävämpiä tuloksia.

Tätä juoksuasiaa kun olen tässä viime kuukaudet miettinyt, niin huomasin että yleistajuisen tiedon ulkopuolelle jää paljon sellaista spesifiä, jota olisi kiva tietää kun alkaa edistyä. Mulla on lukukierroksessa nyt yksi toinen (ulkomainen) juoksukirja, joka ei käsittele esim. ravintoa jne. mutta ottaa spesifimmin huomioon esim. psyykettä ja erilaisia tapoja harjoitella. Naisen juoksukirja on selvästi tarkoitettu yleisluontoiseksi teokseksi, joten lisätietoa joutuu etsimään kiinnostuksen kohteista vielä itse lisää. Mutta plussaa on se, että siinä lähes kaikkea juoksuun liittyvää sivutaan edes vähän: esimerkiksi juoksijan polven kanssa en olisi päässyt alkua pidemmälle, ellei kirja olisi osannut mainita, että "tällainenkin on, tästä se johtuu ja näin sitä voi hoitaa".

Yleisteosten luokan aatelia siis. (Kylläpä toi kuullostaa ihan autosloganilta. Tai makkara-. Mut on ihan ehdollistettu...)

Ratsastuksen zen taas hakusessa

Joopajoo. Eiliselle tunnille oli jaettu tallin ihana tamma, joka on aivan sympaattinen eläin ratsastaa, mutta kyllä semmoinen sohelo siinä mielessä, että jos ei itse ole zen siellä selässä, ei hevonenkaan sitten viitsi.

Tamma on varsinkin kesäkarvassaan kaunis ja siro, mutta voi huonolle päivälle ryhtyessään olla melkomoinen terrorieläin karsinassa. Joskus viime vuonna sen pahimpaan kiima-aikaan olin ottanut satulan jo käsivarrelle ja menin boksiin seuraamatta tilannetta sen kummemmin. Tamma käänsi salamana peräpäänsä muhun päin ja alkoi heilutella takakavioitaan uhkaavasti. Needless to say, poistuin karsinasta samaa tietä kuin tulinkin ja aika vilakkaan. Sen verran tamman tuntemusta tässä vuodessa on kuitenkin tullut, että nykyisin meille ei pääse tulemaankaan mitään kähinää, kun homman aloittaa a) rauhassa ja b) positiivisella fiiliksella. Eilen menin karsinaan ja rapsutin ja silitin pollea varmaan kymmenen minuuttia - tosin alun perin homma lähti siitä, että mun sormet oli kalseassa tuulessa jäätyneet pakastenakeiksi ja hevosen kaula tuntui ihanan lämpimältä. Jokatapauksessa kun homma lähtee käyntiin oikealla tavalla, ei mitään probleemeja tullut edes satuloitaessa tai vatsaa harjatessa.

Tunnin aihe oli pikkuilkeä tie: kolmikaarinen kiemuraura, jossa 2 kaarretta laukassa, muuten ravissa ja tielle jäävä pitkäsivu avotaivutusta. Ja tätä hiottiin pitkään, alkuverkasta loppuverkkaan ja välissä vaihdettiin vain suunta ja käveltiin pätkä. Muutama kierros mentiin ihan ravilla kuviota ja sitten vasta otettiin laukat mukaan. Juuri tällaiset "neverending" kuviot on mulle mitä suurinta tuskaa. Huomaan, että tarvitsisin koko ajan jonkin hengähdystauon tai voltin tai jonkun oman käppyrän, että pää ehtisi mukaan aina seuraavalle kierrokselle. Tammalla on vähän sama vika, se oppii kaikki kuviot jo parista kerrasta ulkoa (tai ainakin luulee oppineensa). Ei siis parasta mielireeniä meille kummallekaan.

Tuo kuvio on siitä paha, että kun siihen lisää laukankin ja tunnilla on 5 ihmistä, ei oikein jää tilaa tehdä mitään omia pysäytyskuvioita. Mulla meni ainakin puoli tuntia ennen kuin tajusin, että oikeasti mun ei ole pakko ottaa sitä laukkaa mukaan tähän hommaan, jos tuntuu että hevonen repeää vähemmästäkin. Siihen asti oltiinkin hynytetty pikapika-askeleita pää katossa ja vasta kun kunnolla jouduin "estämään laukannostoja" ulko-ohjalla, hevonen alkoi tulla avuille ja vähitellen rentoutua. Loppuosa tunnista menikin sitten jo paremmin, kiukuttaa vaan kun koko toinen suunta meni vähän niinkuin plörinäksi vain oman saamattomuuden takia. Unohdan aina tammalla mentäessä, että tosiaan, vaikka se on herkkä hevonen, sitä saa kyllä ottaa sekä pohkeella että ohjalla ihan kunnolla, kunnes se kuuntelee. Sitten vaan pitää muistaa rentoutua taas, eikä jäädä pitämään.

Olin tosi itsetietoinen mun istunnan suhteen, koska edellisen kerran sillä tallilla käytyäni olin ollut kehonhallinnan luennolla. Sekin vähän sekotti, kun yritti miettiä sitä asentoa koko ajan. Mistä mä nyt jännitän? Kallistunko mä koko ajan toiselle puolelle? Missä mun kädet on (näistä sain taas kuulla, liian pitkät ohjat ja kädet sylissä taas koko tunnin, hohhoijaa)? Sekin vähän sekoitti menoa, mutta tavallaan toi ihan uutta virtaa siihen yrittämiseen kun saattoi tietoisuuden kautta kokeilla, että jos mulla on nyt paino tällä puolella ja lantio näin, niin mitä käykin jos teen toisinpäin. Tamma vastasi yllättävän hyvin näihin kokeiluihin. Jossain kohti ope käski mua kevyessä ravissa tuomaan vasenta lantioluuta enemmän eteen, sanoi että se jäi liikkeestä. Tammasta katosi tosi paljon tahmeutta ihan vaan tuolla, mieletöntä!

Kokonaisuudessaan hyvä ja opettavainen tunti, loppufiilikset oli ihan hyvät, vaikka olin vähän pahoillani, etten nyt tamman kanssa saanut sellaista menoa kuin joskus. Silloin oltiin pikkukentällä, jossa piti koko ajan kääntää eli taisin olla jo senkin vuoksi vahvempi ulkoavuilla. No, tää on oppimisprosessi tämäkin.

Kohta sitten taas suunnistamaan, ellei taivas päätä just revetä. Toivottavasti ei, vähän jo syyhyttelee :)

Paha paha lenkki ja muuta sunnuntaikivaa

Mä en enää ikinä koskaan ikinä ikinä juokse aamuisin...

Olin saanut päähäni jo lauantaina, että sunnuntaina käyn vetäsemässä lenkin Tampereen maisemissa, mutta hohhoh - olisi ehkä pitänyt pitää vähän enemmän taukoa edellisestä, koska lenkki oli ihan kamala. Ei ole ikinä tuntunut niin pahalta juosta.

Otin rivakan 10 min verryttelyn alkuun, kuten aina ja lähdin sitten juoksemaan. Jo toisesta askeleesta huomasi, että nyt ei ole kaikki kohdallaan ja ekat 20 min lähinnä itketti. Koko ajan sai kamppailla itsensä kanssa, ettei olisi lopettanut kesken. Aluksi olin ihan ymmälläni, että mikä mättää, mutta siinä kun yritin harhauttaa itseni pois askeleen tuskallisuuden ajattelusta, ehdin miettiä moooonta syytä huonoon lenkkiin:

• En todellakaan ole aamuihminen ja nyt lähdin melkein heti herättyäni juoksemaan
• En todellakaan syö aamupalaa ja nyt söin vielä aamupala ennen kuin lähdin. No okei, kyllä mä sen jälkeen puoli tuntia hengasin ennen kuin lähdin lenkille, enkä mä nyt niin valtavasti syönyt, mutta kropalle ihmeellinen tilanne koko aamupala yhtäkaikki
• Nukuin edellisten viikkojen aikana keskimäärin 5-6 tuntia yössä, koska kyseiselle aikavälille ajoittui: duunin vaihto, pääsykokeet ja 2 kpl tenttejä
• Oon viimeisen 2 vkon aikana rasittanut kehoa aika kovasti
• Join liian vähän aamulla
• Lähdin liian kovaa

Tohon viimeiseen pointtiin liittyy nyt tarina, jota ei ole syytä kertoa lapsille eikä niille, jotka tietävät juoksusta yhtään mitään. Kerronpa silti.

Normaalistihan jos juoksee, ja tuntuu ihan tosipahalta, syy on usein sen hetkiseen kunto/olotilaan liian kova vauhti -> on syytä hidastaa. Musta tuntui nyt kuitenkin niin kertakaikkisen pahalta, että kun yritin himmailla sen vauhdin kanssa, niin tuntui vaan entistäkin pahemmalta... Joten, sen sijaan että olisin jättänyt lenkin väliin koska ihan kaikkina urpopäivinä nyt ei vaan oikeasti kannata juosta, tai edes hidastanut vauhtia, minä järjen jättiläinen päätin... lisätä vauhtia! Ei sillä, että kropassa olisi tuntunut yhtään paremmalta, mutta pää kesti mukana paremmin. Ajattelin, että jos en nyt näytä itselleni, että synkkinäkin päivinä voi vaan jatkaa, niin en juokse enää ikinä.

Nyt oli sykkeet varmaan aika lähellä 170 tuntumaa ja 30 min juostuani olin aivan rättipoikki. Viimeiset 5 min tosin tuntui jo selvästi paremmalta ja ainakin pystyi riemuitsemaan ihan kunnon juoksuvauhdista (kieltäydyn kutsumasta sitä mun tavallista lyllerrystä miksikään juoksuksi, hädin tuskin hölkäksi). Sen lisäksi olin ihan punainen. Siis todella punainen. Kesti reilun tunnin, ennen kuin lakkasin muistuttamasta jotain pelottavaa, punaista ufo-oliota.

Kävin lenkin jälkeen kaverin kanssa talleilla ja sitten vielä iltasella leppoisalla kävelyllä Pyynikillä. Se on kyllä ihana paikka, en ymmärrä miksen käynyt siellä useammin silloin kun vielä asuin Tampereella. Alkulenkistä oli vielä melko synkkää:


Mutta loppumatkasta näyttäytyi aurinkokin!


Onko sanaa oxymoron suomennettu? Jostain syystä tää kyltti tuo mieleen sen. Ei se nyt ihan täytä kriteereitä, mutta on siinä vähän semmoista "tulee tänne - mene pois" -meininkiä :)


Ja tietty iloisen urheilijan pitää kauniina kesäpäivänä palkita itsensä jollakin...

Hoitokoira

Välillä aina iskee ihan kamala koirakuume, mutta on sentään ihanaa, että sitä pääsee aina välillä lääkitsemään toisten koirilla :)


Tällainen söpö koirakaveri kävi kylässä tänä viikonloppuna, Suloinen Neiti. Se on rotua Lancashire Heeler ja oli päässyt aiemmin päivällä harjoittelemaan tehtävää, johon se on jalostettu: näykkimään jos jonkinmoista karjaelikkoa takakintereistä. Harjoittelusta oli kuulemma ollut vaikea sanoa, oliko se sujunut vai ei, mutta ainakin hoitokoirana neiti oli erinomainen: kiltti, totteli eikä pitänyt meteliä itsestään. Yhden punkinkin sain poistettua ihan ilmaan mitään ylimääräistä härdelliä.


Päivän ohjelma oli ilmeisesti väsyttänyt koiraneidin perusteellisesti, koska jossain vaiheessa iltaa saattoi bongata täysin simahtaneen koiran eteisestä. Itsesuojeluvaistoa ei ilmeisesti sillä raukalla ole nimeksikään, koskapa se oli jostain käsittämättömästä syystä tunkenut kuononsa kokonaan mun juoksulenkkareihin. Joko niin, tai se oli tutkimusmatkalla eteisessä pyörtynyt siellä leijuvaan atmosfääriin...


Kiinni jäit, itse teossa!

On ne koirat vaan parhaimpia! Kukahan seuraavaksi haluaa luovuttaa koiransa mun hoitooni? Anyone, anyone?

Kesäpäivää Tampereelta

Mä tein sen sittenkin, nimittäin menin tenttiin! Tosin herätessäni kello neljä aamulla lukemaan tenttialueen loppuun en ollut ihan sitä mieltä, että ajatus oli niin loistava. Jos oikein yrittäisi, niin milloinkohan sitä olisi niin iso ja kiiltävä, että osaisi olla jättämättä kaikkea aina viime tippaan. Selkeästi ainakin tätä vanhempi.

No, pari kuppia teetä ja sain taas tenttiinluvun rytmistä kiinni. Viimeiset luvut hoituivat aika pikaluvulla, mutta onneksi tenttikysymyksiin pystyi vastaamaan hyödyntäen enemmänkin sitä alkupään aineistoa, vain pari pikku määrittelykysymystä aiheutti päänvaivaa. Kyllä se läpi silti meni, kai :)

En uskaltautunut väsyneenä suoraan rattiin, vaan otin pienet päikkärit. Tässä on nyt pari viimeistä viikkoa vedetty lähinnä 4-6 tunnin yöunilla, joten better safe than sorry... Kun sain vihdoin kamat kasaan ja pääsin tien päälle, paistoi vielä aurinkokin ja poppi soi. Ihanaa kerrankin viettää kunnon kesälauantaita ilman sen kummempia vastuita tai stressejä (nojoo, oon mä koiravahtina kaverille nytkin, mutta toi hauva on niin suloinen ja helppo ettei siitä kyllä voi ottaa mitään pultteja).

Pitkästä aikaa oli levylautasella ajaessa Feist, jonka levy Let it Die on hyvä ja jännä ja ajatuksia herättävä mutta häiritsevä samaan aikaan. Tää Mushaboom jää kuitenkin aina soimaan päähän tuntikausiksi kuulemisen jälkeen...

And we'll collect the moments one by one
I guess that's how the future's done oh

Feist - Mushaboom
Uploaded by ListenToFeist - Music videos, artist interviews, concerts and more.

Juoksufiilisten vuoristorataa

Ohhoh.

Oon aikaisemminkin huomannut, että mulla kaikki fyysinen palaa ennemmin tai myöhemmin henkiseen, josta tulee sitten stoppi sille fyysiselle. Siis ihan kaikki. Näin joskus sellaisen unenkin, jossa yritin ihan hirveästi päästä liikkumaan eteenpäin ja työnsin ja työnsin ja työnsin enkä silti päässyt liikkumaan kuin taaksepäin. Ennen kuin katsoin taakseni ja huomasin, että mun vyötärölläni oli jättimäinen kuminauha, joka oli sidottu sellaiseen paaluun. Taistelin siis itse itseäni vastaan. (Ja joo, ei tartte tulla kertomaan, että setä Freudilla olis kivaa tuon unen kanssa...)

Tänään istuin kotona ja "luin tenttiin" eli lähinnä kävin pään sisällä nonstop eipäs-juupas-kissanhännänvetoa siitä, että menenkö huomisaamun tenttiin vai en. En tiedä vieläkään. Mutta sitä miettiessäni ehdin vetää erinäisen määrän karkkia ja puoli pulloa coca-colaa, mikä on tietty yksi tapa käsitellä turhautumista. Kun ilma ulkona vähän jäähtyi, sain vihdoin lähdettyä lenkille, joka tuntui tällä kertaa heti ensi askeleesta hyvältä ratkaisulta. Takareidet kyllä vähän kinnasivat ilmeisesti eilisen afrotanssin jäljiltä, mutta vertyivät aika pian.

Vedin 7 km lenkin siten, että kävelin 10 min - juoksin 30 min ja kävelin kotiin loput 20 min. Kävely ja ekat 10 min juoksusta meni hyvin, etten jopa sanoisi että loistavasti. Ehdin matkalla siinä alkuverkan aikana miettiä, miten monta kertaa oon aikaisemmin yrittänyt käydä juoksemassa ja lopettanut siihen pariin ensimmäiseen minuuttiin kun lähtee pikkasen liian kovaa liikkeelle ja tuntuu, että kroppa kuolee heti. Kun jos vaan sitkeästi jatkaa siitä pari minuuttia lisää, niin kohta tuntuu jo siltä että tätä juoksuahan voisi tehdä vaikka loppuillan ilman, että se nyt sen kummemmin rasittaisi. En ole vaan koskaan ennen tätä uskaltanut puskea kunnolla sen rajan yli, tai ehkä oikea termi on hiipiä? Jatkaa ilman, että heti käy päässään läpi mussutusta siitä, miten tämänkin suorituksen sitä nyt pilaa ja ettei tästä tule yhtään mitään ei yhtään mitään ei kannata edes yrittää mene kotiin vaan ja syö vähän lisää karkkia.

Tunnistan tuon rajan edelleen, koska juuri siitä kohtaa alkaa se Hyvä Fiilis tuon juoksun suhteen. Ja koska ihminen on tyhmä ja oppii näemmä vaan virheistään, niin sitten pitää heti sortua kakkosmokaan ja juosta liian kovaa. Ekat 10 min sujui tänäänkin ihanasti, leijuen, ja sen jälkeen sitten ei todellakaan. Alkoi sattua polveen, pisti kylkeen, jopa vatsassa tuntui pahalta (epäilemättä se karkkipussi kertoi, ettei tykännyt pomppivasta kyydistä). Kunto on ilmeisesti noussut sen verran, että hengästyminen ei ole enää se, mikä tulee kovasta vauhdista ensimmäisenä vastaan vaan muut oireet. En ole vielä niin sinut tän homman kanssa, että tunnistaisin ilman sitä hengästymistä sen liian kovan vauhdin tarpeeksi aikaisessa vaiheessa. No, sitä pitää nyt sitten vain opetella.

Hidastin vauhtia ja purin hammasta seuraavat 5 min, mutten lopettanut juoksua. Taas oltiin uudella rajalla ja mieli huuteli vaikka mitä ilkeyksiä. Itketti ja oli suoraan sanottua ihan p***a fiilis. Mutta sitten ykskaks se vaan taas helpotti ja askel kulki helposti ja kevyesti. En vaan tajua.

Hyvän fiiliksen tullen saattoi sitten kuulostella oloa ja totesin, että polvikin pysyi vielä kyydissä, vaikka ilmoittelikin aina silloin tällöin itsestään. 20 min juoksun kohdalla tuli ihmeellinen lämpöhiki - se vaan hulmahti yhtäkkiä yli ja tunsin kuinka puna nousi päälaelle asti. Ihme juttu, koska siinä vaiheessa voin vaikka vannoa, etten tehnyt mitään ihmeellistä vaan menin ihan tasaisella tempolla eteenpäin. Ei se juoksuun muuten vaikuttanut kyllä mitenkään.

Päätin lisätä lenkkiin yhden kilsan ekstraa, kun olinkin juossut nopeammin kuin ajattelin. Vedin vielä ihan loppumetreistä 5x50m nopeammat vedot siellä välissä, eli suomeksi joka toinen lyhtypylvään väli nopeasti ja joka toinen tavallisesti. Viimeinen nopea tuntui kyllä aika pahalta, ilmeisesti ei ihan palautunut siinä 50 m hitaamman juoksun aikana kuitenkaan tarpeeksi.

Yritin fiilistellä juoksuasentoakin matkalla. Totesin samaa kuin eilisessä tai chi-sessiossa: mun yläkropan oikea puoli yrittää hyökätä vasemman kimppuun. Oikea olkapää ja hartia jää jatkuvasti jännittyneiksi, jos en oikein erityisesti keskity niihin. Ja lisäksi jäin miettimään, että ei musta kyllä näytä siltä, että oikea jalka olis jotenkin pronatoinut askeleessa sisäänpäin. Kävellessä ainakin se menee helposti melkein toisinpäin. Ehkä ongelma onkin enemmän lonkassa tai ehkä käännän jotenkin polvea eri suuntaan kuin varpaita? Täytyy jatkaa seurantaa.

Vaikka meni fiilikset vähän ylössunalas tänään, niin sainpa kuitenkin taas lähdettyä lenkille, mikä on pidettävä aina jonkinlaisena voittona :)