Joo, lähdin eilen pääsykokeista 5 min. sen jälkeen kun yleensä lähden kotoa, jos olen menossa vielä ratsastamaan. Ei kun luuri käteen ja puhelu ratsiopelle, että myöhässä tullaan ja pahasti.
Kiire ja huono pääsykoefiilis jäi sitten pörräämään pään päälle vielä tallillakin. Menin taasen Pikkusialla, jolla viimeksi sain iloisia rodeoelämyksiä. Nyt tiesin jo sateen määrästä, että tänään hevonen olisi tahmeeakin tahmeampi, se ei nimittäin pidä vedestä.
Ja toden totta - koko alkutunnin hevosta sai punkea koko ajan eteen, heti kun lakkasi puristamasta niin koko liike loppui. Edestä ei voinut ottaa yhtään, koska sekin vähän liike katosi sillä sekuntilla. Tasapainoa ei ollut yhtään ja kun hevonen konkkeloi miten sattui, sitä oli tosi vaikea löytää. Pohkeet alkoivat taas siirtyä eteenpäin ja jäivät tehottomasti lätkyttelemään. Omassa päässä pyöri vaan ihan muut asiat kun ratsastus ja kun ratsastuskaan ei sujunut siinä sivussa, olisi voinut piirtää aika eksponentiaalista v-käyrää alkutunnista.
Puolivälissä tuntia - siinä vaiheessa kun jo oikeasti mietin, että tulenko selästä alas ja sanon opettajalle, että joinain päivinä sitä vaan ei kannata nousta selkään - ope kysyi itse, että mites siellä nyt menee. Sanoin, että on vaikea sanoa hevosesta nyt yhtään mitään, kun takana on ihan kamala päivä, ei saa vaan otetta koko ratsastuksesta ja mikään ei suju. Siinä vaiheessa ope vaan totesi, että jätä se päivä taaksesi - nyt on jo ilta. Ja piti pienen luennon vapain ohjin kävelyn aikana siitä, miten positiivinen voima on ratsastuksessa ihmeellinen, miten hevosia käytetään syrjäytyneiden nuorten terapiahevosena ja miten joku voisi tehdä kunnon sosiaalipsykologisen tutkimuksen siitä, miksi aikuisratsastus on nyt kasvanut - jotainhan siitä tällaiset työn ohella viikosta toiseen junnaavat tätiratsastajatkin saavat irti, uudestaan ja uudestaan.
Ajattelin ensiksi, että joopajoo, ollaan nyt sitten positiivisia. Mutta jotenkin kuin taikaiskusta sitä sitten kuitenkin lopetti sen non-stop lässytyksen päässään ja keskittyi itse asiaan, eli ratsastukseen. Tehtiin pituushalkaisijalla tötterökujan välissä laukannostoja ja ope katsoi, että hevoset pysyivät suorina. Ei pysynyt, koko ajan oli vasen puoli jäämässä ulos. En kyllä itse tuntenut sitä, mutta koska hevonen on niin pieni, mun on muutenkin hirveän vaikea tuntea sen liikkeestä mihin päin ollaan menossa. No, long story short: siinä tehtävää tehdessähän sieltä sitten löytyi se liikekin ja vähitellen sain hevosen rennoksi alas. Että ihan turhaan taas siitäkin piti panikoida...
Lopputunnista tajusin, etten edes huomannut, että satoi ihan kunnolla ja oli tosi synkkää. Hyvä fiilis ja keskittyminen on aika tehokkaita ärsykeblokkareita.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti