Joo, enkä edes puhu teollisesti valmistetuista napeista vaan ihan näistä luomusti tuotetuista.
Mä olen vähitellen alkanut päästä enemmän sinuiksi mun kroppani kanssa - mutta tietyt poikkeukset tuntuvat vain vahvistavan sääntöä. Niin kuin nyt nämä hormonit, jotka taas eilen iski päälle ja isosti.
On olemassa yksi tietty kohta mun kiertoa, jota mä kutsun mun epätoivopäiväksi - se on päivä, jolloin vaan mikään ei suju hyvin (vaikka sujuisikin, oikeasti), kukaan ei tykkää musta (vaikka tykkäähän ne :) ja maailma vaan odottaa tilaisuutta lyödä uudelleen ja uudelleen (tai siis näin mä uskon vakaasti ja näen kaikkea kamalaa ihan just nurkan takana). Se on päivä jolloin itketään ja kirotaan kaikkia ja kaikkea, eikä auta vaikka piiloutuisi peiton alle kun siltikin ahdistaa. Ahdistaa ulkona, ahdistaa sisällä, ahdistaa kaikki välitilat... you get the point. Ja se on aivan se ja sama mitä päivän ohjelmaan kuuluu tai kuinka paljon käy ulkona, mitä syö tai kuinka positiivista fiilistä ympäristössä on - se fiilis tulee aina kellontarkasti ja lyö nurin. Fyysisiä oireita saa pois eri keinoin kyllä mutta toi psykologinen vaan on ja pysyy.
Nuorempana kun mulla ei vielä ihan yhdistänyt kierron vaikutus muuhun elämään nää päivät pelotti mua ihan tosi paljon. Silloin mietin monesti, että nyt mä oon ihan kajahtanut, oikeasti. Kun ei kerta kaikkiaan vaan tunnista kaiken sen ahdistuksen alta itseään. Ja yhtä paljon ihmetytti aina se, miten nopeasti sieltä kuolemanspiraalista noustiin ylös, luulisi että jos sitä on kunnolla masentunut ja hullu, niin sitä voisi sitten olla vähän useammin kuin naurettavat 10+ tuntia kuussa. Mä olin jo pitkällä opiskeluaikana, ennen kuin rupesin kalenterista katsomaan, että kippaskappas, näyttäis muuten olevan jotain muutakin yhteistä näillä päivillä paitsi se fiilis...
Sittemmin mä osaan ennakoida sen fiiliksen tuloa järjellisellä tasolla ja tavallaan helpottaa, kun tietää että ei oo kajahtanut vaikka koko maailma on taas ihan vinossa. Ja että mitään elämän isoja päätöksiä ei kannata tehdä just sinä päivänä, jos sen vaan suinkin voi välttää. Mut sitten on näitä tilanteita niin kuin eilen, joista ihan hyvin tietää, että "tää on nyt taas vaan tätä", eikä se silti lohduta yhtään.
Eilen mä olin ihan varma siitä, että mulla on melanooma. Siis en pelkästään ollut huolissani siitä, että voi olla vaan sydäntä rutisti sellainen kylmä varmuus, että nyt mulla on se. Kaksi päivää aiemmin mun kasvoissani ei ollut ruskeaa pilkkua leuassa ja yhtäkkiä kun tarkistin, niin sellainen oli jotenkin vaan tupsahtanut siihen. Ja kun melanoomat nyt yleensä on just semmoisia epämääräisiä läntsiä, jotka kasvaa älyttömän nopeasti ja kasvoihin, niin olin sitten aivan satavarma, että mulla on nyt sitten se. Isä älysi onneksi ehdottaa jossain vaiheessa kun hätä läheni kovaa vauhtia jo hysteriaa, että voi se tietysti olla pisamakin. Pisama, niin - tottakai! Olin ottanut aurinkoa parvekkeella just ennen kuin bongasin sen hiton pilkun peilistä. Se, mikä ainoana tuntuu epätoivopäivää helpottavan on itselleen nauraminen, onneksi. Sainkin oikein hyvät naurut.
No joo, en kyllä oikeasti tiedä onko tää pilkku pisamakaan vai mikä ihme se oikein on, koska eilen se oli ihan ruskea ja tänään se on vaalentunut ja näyttää vähän punervaltakin (mut ei sillä lailla syöpäkasvaimen näköisesti...). Mutta kun tänään ei ole epätoivopäivä ja voi taas ihan normaalisti suhtautua asioihin, niin eipä ihan hirveästi jaksa huolestuttaa. Tietysti jos se pilkku jatkaa outoa käytöstään, sen voi viedä lääkäriin näytille, mutta se on sitten asia ihan erikseen eikä siitä huolehdita tänään.
Epätoivopäivään kuuluu myös se kiva lisäpiirre, että ei nukuta yöllä tai jos nukutaan niin huonosti. Joten vähän tättärällänä mentiin tämä työpäivä. Mutta tuon melanoomaepisodin jälkeen en onneksi jaksanut suhtautua unettomuuteenkaan enää niin kovin vakavasti. Perspektiivi on näemmä avain jos jonkinnäköiseen probleemiin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti