Olin saanut päähäni jo lauantaina, että sunnuntaina käyn vetäsemässä lenkin Tampereen maisemissa, mutta hohhoh - olisi ehkä pitänyt pitää vähän enemmän taukoa edellisestä, koska lenkki oli ihan kamala. Ei ole ikinä tuntunut niin pahalta juosta.
Otin rivakan 10 min verryttelyn alkuun, kuten aina ja lähdin sitten juoksemaan. Jo toisesta askeleesta huomasi, että nyt ei ole kaikki kohdallaan ja ekat 20 min lähinnä itketti. Koko ajan sai kamppailla itsensä kanssa, ettei olisi lopettanut kesken. Aluksi olin ihan ymmälläni, että mikä mättää, mutta siinä kun yritin harhauttaa itseni pois askeleen tuskallisuuden ajattelusta, ehdin miettiä moooonta syytä huonoon lenkkiin:
- En todellakaan ole aamuihminen ja nyt lähdin melkein heti herättyäni juoksemaan
- En todellakaan syö aamupalaa ja nyt söin vielä aamupala ennen kuin lähdin. No okei, kyllä mä sen jälkeen puoli tuntia hengasin ennen kuin lähdin lenkille, enkä mä nyt niin valtavasti syönyt, mutta kropalle ihmeellinen tilanne koko aamupala yhtäkaikki
- Nukuin edellisten viikkojen aikana keskimäärin 5-6 tuntia yössä, koska kyseiselle aikavälille ajoittui: duunin vaihto, pääsykokeet ja 2 kpl tenttejä
- Oon viimeisen 2 vkon aikana rasittanut kehoa aika kovasti
- Join liian vähän aamulla
- Lähdin liian kovaa
Normaalistihan jos juoksee, ja tuntuu ihan tosipahalta, syy on usein sen hetkiseen kunto/olotilaan liian kova vauhti -> on syytä hidastaa. Musta tuntui nyt kuitenkin niin kertakaikkisen pahalta, että kun yritin himmailla sen vauhdin kanssa, niin tuntui vaan entistäkin pahemmalta... Joten, sen sijaan että olisin jättänyt lenkin väliin koska ihan kaikkina urpopäivinä nyt ei vaan oikeasti kannata juosta, tai edes hidastanut vauhtia, minä järjen jättiläinen päätin... lisätä vauhtia! Ei sillä, että kropassa olisi tuntunut yhtään paremmalta, mutta pää kesti mukana paremmin. Ajattelin, että jos en nyt näytä itselleni, että synkkinäkin päivinä voi vaan jatkaa, niin en juokse enää ikinä.
Nyt oli sykkeet varmaan aika lähellä 170 tuntumaa ja 30 min juostuani olin aivan rättipoikki. Viimeiset 5 min tosin tuntui jo selvästi paremmalta ja ainakin pystyi riemuitsemaan ihan kunnon juoksuvauhdista (kieltäydyn kutsumasta sitä mun tavallista lyllerrystä miksikään juoksuksi, hädin tuskin hölkäksi). Sen lisäksi olin ihan punainen. Siis todella punainen. Kesti reilun tunnin, ennen kuin lakkasin muistuttamasta jotain pelottavaa, punaista ufo-oliota.
Kävin lenkin jälkeen kaverin kanssa talleilla ja sitten vielä iltasella leppoisalla kävelyllä Pyynikillä. Se on kyllä ihana paikka, en ymmärrä miksen käynyt siellä useammin silloin kun vielä asuin Tampereella. Alkulenkistä oli vielä melko synkkää:
Mutta loppumatkasta näyttäytyi aurinkokin!
Onko sanaa oxymoron suomennettu? Jostain syystä tää kyltti tuo mieleen sen. Ei se nyt ihan täytä kriteereitä, mutta on siinä vähän semmoista "tulee tänne - mene pois" -meininkiä :)
Ja tietty iloisen urheilijan pitää kauniina kesäpäivänä palkita itsensä jollakin...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti