Kiitos ihanien ystävieni, pääsin tänään suunnistamaan ohjatusti Espoorasteille Latokaskeen. Mikä oli hemmetin hyvä asia ottaen huomioon sen, että edellisestä suunnistuskerrasta oli varmaan melkein 10 vuotta. Hetken (= koko reitin) piti koittaa palauttaa mieleen, mitä nyt tarkoitti mikäkin nyppylä ja viiva kartassa - vielä vaikeampaa tuntui olevan bongata sama asia maastossa. Ystäväni tuntui vain vilaisevan kerran karttaa ja maastoa, kääntelevän vähän kompassia ja tietävän minne mennä. Minä taas meinasin jo eksyä ennen lähtöä, vaikka mentiin ihan omakotitaloalueella.
Suunnistus oli paljon mukavampaa kuin muistin (ehkä siinä vähän auttoi se, ettei ollut yksin hajoamassa löytymättömiin rasteihin vaan pystyi pulisemaan kaverin kanssa). Se, mikä oli mieletöntä, oli miten metsässä voi Suomessa noin vain mennä sinne tänne - ja että Espoostakin löytyy näemmä tosi kivoja ja monipuolisia maastoja. Välillä piti kastaa vähän varpaita jossain suopätkällä, mutta se ei haitannut menoa kyllä yhtään.
Metsässä ei myöskään ollut yhtään niin yksin, kuin etukäteen ajattelin - pari-kolmesataa ihmistä oli tälläkin iltarastilla. Moni harjoitteli ilmeisesti Jukolaa varten, koska pitkä rata oli poikkeuksellisen suosittu. Me otimme harjoitusradaksi toisiksi lyhimmän (ja helpomman), yhteensä 3,6 km. Vaikka ottaen huomioon, että tunti ja kolme varttia metsässä urakoitiin, taidettiin kyllä rämpiä siellä vähän pidempi matka...
Kaikki rastit löydyttiin, vaikka yhtä jouduttiin vähän enemmän etsimään. Aika koukuttava laji, täytyy sanoa! Polvikin tykkäsi, kun ei ollut tasaista tärähtelyä - tosin yhdellä kalliolla nilkka meinasi sanoa ruts, mutta tuntuu nyt ainakin jo ihan ok:lta. Menen ehdottomasti uudestaankin, vaikka ensin pitänee vähän harjoitella lähimaaston kiinteillä rasteilla kotioloissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti