Joopajoo. Eiliselle tunnille oli jaettu tallin ihana tamma, joka on aivan sympaattinen eläin ratsastaa, mutta kyllä semmoinen sohelo siinä mielessä, että jos ei itse ole zen siellä selässä, ei hevonenkaan sitten viitsi.
Tamma on varsinkin kesäkarvassaan kaunis ja siro, mutta voi huonolle päivälle ryhtyessään olla melkomoinen terrorieläin karsinassa. Joskus viime vuonna sen pahimpaan kiima-aikaan olin ottanut satulan jo käsivarrelle ja menin boksiin seuraamatta tilannetta sen kummemmin. Tamma käänsi salamana peräpäänsä muhun päin ja alkoi heilutella takakavioitaan uhkaavasti. Needless to say, poistuin karsinasta samaa tietä kuin tulinkin ja aika vilakkaan. Sen verran tamman tuntemusta tässä vuodessa on kuitenkin tullut, että nykyisin meille ei pääse tulemaankaan mitään kähinää, kun homman aloittaa a) rauhassa ja b) positiivisella fiiliksella. Eilen menin karsinaan ja rapsutin ja silitin pollea varmaan kymmenen minuuttia - tosin alun perin homma lähti siitä, että mun sormet oli kalseassa tuulessa jäätyneet pakastenakeiksi ja hevosen kaula tuntui ihanan lämpimältä. Jokatapauksessa kun homma lähtee käyntiin oikealla tavalla, ei mitään probleemeja tullut edes satuloitaessa tai vatsaa harjatessa.
Tunnin aihe oli pikkuilkeä tie: kolmikaarinen kiemuraura, jossa 2 kaarretta laukassa, muuten ravissa ja tielle jäävä pitkäsivu avotaivutusta. Ja tätä hiottiin pitkään, alkuverkasta loppuverkkaan ja välissä vaihdettiin vain suunta ja käveltiin pätkä. Muutama kierros mentiin ihan ravilla kuviota ja sitten vasta otettiin laukat mukaan. Juuri tällaiset "neverending" kuviot on mulle mitä suurinta tuskaa. Huomaan, että tarvitsisin koko ajan jonkin hengähdystauon tai voltin tai jonkun oman käppyrän, että pää ehtisi mukaan aina seuraavalle kierrokselle. Tammalla on vähän sama vika, se oppii kaikki kuviot jo parista kerrasta ulkoa (tai ainakin luulee oppineensa). Ei siis parasta mielireeniä meille kummallekaan.
Tuo kuvio on siitä paha, että kun siihen lisää laukankin ja tunnilla on 5 ihmistä, ei oikein jää tilaa tehdä mitään omia pysäytyskuvioita. Mulla meni ainakin puoli tuntia ennen kuin tajusin, että oikeasti mun ei ole pakko ottaa sitä laukkaa mukaan tähän hommaan, jos tuntuu että hevonen repeää vähemmästäkin. Siihen asti oltiinkin hynytetty pikapika-askeleita pää katossa ja vasta kun kunnolla jouduin "estämään laukannostoja" ulko-ohjalla, hevonen alkoi tulla avuille ja vähitellen rentoutua. Loppuosa tunnista menikin sitten jo paremmin, kiukuttaa vaan kun koko toinen suunta meni vähän niinkuin plörinäksi vain oman saamattomuuden takia. Unohdan aina tammalla mentäessä, että tosiaan, vaikka se on herkkä hevonen, sitä saa kyllä ottaa sekä pohkeella että ohjalla ihan kunnolla, kunnes se kuuntelee. Sitten vaan pitää muistaa rentoutua taas, eikä jäädä pitämään.
Olin tosi itsetietoinen mun istunnan suhteen, koska edellisen kerran sillä tallilla käytyäni olin ollut kehonhallinnan luennolla. Sekin vähän sekotti, kun yritti miettiä sitä asentoa koko ajan. Mistä mä nyt jännitän? Kallistunko mä koko ajan toiselle puolelle? Missä mun kädet on (näistä sain taas kuulla, liian pitkät ohjat ja kädet sylissä taas koko tunnin, hohhoijaa)? Sekin vähän sekoitti menoa, mutta tavallaan toi ihan uutta virtaa siihen yrittämiseen kun saattoi tietoisuuden kautta kokeilla, että jos mulla on nyt paino tällä puolella ja lantio näin, niin mitä käykin jos teen toisinpäin. Tamma vastasi yllättävän hyvin näihin kokeiluihin. Jossain kohti ope käski mua kevyessä ravissa tuomaan vasenta lantioluuta enemmän eteen, sanoi että se jäi liikkeestä. Tammasta katosi tosi paljon tahmeutta ihan vaan tuolla, mieletöntä!
Kokonaisuudessaan hyvä ja opettavainen tunti, loppufiilikset oli ihan hyvät, vaikka olin vähän pahoillani, etten nyt tamman kanssa saanut sellaista menoa kuin joskus. Silloin oltiin pikkukentällä, jossa piti koko ajan kääntää eli taisin olla jo senkin vuoksi vahvempi ulkoavuilla. No, tää on oppimisprosessi tämäkin.
Kohta sitten taas suunnistamaan, ellei taivas päätä just revetä. Toivottavasti ei, vähän jo syyhyttelee :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti