Kävin eilen ratsastamassa, mutta fiilikset ovat vähän muualla, joten se tarina sitten myöhemmin. Sain tänään kuulla, että eräs syövän jo kertaalleen selättänyt henkilö on nyt sairastunut uudelleen ja hänen omien sanojensa mukaan "estehypyt on tältä elämältä nyt hypätty". Jäin miettimään, miten monen läheiseni elämää kuolema on jollain lailla koskettanut. Aika monen.
Elämän päättyminen on niin äärimmäisen ehdotonta, että sitä väkisinkin haluaa kääntää katseensa pois ikävistä ja/tai ahdistavista asioista. Se mikä mua jää aina mietityttämään, on se miten on mahdollista kulkea täällä melkein läpi koko elämän ilman, että kohtaa sen oman rajallisuutensa ja pelot, joita siihen liittyy. On kuolemanpelkoa, siitä joutuu jättämään tämän tuntemansa elämän, että ei ehdikään tehdä kaikkea mitä haluaisi, olla sitä mitä haluaisi tai kohdata muita ihmisiä niin kuin haluaisi. Konkreettista ahdistusta siitä, että täältä pallolta joutuu häviämään, eikä minusta jää mitään jäljelle, ei ajatusta, ei muistoa, tuskin edes muuttunutta maailmaa. Muisto kestää toki hetken, mutta niin kovin lyhyen aikaa. Omista iso-isovanhemmista
minulla on omakohtainen muisto vain yhdestä ja sekin alkaa haalistua. Sen takaiset polvet elävät kirkonkirjoissa, sukuluetteloissa ja muissa dokumenteissa, mutta tosiasia on se, että ihmisen katse on lyhyt ja jälkemme täällä häviävän pieni.
Sitten on sitä elämänpelkoa, mikä näistä kahdesta on ehkä pahempi, koska kuolemaa pitää joskus kuitenkin itse kunkin meistä katsoa silmiin, elämää taas välttämättä ei. Toisista ihmisistä tällaista on vaikea päätellä oikein sydämen tasolla, mutta ainakin monesti näyttää siltä, että näitäkin ihmisiä on paljon. Itsekin, ihan liian usein. Mutta kun tuollaisia uutisia kuulee ja taas kerran joutuu kohtaamaan sen, että täällä ei olla ikuisesti, sitä tajuaa, miten paras lääke elämänpelkoon on sen rajallisuuden tajuaminen. Sen ehdottomuuden edessä tuntuu vähän naurettavalta se, että jättää tekemättä asioita, joita oikeasti haluaisi vaan sen vuoksi, että ei uskalla tai kehtaa. Inhimillistä, mutta ihan turhaa.
Tämä elämä on niin käsittämätön juttu: kaikkeen ei ole koskaan aikaa, mutta paljon ehtii silti tehdä ja parhaista jutuista voi aloittaa, niitä löytyy kyllä varmasti lisää. Kaikkien lähipiirissä taitaa olla ainakin pari sellaista tyyppiä, jotka tuntuvat olevan loistavia mahduttamaan nimenomaan niitä upeita kokemuksia elämäänsä (enkä nyt tarkoita sellaisia ihmisiä, jotka suoritustarpeeseensa vaan tekevät ja tekevät, vaan niitä jotka ihan rauhassa tekevät ja nauttivat siitä, mitä tekevät sydämensä pohjasta). Sellaisia, joiden perspektiivissä negatiivinen ei vaikuta niin paljon kuin muilla (tutkimuksien mukaan yleisin suhde on kai 1 negatiivinen = 5 positiivista).
Yleensä kai lupausten teko kuuluu uuteenvuoteen eikä juhannukseen, mutta juhlapäivä kuin juhlapäivä. Tästä eteenpäin mä yritän pitää mielessä, että tää elämä ylipäätään on superjuttu ja että siitä voi vapaasti nauttia just niin paljon kuin itse vain osaa ja haluaa. Tämä urheiluun opettelu ja siitä nauttiminen nyt on osajuttu tätä kuviota, ja tosi hyvää harjoittelua muuten tähän laajempaan positiivisuuteen ja rauhaan ja rentouteen opettelua. Nautitaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti