25.6.2008

Minä ratsastajana - opettajan kommentit

Hmm niin, tässä on nyt viikon mittainen ratsastustauko ennen kuin kesätunnit starttaavat, maanantaista perjantaihin näkyi olevan varauksia, joten ei tarvitse kamalasti ihmetellä mitä teen ensi viikolla :)

Kuntoprojekti on henkisen haudutuksen asteella, mutta sitä ennen ne opettajan kommentit itsearviointilomakkeeseen. "Jalat taakse -> tehokkaammat, istunnan tasapaino -> tehokkaampi. Olet kehittynyt tällä kaudella, nyt vain lisää harjoitusta".

Kiva kuulla, että a) ollaan open kanssa tärkeimmistä kehityskohteista samaa mieltä ja että b) toivoa vielä on.

18.6.2008

Kuralla...

Joo-o. Oon kyllä aikaisemminkin miettinyt, että tarttis varmaan tuolla kuntopuolella tehdä joskus jotain, mutta eilisellä tunnilla tuli siihen kyllä vahvistus. Ei riittänyt, että koko ratsastuskenttä lainehti vettä ja sitä satoi taivaasta iloisesti koko tunnin -> hevonen ei suostunut liikkumaan eteenpäin. Nyt päästiin tämänkertaiseen oivallukseen: tehoton istunta ja pohkeet + hevonen ei liiku -> koko paketti hajoaa. Siis oikeasti.

Kotoa kaatosateessa tallille lähtiessä ei tullut mieleen, että tunnista olisi tulossa jotenkin erityisen rankka. Vasta hevosen selässä tajusin kaksi olennaista asiaa: a) kroppa oli aivan jumissa viikonlopun intensiivikurssista ja b) hevosta ei olisi voinut kiinnostaa vähääkään olla siellä sateessa. Meitä tuli tunnille huimat kaksi ja kerrankin kun olisi ollut mahdollista repiä kunnon riemut ja ratsastaa tehokkaasti koko tunti, huomasin että kroppa ei vaan kertakaikkiaan suostunut yhteistyöhön.

Hevosen eteensaaminen oli ilman kannuksia (joita en jostain syystä koskaan älyä ottaa kotoa mukaan) muutenkin kova homma ja kun yritti ottaa ohjista edes sen vertaa, että olisi suoristanut, hyytyi askel välittömästi. Siinä sitten istuin koko tunnin en suinkaan keskellä vaan vähän avotaivutusmaisesti siellä sisäpuolella (hevonen vaan siis ei mennyt avotaivotusta). Ja vaikka koko tunnin yritin itselleni hokea, että ”nyt istut keskellä, pidät ulkoa vastaan ja annat pohkeita” – niin mitä itseasiassa pystyin tekemään oli istua siellä sisäpuolella, paukuttamaan epämääräisesti pohkeilla, jotka heilui kuin kellon heilurit eessuntaas ja roikkumaan – taas kerran – sisäohjassa. I’ve learned nothing.

Vaikka ajatuksen tasolla ymmärsin, että kropan pitäisi tehdä ihan eri juttuja, tuntui musta ensimmäistä kertaa siltä, että oikeasti en vaan saanut jalkoja tai muuta kroppaa tottelemaan. Todistettavasti olen samaisella hevosella mennyt ihan kivastikin, siksi tappio tuntui vielä pahemmalta. Tälle kunnolle on pakko tehdä jotain!

Rentous vai tehtävä, tehtävä vai rentous?

Se, mitä jään toistuvasti pohtimaan, on ratsastuskoulujen erilaiset suhtautumiset ratsastukseen. Pääasiasta varmaan kukaan ei ole eri mieltä, hevosten tulisi ratsastuskouluissakin liikkua tehtävissä oikein päin, rentoina ja kuuliaisina. Se, missä järjestyksessä näitä tavoitellaan, vaihtelee kuitenkin järjettömän paljon paikasta ja opettajasta riippuen.

Pidin ennen paljon nimenomaan sellaisista kouluista, joissa tehtiin paljon tehtäviä, sulkutaivutuksia, taka- ja etuosakäännöksiä ja laukanvaihtoja tunnin aikana. Sai itselleen fiiliksen, että vitsit sentään edistyn kun tunnilla tehtiin tänään avon lisäksi myös sulkua. Tehtävä tuli ikäänkuin ensin ja sitten vasta hevosen rentous, tahti jne. Ensimmäinen opettaja, joka ei antanut tehdä tehtäviä ennen kuin hevonen oli rento, oli melkoinen järkytys, varsinkin kun en todellakaan saanut hevosta rennoksi -> tunnilla tehtiin sitten paljon ”perusratsastusta”, joka sai meikäläisen tuntemaan olonsa ihan nollaksi.

Olen tainnut oikeasti ratsastaa ensimmäiset kymmenen vuotta ainakin ennen kuin itse alusin kyseenalaistaa miksi tunneilla ylipäätään tehdään tehtäviä, jos ei kerran saada perusjuttujakaan läpi. Enkä siis tarkoita sitä, ettäkö esimerkiksi avotaivotus olisi turhaa jauhamista, itselleni se toimii ainakin hyvänä liikkeenä saada tuntumaa hevoseen ja muistuttaa ratsastajalle sitä ulko-ohjan merkitystä. Enemmän tässä on kyse mielestäni siitä, kumpi tulee ensin: hevonen vai tehtävä. Viime aikana olen tähän joutunut lisäämään vielä sen ”ratsastaja”-komponentin, koska suurin osa ongelmista taitaa tulla kypärän ja satulan välistä. Esimerkkinä vaikkapa se ensimmäisen postauksen Welsh-polle, joka kulki toisella nätisti ja mulla ei.

Ilmeisesti kun mut on kerran saatu ehdollistettua siihen, että ensin rentous ja sitten vasta tehtävä, mä en osaa ratsastaa toisin päin, vaikka varmasti monet ratsastajat ovat sen verran kyvykkäämpiä, että kykenevät nimenomaan noiden tehtävien avulla ratsastamaan sen hevosen paremmin. Viikonloppuna tehtiin esimerkiksi avotaivutusta keskihalkaisijalla, poni ponkaisi pään pystyyn heti kättelyssä, ravi lyheni tikutukseksi ja kaikki tuntuma katosi. Jos olisin ratsastanut itsekseni, olisin lähtenyt voltille, rauhoittanut ja yrittänyt uudelleen vasta kun olin itse siinä kuosissa, että hevonenkin toimii rennosti. Nyt ylimääräinen volttailu oli open toimesta ehdottomasti kielletty, joten työkalupakissa ei ollutkaan temppuja jäljellä...

Tiedoston kyllä, että mä yritän kompensoida huonoa istuntaani ja pohkeiden puutetta ratsastuksessa juuri tuolla ympyrätyöskentelyllä, sen taas tuo opetustyyli tuo selvästi esiin. Silti kuitenkin kapinoin koko viikonlopun sisäisesti tuota ajattelumallia vastaan, että tunnilla pitäisi tehdä miljoonaa eri tehtävää, jos ei ensimmäinenkään oikeasti suju suurimmalta osalta ryhmästä.

Mene ja tiedä, ehkä tämä on vain pääkaupunkiseudun ongelma, jossa älypäävanhemmat kokevat että heidän mussukkansa ei edisty, jos ei tunnilla tehdä ”kuin” käyntiä, ravia ja laukkaa.

17.6.2008

Ratsastuksen kaari ja pohkeet

Vikalla kevättunnilla ope tiivisti kivasti loppukommenteissaan: ”Sulla näkyi tänään hyvin toi ratsastuksen kaari, aluksi näytti yhteisymmärrys olevan hukassa, mutta tuossa lopussa teillä alkoi jo sujua”. Tunnin alun ja lopun ero: pohkeet.

Pitänee sulatella vähän tätä, siis että miten niin sä voit jännittyneen hevosen saada rennoksi tahtiin vaan puristamalla pohkeita? Siis liikkeessä? Enkä oikein voi väittää vastaan, koska se toimi – hevonen kulki lopussa ihanan pitkällä, rennolla askeleella, selkä oikein päin, rauhallisesti – ja silti en vaan tajua. Sotii kaikkea sitä vastaan, mitä joskus pienenä opetettiin: jos haluat hevosen menemään kovempaa -> purista pohkeilla, jos haluat sen hidastavan -> pidätä ohjilla. Ja nyt purista pohkeilla = hidasta? Was?

Myönnän, että mulla on muutenkin aukko sivistyksessä noiden pohkeiden osalta ja olen kyllä kuunnellut opettajan kiljuessa, että siirtymisissä pitää olla pohje mukana. Ei vaan vieläkään mene jakeluun, että mistä se hevonen sitten tietää, että nyt tää tarkoitaa nopeammin ja nyt taas hitaammin?

Minä ratsastajana

Toisella niistä talleista, jolla nykyisin ratsastan, tehtiin ratsastajan itsearviointi kevään aikana, piti siis erilaisia osa-alueita analysoida ja kirjoittaa ylös. Opettaja kommentoi tähän sitten (muutamalla rivillä tosin vaan, mutta kuitenkin) oman näkemyksensä seuraavan kauden tärkeimmistä kehityskohteista. Pisti kyllä miettimään asioita ihan ohi tämän tavanomaisen ”voi vitsi kun en sitäkään osaa”-marmatuksen sijaan (joo, se ei johda mihinkään, kokeiltu on, mutta silti aina tunnin jälkeen keskustellessa muiden ryhmäläisten kanssa siihen palaa... oppis vaan olemaan vaikka hiljaa).

Jotta oppisin joskus tiivistämään, tässä TOP3 ongelmakohdat:

1. Istunnan tasapaino ei ole kohdallaan, kallistun helposti sisällepäin ja vatsalihakset ei pidä kunnolla vastaan. Ryhdistä en edes aloita.

2. En näytä vieläkään ymmärtävän mitä varten ne pohkeet ovat... Siis oikeasti, miten ajetaan pohkeilla hevosta eteen ilman että vaan ajetaan?

3. Liian pitkät ohjat, liian staattinen käsi. Enough said, ei kivaa pollelle.

Ja sitten on näemmä pakko lisätä vielä pari kohtaa liittyen enemmänkin oppimiseen:

4. Mun pitää ensin ymmärtää ”fyysisesti”, mitä yritän tehdä. Siksi en pysty oikeasti suorittamaan tiettyjä asioita, ennen kuin olen mennyt hevosella, joka on ne tehnyt syystä tai toisesta -> muodostuu ainakin joku perstuntuma.

5. Ihan aikuisten oikeasti en useimmiten hahmota, mitä se hevonen tekee siellä alla. Muut tuntuvat ainakin puheiden perusteella käsittävän heti, että hevosella on lapa edessä tai ne eivät kulje suorana, minä tarvitsen tähän peiliä tai opettajaa.

Itsearviointiin kuuluu myös TOP3 positiivisten puolien esittely, vaikka niiden kaivaminen tuntuukin tässä turhautumistilassa olevan äärimmäisen vaikeaa. Nämä ei nyt mene vielä loistavasti, mutta sentään paremmin kuin aikaisemmin:

1. Olen ymmärtänyt ulko-ohjan merkityksen (vaikka sen tasaisena pito onkin liian pitkillä ohjilla mission impossible J )

2. Hahmotan paremmin, että minulla on kaksi erillistä kättä ja kaksi erillistä jalkaa, jotka (toden totta!) pystyvät tekemään erilaisia asioita samaan aikaan, vaikka se tällaiselle koordinaatiovammaiselle onkin vaikeaa.

3. Pohkeiden paikka on parantunut, se ei ole enää aivan hevosen kainalossa vaan saattaa jopa hetkittäin löytyä oikealta paikalta.

Miksi?

Kuulun siihen kastiin ihmisiä, jotka ovat ratsastaneet “aina” - muistaakseni noin yhdeksän-kymmenenvuotiaasta lähtien – mutta joilta on aina tuntunut puuttuvan juuri se olennainen taito ymmärtää hevosia tai saada oma kroppansa tottelemaan luontevasti niitä harvakseltaan tulevia ”ahaa, näin kun pitää ulko-ohjasta, niin se hevonenhan voi tukea siihen”-tyyppisiä oivalluksia.

Vaikka nuoruus kului pääosin talleilla ratsastaen kerran tai kahdesti viikossa, jopa välillä kilpaillen ratsastuskoulun hevosilla, jossain vaiheessa tuli opiskeluaika ja sen mukana vähemmän säännölliset ratsastukset. Nyt työelämässä muutaman vuoden olleena tajuan ratsastaneeni enemmän tai vähemmän putkeen yli viisitoista vuotta ilman, että siitä on jäänyt käteen juurikaan. Olen ehtinyt ratsastaa pitempään seitsemällä eri tallilla, lähes kahdenkymmenen eri opettajan valvovan silmän alla ja siltikin ratsastus on edelleen mysteeri. Niin sen pitäisikin olla, kuulemma, mutta toiset ovat kyllä ehtineet muutamassa vuodessa ohi meikäläisestä jo muutamaankin kertaan.

Olin viikonlopulla intensiivisellä koulukurssilla lähikunnissa ja menin mukavalla, joskin säältään hiukan matalalta welsh cob-ruunalla. Olin kyseiseen polleen tutustunut pari vuotta sitten ja jo silloin havainnut sen itselleni melko hankalaksi. Perjantain väännön tuloksena polle antoi myöden käynnissä ja laukassa se oli lähellä pariin otteeseen (pitää nauttia pienistä, eikö...?). Yleisfiilikseksi jäi kuitenkin tunne siitä, että meillä ei oikein synkannut enkä saanut pollea oikein rennoksi. Lauantaina tulen kentän reunalle ja katson, kuinka polle menee edellisellä tunnilla rennosti ja iloisen oloisena selässään ehkä 15-vuotias tyttönen, jolle ei tuottanut mitään ongelmaa istua ponin terävähköä harjoitusravia. Ja minä jäin miettimään, että tuleekohan minusta ikinä noin luontevaa hevosen selässä kuin tuosta tytöstä?

Viime jouluna harkitsin jo vakavasti koko harrastuksen lopettamista, sillä turhautuminen paikallaan junnaamiseen aiheutti pelkkää mielipahaa, hevosen selkään ei tehnyt mieli edes kiivetä ja syksyllä vaihtuneiden opettajien opit tuntuivat olevan keskenään ristiriitaisia ja hämmentäviä – edes vanhoja asioita ei tuntunut osaavan ja kaikki meni enemmän tai vähemmän pieleen jatkuvalla syötöllä. Päätin, että annan ennen niin rakkaalle harrastukselle vielä yhden mahdollisuuden: keväällä ratsastan kahdesti viikossa ja kokeilen vielä, ja jos ei fiilis siitä parane niin lopetan.

Kevät oli hidasta suosta nousua, pientä edistymistä ja väliin rajua takapakkia. Alkukeväällä kävin Virossa leirillä, joka meni omalta osaltani aivan penkin alle. Katastrofista toivuttuani sain siitä kuitenkin kipinää miettiä, miten oikein ratsastukseen suhtaudun – opettaja puhui paljon siitä, miten hevoset ovat oivia terapia-apureita, ne peilaavat sinulle omat tuntemuksesi takaisin. Jäin miettimään, miten olen monesti nyt myöhemmällä iällä ohittanut sen hevosen – laittanut varusteet päälle ennen tuntia ja pois tunnin jälkeen kyllä, mutta se hevosten kanssa oleminen, niiden tarkkailu ja ymmärtämisen yrittäminen on jäänyt kokonaan pois. Olen aina ollut melko arka hevosten suhteen, jossain määrin ne ovat pelottaneet minua, enkä ole tuntenut missään vaiheessa oloani kovin varmaksi niiden kanssa. Ihmekös tuo, jos eivät nekään ole koskaan minuun suhtautuneet kovin suopeasti.

Heti kun älysin luopua ”minun täytyy olla kontrollissa, miksen edisty”-asenteestani, kevät alkoi menemään paremmin ja opin luottamaan yhteen niistä opettajistakin. Koko ratsastus minun täytyy näemmä opetella koko lailla uudelleen, myöntää omat puutteeni ja edistyä sitä vauhtia kuin edistyn, ottamatta paineita siitä mitä vauhtia muut etenevät. Tavoitteellinen saa toki olla ja siksi nimeän tämän vuoden omassa elämässäni ratsastuksen vuodeksi, jolloin koitan itse pitää ratsastusta vähän enemmän mielessä ja panostaa siihen myös ajallisesti. Koitan myös kirjoittamalla purkaa sitä turhautumista, olen aiemminkin huomannut, että kun luen kertaalleen läpi sanoiksi pukemani tunteet, löydän helpommin niitä ”reittejä ulos”, enkä jää junnaamaan samaa ajatuskulkua uudestaan ja uudestaan.