Kuulun siihen kastiin ihmisiä, jotka ovat ratsastaneet “aina” - muistaakseni noin yhdeksän-kymmenenvuotiaasta lähtien – mutta joilta on aina tuntunut puuttuvan juuri se olennainen taito ymmärtää hevosia tai saada oma kroppansa tottelemaan luontevasti niitä harvakseltaan tulevia ”ahaa, näin kun pitää ulko-ohjasta, niin se hevonenhan voi tukea siihen”-tyyppisiä oivalluksia.
Vaikka nuoruus kului pääosin talleilla ratsastaen kerran tai kahdesti viikossa, jopa välillä kilpaillen ratsastuskoulun hevosilla, jossain vaiheessa tuli opiskeluaika ja sen mukana vähemmän säännölliset ratsastukset. Nyt työelämässä muutaman vuoden olleena tajuan ratsastaneeni enemmän tai vähemmän putkeen yli viisitoista vuotta ilman, että siitä on jäänyt käteen juurikaan. Olen ehtinyt ratsastaa pitempään seitsemällä eri tallilla, lähes kahdenkymmenen eri opettajan valvovan silmän alla ja siltikin ratsastus on edelleen mysteeri. Niin sen pitäisikin olla, kuulemma, mutta toiset ovat kyllä ehtineet muutamassa vuodessa ohi meikäläisestä jo muutamaankin kertaan.
Olin viikonlopulla intensiivisellä koulukurssilla lähikunnissa ja menin mukavalla, joskin säältään hiukan matalalta welsh cob-ruunalla. Olin kyseiseen polleen tutustunut pari vuotta sitten ja jo silloin havainnut sen itselleni melko hankalaksi. Perjantain väännön tuloksena polle antoi myöden käynnissä ja laukassa se oli lähellä pariin otteeseen (pitää nauttia pienistä, eikö...?). Yleisfiilikseksi jäi kuitenkin tunne siitä, että meillä ei oikein synkannut enkä saanut pollea oikein rennoksi. Lauantaina tulen kentän reunalle ja katson, kuinka polle menee edellisellä tunnilla rennosti ja iloisen oloisena selässään ehkä 15-vuotias tyttönen, jolle ei tuottanut mitään ongelmaa istua ponin terävähköä harjoitusravia. Ja minä jäin miettimään, että tuleekohan minusta ikinä noin luontevaa hevosen selässä kuin tuosta tytöstä?
Viime jouluna harkitsin jo vakavasti koko harrastuksen lopettamista, sillä turhautuminen paikallaan junnaamiseen aiheutti pelkkää mielipahaa, hevosen selkään ei tehnyt mieli edes kiivetä ja syksyllä vaihtuneiden opettajien opit tuntuivat olevan keskenään ristiriitaisia ja hämmentäviä – edes vanhoja asioita ei tuntunut osaavan ja kaikki meni enemmän tai vähemmän pieleen jatkuvalla syötöllä. Päätin, että annan ennen niin rakkaalle harrastukselle vielä yhden mahdollisuuden: keväällä ratsastan kahdesti viikossa ja kokeilen vielä, ja jos ei fiilis siitä parane niin lopetan.
Kevät oli hidasta suosta nousua, pientä edistymistä ja väliin rajua takapakkia. Alkukeväällä kävin Virossa leirillä, joka meni omalta osaltani aivan penkin alle. Katastrofista toivuttuani sain siitä kuitenkin kipinää miettiä, miten oikein ratsastukseen suhtaudun – opettaja puhui paljon siitä, miten hevoset ovat oivia terapia-apureita, ne peilaavat sinulle omat tuntemuksesi takaisin. Jäin miettimään, miten olen monesti nyt myöhemmällä iällä ohittanut sen hevosen – laittanut varusteet päälle ennen tuntia ja pois tunnin jälkeen kyllä, mutta se hevosten kanssa oleminen, niiden tarkkailu ja ymmärtämisen yrittäminen on jäänyt kokonaan pois. Olen aina ollut melko arka hevosten suhteen, jossain määrin ne ovat pelottaneet minua, enkä ole tuntenut missään vaiheessa oloani kovin varmaksi niiden kanssa. Ihmekös tuo, jos eivät nekään ole koskaan minuun suhtautuneet kovin suopeasti.
Heti kun älysin luopua ”minun täytyy olla kontrollissa, miksen edisty”-asenteestani, kevät alkoi menemään paremmin ja opin luottamaan yhteen niistä opettajistakin. Koko ratsastus minun täytyy näemmä opetella koko lailla uudelleen, myöntää omat puutteeni ja edistyä sitä vauhtia kuin edistyn, ottamatta paineita siitä mitä vauhtia muut etenevät. Tavoitteellinen saa toki olla ja siksi nimeän tämän vuoden omassa elämässäni ratsastuksen vuodeksi, jolloin koitan itse pitää ratsastusta vähän enemmän mielessä ja panostaa siihen myös ajallisesti. Koitan myös kirjoittamalla purkaa sitä turhautumista, olen aiemminkin huomannut, että kun luen kertaalleen läpi sanoiksi pukemani tunteet, löydän helpommin niitä ”reittejä ulos”, enkä jää junnaamaan samaa ajatuskulkua uudestaan ja uudestaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti