Juoksukoulu, part uno

Tänään se alkoi, firman järkkäämä juoksukoulu. Onneksi oli ekana teoriaa ja tutustumista vaan, koska nenä valui koko päivän sitä tahtia että hyvä kun semmoinen giganttinen Nessu-paketti riitti. Pitää katsoa, mikä on huominen olo koska jos tää jatkuu on varmaan parempi jäädä kotio.

Alussa siis kaikkien piti esitellä itseään ja siis oikeasti, mä olin melkein huonokuntoisin - valtaosa oli jo juossut 5 maraa tai yli ja muut olivat jo kesän/syksyn maroille ilmoittautuneet. Tunsin pikkiriikkisen itseni luuseriksi, mutta toivottavasti se vaan tsemppaa yrittämään vähän kovemmin. No, mun tavote on (loppu)syksyllä juosta 10 km 50 minsaan ja puolimara (ei vältsyy kisoissa) alle 2 h. Sen kummempia tavoitteita en uskalla vielä asettaa, katsotaan miten täältä kuntoalhosta nousukiitoalkaa käynnistyä. Mutta kiva saada kunnon neuvoja ja apuja treenien suunnitteluun ja tekniikkaan, toivon että joku ratkoo mulle sen vasemman lonkan mystisen ongelman joka sekä juoksussa että ratsastuksessa ärtyy.

Muuten käytiin läpi ihan vaan perusperusjuttuja, vaikka oli hyvä kerrata niin että joku selitti auki. Kysyin koiranulkoilutuksessa suhteessa treeniohjelmaan. Kuulemma peruskuntolenkkejä ei tartte tehdä erikseen jos sen koiran kanssa siellä pihalla vääntäytyy päivittäin. Riittää, jos tekee yhden kunnon vauhtilenkin ja yhden pitkän lenkin, yks palauttava urheilulaji on vapaavalintainen (pitäis olla jotain missä ei ole tärähdystä, enkä keksi kuin uinnin ja pyöräilyn, jotka kalenteriin sopii vähän huonosti paitsi viikonloppuun). Niin, ja sit sitä lihaskuntoa kuulemma kaikkien pitäis tehdä, varsinkin lantion asentoa ylläpitäviin ja jalan lihaksiin. Ja venytelläkin vielä :)

Jännityksellä odotan, minkälainen kurssista muotoutuu. Ja tietty mitä meikästä muotoutuu sen myötä.

What if I say you're not like the others

Foo Fightersiin koukkuun jääminen on varma kevään merkki... ja tämä pätee vaikka tänään olis kuinka tullut 20 cm lunta. Tämä ja samaisen bändin Long road to ruin pyörivät koko iltalenkin päässä, joten jaettakoon se nyt muidenkin iloksi.

Nähtiin muuten Adan kanssa lenkillä kettu. Se päästi tosi outoa ääntä, vähän kuin pikkukoiraa olis rääkätty tai jotain. Todella puistattava ääni. Eläin itse olisi ollut söpö, paitsi kun se oli ihan luurangonlaiha ja ilmaisi kyllä Adalle, ettei kannata tulla yhtään lähemmäs. Siinä ne sitten tuijottelivat toisiaan oikein pitkään ja intensiivisesti, outo hetki. Kettu luovutti lopulta ja pinkoi menemään, Adassa oli vähän pitelemistä. On siellä näemmä metsästäjänvaistotkin tallella, kun aika monta kertaa piti käskeä ennen kuin tuli sivulle. No, on meillä kyllä ollut kotitreenien suhteen aika moinen laiskuus päällänsä koko alkuvuoden, joten ei taida olla ihmekään jos koira vähän jää kelaamaan, että mitähän toi nyt sit meinaa ja tartteeko siitä nyt välittääkään kun kiinnostavampaakin juttua olis edessä.

Sain mennä eilen taas Eemelillä, jeejee! Mentiin mikroskooppisessa maneesissa, mutta sen verran oon jo löytänyt hevoseen otetta, että nyt ei ihan tuntunut siltä että kolmella askeleella ollaan päästy päästä päähän kuten viimeksi sisällä mentäessä. Nyt tehtiin hienoja siksak-pohkeenväistöjä uralla, jotka Jättiläiseltä sujuivatkin hienosti, se on kyllä tosi kivasti pohkeeseen reagoiva. Meno oli muutenkin vähän maltillisempaa ja pollelta paloi käämi (mun tietojen mukaan) vain kerran ja sekin oli ihan ratsastajan vika, mitäs yritin hifistellä diagonaalilisäyksessä. Olisi pitänyt ymmärtää, ettei me olla vielä ihan valmiita kunnolla lisäilemään ja keskitytty perussuoritukseen. Nyt oli sellaista kaahotusta pari kierrosta ja oikeasti sai miettiä, miten tää nyt rauhoitetaan tää peli kun samalla olis sitä tehtävääkin pitänyt tehdä (ja se maneesi siinä vaiheessa tuntui todella ihan kutistuneelta...). Mutta hurraa, mentiin laukatkin muiden kanssa samaa matkaa, paitsi sitten varsinainen työstäminen kahdella pääty-ympyrällä. Mutta kehitys kehittyy ja mä olen taas pykälän lähempänä sitä oivallusta, miten Eemeliä oikeastaan pitäisi ratsastaa :)

Muuten on flunssanpelkoa vähän päällänsä. Ja mä edelleen mietin sitä, että onko mun 2 kk jatkuneet kurkkuoireet nyt sit refluksia vai jotain tulehdusta (tai kaipa se refluksikin jotain tulehdusta aiheuttaa?). Olin viime viikolla strategiapäivänjälkeisillä jatkoilla, yritin taas pitkästä aikaa laulaa (karaokea, yök. Sitä se alkoholi teettää...). Vaan kun ei se ääni kulje vieläkään, nyt pari vuotta tuntunut pahalta, mikä on tosi sääli :(

Työkaveri saapui lounastreffeille vuorotteluvapaalta jälkeen ihan sädehtivänä. Täytyy myöntää, että kadehdin. Kun on itse ollut enempivähempi loppuunpalanut viimeiset 1,5 vuotta, alkaa arvostaa niitä jotka päätyvät radikaaleihinkin korjausliikkeisiin. No, minä olen yleensä se, joka vain juoksen karkuun ja kohti uusia juttuja heti kun alkaa ahdistaa, joten ehkä tämä yhdessä paikassa yrittäminen lasketaan mulle radikaaliksi sitten? Katson tämän kevään vielä, ainakin, niin olen luvannut uudelle pomolle, joka vastavuoroisesti lupasi muuttaa työkuvioita. Nyt siis opettelen miten sanotaan ei ja delegoidaan, ihan luvan kanssa. Opettelen kuuntelemaan itseäni, enemmän ainakin - siihen vaan pitäisi älytä antaa itse itselleen lupa eikä aina vain prässätä kunnes kone sakkaa. Työkaveri oli kokeillut hermoratahierontaa (migreenit lähti) ja vyöhyketerapiaa (sillä lähti paljon muutakin) ja juteltiin kaikesta nokkosteestä paprikaan ja siitä erilaisiin uraratkaisuihin ja itsensä rauhoittamiseen kaiken säätämisen keskellä. Nokkosteetä ostin itsellenkin, teki mieli ostaa siinä niiskuttaessani auringonhattu-uutettakin mutta skeptismi iski ja se jäi kauppaan. Mietin vielä ja koitan löytää itselleni sopivat ratkaisut. Ja omannäköisen elämän. Onneksi paljon on jo hyvin :)

Ihan lääpällään Eemeliin!

Mä olen ihan ihastunut! Siis niin ihastunut kuin oon ollut viimeksi joskus teinivuosina, niin että tekisi mieli ripustaa seinät täyteen julisteita ja piirrellä kaikki vihkonkulmat täyteen Eemelin nimeä ja pieniä sydämiä. Niin, ja jottei Jiin tartte olla mustasukkainen niin todettakoon vielä, että Eemeli on siis hevonen. Maailman paras hevonen, ihanin, ihquin - kerrassaan luottoratsu! Ja edelleen niin symppis, että ei haittaa, vaikken vieläkään sillä osannut mennä.

Meillä oli hauska tunti ulkona, kun kentällä oli se 30 senttiä irtolunta. Hyvä siinä oli paahtaa menemään, treenattiin hevosen suoruutta ja suorana kääntämistä, meikäkin sai siitä suoruudesta ihan uudenlaista näkökulmaa, kun oli sijaisope katsomassa. Olen joskus vuosia sitten ollut hänen tunneillaan ennenkin ja meni koko tunti (ja hyvä pätkä vielä kotimatkaakin) siinä pohtiessa, että missä se on ollut. No, vihdoin keksin ja tunnit olivat edelleen hyviä :) Sain kuulla, että kun erityisesti annan pohjetta, mun jalka kääntyy oudosti niin, että varpaat kääntyvät ulos. Varsinkin oikea jalka tekee tätä, mutta muistelen kyllä niistä vanhoista valokuvista, että niin taitaa tehdä kyllä vasenkin. Käytiin läpi kunnolla sitä, minkä kohdan jalassa pitää koskea hevoseen. Ei siis sen kohdan, jota käytän vaan sen pohkeen sivun (mikä loogista onkin, ei vaan ole näemmä 19 vuoden ratsastuksista mennyt vielä jakeluun...).

Eemelissä oli valtavasti virtaa tänäänkin ja koin sen edelleen tosi vaikeana, miten saada tasaisen tuntuman kun kaikki avun vaan kiihdyttää. Ope selitti musta tosi hyvin, että ratsastajana sä haet tällaiselle hevoselle sitä tuntuman skaalaa, jossa hevonen tottelee ja siis vielä kestää muttei lähde kiihdyttämän. Pitää kokeilla mikä on oikea taso, se vaihtelee hevosesta (ja päivästä) riippuen.

Mentiin Eemelillä laukatkin porukoissa, mitä ei ennen ole voitu tehdä - ope oli sitä mieltä, että ihan turha olla pessimistinen etukäteen. Vasempaan kierrokseen menikin ihan tosi upeasti ja siinä pääsi vaatimaan niitä kunnon käännöksiäkin. Oikeaan oli vielä sen verran hakusessa, että jo se että hidasti vauhtia ennen seuraavaa lumiuraa oli onnistumista kylliksi. Jännä miten laukassa tuo hevosen toisen takasen jäykkyys näkyy noin radikaalisti. No, vielä siitä pessimismistä - oli nimittäin hetkiä, kun mietin vaan sitä, että kunpa se pidäte menis läpi ettei oltais joko aidassa tai maassa kenollaan, jännitin nimittäin juuri niitä uria ihan älyttömästi kun polle on kuulemma vetänyt pellolla kumoon. Nyt se kyllä tuntui ihan varmajalkaiselta, onneksi. Ja kaikki meni tosi hienosti, paitsi lopussa polle alkoi väsyä aika paljon ja sen seurauksena nekin tehtävät jotka ihan alkutunnista sujuivat alkoivat vähä vähältä mennä vaikeammin ja vaikeammin. Siitä saatiin kyllä armahdusta opelta, minkäs sille kun toinen ei jaksa (vaikka vois kyllä vähän miettiä hevonenkin, että jos ei jaksa niin pakkoko sitä on just silloin kaahottaa entistä enemmän?).

Tunti itsessään ei siis ollut mitään onnistumisten ilotulitusta, mutta silti kun mä menen Eemelillä mulla on niin kiva fiilis ja jotenkin se on vaan niin sympattinen tekijä, että hymyssä suin sieltä aina tulee lopulta alas (itse, toivottavasti jatkossakin). Voivoi kun olis se lottovoitto osunut mulle niin olisin juuri sen itselleni ostanut...

Ada auttaa :)

Mulla on viime aikoina ollut sellainen tunne, että joku yrittää sabotoida mun treenejä. Ja tällä kertaa se en oo edes minä itse... 

Yritinpä sitten punnerruksia, dippejä tai tuota voimapyörää, aina voi olla varma että joku innokas härpäle tulee siihen ihan vaan auttamaan. Ja tunkee siis todella juuri noin ihan siihen vatsan alle, ettei vaan joudu emäntärukka liian paljon itseään rasittamaan. Että yritä siinä sitten olla ahkera ja treenata :)

Rauhallista menoa, vai?

Menin taas meidän tallin pienellä (suurella) hevosella, joka siis vasta vähän ennen joulua saapui. Ja on ihana. Ja sympaattinen. Ja iso? Ja sanoinko jo, että niin ihana? En tiedä miksi, mutta joistain hevosista sitä vaan tykkää. Ihan ensi rapsutuksesta lähtien.

No, en minä sillä vielä osaa kovin hyvin ratsastaa, reppana kun on siis ex-ravuri ja vielä vähän tottumaton ratsunhommiin. Ja ihan lapsi vielä. Suokkimaiseen tapaan kaikkeen reagoidaan vauhtia lisäämällä ja ravurimaiseen tapaan ohjasta ei voi jäädä pitämään. Tuntumalle ratsastaminen on siis meikäläisen mielestä ihan supervaikeaa. Mutta on se vaan niin kiva, silti! On sääli, etten mene sillä yhtään paremmin - muuten pyytäisin sen joka tunti itselleni. Vaikka tarkemmin ajateltuna, se ei kyllä ole vielä varmaan ihan kauhean hyvä ilman satulaa-polle, koska ravi on hurrrrrjan isoa (ja nopeaa). Ja niin on kyllä käynti ja laukkakin.

Tunnin teemana oli temponlisäykset, mikä siis meillä tarkoitti sitä, että annoin sen posottaa normaalisti pitkät sivut ja epätoivon vimmalla pidätellä kulmiin ja lyhyille sivuille. Lisäksi polle käyttää vähän huonosti oikeaa takajalkaa, joten vauhdin hillitsemisen lisäksi piti yrittää saada oikealla pohkeella takajalka mukaan ja vasenta ohjaa vasten. Oikeaan kierrokseen kaikki oli aika haasteellista, mukaan lukien laukka. Vasempaan kierrokseen oli onneksi vähän helpompaa. Jättiläisen kanssa ei vielä laukata kentällä porukassa, koska kisavietti saa vallan ja sitten sohlataan. Joten keskityttiin itse keskiympyrällä nostamaan laukkoja ja kun se nousi rauhallisesti, otettin uusi käynti ja taas uusi nosto. Tässä huomaan, että pitäisi paremmin luottaa siihen omaan fiilikseen. Plörinäksi meni poikkeuksetta ne nostot, jolloin toimin vaikka tiesin ettei olisi pitänyt. Mutta tuli pari ihan nappisuoritusta, myös siihen vaikeampaan suustaan.

Ja lopputunnista kun pääsi kunnolla käyttämään pohkeitaan niin meno oli kyllä jo tosi kivaa. Loppuraveissa alkoi selkäkin tuntua siltä, että se tasaisesti pysyi rentona, vaikka askel oli edelleen reipas. Ja kun hevonen on niin suloinen, ei voi olla olematta hyvällä tuulella tunnin jälkeen :) Lisää treeniä vaan, meille molemmille.

Sekalaisia mietteitä viikon varrelta

Maanantaina pääsin menemään ihan uudella (suokki)tuttavuudella - ilman satulaa tietty :) En tiedä oonko mä talven pimeinä tunteina vaan kajahtanut lopullisesti, mutta näemmä mun ilman satulaa -kausi ei lopu ellei joku pysäytä mua. En tiedä miksi sen satulan kanssa homma tuntuu nyt niin täydellisen tylsältä ja nähdyltä nillittämiseltä ja ilman satulaa taas on se vapauden ja rentouden symboli. Se mikä on varmaa, on se että mulla on hauskempaa ratsastustunneilla kuin piiitkään aikaan, jotenkin osaan vain itse relata paremmin ja lopettaa sen jatkuvan itsekritiikin joka päässä normaalisti pyörii. Oon miettinyt ihan vakavasti, että näinköhän mun pitää jatkossa siirtyä johkin issikkatallille, missä vaan päivät pitkät painan maastossa ilman satulaa, kun ei tätiratsastajan nuppi sen toissajouluisen ilmalennon jälkeen enää niille massiivisille, isoliikkeisille puoliverisille anna myöden... Tai ehkä aika siinäkin on armollinen. Nyt tätä ja katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Tunnin aiheena oli asetus ja taivutus ja oli kyllä mahtavaa kun oli kerrankin alla sellainen peli josta tunsi molemmat ihan selkälihaksista asti ja joka silminnähden rentoutui kun alkoi saamaan asetuksen kunnolla läpi (vaati ulkoapujen selkeää käyttöä, mikä oli hyvää koska nämähän multa aina tuppaa unohtumaan). Ja sitten taivutuksen osalta löytyi vielä uutta vaihdetta silmään, tuntui että kerrankin todella hallitsi sen pollen ulottuvuuksia. Vielä siitä ilman satulaa aspektista sen verran, että ehkä joskus viisautta olisi kokeilla hevosta ensin satulalla - nyt yllätyksenä tuli se, että jollain suokilla onkin vähän korkeampi ravi ja isommat liikkeet kuin toisilla... Lisäksi ruuna on aika nuori, joten oma tasapaino ei ollut vielä ihan kehittynyt, joten se "tasaisen junan eteenpäinpuksutus"-fiilis mikä esim. sillä tutulla ja turvallisella suokkitammalla (jolla siis eniten painelen ilman satulaa) tulee, oli aika kaukana tästä. Plussaa taas oli se, että ruuna oli niin jalomielinen (=nuori) tapaus, että se viimeiseen asti yritti tasapainottaa itsensä ratsastajan painon alle, mikä käytännössä tarkoittaa sitä että se pelasti mut useampaan otteeseen valumasta milloin millekin puolelle hevosen selän yli.

Ratsastustunnin hyvissä viboissa lähdin seuraavana aamuna juoksulenkille kun oli vähän lauhempaa vihdoin. Adan kanssa mennään siis vain sellaista "juostaan kilsa - kävellään kilsa" -meininkiä, mutta se on vaan hyvä että molempien paikat tottuu ennen kuin aletaan kunnolla urakoida. Meidän firma järkkää sellaisen maratonkoulun, joka alkaa maaliskuussa, ja siihen päätin mielenhäiriössäni osallistua. Ehkä luvassa vähän enemmän juoksujuttujakin taas, vaikka mulla tavoite ei ehdottomasti ole marassa, korkeintaan puolikkaassa. Silti, olisi kiva päästä kuntoon taas. Ikävää todeta, että tämän duunin myötä kaikki muinoin kehittämäni terveet elämäntavat ovat jääneet varsinkin syömisen osalta ja kaikki ne 12 kiloa, jotka joskus lähti, ovat tulleet takaisin. Eikä olisi kyllä toivoakaan enää juosta kymppiä siihen 50 minsan tuntumaankaan. Siitä on kuitenkin suunta taas vain ylöspäin (tai vaa'an lukujen osalta siis alaspäin, toivottavasti).

Koirasta vielä - se on nyt saanut kaikki 1-vuotisrokotuksetkin (helkutti, että rahastavat nykyisin sillä että ne pitää eri käynneillä ottaa rabies ja muut), mutta onpa vihdoin hoidettu kaikki. Muuten saa kehuja koko ajan, mutta nyt viimeisimmällä käynnillä vihjattiin että yhden kilon voisi (maltillisesti parin kuukauden aikajanalla) tiputtaa. No, on se omaankin silmään näyttänyt vähän pönäköityneen niiden juoksujen jälkeen. Mutta plussaa siis se, että on kestänyt talven pakkaset hienosti eikä sitä talviloimea ole tarvittu kuin niille vähän pidemmille lenkeille, kun mun keuhkot ei ole antaneet myöden liikkua kovin kovaa. Mikä on hyvä, koska Ada kyllä selvästi osoittaa mieltään tyhmää takkia vastaan aina kun joutuu sitä kantamaan ja ravistelee itseään about joka viides minuutti. Mutta aloitamme siis kuntokuuria myös koiran vuoksi, katsotaan josko tuo kilo lähtisi ihan vaan sillä.

Agilityssä Ada on yllättänyt ohjaajan positiivisesti tällä viikolla taas - se tykkää siitä puomista, miltä putosi pentuna (ja jonka vuoksi itse olen sitä estettä vähän jännittänyt) nyt ihan hulluna ja pitää olla tarkkana ohjaamisen kanssa, ettei se reppana luule että taas mennään puomia - sitä kun olisi kiva ravata edessuntaas. Ihanaa nähdä kun toisen itseluottamus kasvaa! Muutenkin Ada on nyt selvästi hokannut sen, että siellä tehdään rataa ja että yhden esteen jälkeen tehdään jotain seuraavaa heti perään. Siitä on myös kehkeytynyt aika... krhm... luova siinä suhteessa, ettei tosiaan välitä aina kuunnella mua siinä, että mikä este tulee seuraavaksi, kun itsekin voi valita jonkun kivan ja eteen tulevan. Ollaan nyt pari viime kertaa jouduttu jättämään radat kesken, kun toisella mopo keulii ja se lähtee tekemään omaa rataa. Pitää opetella itse ohjaamaan paremmin tai sitten tehdään vähän aikaa sitä, että joka esteen jälkeen kutsun sen sivulle, pitää nyt vähän miettiä miten kannattaa edetä. Kontakti olis kuitenkin aika kiva aloitus :) Mutta superhienosti se on kuitenkin edennyt tuossakin lajissa, kun menee jo ne renkaat, puomit ja muut ihan sujuvasti. Keppejä ei vielä ymmärretä, mutta kun en itsekään vielä muista kummalta puolelta ne piti aloittaa niin onko ihme...

Ensi viikolla on kouluttajan järjestämä tasokoe, jonka perusteella saadaan sitten yksilöllinen harjoitussuunnitelma. Tosi kivaa saada sellainen, on ollut itsellä vähän laiskanpulskeaa tämä treenaaminen ja huomaa, että kyllä se koirassakin näkyy kun treenaa liikkeitä ilman sen suurempia tavotteita ja hutiloiden. Kontaktista tiedän, että tulee noottia, mutta ihan oma vika :) Ehkä me otetaan Adan kanssa sellainen kontaktileiri kun päästään taas mökille vapaana painelemaan - siellä tuntuu, että kun vapaana treenaa, niin kontaktiinkin tulee ihan eri meininki kun käytännössä mikään ei toimi ilman sitä. Se on täällä kaupungissa niin helppo unohtaa. Mutta kevättä kohti ja kaikesta huolimatta hyvillä mielin. Ei meistä täydellisiä tule ja molemmat tarvitaan aikaa, mutta niin kauan kuin treenaaminen on kuitenkin molemmille kivaa niin sehän on tärkeintä.

Veden pehmeässä sylissä

Kaveri keksi, että mennään improvisoidusti Yrjönkadun uimahalliin töiden jälkeen. Se oli näppärä ehdotus siksi, koska Jii oli sopivasti päässyt koululta niin että Adalle oli lenkittäjä ja siksikin koska Yrjönkadulla ei tarvitse uimapukua ja yläkerrassa saa pyyhkeet ja kylpytakit kaupan päälle. Laiskan yllytyshullun paikka siis :)  Ja ihan mielettömän hienon näköinen paikkahan se oli, vaikka tietysti minä tihrustin sitä pääosin ilman silmälaseja tai piilareita. Ja täytyy kyllä sanoa, että vaikka siitä uinnin tekniikkakurssista on jo melkein vuosi, niin onpa kiva kun osaa kunnolla uida. Tajusin ehkä ensimmäistä kertaa, että hyvänen aika, tää uintihan kulkee! Ei ollut yhtään sellaista räpiköimisen meininkiä kuin joskus, sitä että voimat kuluu, hengästyttää eikä mihinkään liiku vaikka kuinka yrittää. Nyt kun kroppa lämpeni alkoi tuntua ihanan virtaviivaiselta varsinkin liukuvaiheessa. Rintauintia mä vaan vedin, kroolaaminen ei huvittanut eikä siellä oikein olisi mahtunutkaan, ja aluksi sekin tuntui vaikealta ilman uimalaseja. Mutta se oli aivan mieletön kokemus, kertakaikkiaan.Pitkästä aikaa mulla oli sellainen olo mun kropassakin, että vitsit jee tässä on hyvä olla ja kulkee! 1,5 km meni aikalaisessa euforiassa. Täytynee koittaa löytää uinnillekin vähän lisää tilaa aikataulusta, kun se näin sytyttelee vaikken koskaan olisi voinut uskoa. Jotkut asiat vaan tulee puun takaa, mutta tulkoon :)

Hitsit moon vino!

Maanantaina ratsitunnilla oli niin kylmä, että menin taas ilman satulaa, että edes peffa pysyis lämpimänä. Oltiin onneksi maneesissa, sen verran oli opekin mukavuudenhaluinen. Maanantaina ei tosin ollut ihan niin karseen kylmä kuin nyt, mutta keli oli tosi kosteankylmä ja inhaa olisi varmaan hevostenkin mielestä ollut olla ulkona. No  jokatapauksessa tunnilla tehtiin etuosakäännösmäisiä harjoituksia kulmissa ja sitten takaosa ulos -väistöä ympyrällä. Suomipolle oli kova peli näihin, paitsi toiseen suuntaan. Mietin, mikä on kun on toinen suunta ihan kauhean vaikeaa. Sitten menin peilin ohi ja katsoin: vasen jalka oli valehtelematta ainakin viistoista senttiä alempana kuin oikea!! Siis oikeasti! Ja hauskinta on se, että olen aina väittänyt, että vasen on just se lonkka, jonka lonkankoukistaja on jäykempi ja ihan oikeasti luullut, että vasen jalka jää siksi eteen ja ylös. No, joko olen oppinut hitsin hyvin kompensoimaan sitä tai sitten olen vino juuri toisinpäin kuin luulin.

Nyt olen ihan vainoharhaisesti tarkastellut töissä omaa asentoa ja tottahan se on: heti kun ajatus karkaa mä hakeudun mitä ihmeellisimmille mutkille. Olen ennenkin tiennyt, että ryhti on huono ja että jalkojen ristiminen ei ollenkaan auta asiaa, mutta siis silloinkin kun luulen istuvani "ihan normaalisti" istun selkä vasemmalle kaarella, paino vasemmalla istuinluulla. Apua, nyt en enää tiedä miten olla suorassa! Mutta outoa, että kehonhallinta ja -tuntemus on ollut ihan päin seiniä. Vaikka esim. ratsastuksessa tuollaista varmaan on vaikea itse huomata jalustimien kanssa, kun se ei korostu edestä katsottuna ihan niin pahasti.

Varmaan tässä sit pitäis joskus kohta aloittaa venyttely ja selän jumppaaminenkin niin en jää Quasimodoksi loppuiäkseni...