Maanantaina pääsin menemään ihan uudella (suokki)tuttavuudella - ilman satulaa tietty :) En tiedä oonko mä talven pimeinä tunteina vaan kajahtanut lopullisesti, mutta näemmä mun ilman satulaa -kausi ei lopu ellei joku pysäytä mua. En tiedä miksi sen satulan kanssa homma tuntuu nyt niin täydellisen tylsältä ja nähdyltä nillittämiseltä ja ilman satulaa taas on se vapauden ja rentouden symboli. Se mikä on varmaa, on se että mulla on hauskempaa ratsastustunneilla kuin piiitkään aikaan, jotenkin osaan vain itse relata paremmin ja lopettaa sen jatkuvan itsekritiikin joka päässä normaalisti pyörii. Oon miettinyt ihan vakavasti, että näinköhän mun pitää jatkossa siirtyä johkin issikkatallille, missä vaan päivät pitkät painan maastossa ilman satulaa, kun ei tätiratsastajan nuppi sen toissajouluisen ilmalennon jälkeen enää niille massiivisille, isoliikkeisille puoliverisille anna myöden... Tai ehkä aika siinäkin on armollinen. Nyt tätä ja katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan.
Tunnin aiheena oli asetus ja taivutus ja oli kyllä mahtavaa kun oli kerrankin alla sellainen peli josta tunsi molemmat ihan selkälihaksista asti ja joka silminnähden rentoutui kun alkoi saamaan asetuksen kunnolla läpi (vaati ulkoapujen selkeää käyttöä, mikä oli hyvää koska nämähän multa aina tuppaa unohtumaan). Ja sitten taivutuksen osalta löytyi vielä uutta vaihdetta silmään, tuntui että kerrankin todella hallitsi sen pollen ulottuvuuksia. Vielä siitä ilman satulaa aspektista sen verran, että ehkä joskus viisautta olisi kokeilla hevosta ensin satulalla - nyt yllätyksenä tuli se, että jollain suokilla onkin vähän korkeampi ravi ja isommat liikkeet kuin toisilla... Lisäksi ruuna on aika nuori, joten oma tasapaino ei ollut vielä ihan kehittynyt, joten se "tasaisen junan eteenpäinpuksutus"-fiilis mikä esim. sillä tutulla ja turvallisella suokkitammalla (jolla siis eniten painelen ilman satulaa) tulee, oli aika kaukana tästä. Plussaa taas oli se, että ruuna oli niin jalomielinen (=nuori) tapaus, että se viimeiseen asti yritti tasapainottaa itsensä ratsastajan painon alle, mikä käytännössä tarkoittaa sitä että se pelasti mut useampaan otteeseen valumasta milloin millekin puolelle hevosen selän yli.
Ratsastustunnin hyvissä viboissa lähdin seuraavana aamuna juoksulenkille kun oli vähän lauhempaa vihdoin. Adan kanssa mennään siis vain sellaista "juostaan kilsa - kävellään kilsa" -meininkiä, mutta se on vaan hyvä että molempien paikat tottuu ennen kuin aletaan kunnolla urakoida. Meidän firma järkkää sellaisen maratonkoulun, joka alkaa maaliskuussa, ja siihen päätin mielenhäiriössäni osallistua. Ehkä luvassa vähän enemmän juoksujuttujakin taas, vaikka mulla tavoite ei ehdottomasti ole marassa, korkeintaan puolikkaassa. Silti, olisi kiva päästä kuntoon taas. Ikävää todeta, että tämän duunin myötä kaikki muinoin kehittämäni terveet elämäntavat ovat jääneet varsinkin syömisen osalta ja kaikki ne 12 kiloa, jotka joskus lähti, ovat tulleet takaisin. Eikä olisi kyllä toivoakaan enää juosta kymppiä siihen 50 minsan tuntumaankaan. Siitä on kuitenkin suunta taas vain ylöspäin (tai vaa'an lukujen osalta siis alaspäin, toivottavasti).
Koirasta vielä - se on nyt saanut kaikki 1-vuotisrokotuksetkin (helkutti, että rahastavat nykyisin sillä että ne pitää eri käynneillä ottaa rabies ja muut), mutta onpa vihdoin hoidettu kaikki. Muuten saa kehuja koko ajan, mutta nyt viimeisimmällä käynnillä vihjattiin että yhden kilon voisi (maltillisesti parin kuukauden aikajanalla) tiputtaa. No, on se omaankin silmään näyttänyt vähän pönäköityneen niiden juoksujen jälkeen. Mutta plussaa siis se, että on kestänyt talven pakkaset hienosti eikä sitä talviloimea ole tarvittu kuin niille vähän pidemmille lenkeille, kun mun keuhkot ei ole antaneet myöden liikkua kovin kovaa. Mikä on hyvä, koska Ada kyllä selvästi osoittaa mieltään tyhmää takkia vastaan aina kun joutuu sitä kantamaan ja ravistelee itseään about joka viides minuutti. Mutta aloitamme siis kuntokuuria myös koiran vuoksi, katsotaan josko tuo kilo lähtisi ihan vaan sillä.
Agilityssä Ada on yllättänyt ohjaajan positiivisesti tällä viikolla taas - se tykkää siitä puomista, miltä putosi pentuna (ja jonka vuoksi itse olen sitä estettä vähän jännittänyt) nyt ihan hulluna ja pitää olla tarkkana ohjaamisen kanssa, ettei se reppana luule että taas mennään puomia - sitä kun olisi kiva ravata edessuntaas. Ihanaa nähdä kun toisen itseluottamus kasvaa! Muutenkin Ada on nyt selvästi hokannut sen, että siellä tehdään rataa ja että yhden esteen jälkeen tehdään jotain seuraavaa heti perään. Siitä on myös kehkeytynyt aika... krhm... luova siinä suhteessa, ettei tosiaan välitä aina kuunnella mua siinä, että mikä este tulee seuraavaksi, kun itsekin voi valita jonkun kivan ja eteen tulevan. Ollaan nyt pari viime kertaa jouduttu jättämään radat kesken, kun toisella mopo keulii ja se lähtee tekemään omaa rataa. Pitää opetella itse ohjaamaan paremmin tai sitten tehdään vähän aikaa sitä, että joka esteen jälkeen kutsun sen sivulle, pitää nyt vähän miettiä miten kannattaa edetä. Kontakti olis kuitenkin aika kiva aloitus :) Mutta superhienosti se on kuitenkin edennyt tuossakin lajissa, kun menee jo ne renkaat, puomit ja muut ihan sujuvasti. Keppejä ei vielä ymmärretä, mutta kun en itsekään vielä muista kummalta puolelta ne piti aloittaa niin onko ihme...
Ensi viikolla on kouluttajan järjestämä tasokoe, jonka perusteella saadaan sitten yksilöllinen harjoitussuunnitelma. Tosi kivaa saada sellainen, on ollut itsellä vähän laiskanpulskeaa tämä treenaaminen ja huomaa, että kyllä se koirassakin näkyy kun treenaa liikkeitä ilman sen suurempia tavotteita ja hutiloiden. Kontaktista tiedän, että tulee noottia, mutta ihan oma vika :) Ehkä me otetaan Adan kanssa sellainen kontaktileiri kun päästään taas mökille vapaana painelemaan - siellä tuntuu, että kun vapaana treenaa, niin kontaktiinkin tulee ihan eri meininki kun käytännössä mikään ei toimi ilman sitä. Se on täällä kaupungissa niin helppo unohtaa. Mutta kevättä kohti ja kaikesta huolimatta hyvillä mielin. Ei meistä täydellisiä tule ja molemmat tarvitaan aikaa, mutta niin kauan kuin treenaaminen on kuitenkin molemmille kivaa niin sehän on tärkeintä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti