Juuri kun olin ihan epätoivoinen aamulla tän suunnistuksen suhteen, tämänkertainen keikka osoittautuikin ihan kivaksi pätkäksi. Maasto oli kiva, rata oli kiva (ja helppo) ja sääkin suosi. Oli kiva taas kunnolla liikkua ilman, että huoli koko ajan niistä tikeistä. Ainoa, mikä tällä kertaa jurppi oli perisuomalaiseen suveen kuluvat kärpäset... Heti kun pysähtyi lukemaan karttaa, niitä alkoi pörrätä ympärillä oikein kunnolla. Niinpä oli pikkupakko pitää vähän tahtia yllä koko matkan. Sykevyö oli mukana ja reitin keskisyke oli taas 139. Yritin kyllä mennä tällä kertaa kovempaa kuin viimeksi, mutta näemmä säätämistä oli taas sen verran, että jäi noin silti noin alas.
Tällä kertaa rastitkin löytyivät melko kiltisti, vain kahdella oli ongelmia - ykkösellä, koska polku jota seurasin ei ollutkaan kartassa eikä mennytkään ihan niin kuin ajattelin ja tuli taas suuntahämmennys ja sitten yhdeksiköllä, jota etsittiin muuten vaan kauan ja hartaasti. Muuten ne löytyivät aika täsmällisesti ja tuntui siltä, että pystyi jo vähän paremmin hahmottamaan sitä missä mennään kartalta. Tosin tänään oli kyllä niin helppo reitti, että ei voinut kamalasti eksyä, aina tuli vastaan taloja tai voimalinjat jne.
Voi että kun sais kuntoa vähän ylöspäin, että jaksaisi - nytkin olisi ollut paljon polkuja, joilla olisi aika huoleti voinut viilettää! No, oma nopeusennätys tuli kuitenkin tehtyä - nyt meni alle 1h 20 min, mistä olin tosi iloinen. Ehkä tässä on kuitenkin toivoa, vaikka ehdin tosiaan tuloslistoja katseltuani heittää koko harrastuksen nurkkaan häpeämään aamusella (aamut ei todella oo meikäläisen parasta aikaa...). Mikä ihme se on, etten vaan pääse tuosta loputtomasta suorittamisesta eroon?? Pään sisällä pitäisi saada joku namiska ihan toiseen asentoon, jotta voisi harjoitella hyvillä mielin ilman paineita menestyksestä.
Ja sitten toisiin aiheisiin: suunnistus on toden totta myös välineurheilua. Kompassini kävin ostamassa jo silloin ennen ensimmäistä suunnistuskertaa ja se on aika olennainen osa sitä suunnistusvarustusta. Tosin eräs paljon suunnistava kaverini ei kuulemma käytä enää juuri lainkaan kompassia vaan suunnistaa pikemminkin maaston mukaan, mutta mun suuntavaistoni on kertakaikkiaan niin huono, että lähden ihan helposti kokonaan väärään suuntaan, jos en aina silloin tällöin tsekkaile kompassista.
Tänään pääsin kokeilemaan ensimmäistä kertaa kunnon suunnistuskenkiä, joissa oli semmoiset nastat pohjassa. Ihana Suvi myi mulle omansa ja oli kyllä aivan eri fiilis painaa märkää kalliota ylös alas kuin tavallisilla lenkkareilla, joilla olen tähän asti yrittänyt pärjätä. Noilla ei ollut temppu eikä mikään mennä ylös vähän ikävimmästäkin kohdista ja mutamäissäkään ei tarvinut yhtään liukastella. Nää oli loistavat! (Tosin varpaiden kastumiselta nekään eivät pelastaneet - sitä varten pitäisi kai opetella lukemaan karttaa vähän paremmin...)
Jahka saan taas budjettini kaikkien kotitaloushärveleiden ja polkupyörien ostojen jälkeen tasapainoon, seuraava investointi on kunnon pitkälahkeiset suunnistushousut. En suostu niihin trikoisiin, ne on musta urpot (potenssiin N), mutta maailmasta täytyy löytyä jotkut kivat ja hengittävät pitkälahkeiset, jotka sais samalla käydä myös juoksuun vähän vilpoisemmalla säällä. Tilanne on aika akuutti, koska nykyiset ei pysy oikein hyvin enää päällä, koska oon kaventunut yhdellä koolla (jee!) ja vyötärön kuminauha on hapertunut jo melkein pois. Jos ne jo lähdössä hirttää kiinni niin korkealle kuin kehtaa (=nilkat vilkkuu), niin sit ne pysyy ehkä about puolet suunnistuskerrasta ilman, että niitä täytyy koko ajan olla nykimässä ylös. No, muutaman viikon kyllä vielä kestää :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti