Ulkona tunnilla

Ohhoi, jotkut päivät ei vaan oo ihan meikäläisen bravuuripäiviä. Oltiin tänään ratsastamassa vihdoin ja viimein ulkokentällä, kun oli ekaa kertaa se tilanne talvella että a) oli lunta ja b) ei ollut jäätä. Upea kenttä ja hyvä ilmaa, teki hyvää mielelle ja ratsastuksellekin, kun sai posottaa kunnolla pitkää suoraa ennen kuin piti kääntää, toisin kuin maneesissa. Mulla oli alla kuumiva trakehner tamma, jota yleensä osaan kyllä ratsastaa. Tänään se oli vaan ekaa kertaa ulkokentällä ja niin himskatin vahva ja kuuro pohkeille tai ohjille tai ylipäätään mun ratsastukselle, että todella oli äitiä ikävä.

Mentiin vielä ulkoilun kunniaksi lisäyksiä askeleessa, mikä siis meillä tarkoitti sitä, että vielä jotenkuten kuulolla kulmissa pysyvää pollea kannustettiin lisäämään pituutta askeleeseen (minkä polle tulkitsi tarkoittavan lisäämään askeleita/vauhtia). Harmittaa se, että sain vasta viimeiset 4 minuuttia tunnista selän rennoksi ja askeleen letkeäksi, muu tunti vedettiinkin sitten niin yliviritetyllä tiikerillä. Kiva tamma se on, oikeasti, ei vaan ollut meikäläisen parasta ratsastusta. Tiedän, että siltä pitää saada kunnolla pohje läpi niin että pääsee tasapainottamaan sen vinoutta (vasen takanen hiipii liikaa vasemmalle) ja sitten kunnon tasainen ohjastuntuma. No, minä kyllä kiskoin ja potkin ja yritin, mutta tasaisuus ei vaan sujunut. Olen muutenkin huomannut, että se on se, mikä ensimmäisenä unohtuu kun kunto droppaa, on tosi vaikeaa ylläpitää tasaisuutta niillä hevosilla, jotka eivät alunalkaen sitä tee (hurraa suomipollet, jotka sentään tässä ovat usein hyviä. Ilmankos niistä tykkäänkin).

Olen yrittänyt tehdä taas vähän vatsoja ja punnerruksia. Josko tää ratsastuskin tästä taas lähtis paranemaan...

Talvi-iloa!

Lumi on edelleen kova juttu meidän perheessä :) Käväistiin viime viikonloppuna kaverilla, missä Ada sai painaa kunnon hangessa hyvässä seurassa. Lunta oli puoleen sääreen parhaimmillaan, melko väsynyt koira tuli kotiin...

Meidän kiltti, pieni koira on kasvanut vampyyriksi ;)

Ja vauhtia riitti molemmilla...

...mikä saattoi olla hiukkasen petollista siinä kohtaa kun tulikin syvempi lumi. Kyllä, Ada on tuolla jossain keskellä lumen pöllähdystä...

Eikä se oikeasti jäänyt kolmijalkaiseksi, kunhan kuvassa vaan :)

No, juoksemisen lisäksi ollaan taas käyty treenaamassa - tällä kertaa vuorossa taidonnäyte DoBo-pallon päällä. Kyllä se kaikenlaista osaa, kun vaan haluaa. Aluksi oli vähän arka pomppaamaan tuonne päälle asti, mutta viimeksi ei olisi tullut ollenkaan sieltä pois, olin ilmeisesti palkannut edellisellä kerralla kyllin hyvin :)

 Ja vikassa kuvassa kerrankin koko meidän perhe. On vähän tärähtänyt, mutta onneksi mekin ollaan...

Ada Aadolf Aadisdis

Ada täytti 1 vuoden jo reilusti joulukuun puolella. Mun oli tarkoitus tehdä sille syntymäpäiväksi oma hieno valokuvapostaus, missä olisi kuvia koko sen ensimmäiseltä vuodelta, mutta ensin tajusin että kaikki kuvat ovat Jiin koneella Treella ja kännykässä ja sitten käytössäoleva aika hupeni joulua edeltävään duunin loppukiriin ja sitten oltiinkin jo lomalla - taas ilman kuvia. Kyllä mä sen vielä joskus teen, kun kuvat ja minä päästään vihdoin kaapelinmitan päähän toisistamme :)

Koira on kuitenkin siis kasvanut ja käsittämätöntä, että se on jo ollut meilläkin pian sen vuoden! Ihanaa aikaa, ja aika opettavaista (varmaan puolin ja toisin..). Olen huomannut, etten edelleenkään ole se määrätietoinen ja johdonmukainen kouluttaja, joka toivoisin olevani, mutta että useinmiten korvaan sen sillä että pidän tärkeänä sitä että koira tekee juttuja joista se tykkää. Tämän koulutusfilosofian vuoksi voimme olla vain onnellisia siitä, että meille viime helmikuussa muutti yksi maailmankaikkeuden helpoimmista koirista... Ada nakerteli silloin pentuna sen Tuire Kaimion pentukirjan kulman ja joskus tylsyyden hetkenään se oli järsinyt jonkin löytämänsä kuulakärkikynän rikki olkkarin matolle, niin että nyt siinä on lystikäs musteläikkä. Muuten kaikki kengät ja kamat saavat olla aivan rauhassa lattialla päivät pitkät ilman, että niiden puolesta täytyy pelätä. Koiruus on kiltisti kotona, ei hauku porraskäytävän ääniä, ei tee tyhmyyksiä ja on ylipäätään niin huoleton kerrostalokaveri kuin vain voi toivoa. Sisällepissiminen loppui kuin napista kääntämällä kun se emätintulehdus saatiin hoidettua ja sen jälkeen se on tehnyt kaiken kiltisti ulos. Juoksujen aikana se selvästi merkkaili kun pissejä tuli yhden lenkin aikana neljät viidet, mutta palasi kiiman loputtua vanhaan kerta lenkissä-meininkiin. Joskus innokkaimpaan treeniaikaan piti vähän miettiä mitä namia käytti koulutukseen kun vatsa alkoi oireilla, mutta sekin meni ohi syksyllä ja nyt koira on syömistenkin osalta aika monipuolinen tallaaja - siis jos suostuu syömään. Entisenä labradorin omistajana tuntuu edelleen oudolta, että joku nuuhkaisee ruokaa tai namia ja päättää, että tätä mä kyllä en siis syö. Onneksi perusnappula menee edelleen ja vaihto aikuisruokaankin sujui kivutta. Ja siis viime kesän jälkeen ei ole tarvinut käydä enää eläinlääkärissäkään, joten tilanne on senkin suhteen loistava.

Ada tuntuu kasvaneen varsinkin joulukuun juoksun jälkeen myös henkisesti (voiko koirasta sanoa näin?). Huomaa, että silläkin alkaa vihdoin olla omat rajat siinä miten toiset koirat sitä saavat kohdella ja vaikka ajattelin, että se jää maailman pehmoimmaksi koiraksi niin sieltä alkaa nousta ihan jämäkkä koiraneiti. Ei ole kyllä vieläkään mitenkään dominoiva, mutta pitää kyllä jo puolensa. Ja tykkää edelleen juosta niin älyttömästi! Koirapuistossakin kivointa on ne  koirat, joiden kanssa saa painaa ympäri, ympäri, ympäri. Nyt koira on jo sen verran tarkkaavainenkin, että ei enää juokse päin puuta jos innostuu tosi paljon :) Muutenkin Ada tuntuu nyt aika paljon harkitsevammalta ja - paremman termin puutteessa - aikuisemmalta. Tavallaan on haikeaa, että pieni tohottaja on kasvanut, mutta onneksi Adassa on ihan hirveän paljon innostusta ja energiaa edelleen, vaan hiukan tasapainoisemmassa muodossa kuin ennen. Ei sitä mitenkään varautuneeksi voi vieläkään sanoa (paitsi ehkä eläinlääkärin vastaanotossa ja siihenkin on syynsä).

Treeneissä meillä oli taukoa melkein puolitoista kuukautta ensin juoksun ja siihen perään loman vuoksi, mutta vaikka kunto ja tottumus onkin tässä ehtinyt vähän karista, niin tekemisen iloa löytyy edelleen. Kävimme tänään eläinlääkärissä lonkka-, kyynär- ja silmäkuvauksissa ja ainakin Kennelliittoon lähti A:n lonkat ja 0/0 kyynärpäät. Superjees! Toisessa silmässä näkyi edelleen vähän CRD:tä, mutta hyvin hyvin lievänä ja sehän ei koiraa itseään kiusaa kyllä mitenkään tai rajoita yhtään mitään. Eli nyt voidaan alkaa sitten juostakin vähän enemmän (emännän kunto pitää kyllä saada eka myös ylös, koska multa loppuu puhti paaaaljon ennen koiraa) ja hyvillä mielin aloitella sitä agilityä. Kokeiltiin tällä viikolla pari rally-tokorataa ja sekin tuntui Adalle hyvin sopivan, kun siinä ei ollut mitään (tylsää) paikallaan odottamista ja kokoajan tapahtui jotain uutta ja jännää. En itse ihan ymmärrä miksi purkkien kiertäminen on niin jännää kuin se on, mutta jos koiralla kerran on kivaa niin antaa mennä :) Samoin teimme vähän DoBo-treeniä ja nyt tauon jälkeen Ada kampesi jo itseään siihen pallon päälle, mitä se ei vielä marraskuussa uskaltanut. Tauko on näemmä tehnyt ihan hyvää (tai ei ainakaan kovin pahaa) koirallekin ja minulle itselleni oli nähtävästi myös tosi hyvä juttu. Kaiken duunisuorittamisen keskellä taisi koiran kanssakin homma mennä vähän liian suorituspainotteiseksi ja nyt jaksaa taas pitää huolta siitä, että treeneissä häntä heiluu.

Ei sillä, on se koiranulkoiluttajan arki välillä aika rankkaakin, varsinkin nyt kun Jii on arjet pois ja me tytöt joudumme pärjäämään keskenämme, mutta kun niin kauan ehdin omasta koirasta unelmoida niin on tämä ylittänyt kaikki toiveet silti ihan kevyesti. Ada on juoksujen jälkeen muuttunut ihan sellaiseksi halikoiraksi, tulee aamulla sänkyyn (mitä sanoin ettei ikinä, ikinä, ikinä tule meillä tapahtumaan... kröhöm) ja sinkoaa kainaloon rötköttämään pusujen kera (muuten ei edelleenkään ole mikään sylikoira, jostain syystä tämä on poikkeus). Aamut ovat meikäläisen kokemusmaailmassa yleensä aika viheliäistä aikaa, varsinkin siinä heräämisen kohdalla, mutta kun on ensin vartin silitellyt hurttiaista niin kyllä se siitä on paremmaksi muuttunut.

Ja mekin Jiin kanssa olemme oppineet yhtä jos toista, koirista ja ennen kaikkea kai itsestämme. Kyllä se vastuunkanto opettaa. Ja kiintyyhän niihin kopasta tapittaviin nappisilmiin ihan älyttömästi. Oi koiruus!