Ohhoi, jotkut päivät ei vaan oo ihan meikäläisen bravuuripäiviä. Oltiin tänään ratsastamassa vihdoin ja viimein ulkokentällä, kun oli ekaa kertaa se tilanne talvella että a) oli lunta ja b) ei ollut jäätä. Upea kenttä ja hyvä ilmaa, teki hyvää mielelle ja ratsastuksellekin, kun sai posottaa kunnolla pitkää suoraa ennen kuin piti kääntää, toisin kuin maneesissa. Mulla oli alla kuumiva trakehner tamma, jota yleensä osaan kyllä ratsastaa. Tänään se oli vaan ekaa kertaa ulkokentällä ja niin himskatin vahva ja kuuro pohkeille tai ohjille tai ylipäätään mun ratsastukselle, että todella oli äitiä ikävä.
Mentiin vielä ulkoilun kunniaksi lisäyksiä askeleessa, mikä siis meillä tarkoitti sitä, että vielä jotenkuten kuulolla kulmissa pysyvää pollea kannustettiin lisäämään pituutta askeleeseen (minkä polle tulkitsi tarkoittavan lisäämään askeleita/vauhtia). Harmittaa se, että sain vasta viimeiset 4 minuuttia tunnista selän rennoksi ja askeleen letkeäksi, muu tunti vedettiinkin sitten niin yliviritetyllä tiikerillä. Kiva tamma se on, oikeasti, ei vaan ollut meikäläisen parasta ratsastusta. Tiedän, että siltä pitää saada kunnolla pohje läpi niin että pääsee tasapainottamaan sen vinoutta (vasen takanen hiipii liikaa vasemmalle) ja sitten kunnon tasainen ohjastuntuma. No, minä kyllä kiskoin ja potkin ja yritin, mutta tasaisuus ei vaan sujunut. Olen muutenkin huomannut, että se on se, mikä ensimmäisenä unohtuu kun kunto droppaa, on tosi vaikeaa ylläpitää tasaisuutta niillä hevosilla, jotka eivät alunalkaen sitä tee (hurraa suomipollet, jotka sentään tässä ovat usein hyviä. Ilmankos niistä tykkäänkin).
Olen yrittänyt tehdä taas vähän vatsoja ja punnerruksia. Josko tää ratsastuskin tästä taas lähtis paranemaan...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti