Tosi komee ilmalento

Pitkästä aikaa vihdoin taas hevosen selkään ja olihan kyllä tapahtumarikas keikka. Sanonpa vaan, että tällä kertaa oli kyllä meikäläisen onni, että maassa on niin mukavasti pehmeää lunta.

Tallille on tullut syksyn aikana kolmekin uutta hevosta, joita en vielä ollut päässyt kokeilemaan. Yksi niistä, isompi ruunikkoruuna on ollut meidän tunnilla kyllä useasti ja sitä olin vähän sillä silmällä katsellutkin. Aina olin miettinyt, että tuo se kyllä käyttäytyy vähän hassusti - minä kun en yhtään tykkää semmoisista epäluotettavan oloisista hevosista, jotka keksivät milloin missäkin kulmassa rapinaa ja säikkyvät puoli kenttää ennen kuin ratsastaja sitä huomaakaan. Toiset osaavat suhtautua siihen ihan lunkisti, minä jään puolittain pysyvään odotuksen tilaan, että mitä se kohta keksii.

En tiedä mikä järki siinä sitten tämän valossa oli, että kun listassa luki tuo ruuna ja yksi vanhoista suokkisuosikeistani, joista sain valita niin valitsin kuitenkin ruunan. Selkään pääsy meni helposti, mutta jo ensi käynnin askeleista tiesi, että tunnista tulisi rankka. Hevonen on tosi pitkärunkoinen ja askel on pitkä silloinkin kun se himmailee takamoottorinsa kanssa. Hevonen kuuluu myös selvästi luokkaan dieselit, eli vaatii aikaa lämmetäkseen.

Alkutunti tehtiin kolmikaarista kiemurauraa ja meikäläisen kunto meinasi loppua jo siihen. Hevoseen oli vaikea saada otetta kun se kiltisti käänsi kaulaa mihin pyydettiin, mutta rungostaan yritti tunkea vasenta lapaa eteen molemmissa suunnissa. Muutama kunnon ravipätkä saatiin, jossa ruuna sai kunnon letkeän askelluksen, mutta sellaista tasapainoista tuntumaa ei vain löytynyt. Oikean kierroksen laukka meni jotenkuten, siinä tuntui selvästi kyllä satulaan asti että hevonen jäi pitkäksi ja etupainoiseksi ja protestoi pienillä pukeilla pohjeapuja. Mulla oli kannukset, joten on mahdollista etten vain osannut käyttää niitä kunnolla. Enemmän luulen kuitenkin, että vatsalihakset on vaan syksyn duuniputkesta joutuneet niin huonoon kuntoon, ettei ollut tasapainoa pysyä selässä.

Oikean kierroksen laukka olikin kinkkisempi, hyvä kun sen sai nostettua ja kun se vihdoin nousi, opettaja halusi parempaa laukkaa. Meno tuntui kuitenkin jo siinä vaiheessa huteralta ja epätasapainoiselta. Yritin kiltisti ensin pohkeella ja sitten open kehoituksesta raippaa. Ja kas, siitä päästiin sellaiseen pukkiin, että lensi tasapaino ihan kunnolla. Sitten tuli toinen pukki ja päädyin kaulalle. Ja vielä kolmas pukki ja sitten lensin jo ihan suoraa päätä pää edellä lumipenkkaan. Siinä ei ollut mitään gasellimaista tai tyylikästä. No, heppa saatiin kiinni nopeasti ja meikäläinen rämpi pois penkasta lunta puistellen. Sen verran kova tälli oli, että polvet vähän vaappui kun yritin takaisin selkään, mutta kyllä sinne sitten vääntäytyi.

Ilmalennon jälkeen mulla oli itselläni aivo selvästi kadoksissa, mutta onnistui avotaivutus silti parin yrittämän jälkeen. Lopuksi mentiin vielä viereiselle pellolle ja ravattiin heppoja polveen asti ulottuvassa hangessa. Uskalsin minäkin pienen prosessointitauon jälkeen nostaa laukan ja täytyy sanoa, että ihan kivaltahan se isokin laukka tuntui kun heppa laukkasi itsekseen. Samoin loppuravissa tuntui siltä, että koko hevonen liikkui. Silti jäi vähän tuo tippuminen kaivelemaan tai oikeastaan se täydellinen epäyhteys jota ratsastuksessa ennen sitä oli. Joidenkin kanssa ei vain suju, mutten muista milloin olisi ihan tällaiseen pattitilanteeseen ajauduttu.

Niskaa alkoi särkeä heti kun adrenaliini vähän laski ja kotiin päästyä ei pää kunnolla kääntynyt. Kävin lääkärissäkin tänään, sain passituksen röntgeniin. Onneksi mikään ei sentään ollut pysyvästi rikki kaularangassa, ilmeisesti venähtänyt niska vaan. Mutta urheilutaukoa silti yli joulunpyhien. Höh.