Mä kertakaikkiaan rakastan joulunaikaa: kynttilöitä, lunta, hyvää ruokaa, perheen seuraa ja ennen kaikkea sitä, että voi ilman pienintäkään omantunnon pistosta istua sisällä lukemassa, lukemassa ja taas lukemassa. No, vähän olen katsonut myös veljelle antamiani videoita ja jopa kirjoittanut, yhden päivän. Aika laiskasti on suurteokseni kyllä edennyt (ihan toiseen lukuun...), mutta onneksi jouluna ei tarvitse kantaa syyllisyyttä siitäkään. Pahoittelen, että seuraava teksti on pomppivaa, oon onnistunut kääntämään sisäisen kelloni jo ihan ylösalaisin minkä huomaa - jos ei missään muussa - ajatusten johdonmukaisuuden asteittaisessa katoamisessa.
No, jokatapauksessa sain edellisestä työpaikastani läksiäislahjaksi varat ja kehoituksen onnellisuuden metsästykseen. Ostin silloin Martin Seligmanin kirjan Onnellisuus, mikä tuli mieleen nyt jouluna kun sain lahjaksi Daniel Gilbertin "Stumbling on happiness"-kirjan sekä pääsin hypeltämään Richard Wisemanin Minuutissa muutokseen. Joulu on myös ihanaa self-help genren juhlaa meilläpäin - ainakin tänä vuonna ;) Uusi vuosi tuppaa kyllä olemaan mulle sitä muutenkin, nyt vain aloitin viikon etukäteen.
Olen törmännyt muutosvastarintaan itsessäni aiemminkin, mutta jotenkin tänä aamuna tajusin ainakin osasyyn tuon tunteen heräämiseen.
Olin tässä parin viime viikon sisään ehtinyt jo suurteokseni lisäksi kehitellä juonta toiseen tulevaan bestselleriin, joka paljastaisi konsultointimaailman rumat kasvot ja nuoren naisen taisteluun itsensä kanssa sen maailman keskellä. Vahvasti omista kokemuksista ekstrapoloitua höttöä siis, mutta kanava itsensä tutkiskeluun ja suuren draaman kirjoittamiseen. Olin jo vähän etukäteen hekumoinut sillä, miten tuohon tekstiin olisin voinut upottaa melko lailla koko oman negatiivisten kokemusten kirjon.
Ja tähän taustahuomautuksena vielä, että syksyn kirjoituskurssilla aivan kirkkaasti paras tekstini oli puolessa tunnissa kasaan kyhätty henkilökuvaus, jolla oli jonkin verran totuuspohjaa takanaan. Mikä luonnollisesti sai aikaan sen johtopäätöksen, että kirjoittaja on usein parempi kuvaamaan niitä tilanteita, joista hänellä on oikeasti kokemusta kuin vain kuvittelemistaan tilanteista.
Jokatapauksessa ehdin siis mässäillä oikein urakalla sillä, miten nyt oikein luvan kanssa (ja Suuren Kirjallisuuden nimissä) saisi kaivaa itsestään kaiken synkän ja pistää sen paperille. Ja sitten perään luen näitä itsekehittämisen oppaita, jotka marssittavat esiin tutkimuksen toisensa perään, jossa selvitetään miten vääristynyt perspektiivi ihmisellä onkaan ja miten se, mihin elämässä keskittyy (niin menneisyydessään kuin tulevaisuudessaan) ohjaa kaikkea nykyhetkessä koettua. Lyhyesti: jos etsit negatiivista, löydät sitä kyllä. Ja päinvastoin.
Wisemanin kirjan ensimmäisessä luvussa tuli tehtävä, jossa pidetään lyhyttä päiväkirjaa viikon aikana, keskittyen joka päivä erilaisiin positiivisiin asioihin elämässään. Tarkoitus on opettaa (tai huijata) aivoja: emme kuitenkaan muista menneisyydestä kaikkea, joten jos tarkoituksella keskitymme huomioimaan nimenomaan positiivisia asioita jää se vallitsevaksi mieleen. Hieno ajatus, joka varmaan sisältää onnellisemman elämän siemeniä.
Vaan kun kirjailijana tässä kohtaa mulla pistää kaikki vastaan! Yhtäkkiä edessä heiluu ihan valtavan iso pelko siitä, että jos keskittyy pelkästään positiiviseen ja on "vain onnellinen", niin mistä sitä sitten ammentaa kaikki ne säröt, joista tarinat elävät? Olin aika pöyristynyt siinä vaiheessa kun tajusin, mistä tässä nyt oikeasti kiikastaa. Kaikki taiteilijathan ovat vähintään kärsiviä, surkeita ihmispoloja jotka sydämensä synkimmistä kulmista ammentavat henkeäsalpaavan syväluotaavaa pohdintaa ihmiselosta?
Pistin miettien. Meni oikeastaan koko päivä siinä, että mietin tätä juurta jaksaen. Tulin siihen lopputulokseen, että mulla on väärä kuva onnellisuudesta. Taidan kokea sen jotenkin tosi tylsänä ja staattisena tilana, niin käsittämätöntä kuin se onkin. Jonkinlaisena epätilana, jossa ei tapahdu mitään, ollaan vain muttei ihan eletä. Ei ihme, että syvällä sisimmässäni en ihan täysin riemusta kiljuen ole ollut kuitenkaan sitä tavoittelemassa.
Mutta miksi sitä pitää ottaa annettuna, että teksteissä ja tarinoissa täytyy nimenomaan tuoda esiin kaikkea sitä maailman rumaa puolta? Säröt ja ihmiskohtalot voi varmaan kertoa kauniistikin? Miksi siis juuri ne tarinat joita olen halunnut viedä eteenpäin tekstiksi asti ovat olleet jotenkin synkkiä ja ikäviä? Luin lentokentällä joululomalle pääsyä odotellessa Siilin Eleganssin. En tykännyt loppuratkaisusta (vähän liian helppo), mutta voi miten nautin kielen lempeydestä ja tarkkuudesta ja pienten ja suurempienkin asioiden kauneuden oivaltamisesta tekstin mukana.
Jatkan siis pohdintaa onnellisuudesta ja siitä, miksi kuitenkin kannattaa suunnata katse kohti kaunista ja hyvää. Yritän löytää itselleni sopivan tavan olla olematta maailmalle sokeana, vaikka katsantatapa kallistuisikin enemmän positiiviseen päin.
Vuokatissa on tänään lähemmäs -30 astetta. Pakkanen tuoksuu muuten ihanalta.
3 kommenttia:
Hyviä pohdintoja. Ehkä taiteilijoiden keskittyminen negatiivisiin asioihin johtuu siitäkin, että hyvää ja kaunista on tosi vaikea kirjoittaa ilman että lopputulos on korni, pateettinen, naurettava ja huono?
Minä jaan onnellisuuden ainakin kahteen kastiin. Perusonnellisuuteen, joka on sitä staattista, ja jonka päällä voi olla epäonnea ja ikäviäkin juttuja, mutta joka on siis ikäänkuin pohjavire. Ja sitten aktiivionnellisuuteen, joka on sitä, kun jonain päivänä on vaan niin törkeän onnellinen, että kyyneleet tulee silmiin. Aktiivionnellisuus on hyökyaalto, joka ei kestä kauaa, mutta potkii eteenpäin tekoihin ja toimintaan, ja saattaa siis iskeäkin keskellä tekoja ja toimintaa.
Joululomailusi kuulostaa ihanalta :).
Oot oikeassa, että kauneuden kuvaaminen menee helposti pateettisen puolelle. Kirjoituskurssilla huomasin, että sama koskee tosin oikeasti pelottavaa kauhua, tosi vaikeaa. Jäin miettimään välipäivinä tosi paljon sitä, että haluanko mennä siitä mikä on helppoa ja kivaa? En tiedä vielä, ne samat synkät tarinat ovat edelleen tuloillaan esiin, mutta kirjoitusintoa kyllä laimensi huomattavasti se, etten tiedä onko niiden kirjoittaminen vain oman ja yleisinhimillisen riman alittamista? Ehkä siellä pohjalla on joku kauniskin tarina, katsotaan.
Jaan ehdottomasti sun ajatuksen noista onnellisuuden tyypeistä. Mulla on lisäksi joskus havaittavissa semmoista outoa syväonnea, jota voi kuulla esimerkiksi joululomalla kun kukkuu yömyöhään, kuulee kun kello tikittää seinällä ja tajuaa että koko rakas perhe on lähellä. Semmoista onnellisuutta, joka on kantaa, muttei ole oikeastaan tunne.
Aktiivionnellisuus on ihanaa, mutta vähän koukuttavaa. Se sokaisee joskus luulemaan, että siinä on kaikki. Varmaan siksi juuri tuota perusonnellisuutta pitäisi elämästään etsiä enemmänkin ja juuri sen etsimisessä mulla iskee esiin se muutosvastarinta :)
Ja ihanaa loma on ollutkin, ehtii ajatella (ehkä liikaakin...)!
Ja kirotusvihre edellisessä: syväonni siis jotenkin kantaa - muttei ole tunne.
En tiedä miksi ihmeessä sinne tuo 'on' pääsi väliin lipsahtamaan. Loma-aivon rippeitä.
Lähetä kommentti