Pink Lady

Löysin viime syksynä uuden fanituksen. Mä olen kääntynyt nyt edellisen fanituksen eli mandariinien ja klementiinien tieltä melkein kokonaan omeniin (no, aamupuuron kanssa pitää saada banaania ja sitä tungen myös smoothieihin jos niitä teen). Enkä ihan mihin tahansa ompunturjakkeisiin vaan näihin ihaniin, kertakaikkisen parhaisiin, juuri oikealla lailla rouskuviin, sopivan makeankirpakoihin Pink Ladyihin. Tulevat Italiasta ja niitä saa lähikaupasta vain satunnaisesti. Mutta kun saa, ostan kerralla reilun kilon :) En tiedä mikä näissä on, mutta tykkään vaan ihan sikana!

Kevään eka suunnistus

Kyllä saa olla iloinen, että on ystäviä - kun vajoaa alas motivaatiokuoppaan, joku on raapimassa ylös. Toitotin tänään Facebookissa miten ei huvita mikään ja heti Suvi pyysi mukaan suunnistamaan hänen ja erään toisen kaverini kanssa. Ihan niitä Venloja ja siitä aiheutunutta ahistusta ajatellen totesin, että on ehken hyvä vähän treenata vaikka vielä olisikin vähän märkä maasto, joten lähdin mukaan.

Koska mukana oli yksi motivaatio-ongelmainen, yksi flunssatoipilas ja yksi mamma 7 kg lisäpainon kanssa valittiin radaksi erittäin helppo D, tällä kertaa 1,6 km. Vaikka matkalla ei ollut kuin 5 rastia oli silti mukava piipahtaa metsän puolella vähän muistuttelemassa itselle miltä näyttää kartta ja miltä maasto. Törmäsin uusiin karttamerkkeihinkin, joten hyödykäs reissu. Ja nyt on sitten suunnistuskausi avattu, toivottavasti jatkuu aurinkoisena ja rastien löytymisen helppoutena :)

Eikun vaan kiitos seurasta, kaverit!

Joskus ei suju, mutta pitää uskaltaa kokeilla

Viikonlopun ratsastukset oli taas kerran tosi vaikeat - enemmän taas kerran henkisesti kuin fyysisesti. Menin sekä perjantaina että sunnuntain rästillä samalla suomenhevosruunalla, jolla olen nyt körötellyt aika monesti, oppimatta kuitenkaan hevosesta juurikaan mitään. Tykkään siitä kyllä, mutta epätoivo meinaa aina välillä iskeä ja melkein jo lähetän opettajalle viestiä, että ei enää tätä, en mä vaan tajua. En ole vielä kuitenkaan lähettänyt.

Ehdin kerrankin hyvissä ajoin perjantain tunnille ja ehdin seurata kun ruuna meni uskomattoman kivasti edellisellä tunnilla. Sen selässä istunut tyttö sai sen kerrankin kulkemaan tosi kivasti ja pehmeästi avuilla, ilman häsläystä. Ratsiope kehui vuolain sanoin ratsukkoa ja ilmoitti iloisesti mun kiivetessä selkään, että nyt se on sitten hyvin verkattu mulle. Joopajoo, ratsin stressitasot pongahti viimeistään siinä vaiheessa kattoon ja olin jo etukäteen varma siitä, että nyt ei tuu meillä sujumaan (-> positiivisuushaaste meni taas uusiksi....) Eikä kyllä sujunutkaan. Katsoin jo tunnilla, että tyttö käytti aika vahvoja ohjasotteita ja haksahdin taas kerran siihen samaan lankaan, johon aina ennenkin: vedän kädellä. Ja hevonen ottaa vaan painetta siitä, kun sählää muutenkin ja sittenhän se meni ihan plörinäksi muutenkin. Tunnin aiheena oli siirtymisten parantaminen askellajin sisällä, enkä varmaan tehnyt tietoisesti yhden yhtä kunnon siirtymistä. Kädet oli kipeänä jo heti kättelyssä ja sähellettiin vain. Näin, että opekin oli pettynyt ja se tuntui tietysti kahta pahemmalta. On yksi asia, jos ei saa hevosta kylmiltään verkattua, mutta jos se on jo valmiiksi pehmitetty ja avuilla, on ihan eri juttu sössiä tunti niin, että kaikki edellisen tunnin tulokset valuu viemäristä. Olo oli siis aika lailla huikea sen tunnin jälkeen.

Ja vielä huikeampi sunnuntaina, kun katsoin hevoslistaa ja totesin, että samalla ruunalla taas. Jes. Eka 20 minuuttia oli silkkaa paniikkia sekä ratsastajan ja hevosen osalta, sählinki vaan kasvoi. Kunnes ajattelin, että ei hemmetti - kokeillaan nyt jotain ihan muuta. Ja heitin ohjat pois, ihan kunnon länkkärityyliin. Hevonen oli aluksi aika pöllämystyneen oloinen, mutta sitkeästi yritin ratsastaa sitä pelkillä pohkeilla ja istunnalla, käytin ohjia vain siihen että sain sitä asetettua vähän. Ja kun niin oli pari minuuttia tehnyt, se alkoi toimia aika loistavasti hevosen rauhoittamiseen kuin ratsastettavuuteen. Tunnin aiheena oli hevosen suoruus ja oikein huomasi, miten kun sähellys lakkasi, sen suoruus alkoi parantua ja se alkoi antaa vähän paremmin ottaa ohjaakin takaisin. Normaalisti se on ihan vino suustaankin, puree kiinni oikealta ja on todella ihan ihan tyhjä vasemmalta. Nyt tuokin alkoi tasaantua, mutten sitten osannut siitä ratsastaa eteenpäin, kun en halunnut menettää rentoutta, joka tuolla ohjan poisheittämisellä olin saavuttanut.

Aina pitäisi vaan muistaa se, että hevosta ratsastetaan takaa eteen. Ja että kuumalla häslällä sitä vasta pitäisikin muistaa käyttää pohkeita. Harmittaa vieläkin se perjantai, mutta kyllä se tästä. Pitäähän ne oppirahat aina joskus maksaa.

Yep, text is coming ... but why is it in English???

Sain vihdoin istutettua itseni läppärin äärelle kyllin pitkäksi aikaa, että ehdin hahmotella ja aloitella kirjoittamaan uutta tarinaa. Jostain syystä scifiä ja jostain syystä englanniksi. Miksi ihmeessä, en kyllä keksi. Voi olla, että olen lukenut genren kirjat pääosin englanniksi, mutta olen ennen tuottanut ihan toimivaa suomenkielistä tekstiä silläkin saralla. Nyt pohdin lainakoiran kanssa lenkillä kävellessä juonenkäänteitä ja jotenkin se vaan nyt halusi tulla ulos englanniksi. Yritin käännellä niitä lauseita suomeksi, mutta tajusin että tää menee kokonaan siihen että mietin ensin yhden ajatuksen englanniksi ja alan sitten väkisin vääntämään sitä suomeksi, vaikka englanti olisi pulpahdellut vapaammin.

No, tekstiä syntyi kahdessa päivässä vain se 1700 sanaa, joka keskimäärin olisi ollut NaNoWriMon vaade. Mutta syntyi kuitenkin ja tästä voin sitten parantaa. Edelleen jään kuitenkin pohtimaan tuota kielivalintaa. Miksi englanti??

Terveisin nimimerkki "Huolissaan äidinkielestään"

Hyvät vinkit

Jäin keskiviikkona ratsastustuntini jälkeen juttelemaan ratsastusopeni kanssa, mulla on tapana jäädä suustani kiinni siellä kun meillä on illan vika tunti :) Ope on tehnyt vuosikausia fysioterapeutin töitä ja antanut ratsastustunneilla loistoneuvoja milloin mihinkin lonkan jähitykseen jne. Nyt kysyin vatsalihaksista - olen seurannut pikkuveljen innostamana netissä vellovaa keskustelua siitä kannattaako "tavallisia vatsalihaksia" (=ab crunches) tehdä lainkaan kun 95% kansasta tekee ne aivan päin seiniä vai pitäisikö tehdä staattisia lankkuja (vatsa-, kylki- ja selkälankkuja). Ope myönsi, että lankut ovat hyviä ja että hän aikoinaan oli tyrmistynyt siitä, kun ihmiset jotka olivat käyneet vuosikausia hänen vetämissä jumpissa tehden satapäin niitä vatsalihaksia saivat silti oikeissa vatsalihastesteissä luokattoman huonoja tuloksia -> koko liike oli tehty lonkankoukistajilla.

Ope kuitenkin näytti hyvän (musta vähän pilatesmaisen) tavan tehdä nimenomaan ratsastajalle sopivia vatsoja: maahan selälleen, jalat vähän koukkuun ja sitten noustaan puoli-istuvaan asentoon ylävatsoilla (napa kiinni selkärankaan ja selkä ojennettuna) pitäen käsillä tukevasti päästä kiinni ohimojen kohdalta (eli tuetaan päätä ylempää kuin ainakin minä olen tottunut), niska suorana ja rentona. Sitten aletaan taputtelemaan varpailla maata niin, että toinen jalka on aina ilmassa ja toisen varpaat koskettavat maata. Aika evil liike, tätä kun tekee hetken niin kyllä tuntuu. Lisäksi ope suositteli semmoisia lantiorullauksia, jossa lantiota ei nosteta kuin 10 cm irti maasta, mutta keskitytään siihen, ettei ristiselkä hievahda maasta missään kohtaa ja alavatsa liikkuu yhtenä pakettina napa vedettynä kohti selkärankaa. Tulkitsin itse tästä, että syvät alavatsan lihakset olisivat näissä eniten kohteena.

Sitten ope katseli vähän paremmin mun asentoja ja totesi, että mulla on oikea hartia selvästi alempana ja taaksepäin kiertyneenä kuin vasen. Lonkkakin on ilmeisesti epätasapainossa, koskapa tein sellaisen polvennostotestin, jossa katsottiin lähteekö asento vaappumaan kumpaan suuntaan enemmän - olin todella yllättynyt, että oikea puoli (=vasen jalka ilmassa) oli vaikeampi. Kuulemma keskimmäinen pakaralihas on molemmilla puolilla vähän heikko, enemmän vielä oikealla. Hyvin todennäköistä on, että juoksun ja ratsastuksen lonkkaongelmat johtuvat siitä, että vasen lonkka jää liian taakse -> vasen lonkan koukistaja ei saa tarpeeksi lepoa vaan on jatkuvasti vähän jännittyneenä. Se tukisi sitä kokemusta, että esim. juoksussa on helpompaa mennä vähän alamäkeen, jolloin jalkaa saa helpommin työnnettyä kunnolla taakse ja lonkkakin alkaa rentoutua.

Notkoselkähän mulla on aina ollut (sukuvika, kiitos geenit ;) ja sen vuoksi syvät vatsat ovat kaikessa ensisijaisen tärkeät. Testattiin lonkan vinous ja lattialla näytti siltä, että saan notkosta huolimatta selän suoraksi ja molemmat lantioluut aika tasaisesti, kunhan vaan käytän samalla syviä vatsalihaksia. Sain ohjeeksi tehdä myös selkälihaksia selkärangan tueksi - ne pitää kuitenkin tehdä niin, että lantio on siinäkin käännetty "napa kohti selkärankaa"-muotoon ja lantioluut ovat tasaisesti molemmilla puolilla. Katse saisi olla jopa enemmän vinosti eteen-alas, olen aina luullut, että vaan tuijotetaan lattiaa (sama koskee muuten niitä lankkujakin, kuulemma hartia-selkälinja voi mennä pieleen siinä jos katse on liian alas).

Aika paljon sulattelemista tuli, mutta hyvällä tavalla. Nyt lähden ratsastamaan ja viikonlopuksi koiravahdiksi kaverille, jee! Tulossa siis liikunnallinen viikonloppu kivassa koiraseurassa! Olo on vähän flunssamainen, viluttaa koko ajan, mutta eiköhän se lähde kun ottaa rauhassa ja pitää itsensä lämpimänä.

Lenkillä iskän kanssa

Tulin Tampereelle pääsiäisen viettoon ja samalla kun Äiti ja Pikkuveli menivät pelaamaan sulkapalloa, päätettiin lähteä Isän kanssa lenkille. Polvet ovat parantuneet hienosti, toisessa on edelleen viheliäisen näköinen vuotava haava mutta ne luut tuntuivat jo selkeästi paremmilta ja polvet menivät jo kunnolla koukkuun.

Sää oli harvinaisen harmaa, sumuinen ja sateinen yhtäaikaa ja pohja oli kivasti sulanut mutta hitsin märkä. Aika pahalta suoraan sanoen tuntui, vaikka viime viikon sunnuntaina kulkikin niin kivasti. Lenkki oli 6 km lenkki, melko tasaista maastoa ja silti siinä oli rämpimistä noin 40 minuutiksi ja vatsa lotisi kivasti koko matkan. Kotona oli kuitenkin ihan sankarimainen olo kun oli saanut itsensä liikkeelle - olenkin tässä pari päivää vaan syönyt karkkia ja roskaruokaa (juuri niin kuin uudenvuodenlupauksissani lupasin :). Palaan ruotuun heti pääsiäisen jälkeen.

Kokeilin lenkillä paria eri juoksutekniikkaa, sain ratsastuksenopettajaltani (fysioterapeutti) neuvoja siihen ja tuntui aika kivalta. Askelmittaa tuli helposti lisää ilman että tahti nopeutui ja muutenkin juoksu tuntui kulkevan jotenkin sutjakkaammin. Varoin vain polvia enkä uskaltanut vaihtaa tekniikkaa kokonaan. Hyvältä silti tuntui polvien suhteen, vaikka muu kroppa olikin vähän eri mieltä. Huomenaamuna kokeillaan uudestaan!

Äksidentti

Olisin oikeastaan halunnut kirjoittaa hyvin menneestä ratsitunnista ja open hyvistä neuvoista, mutta eilen illalla tän kaiken jälkeen menin juoksemaan autolle ja liukastumaan oikein kunnolla, kerron ratsastuksista sitten myöhemmin.

Olin jo hevosen selästä katsonut, että kohta oli paha - hyvin sulaneen tien jälkeen parkkipaikka oli ihan jäinen ja katala vielä niin, että siinä oli jotain mutaa ja vettä sen kovan jään päällä, mikä teki yhdistelmästä extraliukkaan. Hevonen, jolla menin oli tosi varovainen siinä kohdin ja vielä eräs ratsastuskaveri onnistui pyllähtämään tallinpihassa juuri ennen lähtöäni. Joten en ymmärrä, mikä ihme sai mut juoksemaan autolle?? No, näin tein ja just sopivasti kaarteessa liukkaus koitui kohtaloksi ja mäsähdin suoraan molemmille polville, toiselle kyynärpäälle ja kämmenelle siihen auton eteen. En ole ihan varma kuinka lähellä maata pääkin kävi, mutta mutaa ei ainakaan löytynyt hiuksista (toisin kuin ihan kaikkialta muualta), joten tuskin sai osumaa se. Ei tuntunut aluksi hirmupahalta, pääsin jotenkuten ylös ja lähdin fiksuna suoraan ajamaan kotiin. Matkalla alkoi jomottaa varsinkin oikeaa polvea niin hemmetisti, että positiivisuushaaste meni taas uusiksi. Ah, sitä itsesäälin määrää...

Epäilen, että mikään ei oo mennyt kunnolla rikki (vaikka herkuttelin tietty silläkin ajatuksella siinä ajaessani itku silmässä kotiin, ja sitä etten enää ikinä ikinä pysty juoksemaan tai liikkumaan tai mitään), mutta kun tulee suoraan luuhun isku koko painolla, on kipukin aika mojova. Tää tais olla vielä eka kerta kun muhun aikuisiällä oikein kunnolla sattuu, joten sikälikin oli vähän totuttelemista. Näytän pääsiäisenä kotilääkärille ja katsotaan miten tästä etenee. Nyt ei suju oikein kävely kuin köpöttäen, joten juoksu taisi joutua tauolle ainakin yli pääsiäisen. Mietin vielä huomista ratsastusta, pitäisikö peruuttaa. Kai sitä voisi mennä ilman jalustimia?