Sekalaisia mietteitä viikon varrelta

Maanantaina pääsin menemään ihan uudella (suokki)tuttavuudella - ilman satulaa tietty :) En tiedä oonko mä talven pimeinä tunteina vaan kajahtanut lopullisesti, mutta näemmä mun ilman satulaa -kausi ei lopu ellei joku pysäytä mua. En tiedä miksi sen satulan kanssa homma tuntuu nyt niin täydellisen tylsältä ja nähdyltä nillittämiseltä ja ilman satulaa taas on se vapauden ja rentouden symboli. Se mikä on varmaa, on se että mulla on hauskempaa ratsastustunneilla kuin piiitkään aikaan, jotenkin osaan vain itse relata paremmin ja lopettaa sen jatkuvan itsekritiikin joka päässä normaalisti pyörii. Oon miettinyt ihan vakavasti, että näinköhän mun pitää jatkossa siirtyä johkin issikkatallille, missä vaan päivät pitkät painan maastossa ilman satulaa, kun ei tätiratsastajan nuppi sen toissajouluisen ilmalennon jälkeen enää niille massiivisille, isoliikkeisille puoliverisille anna myöden... Tai ehkä aika siinäkin on armollinen. Nyt tätä ja katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Tunnin aiheena oli asetus ja taivutus ja oli kyllä mahtavaa kun oli kerrankin alla sellainen peli josta tunsi molemmat ihan selkälihaksista asti ja joka silminnähden rentoutui kun alkoi saamaan asetuksen kunnolla läpi (vaati ulkoapujen selkeää käyttöä, mikä oli hyvää koska nämähän multa aina tuppaa unohtumaan). Ja sitten taivutuksen osalta löytyi vielä uutta vaihdetta silmään, tuntui että kerrankin todella hallitsi sen pollen ulottuvuuksia. Vielä siitä ilman satulaa aspektista sen verran, että ehkä joskus viisautta olisi kokeilla hevosta ensin satulalla - nyt yllätyksenä tuli se, että jollain suokilla onkin vähän korkeampi ravi ja isommat liikkeet kuin toisilla... Lisäksi ruuna on aika nuori, joten oma tasapaino ei ollut vielä ihan kehittynyt, joten se "tasaisen junan eteenpäinpuksutus"-fiilis mikä esim. sillä tutulla ja turvallisella suokkitammalla (jolla siis eniten painelen ilman satulaa) tulee, oli aika kaukana tästä. Plussaa taas oli se, että ruuna oli niin jalomielinen (=nuori) tapaus, että se viimeiseen asti yritti tasapainottaa itsensä ratsastajan painon alle, mikä käytännössä tarkoittaa sitä että se pelasti mut useampaan otteeseen valumasta milloin millekin puolelle hevosen selän yli.

Ratsastustunnin hyvissä viboissa lähdin seuraavana aamuna juoksulenkille kun oli vähän lauhempaa vihdoin. Adan kanssa mennään siis vain sellaista "juostaan kilsa - kävellään kilsa" -meininkiä, mutta se on vaan hyvä että molempien paikat tottuu ennen kuin aletaan kunnolla urakoida. Meidän firma järkkää sellaisen maratonkoulun, joka alkaa maaliskuussa, ja siihen päätin mielenhäiriössäni osallistua. Ehkä luvassa vähän enemmän juoksujuttujakin taas, vaikka mulla tavoite ei ehdottomasti ole marassa, korkeintaan puolikkaassa. Silti, olisi kiva päästä kuntoon taas. Ikävää todeta, että tämän duunin myötä kaikki muinoin kehittämäni terveet elämäntavat ovat jääneet varsinkin syömisen osalta ja kaikki ne 12 kiloa, jotka joskus lähti, ovat tulleet takaisin. Eikä olisi kyllä toivoakaan enää juosta kymppiä siihen 50 minsan tuntumaankaan. Siitä on kuitenkin suunta taas vain ylöspäin (tai vaa'an lukujen osalta siis alaspäin, toivottavasti).

Koirasta vielä - se on nyt saanut kaikki 1-vuotisrokotuksetkin (helkutti, että rahastavat nykyisin sillä että ne pitää eri käynneillä ottaa rabies ja muut), mutta onpa vihdoin hoidettu kaikki. Muuten saa kehuja koko ajan, mutta nyt viimeisimmällä käynnillä vihjattiin että yhden kilon voisi (maltillisesti parin kuukauden aikajanalla) tiputtaa. No, on se omaankin silmään näyttänyt vähän pönäköityneen niiden juoksujen jälkeen. Mutta plussaa siis se, että on kestänyt talven pakkaset hienosti eikä sitä talviloimea ole tarvittu kuin niille vähän pidemmille lenkeille, kun mun keuhkot ei ole antaneet myöden liikkua kovin kovaa. Mikä on hyvä, koska Ada kyllä selvästi osoittaa mieltään tyhmää takkia vastaan aina kun joutuu sitä kantamaan ja ravistelee itseään about joka viides minuutti. Mutta aloitamme siis kuntokuuria myös koiran vuoksi, katsotaan josko tuo kilo lähtisi ihan vaan sillä.

Agilityssä Ada on yllättänyt ohjaajan positiivisesti tällä viikolla taas - se tykkää siitä puomista, miltä putosi pentuna (ja jonka vuoksi itse olen sitä estettä vähän jännittänyt) nyt ihan hulluna ja pitää olla tarkkana ohjaamisen kanssa, ettei se reppana luule että taas mennään puomia - sitä kun olisi kiva ravata edessuntaas. Ihanaa nähdä kun toisen itseluottamus kasvaa! Muutenkin Ada on nyt selvästi hokannut sen, että siellä tehdään rataa ja että yhden esteen jälkeen tehdään jotain seuraavaa heti perään. Siitä on myös kehkeytynyt aika... krhm... luova siinä suhteessa, ettei tosiaan välitä aina kuunnella mua siinä, että mikä este tulee seuraavaksi, kun itsekin voi valita jonkun kivan ja eteen tulevan. Ollaan nyt pari viime kertaa jouduttu jättämään radat kesken, kun toisella mopo keulii ja se lähtee tekemään omaa rataa. Pitää opetella itse ohjaamaan paremmin tai sitten tehdään vähän aikaa sitä, että joka esteen jälkeen kutsun sen sivulle, pitää nyt vähän miettiä miten kannattaa edetä. Kontakti olis kuitenkin aika kiva aloitus :) Mutta superhienosti se on kuitenkin edennyt tuossakin lajissa, kun menee jo ne renkaat, puomit ja muut ihan sujuvasti. Keppejä ei vielä ymmärretä, mutta kun en itsekään vielä muista kummalta puolelta ne piti aloittaa niin onko ihme...

Ensi viikolla on kouluttajan järjestämä tasokoe, jonka perusteella saadaan sitten yksilöllinen harjoitussuunnitelma. Tosi kivaa saada sellainen, on ollut itsellä vähän laiskanpulskeaa tämä treenaaminen ja huomaa, että kyllä se koirassakin näkyy kun treenaa liikkeitä ilman sen suurempia tavotteita ja hutiloiden. Kontaktista tiedän, että tulee noottia, mutta ihan oma vika :) Ehkä me otetaan Adan kanssa sellainen kontaktileiri kun päästään taas mökille vapaana painelemaan - siellä tuntuu, että kun vapaana treenaa, niin kontaktiinkin tulee ihan eri meininki kun käytännössä mikään ei toimi ilman sitä. Se on täällä kaupungissa niin helppo unohtaa. Mutta kevättä kohti ja kaikesta huolimatta hyvillä mielin. Ei meistä täydellisiä tule ja molemmat tarvitaan aikaa, mutta niin kauan kuin treenaaminen on kuitenkin molemmille kivaa niin sehän on tärkeintä.

Veden pehmeässä sylissä

Kaveri keksi, että mennään improvisoidusti Yrjönkadun uimahalliin töiden jälkeen. Se oli näppärä ehdotus siksi, koska Jii oli sopivasti päässyt koululta niin että Adalle oli lenkittäjä ja siksikin koska Yrjönkadulla ei tarvitse uimapukua ja yläkerrassa saa pyyhkeet ja kylpytakit kaupan päälle. Laiskan yllytyshullun paikka siis :)  Ja ihan mielettömän hienon näköinen paikkahan se oli, vaikka tietysti minä tihrustin sitä pääosin ilman silmälaseja tai piilareita. Ja täytyy kyllä sanoa, että vaikka siitä uinnin tekniikkakurssista on jo melkein vuosi, niin onpa kiva kun osaa kunnolla uida. Tajusin ehkä ensimmäistä kertaa, että hyvänen aika, tää uintihan kulkee! Ei ollut yhtään sellaista räpiköimisen meininkiä kuin joskus, sitä että voimat kuluu, hengästyttää eikä mihinkään liiku vaikka kuinka yrittää. Nyt kun kroppa lämpeni alkoi tuntua ihanan virtaviivaiselta varsinkin liukuvaiheessa. Rintauintia mä vaan vedin, kroolaaminen ei huvittanut eikä siellä oikein olisi mahtunutkaan, ja aluksi sekin tuntui vaikealta ilman uimalaseja. Mutta se oli aivan mieletön kokemus, kertakaikkiaan.Pitkästä aikaa mulla oli sellainen olo mun kropassakin, että vitsit jee tässä on hyvä olla ja kulkee! 1,5 km meni aikalaisessa euforiassa. Täytynee koittaa löytää uinnillekin vähän lisää tilaa aikataulusta, kun se näin sytyttelee vaikken koskaan olisi voinut uskoa. Jotkut asiat vaan tulee puun takaa, mutta tulkoon :)

Hitsit moon vino!

Maanantaina ratsitunnilla oli niin kylmä, että menin taas ilman satulaa, että edes peffa pysyis lämpimänä. Oltiin onneksi maneesissa, sen verran oli opekin mukavuudenhaluinen. Maanantaina ei tosin ollut ihan niin karseen kylmä kuin nyt, mutta keli oli tosi kosteankylmä ja inhaa olisi varmaan hevostenkin mielestä ollut olla ulkona. No  jokatapauksessa tunnilla tehtiin etuosakäännösmäisiä harjoituksia kulmissa ja sitten takaosa ulos -väistöä ympyrällä. Suomipolle oli kova peli näihin, paitsi toiseen suuntaan. Mietin, mikä on kun on toinen suunta ihan kauhean vaikeaa. Sitten menin peilin ohi ja katsoin: vasen jalka oli valehtelematta ainakin viistoista senttiä alempana kuin oikea!! Siis oikeasti! Ja hauskinta on se, että olen aina väittänyt, että vasen on just se lonkka, jonka lonkankoukistaja on jäykempi ja ihan oikeasti luullut, että vasen jalka jää siksi eteen ja ylös. No, joko olen oppinut hitsin hyvin kompensoimaan sitä tai sitten olen vino juuri toisinpäin kuin luulin.

Nyt olen ihan vainoharhaisesti tarkastellut töissä omaa asentoa ja tottahan se on: heti kun ajatus karkaa mä hakeudun mitä ihmeellisimmille mutkille. Olen ennenkin tiennyt, että ryhti on huono ja että jalkojen ristiminen ei ollenkaan auta asiaa, mutta siis silloinkin kun luulen istuvani "ihan normaalisti" istun selkä vasemmalle kaarella, paino vasemmalla istuinluulla. Apua, nyt en enää tiedä miten olla suorassa! Mutta outoa, että kehonhallinta ja -tuntemus on ollut ihan päin seiniä. Vaikka esim. ratsastuksessa tuollaista varmaan on vaikea itse huomata jalustimien kanssa, kun se ei korostu edestä katsottuna ihan niin pahasti.

Varmaan tässä sit pitäis joskus kohta aloittaa venyttely ja selän jumppaaminenkin niin en jää Quasimodoksi loppuiäkseni...

Ulkona tunnilla

Ohhoi, jotkut päivät ei vaan oo ihan meikäläisen bravuuripäiviä. Oltiin tänään ratsastamassa vihdoin ja viimein ulkokentällä, kun oli ekaa kertaa se tilanne talvella että a) oli lunta ja b) ei ollut jäätä. Upea kenttä ja hyvä ilmaa, teki hyvää mielelle ja ratsastuksellekin, kun sai posottaa kunnolla pitkää suoraa ennen kuin piti kääntää, toisin kuin maneesissa. Mulla oli alla kuumiva trakehner tamma, jota yleensä osaan kyllä ratsastaa. Tänään se oli vaan ekaa kertaa ulkokentällä ja niin himskatin vahva ja kuuro pohkeille tai ohjille tai ylipäätään mun ratsastukselle, että todella oli äitiä ikävä.

Mentiin vielä ulkoilun kunniaksi lisäyksiä askeleessa, mikä siis meillä tarkoitti sitä, että vielä jotenkuten kuulolla kulmissa pysyvää pollea kannustettiin lisäämään pituutta askeleeseen (minkä polle tulkitsi tarkoittavan lisäämään askeleita/vauhtia). Harmittaa se, että sain vasta viimeiset 4 minuuttia tunnista selän rennoksi ja askeleen letkeäksi, muu tunti vedettiinkin sitten niin yliviritetyllä tiikerillä. Kiva tamma se on, oikeasti, ei vaan ollut meikäläisen parasta ratsastusta. Tiedän, että siltä pitää saada kunnolla pohje läpi niin että pääsee tasapainottamaan sen vinoutta (vasen takanen hiipii liikaa vasemmalle) ja sitten kunnon tasainen ohjastuntuma. No, minä kyllä kiskoin ja potkin ja yritin, mutta tasaisuus ei vaan sujunut. Olen muutenkin huomannut, että se on se, mikä ensimmäisenä unohtuu kun kunto droppaa, on tosi vaikeaa ylläpitää tasaisuutta niillä hevosilla, jotka eivät alunalkaen sitä tee (hurraa suomipollet, jotka sentään tässä ovat usein hyviä. Ilmankos niistä tykkäänkin).

Olen yrittänyt tehdä taas vähän vatsoja ja punnerruksia. Josko tää ratsastuskin tästä taas lähtis paranemaan...

Talvi-iloa!

Lumi on edelleen kova juttu meidän perheessä :) Käväistiin viime viikonloppuna kaverilla, missä Ada sai painaa kunnon hangessa hyvässä seurassa. Lunta oli puoleen sääreen parhaimmillaan, melko väsynyt koira tuli kotiin...

Meidän kiltti, pieni koira on kasvanut vampyyriksi ;)

Ja vauhtia riitti molemmilla...

...mikä saattoi olla hiukkasen petollista siinä kohtaa kun tulikin syvempi lumi. Kyllä, Ada on tuolla jossain keskellä lumen pöllähdystä...

Eikä se oikeasti jäänyt kolmijalkaiseksi, kunhan kuvassa vaan :)

No, juoksemisen lisäksi ollaan taas käyty treenaamassa - tällä kertaa vuorossa taidonnäyte DoBo-pallon päällä. Kyllä se kaikenlaista osaa, kun vaan haluaa. Aluksi oli vähän arka pomppaamaan tuonne päälle asti, mutta viimeksi ei olisi tullut ollenkaan sieltä pois, olin ilmeisesti palkannut edellisellä kerralla kyllin hyvin :)

 Ja vikassa kuvassa kerrankin koko meidän perhe. On vähän tärähtänyt, mutta onneksi mekin ollaan...

Ada Aadolf Aadisdis

Ada täytti 1 vuoden jo reilusti joulukuun puolella. Mun oli tarkoitus tehdä sille syntymäpäiväksi oma hieno valokuvapostaus, missä olisi kuvia koko sen ensimmäiseltä vuodelta, mutta ensin tajusin että kaikki kuvat ovat Jiin koneella Treella ja kännykässä ja sitten käytössäoleva aika hupeni joulua edeltävään duunin loppukiriin ja sitten oltiinkin jo lomalla - taas ilman kuvia. Kyllä mä sen vielä joskus teen, kun kuvat ja minä päästään vihdoin kaapelinmitan päähän toisistamme :)

Koira on kuitenkin siis kasvanut ja käsittämätöntä, että se on jo ollut meilläkin pian sen vuoden! Ihanaa aikaa, ja aika opettavaista (varmaan puolin ja toisin..). Olen huomannut, etten edelleenkään ole se määrätietoinen ja johdonmukainen kouluttaja, joka toivoisin olevani, mutta että useinmiten korvaan sen sillä että pidän tärkeänä sitä että koira tekee juttuja joista se tykkää. Tämän koulutusfilosofian vuoksi voimme olla vain onnellisia siitä, että meille viime helmikuussa muutti yksi maailmankaikkeuden helpoimmista koirista... Ada nakerteli silloin pentuna sen Tuire Kaimion pentukirjan kulman ja joskus tylsyyden hetkenään se oli järsinyt jonkin löytämänsä kuulakärkikynän rikki olkkarin matolle, niin että nyt siinä on lystikäs musteläikkä. Muuten kaikki kengät ja kamat saavat olla aivan rauhassa lattialla päivät pitkät ilman, että niiden puolesta täytyy pelätä. Koiruus on kiltisti kotona, ei hauku porraskäytävän ääniä, ei tee tyhmyyksiä ja on ylipäätään niin huoleton kerrostalokaveri kuin vain voi toivoa. Sisällepissiminen loppui kuin napista kääntämällä kun se emätintulehdus saatiin hoidettua ja sen jälkeen se on tehnyt kaiken kiltisti ulos. Juoksujen aikana se selvästi merkkaili kun pissejä tuli yhden lenkin aikana neljät viidet, mutta palasi kiiman loputtua vanhaan kerta lenkissä-meininkiin. Joskus innokkaimpaan treeniaikaan piti vähän miettiä mitä namia käytti koulutukseen kun vatsa alkoi oireilla, mutta sekin meni ohi syksyllä ja nyt koira on syömistenkin osalta aika monipuolinen tallaaja - siis jos suostuu syömään. Entisenä labradorin omistajana tuntuu edelleen oudolta, että joku nuuhkaisee ruokaa tai namia ja päättää, että tätä mä kyllä en siis syö. Onneksi perusnappula menee edelleen ja vaihto aikuisruokaankin sujui kivutta. Ja siis viime kesän jälkeen ei ole tarvinut käydä enää eläinlääkärissäkään, joten tilanne on senkin suhteen loistava.

Ada tuntuu kasvaneen varsinkin joulukuun juoksun jälkeen myös henkisesti (voiko koirasta sanoa näin?). Huomaa, että silläkin alkaa vihdoin olla omat rajat siinä miten toiset koirat sitä saavat kohdella ja vaikka ajattelin, että se jää maailman pehmoimmaksi koiraksi niin sieltä alkaa nousta ihan jämäkkä koiraneiti. Ei ole kyllä vieläkään mitenkään dominoiva, mutta pitää kyllä jo puolensa. Ja tykkää edelleen juosta niin älyttömästi! Koirapuistossakin kivointa on ne  koirat, joiden kanssa saa painaa ympäri, ympäri, ympäri. Nyt koira on jo sen verran tarkkaavainenkin, että ei enää juokse päin puuta jos innostuu tosi paljon :) Muutenkin Ada tuntuu nyt aika paljon harkitsevammalta ja - paremman termin puutteessa - aikuisemmalta. Tavallaan on haikeaa, että pieni tohottaja on kasvanut, mutta onneksi Adassa on ihan hirveän paljon innostusta ja energiaa edelleen, vaan hiukan tasapainoisemmassa muodossa kuin ennen. Ei sitä mitenkään varautuneeksi voi vieläkään sanoa (paitsi ehkä eläinlääkärin vastaanotossa ja siihenkin on syynsä).

Treeneissä meillä oli taukoa melkein puolitoista kuukautta ensin juoksun ja siihen perään loman vuoksi, mutta vaikka kunto ja tottumus onkin tässä ehtinyt vähän karista, niin tekemisen iloa löytyy edelleen. Kävimme tänään eläinlääkärissä lonkka-, kyynär- ja silmäkuvauksissa ja ainakin Kennelliittoon lähti A:n lonkat ja 0/0 kyynärpäät. Superjees! Toisessa silmässä näkyi edelleen vähän CRD:tä, mutta hyvin hyvin lievänä ja sehän ei koiraa itseään kiusaa kyllä mitenkään tai rajoita yhtään mitään. Eli nyt voidaan alkaa sitten juostakin vähän enemmän (emännän kunto pitää kyllä saada eka myös ylös, koska multa loppuu puhti paaaaljon ennen koiraa) ja hyvillä mielin aloitella sitä agilityä. Kokeiltiin tällä viikolla pari rally-tokorataa ja sekin tuntui Adalle hyvin sopivan, kun siinä ei ollut mitään (tylsää) paikallaan odottamista ja kokoajan tapahtui jotain uutta ja jännää. En itse ihan ymmärrä miksi purkkien kiertäminen on niin jännää kuin se on, mutta jos koiralla kerran on kivaa niin antaa mennä :) Samoin teimme vähän DoBo-treeniä ja nyt tauon jälkeen Ada kampesi jo itseään siihen pallon päälle, mitä se ei vielä marraskuussa uskaltanut. Tauko on näemmä tehnyt ihan hyvää (tai ei ainakaan kovin pahaa) koirallekin ja minulle itselleni oli nähtävästi myös tosi hyvä juttu. Kaiken duunisuorittamisen keskellä taisi koiran kanssakin homma mennä vähän liian suorituspainotteiseksi ja nyt jaksaa taas pitää huolta siitä, että treeneissä häntä heiluu.

Ei sillä, on se koiranulkoiluttajan arki välillä aika rankkaakin, varsinkin nyt kun Jii on arjet pois ja me tytöt joudumme pärjäämään keskenämme, mutta kun niin kauan ehdin omasta koirasta unelmoida niin on tämä ylittänyt kaikki toiveet silti ihan kevyesti. Ada on juoksujen jälkeen muuttunut ihan sellaiseksi halikoiraksi, tulee aamulla sänkyyn (mitä sanoin ettei ikinä, ikinä, ikinä tule meillä tapahtumaan... kröhöm) ja sinkoaa kainaloon rötköttämään pusujen kera (muuten ei edelleenkään ole mikään sylikoira, jostain syystä tämä on poikkeus). Aamut ovat meikäläisen kokemusmaailmassa yleensä aika viheliäistä aikaa, varsinkin siinä heräämisen kohdalla, mutta kun on ensin vartin silitellyt hurttiaista niin kyllä se siitä on paremmaksi muuttunut.

Ja mekin Jiin kanssa olemme oppineet yhtä jos toista, koirista ja ennen kaikkea kai itsestämme. Kyllä se vastuunkanto opettaa. Ja kiintyyhän niihin kopasta tapittaviin nappisilmiin ihan älyttömästi. Oi koiruus!

Ensilumi

 

Tättärätää, ensilumi tuli ja arvaatteko kuka oli melko innoissaan? Ada on kyllä vähän harjoitellut meidän jäähallin takapihan lumikasalla, joka ei kunnolla sulanut heinäkuun helteilläkään (tai suli, mutta aina tuli uutta jäähilettä tilalle). Mutta kun itsenäisyyspäivä Keski-Suomessa valkeni maa valkoisena, ei pienen koiran riemulla ollut rajoja. Otin siitä varmaan viisi eri kuvaa, jossa sen kuonolla oli lunta, koska se oli niin tohkeissaan, että kuonolla oli koko ajan lunta :) Ihana nähdä toinen niin touhukkaana!

Kaikki oksat olivat upeasti lumikuorrutettuja, joten kuvaajakin kävi touhukkaana. Vaikkei näemmä vieläkään saa otettua ihan teräviä close-up kuvia.. Hiutaleet sen sijaan olivat ihan perfect, joten keskitytään niihin.

Miten olenkaan odottanut lunta! Kaislatkin ovat jännempiä lumella, samaten vastarannan puut. AIka kauan ne ehtivätkin pelkkinä runkoraatoina odotella pimeässä.  

 

Luonto voi olla joskus pienelle paha, Ada yritti sitkeästi käydä latkimassa vettä järvestä (vaikka sisällä olis ollut ihan sulassa muodossa, se ei kuitenkaan kiinnostanut). 

 

Pieni koira, iso maailma. Ada jaksoi juosta melkein koko valoisan ajan lumessa, jonka jälkeen huilasikin sitten loppupäivän punkassaan. Kerrassaan ihana päivä! Totesin Naamakirjassakin, että tämä vuosi on ollut jotenkin ihana, näin keväällä järven sulamisen ja nyt  jäätymisen. Hieno seurata luonnon kiertoa. Adankin kanssa on tehty nyt yksi sykli, se on kohta vuoden. Ja tuli meille lumen ja paukkupakkasten keskeltä ja nyt päästiin uusille lumille. Aika on kyllä merkillinen kun se samaan aikaan menee tosi nopeaan ja tosi hitaasti.