Jukolassa

Huhhei, ensimmäiset suunnistuskisatkin meni niin että heilahti ja kivaa (kaikesta etukäteisahdistuksesta huolimatta) oli! Omalla osuudella oli vielä ihan käsittämättömän hieno sää, joten mikäs siinä oli painellessa Kytäjän pusikoissa.

Lähdettiin porukalla heti aamusta liikkeelle ja saavuttiin Kytäjän maisemiin jo ennen puolta päivää. Minä ja ensimmäisen osuuden suunnistaja syötiin kunnon satsit lounasta ja jänskätyksestä huolimatta niin vain aika kului ja päästiin seuraamaan Venlojen lähtöä. Oli melko hieno näky kun päälle tuhat naista seisoi viivalla odottamassa pusikkoon pääsemistä... Lähdössä vaan oli jotain ihmeellistä, äänimerkkiä piti soittaa useampaan kertaan, kun siitä elektronisesta "pulssista" (kuten kuuluttaja etukäteen mainosti) oli vaikea päätellä että oliko se oikea lähtökäsky vai ilmoitus siitä, että joku varasti. Mutta porukka pääsi lopulta lähtemään ja sitten vasta jännitys alkoikin itsellä tiivistyä, kun tiesi joutuvansa koitokseen seuraavana.

Luulin meneväni hyvissä ajoin lähtöalueella, mutten ehtinyt kovinkaan montaa verryttelylenkkiä vetää ennen kuin kuulin kaverin jo huutavan ja juoksevan kohti kartta kädessä. Hyvä niin, ei ehtinyt jännittääkään sitä lähtöä kun huomasi jo olevansa matkalla kohti metsää. Olin tosi iloinen myös siitä, että metsässä oli viitoitettua reittiä niin pitkälti ennen kuin joutui suunnistamaan, siinä ehti viimeisetkin jänskätyksen rippeet kadota ja pystyi keskittymään suunnistamiseen.

Ensimmäiselle rastille katsoin muka tosi tarkkaan karttaa ja onnistuin silti menemään iloisesti rastista vasemmalle ohi. Onneksi vastassa oli lauma naisia, jotka näyttivät kartaltaan missä mentiin ja tämän jälkeen rastin löytyminen oli helppoa. Tokalle rastille laitoin kompassiin suunnan huolella ja sitten kävi ihan ihme juttu: yhtäkkiä mä tajusin, miten koko kompassia käytetään. Se oli ihan mieletön ahaa, enkä oikein jälkikäteen ymmärrä, miten väärin sitä oonkaan käyttänyt, mutta kun sen kompassin laittaa kiinni siihen karttaan ja lähtee sitten vasta liikkeelle (eikä niin, että laittaa kompassiin suunnan, mutta pitää sitä eri kädessä kuin karttaa ja katsoo vain sillointällöin) niin avot, ei ollut mitään probleemeita rastien löytymisen suhteen. Televisiorastit tietysti jännittivät (vaikka eihän meikäläisiä siellä näytetty, mutta silti) ja niiden suhteen piti ennen kuvaan siirtymistä katsoa tosi tarkkaan, että onhan tää nyt oikea rasti. Mutta muuten meni yllättävän kivuttomasti.

Maasto oli jo tokalla osuudella mennyt ihan puuroksi, kosteilla paikoilla se oli suorastaan sellaista mutavelliä, joten polvia myöden olin märkä ja likainen jo ihan alkumatkasta. Mutta niin kuin mulle oli luvattu, ei tarvinut todella kuin valita oikea polku kompassilla ja juosta uraa seuraavalle rastille. Maasto oli mun mielestä jopa aika helppoa verrattuna niihin harjoitusmaastojen rämpimisille, korkeuseroja oli tietysti paljon ja kivikkoa, mutta muuten pääsi aika kivasti juoksemaan koko matkan. Tai siis olisi päässyt, mistä päästääkin siihen mun ykkösharmitukseen, etten pitänyt kovempaa vauhtia siellä metsässä. Tulin maaliin ihan hyvävoimaisena enkä edes pinkonut täpöillä maalisuoraa. Miksi? En tiedä, jotenkin en vaan älynnyt. No, onneksi tokavikalla rastilla piti myös pummia iloisesti, kun siirtyi yleisön läheisyyteen ja lakkasi suunnistamasta. Ärsyttää, vaikka tää oli oikeasti ainoa mun "perinteinen moka", eli että vaan liitelen eteenpäin ja sitten vasta mietitään, että mihin piti mennä.

Mutta nuo jäi aika kirkkaasti mielen taka-alalle, kun niiden rinnalla oli se, että oikeasti osasin nauttia noista kisoista (eka kerta kun osaan nauttia kisatilanteesta varmaan ikinä, vaikka Naisten kympillä ehkä olikin jo aika hyvää yritystä), pysyin ihan täysjärkisenä koko radan, tajusin sen kompassin käytön vihdoin ja onnistuin vielä nostamaan omalla osuudellani meidän joukkuetta 80 pykälää (ilman vikaa pummia se olisi ollut reilusti yli sata pykälää, mutta ens kerralla sitten). Maalissa oli ihan mieletön fiilis ja pölötin varmaan kuin papupata (näin kävi kyllä sen Naisten Kympinkin jälkeen).

Vartti sen jälkeen kun tulin itse maaliin aurinko painui pilveen ja alkoi sataa ja tuulla ihan todella. Kahdella viimeisellä osuudella kokemus Venloista oli varmaan aika toisenlainen, mutta itse sai nauttia kyllä sydämensä kyllyydestä. Saunakin on vain harvoin tuntunut yhtä ihanalta kuin tuon urakan jälkeen, hyvässä seurassa. Kummasti mieli alkaa jo suunnitella uusia Venla-suorituksia, mutta maltetaan nyt. Oli silti kiva huomata, että se käsittämätön, lamaannuttava kisajännittäminen on ehkä saattanutkin jäädä teinivuosille. Miten ihanaa!