Luomisvoimaa

Monille voipi olla jo ihan tuttu, minä vaan oon myöhäisherännäinen. Ukrainan Talentin 2009 voittaja Kseniya Simonova luo upeita, koskettavia tarinoita hiekkaan!

Lisää vastalaukkoja Silakalla

Tällä viikolla aihe oli sama kuin viime perjantaina - ja niin oli hevonenkin. Osassa asioista mentiin eteenpäin ja osassa taaksepäin. Sade oli aiheuttanut kentän pohjan huonontumisen niin, että mentiin maneesissa. Silakalla on tosi laaja liike, joten tuntui välillä taas siltä, että ehti tehdä kolme askelta ja sitten toinen pääty olikin taas edessä. Ongelmia aiheutti myös se, että hevonen "säikkyi" toista kulmaa, eli kerta toisensa jälkeen olisi halunnut singota juuri siinä kohdassa kun piti ottaa siirtyä laukkakaarteelta raviin ja suoristaa puomien väliin. Vaan tomeralla ratsastuksella heppa saatiin taas hanskaan ja sainkin jälkikäteen opettajalta ohjeet ratsastaa hevosta aina alusta asti yhtä päättäväisesti. Se on kuulemma eri asia kun hevosen kimppuun hyökkääminen, mistä opettajat aina joskus kommentoivat, itselläni on kuitenkin suuria vaikeuksia erottaa, että milloin on sallittua vaatia kunnolla ja milloin ei. Ilmeisesti pitäisi osata tunnistaa, mitä hevonen oikeasti pystyy tekemään ja vaatia sitä siihen. Minä en kyllä tunnista :)

Silakalla oli vähän helpompi ratsastaa toinen tunti, kun muisti jo vähän miten se toimi. Samaten lyhensin jalustimia ihan reippaasti jolloin istunnan sai tukevammaksi. Ihan jees tunnit ja tykkään kyllä Silakalla mennä nykyään tosi paljon. Kun vaan oppisi sitä paremmin hallitsemaan, nyt se ehtii viilata ratsastajaa linssiin sen kun kerkiää...

Kulttuuria

Keskiviikkona oli tosiaan Porcupine Treen keikka Jäähallilla, josta Hesari uutisoi aika kivaan sävyyn. Oon ehkä itse niin musiikkivammainen, että en tiedostanut olevani kuuntelemassa ihan "maailman komeinta uusprogea" mutta kivastihan tuo soi - tykkään bändin biiseistä hirveästi ja kun kaikki soittajat osaavat asiansa, ei siinä voi kun fiilistellä! Tietysti keikkapaikkana Helsingin jäähalli on kyllä aneemisin ikinä ja kun se ei ollut lähimainkaan loppuunmyyty, mietin aluksi miten se vaikuttaa tunnelmaan. Ei lainkaan. Bändin ei tarvinut kuin astua lavalle, ja tunnelma oli valmis. Siitä huolimatta, että bändi keksi soittaa alkuun 55 minuutin biisin uudelta levyltään ;)

Eniten kuitenkin ihailin keikalla tanskalaisen Lasse Hoilen tekemiä videoita, jotka kaikessa psykedeliassaan olivat käsittämättömän lumoavia (sellaisella ahdistavalla vivahteella). Otin tähän helpoimmasta päästä biisin kuunneltavaksi. Niitä videoita olisi jaksanut kyllä katsoa pitempäänkin kuin sen pari tuntia keikalla...



Toinen viikon kulttuurielämys liittyi jokavuotisiin Kirjamessuihin. Se on joka vuosi yhtä ihanan kamala ilmiö - sinne on pakko mennä, kuolata kaikki uudet ja vanhat kirjat joita tursuaa esittelypöydiltä tuhansittain - ja väsyttää selkä, jalat ja lompakko. Tänä vuonna ei ehkä ollut ihan niin vaikea olla ostamatta ihan koko paikkaa tyhjäksi, kun syystä tai toisesta (= taantuma) paikalla oli musta tosi paljon samoja kirjoja samoissa tarjouksissa kuin viimekin vuonna. Kuulin jossain tiskillä myös myyjien valittelevan, että ihmisiä on kyllä melkein entiseen malliin, mutta kukaan ei osta. Tuossa on mun mielestäni vähän sitä muna-kana-ongelmaakin. Miksi ostaa, jos ei ole kiinnostavia kirjoja tarjouksessa?

Teen messuilla yleensä kaksi kierrosta, ensin katselmuskierros ja sitten ostoskierros, ja nyt tuntui ekan kiekan jälkeen että täähän oli ihan sama kuin viime vuonna. Olin tarttunut niihin samoihin kirjoihin, jotka viime vuonna jäivät ostamatta ja hintalappukin taisi olla melkein sama... Joululahjojakaan ei oikeastaan löytynyt, mutta silti nautin siitä kirjojen lähelläolon tunnusta. Jos mulle haluaisi antaa sen maailman parhaan joululahjan, se olisi edelleen teltta vaikkapa ensi vuoden kirjamessujen keskelle, missä saisin rauhassa tutustua kaikkeen ihanaan, mitä siellä oli. Kiva oli myös törmätä tuttuihin ja jutella sananen kirjoista ja niiden vierestä :)

Olin muuten rontti, enkä mennyt tänään tenttiin. No, Suomen ja maailmantalous epäilemättä odottaa maltillisesti kuukauden, että pääsen kertomaan siitä viiltävät analyysini uusintatentissä...

Mihin katosi vatsalihakset?

Alkuun päivän musiikki-intro (joka on soinut päässä valtaosan päivästä), eli Still Unbroken by Lynyrd Skynyrd. "You can call me lost - I call it freedom".



Ohhoo, olipa taas semmoiset setit tänään savatessa, että oksat poies. Tehtiin pariharjoituksia, mutta kun meidän ryhmässä oli kolme, piti tsempata ekstrasti kun tehtiin kiertäen niin että joutui 2 kertaa putkeen treenaamaan ja kerran näyttämään lyönnit (=huilaamaan).

Tehtiin alkuverkkana taas parin kanssa varvas- ja olkapäähippaa. Meillä oli parin kanssa outo kuvio, mä hävisin kaikki varvasosuudet ja se taas kaikki olkapäät. No, enpä joutunut liikoja punnertamaan, mikä oli penalty erän häviämisestä - sen sijaan kyykkyhyppyjä jouduin tekemään vähän liiankin kanssa, huomasin että oikea etureisi oli vähän jäykkänä nyt illasta...

Sitten tehtiin muu lihaskunto ja oikeasti, miten on mahdollista että pystyn nykyään tekemään vaikka kuinka paljon tavallisia vatsalihaksia ja pienen harjoittelun jälkeen vähän paremmin myös niitä vinoja vatsalihaksia, mutta kun treenataan "alavatsan" lihaksia, koko paketti kaatuu melkein ensimmäiseen liikkeeseen? Onko mahdollista, että "ylävatsat" on hyvässä kunnossa ja "alavatsat" ei?? Onko ne todella eri lihakset vai teinkö mä vain sitä nyt tänään jotenkin pieleen? Tehtiin siis jalat ylhäällä sellaista liikettä, jossa käännetään polvia vuorotellen eri puolille - ottaa todella sinne alavatsan suuntaan. Tai olis ottanut, jos olis jaksanut. Minuutti on ihan tosi pitkä aika, jos pitää tehdä liikettä joka jo ekalla toistolla tuntuu ilkeältä...

Lisäksi tänään opittiin ihan uusi potku, joku Rowe tai semmoinen, tarkoituksena siis sisäkautta potkaista ylöspäin vastustajan suojaukset pois. Oliko himppasen kökköä suorittaa sitä, kun ei liikkuvuutta ole lainkaan... Teen kyllä jonkun marraskuun alku-lupauksen, että vielä ennen joulua venyttelen ainakin kolme kertaa viikossa. Tyhmää, että vaikka lihakset nyt vahvistuu, ei kroppa silti pysty suorittamaan kun paikat on ihan jumissa.

No, voittajana selvittiin (tai jotain sinnepäin) ja taas oli ihan voittajafiilis kun pääsi töihin, normaaliaikaan ja kunnon treenit jo vetäneenä (vaikka pikkiriikkisen väsyneenä...)

Illalla kävin vielä ratsastamassa rästitunnin toisella tallilla, sieltä olen ollut jo kolme kertaa poissa putkeen ja vähän jo melkein nolotti mennä paikan päälle, kun jouduin tämänkin keskiviikon perumaan Porcupine Treen keikan vuoksi. No, nyt tenttien jälkeen on aikaa (ja toivottavasti myös energiaa) taas käydä niitä ratsastelemassa, mutta ope kyllä vähän kyseli mikä mulla on ollut vähän siihen malliin, ettei toisia tämmöisiä putkia ehkä ole hyvä tähän lähiaikoihin järkätä...

Mutta ratsituntikin oli tosi kiva, mentiin esteitä - ihan simppeliä harjoitusta, jossa hypätään ympyrän kaarella ensin yksi este ja sitten suoralla kavalettejä in-outteina. Mulla oli mun lempparitamma ratsuna, mutta se tuntui jotenkin poikkeuksellisen jäykältä ja haluttomalta, ennen kuin estekorkeuksia nostettaessa alkoi imeä sitten itsekin sinne esteelle. Oli silti kiva vähän pomppia ja kivaa oli myös se, että sai ratsastaa vielä valoisassa, sekin piristi.

Mitähän kivaa sitä huomiselle keksisi? Kuorotreenit nyt ainakin, mutta saisko vielä jotain urheilua...?

Liikkeelle lähdön merkityksestä

Kävin eilen pitkästä aikaa lenkillä, tällä kertaa liikkumisharrastuksen aloittaneiden vanhempieni innostamana. Kivaa, että tämä pyörii näinkin päin: ensin yksi innostaa toisen ja sitten kun ekan into alkaa lopahtaa se toinen innostaa taas jatkamaan. Ikiliikkuja?

Oli muuten harvinaisen vaikea saada itsensä taas ulos ovesta, nyt meni noin neljä tuntia sitä jahkaamista, ennen kuin (liian myöhään) sain ryhtiliikkeen tehtyä ja lenkkarit jalkaan. Ajoitus oli vähän kiusallisen huono, koska flunssan ja pitkän liikkumattomuuden (ja varmaan myös pitkän juoksemattomuuden) takia vähän aliarvioin kauanko siihen 6 km peruslenkkiin menee aikaa. Nyt meni reilut 40 min kun ennen sen on tiristänyt puoleen tuntiin... Ja tietenkin sen vuoksi sitten olin myöhässä kuoron keikalta (no onneksi sentään vaan äänenavauksesta).

Oli kuitenkin taas ihan uskomaton fiilis, kun vihdoin sai itsensä potkittua ulos - ennen kaikkea siksi, että jaksoin kuitenkin sen 6 km ihan yhtäjaksoisesti, vaikka vähän hitaammin sitten. Mietin nyt, miten kannattaisi yhdistää noita juoksupäiviä, savateja ja ratsastusta - ratsastuksen jälkeen kun lihakset ovat niin jäykkänä, että esim. tällä kertaa vasemman sisäreiden kinnaus aiheutti juoksutekniikkaan vähän hutia ennen kuin lihas vähän lämpeni. Outo ongelma, koska siitä tuli sitten vasen lonkkakin kaupan päälisiksi kipeäksi. Se on vihoitellut nyt ratsastustunnilla, en tiedä onko ongelma ylikireässä lihaksessa vai missä.

Oon yllättynyt siitä, että musta juokseminen on oikeasti kivaa. Se liike generoi jotain hyvänolon hormoneja koko kropan täyteen nyt jo ihan parin kilsan jälkeen ja sitten tuntuu, että vois jatkaa ja jatkaa ja jatkaa. Oli pakko juosta ihan kotiin asti, koska siten sai vielä yhden pitkän vähän alamäkeen olevan suoran, jossa hienosti pystyi harjoittelemaan jalan rullausta. Jotenkin sen saman liikeradan aikaansaaminen tasaisella on vähän vaikeampaa.

Täytyy siis nyt vaan olla aktiivinen siinä, että potkii itsensä ulos vähän säännöllisemmin vaikka kuinka olis kurja sää ja kylmä ja pimeä. Tänä aamuna savateen lähtö ei ollut yhtään vaikeaa, kun oli jo valmiiksi hyvä liikuntasyke päällä. Mutta odotas vaan, jos jää pariksi viikoksi lepuuttamaan, lähtökitka on kasvanut niin suureksi, ettei mitään rajaa...

Onnea, Isä ja Äiti!

Vanhempani juhlivat tänään helmihääpäiväänsä, jes! Mieletöntä, että ihmiset haluavat kulkea elämäänsä yhdessä toisen kanssa. Olen mielettömän onnellinen ja kiitollinen siitä, että olen saanut kasvaa rakastavassa, ehjässä kodissa ja saada huomata, että vaikka ihmiset ovat epätäydellisiä, on rakkautta silti mahdollista vaalia yli kaikennäköisten vuosien.

Eli Äiti ja Isä - valtavasti onnea juhlapäivänänne!

EDIT: Mua on huijattu - helmihääpäivä onkin siis tulossa vasta ensi vuonna. Mikälie laskuhärö sattui kohdalle, mutta joka tapauksessa 29 vuottakin on jo aika saavutus. Mulla on siihen vielä se vuosi ;)

Vastalaukkoja

Ratsastustunti oli tänään harvinaisen ristiriitainen - tuli isoja ahaita, mutta kun niiden toteutukseen vienti tökki. Menin taas Silakalla, joka on melkein puolen vuoden ratsastuskoulukokemuksella muuttunut tavallaan vähän helpommaksi ja tavallaan vähän vaikeammaksi. Siitä on tullut niin kertakaikkisen tamma, kylkiin ei saa jäädä yhtään kiinni ja kaiken pitäisi olla hellää ja suostuttelevaa - vaan kun en saa sitä vastaamaan mun apuihini!
Aluksi mentiin siis käyntiä ja ravia keskiympyrällä asettaen ulospäin - tällöin päästiin myös ratsastamaan ulkoavuilla. Puoli kierrosta yritettiin tehdä aina väistöä sisäpohkeella siirtämällä perää ulospäin. Hevonen vain puutui, lakkasi liikkumasta ylipäätään eikä takajaloissa kyllä ollut väistöä ensinkään.

Tuli ainakin selkeästi ilmi, että mun on opeteltava herkistämistä sen sijaan, että jäisin vaan paukuttamaan entistä kovemmilla avuilla.. Opettaja yritti neuvoa mua erikseen, näytti miten hevosta voidaan herkistää raipan avulla sen intensiteettiä vähitellen koventamalla (ja aloittamalla ihan pienistä näpäytyksistä), mutta luulen että suurempi ongelma kertakaikkiaan on se, että hevonen ärtyi mun pohkeenkäytöstä ja lopetti yhteistyön.

Tunnin varsinaisena aiheena oli vastalaukka, mikä oli hevoselle näemmä yhtä helppoa kuin tavallinenkin laukka. Vaikeus tuli siitä, että laukannostot olivat epätasaisia ja hevonen oli aluksi koko ajan tiputtamassa sitä raviksi. Sillä on todella keinuva laukka, missä rennon ja eteenpäinajattelevan istunnan löytäminen on tosi vaikeaa, mutta onnistui kun lopputunnista hevonen alkoi ajatella itsekin eteenpäin - sitten sai helppoja reaktioita pienilläkin pohkeilla ja moni juttu alkoi sujua, vaikka hidas se oli kaikille avuille edelleen. En vain oikein tiedä mikä muuttui omassa ratsastuksessani, vai oliko vain niin että hevosen diesel vähitellen käynnistyi itsestään?

Aluksi mentiin siis käyntiä ja ravia keskiympyrällä asettaen ulospäin - tällöin päästiin myös ratsastamaan ulkoavuilla. Puoli kierrosta yritettiin tehdä aina kunnolla väistöä ulospäin niin, että takajalat olisivat oikeasti astuneet ristiin. No, eivät astuneet. Yritin koko ajan kovemmalla pohkeella ja tamma ei vaan väistänyt, mitä nyt leikki tunkevansa takapuoltaan ulos, vaikka oikeasti tunki sisäetulapaa sisään... Ja koko ajan se kävi vaan tahmeemmaksi pohkeelle. Opettaja otti mut lopulta ympyrän keskelle ja näytti itse mun raipalla, miten hevosta herkistetään pohkeelle - aluksi ihan pienillä kosketuksilla ja sitten voimistuen jos ei kuunnella. Ja samaan aikaan pohje päällä, että hevonen tietää mistä se raippa kertoo. Iso ahaa tuosta herkistämisestä, tajusin vasta sitten, miten paljon jään pohkeella kiinni.

Vastalaukat oli helppo tehdä hevosen hyvän tasapainon vuoksi - ongelmia oli vain itse laukan nostossa. Oon nyt viime aikoina huomannut muillakin tunneilla, etten jostain syystä enää nosta laukkaa vaan ajan hevosen siihen. Istunta kallistuu liikaa eteenpäin, enkä odota sen hevosen nostoa. Jokatapauksessa laukassa hevoseen tuli vähän säpäkkyyttä ja sen ratsastettavuus nousi monta kymmentä prosenttia, sitten selässä oli oikeastaan tosi kiva olla. Se on kyllä tosi symppis tapaus muutenkin, nyt ilmeisesti kiimassa koska oli ihan läheisriippuvainen, puhalteli kasvoille ja yritti tulla liki karsinassa ihan koko ajan.

Lopputunnista sitä ymmärsi, miten pienillä avuilla tuonkin hevosen kanssa voi toimia. Silloin kun hevosen liike on ihan pois, en vain älyä miten saan sen liikkumaan eteenpäin, jos en voi käyttää vahvaa istuntaa enkä vahvaa pohjetta. *huokaus* Yritän ajatella positiivisia, ja muistaa että ennenkin näistä ratsastusalhoista on selvitty taas siihen kehittymisen nousuun...