Mä kertakaikkiaan rakastan joulunaikaa: kynttilöitä, lunta, hyvää ruokaa, perheen seuraa ja ennen kaikkea sitä, että voi ilman pienintäkään omantunnon pistosta istua sisällä lukemassa, lukemassa ja taas lukemassa. No, vähän olen katsonut myös veljelle antamiani videoita ja jopa kirjoittanut, yhden päivän. Aika laiskasti on suurteokseni kyllä edennyt (ihan toiseen lukuun...), mutta onneksi jouluna ei tarvitse kantaa syyllisyyttä siitäkään. Pahoittelen, että seuraava teksti on pomppivaa, oon onnistunut kääntämään sisäisen kelloni jo ihan ylösalaisin minkä huomaa - jos ei missään muussa - ajatusten johdonmukaisuuden asteittaisessa katoamisessa.
No, jokatapauksessa sain edellisestä työpaikastani läksiäislahjaksi varat ja kehoituksen onnellisuuden metsästykseen. Ostin silloin Martin Seligmanin kirjan Onnellisuus, mikä tuli mieleen nyt jouluna kun sain lahjaksi Daniel Gilbertin "Stumbling on happiness"-kirjan sekä pääsin hypeltämään Richard Wisemanin Minuutissa muutokseen. Joulu on myös ihanaa self-help genren juhlaa meilläpäin - ainakin tänä vuonna ;) Uusi vuosi tuppaa kyllä olemaan mulle sitä muutenkin, nyt vain aloitin viikon etukäteen.
Olen törmännyt muutosvastarintaan itsessäni aiemminkin, mutta jotenkin tänä aamuna tajusin ainakin osasyyn tuon tunteen heräämiseen.
Olin tässä parin viime viikon sisään ehtinyt jo suurteokseni lisäksi kehitellä juonta toiseen tulevaan bestselleriin, joka paljastaisi konsultointimaailman rumat kasvot ja nuoren naisen taisteluun itsensä kanssa sen maailman keskellä. Vahvasti omista kokemuksista ekstrapoloitua höttöä siis, mutta kanava itsensä tutkiskeluun ja suuren draaman kirjoittamiseen. Olin jo vähän etukäteen hekumoinut sillä, miten tuohon tekstiin olisin voinut upottaa melko lailla koko oman negatiivisten kokemusten kirjon.
Ja tähän taustahuomautuksena vielä, että syksyn kirjoituskurssilla aivan kirkkaasti paras tekstini oli puolessa tunnissa kasaan kyhätty henkilökuvaus, jolla oli jonkin verran totuuspohjaa takanaan. Mikä luonnollisesti sai aikaan sen johtopäätöksen, että kirjoittaja on usein parempi kuvaamaan niitä tilanteita, joista hänellä on oikeasti kokemusta kuin vain kuvittelemistaan tilanteista.
Jokatapauksessa ehdin siis mässäillä oikein urakalla sillä, miten nyt oikein luvan kanssa (ja Suuren Kirjallisuuden nimissä) saisi kaivaa itsestään kaiken synkän ja pistää sen paperille. Ja sitten perään luen näitä itsekehittämisen oppaita, jotka marssittavat esiin tutkimuksen toisensa perään, jossa selvitetään miten vääristynyt perspektiivi ihmisellä onkaan ja miten se, mihin elämässä keskittyy (niin menneisyydessään kuin tulevaisuudessaan) ohjaa kaikkea nykyhetkessä koettua. Lyhyesti: jos etsit negatiivista, löydät sitä kyllä. Ja päinvastoin.
Wisemanin kirjan ensimmäisessä luvussa tuli tehtävä, jossa pidetään lyhyttä päiväkirjaa viikon aikana, keskittyen joka päivä erilaisiin positiivisiin asioihin elämässään. Tarkoitus on opettaa (tai huijata) aivoja: emme kuitenkaan muista menneisyydestä kaikkea, joten jos tarkoituksella keskitymme huomioimaan nimenomaan positiivisia asioita jää se vallitsevaksi mieleen. Hieno ajatus, joka varmaan sisältää onnellisemman elämän siemeniä.
Vaan kun kirjailijana tässä kohtaa mulla pistää kaikki vastaan! Yhtäkkiä edessä heiluu ihan valtavan iso pelko siitä, että jos keskittyy pelkästään positiiviseen ja on "vain onnellinen", niin mistä sitä sitten ammentaa kaikki ne säröt, joista tarinat elävät? Olin aika pöyristynyt siinä vaiheessa kun tajusin, mistä tässä nyt oikeasti kiikastaa. Kaikki taiteilijathan ovat vähintään kärsiviä, surkeita ihmispoloja jotka sydämensä synkimmistä kulmista ammentavat henkeäsalpaavan syväluotaavaa pohdintaa ihmiselosta?
Pistin miettien. Meni oikeastaan koko päivä siinä, että mietin tätä juurta jaksaen. Tulin siihen lopputulokseen, että mulla on väärä kuva onnellisuudesta. Taidan kokea sen jotenkin tosi tylsänä ja staattisena tilana, niin käsittämätöntä kuin se onkin. Jonkinlaisena epätilana, jossa ei tapahdu mitään, ollaan vain muttei ihan eletä. Ei ihme, että syvällä sisimmässäni en ihan täysin riemusta kiljuen ole ollut kuitenkaan sitä tavoittelemassa.
Mutta miksi sitä pitää ottaa annettuna, että teksteissä ja tarinoissa täytyy nimenomaan tuoda esiin kaikkea sitä maailman rumaa puolta? Säröt ja ihmiskohtalot voi varmaan kertoa kauniistikin? Miksi siis juuri ne tarinat joita olen halunnut viedä eteenpäin tekstiksi asti ovat olleet jotenkin synkkiä ja ikäviä? Luin lentokentällä joululomalle pääsyä odotellessa Siilin Eleganssin. En tykännyt loppuratkaisusta (vähän liian helppo), mutta voi miten nautin kielen lempeydestä ja tarkkuudesta ja pienten ja suurempienkin asioiden kauneuden oivaltamisesta tekstin mukana.
Jatkan siis pohdintaa onnellisuudesta ja siitä, miksi kuitenkin kannattaa suunnata katse kohti kaunista ja hyvää. Yritän löytää itselleni sopivan tavan olla olematta maailmalle sokeana, vaikka katsantatapa kallistuisikin enemmän positiiviseen päin.
Vuokatissa on tänään lähemmäs -30 astetta. Pakkanen tuoksuu muuten ihanalta.
21.12.2010
Tosi komee ilmalento
Pitkästä aikaa vihdoin taas hevosen selkään ja olihan kyllä tapahtumarikas keikka. Sanonpa vaan, että tällä kertaa oli kyllä meikäläisen onni, että maassa on niin mukavasti pehmeää lunta.
Tallille on tullut syksyn aikana kolmekin uutta hevosta, joita en vielä ollut päässyt kokeilemaan. Yksi niistä, isompi ruunikkoruuna on ollut meidän tunnilla kyllä useasti ja sitä olin vähän sillä silmällä katsellutkin. Aina olin miettinyt, että tuo se kyllä käyttäytyy vähän hassusti - minä kun en yhtään tykkää semmoisista epäluotettavan oloisista hevosista, jotka keksivät milloin missäkin kulmassa rapinaa ja säikkyvät puoli kenttää ennen kuin ratsastaja sitä huomaakaan. Toiset osaavat suhtautua siihen ihan lunkisti, minä jään puolittain pysyvään odotuksen tilaan, että mitä se kohta keksii.
En tiedä mikä järki siinä sitten tämän valossa oli, että kun listassa luki tuo ruuna ja yksi vanhoista suokkisuosikeistani, joista sain valita niin valitsin kuitenkin ruunan. Selkään pääsy meni helposti, mutta jo ensi käynnin askeleista tiesi, että tunnista tulisi rankka. Hevonen on tosi pitkärunkoinen ja askel on pitkä silloinkin kun se himmailee takamoottorinsa kanssa. Hevonen kuuluu myös selvästi luokkaan dieselit, eli vaatii aikaa lämmetäkseen.
Alkutunti tehtiin kolmikaarista kiemurauraa ja meikäläisen kunto meinasi loppua jo siihen. Hevoseen oli vaikea saada otetta kun se kiltisti käänsi kaulaa mihin pyydettiin, mutta rungostaan yritti tunkea vasenta lapaa eteen molemmissa suunnissa. Muutama kunnon ravipätkä saatiin, jossa ruuna sai kunnon letkeän askelluksen, mutta sellaista tasapainoista tuntumaa ei vain löytynyt. Oikean kierroksen laukka meni jotenkuten, siinä tuntui selvästi kyllä satulaan asti että hevonen jäi pitkäksi ja etupainoiseksi ja protestoi pienillä pukeilla pohjeapuja. Mulla oli kannukset, joten on mahdollista etten vain osannut käyttää niitä kunnolla. Enemmän luulen kuitenkin, että vatsalihakset on vaan syksyn duuniputkesta joutuneet niin huonoon kuntoon, ettei ollut tasapainoa pysyä selässä.
Oikean kierroksen laukka olikin kinkkisempi, hyvä kun sen sai nostettua ja kun se vihdoin nousi, opettaja halusi parempaa laukkaa. Meno tuntui kuitenkin jo siinä vaiheessa huteralta ja epätasapainoiselta. Yritin kiltisti ensin pohkeella ja sitten open kehoituksesta raippaa. Ja kas, siitä päästiin sellaiseen pukkiin, että lensi tasapaino ihan kunnolla. Sitten tuli toinen pukki ja päädyin kaulalle. Ja vielä kolmas pukki ja sitten lensin jo ihan suoraa päätä pää edellä lumipenkkaan. Siinä ei ollut mitään gasellimaista tai tyylikästä. No, heppa saatiin kiinni nopeasti ja meikäläinen rämpi pois penkasta lunta puistellen. Sen verran kova tälli oli, että polvet vähän vaappui kun yritin takaisin selkään, mutta kyllä sinne sitten vääntäytyi.
Ilmalennon jälkeen mulla oli itselläni aivo selvästi kadoksissa, mutta onnistui avotaivutus silti parin yrittämän jälkeen. Lopuksi mentiin vielä viereiselle pellolle ja ravattiin heppoja polveen asti ulottuvassa hangessa. Uskalsin minäkin pienen prosessointitauon jälkeen nostaa laukan ja täytyy sanoa, että ihan kivaltahan se isokin laukka tuntui kun heppa laukkasi itsekseen. Samoin loppuravissa tuntui siltä, että koko hevonen liikkui. Silti jäi vähän tuo tippuminen kaivelemaan tai oikeastaan se täydellinen epäyhteys jota ratsastuksessa ennen sitä oli. Joidenkin kanssa ei vain suju, mutten muista milloin olisi ihan tällaiseen pattitilanteeseen ajauduttu.
Niskaa alkoi särkeä heti kun adrenaliini vähän laski ja kotiin päästyä ei pää kunnolla kääntynyt. Kävin lääkärissäkin tänään, sain passituksen röntgeniin. Onneksi mikään ei sentään ollut pysyvästi rikki kaularangassa, ilmeisesti venähtänyt niska vaan. Mutta urheilutaukoa silti yli joulunpyhien. Höh.
Tallille on tullut syksyn aikana kolmekin uutta hevosta, joita en vielä ollut päässyt kokeilemaan. Yksi niistä, isompi ruunikkoruuna on ollut meidän tunnilla kyllä useasti ja sitä olin vähän sillä silmällä katsellutkin. Aina olin miettinyt, että tuo se kyllä käyttäytyy vähän hassusti - minä kun en yhtään tykkää semmoisista epäluotettavan oloisista hevosista, jotka keksivät milloin missäkin kulmassa rapinaa ja säikkyvät puoli kenttää ennen kuin ratsastaja sitä huomaakaan. Toiset osaavat suhtautua siihen ihan lunkisti, minä jään puolittain pysyvään odotuksen tilaan, että mitä se kohta keksii.
En tiedä mikä järki siinä sitten tämän valossa oli, että kun listassa luki tuo ruuna ja yksi vanhoista suokkisuosikeistani, joista sain valita niin valitsin kuitenkin ruunan. Selkään pääsy meni helposti, mutta jo ensi käynnin askeleista tiesi, että tunnista tulisi rankka. Hevonen on tosi pitkärunkoinen ja askel on pitkä silloinkin kun se himmailee takamoottorinsa kanssa. Hevonen kuuluu myös selvästi luokkaan dieselit, eli vaatii aikaa lämmetäkseen.
Alkutunti tehtiin kolmikaarista kiemurauraa ja meikäläisen kunto meinasi loppua jo siihen. Hevoseen oli vaikea saada otetta kun se kiltisti käänsi kaulaa mihin pyydettiin, mutta rungostaan yritti tunkea vasenta lapaa eteen molemmissa suunnissa. Muutama kunnon ravipätkä saatiin, jossa ruuna sai kunnon letkeän askelluksen, mutta sellaista tasapainoista tuntumaa ei vain löytynyt. Oikean kierroksen laukka meni jotenkuten, siinä tuntui selvästi kyllä satulaan asti että hevonen jäi pitkäksi ja etupainoiseksi ja protestoi pienillä pukeilla pohjeapuja. Mulla oli kannukset, joten on mahdollista etten vain osannut käyttää niitä kunnolla. Enemmän luulen kuitenkin, että vatsalihakset on vaan syksyn duuniputkesta joutuneet niin huonoon kuntoon, ettei ollut tasapainoa pysyä selässä.
Oikean kierroksen laukka olikin kinkkisempi, hyvä kun sen sai nostettua ja kun se vihdoin nousi, opettaja halusi parempaa laukkaa. Meno tuntui kuitenkin jo siinä vaiheessa huteralta ja epätasapainoiselta. Yritin kiltisti ensin pohkeella ja sitten open kehoituksesta raippaa. Ja kas, siitä päästiin sellaiseen pukkiin, että lensi tasapaino ihan kunnolla. Sitten tuli toinen pukki ja päädyin kaulalle. Ja vielä kolmas pukki ja sitten lensin jo ihan suoraa päätä pää edellä lumipenkkaan. Siinä ei ollut mitään gasellimaista tai tyylikästä. No, heppa saatiin kiinni nopeasti ja meikäläinen rämpi pois penkasta lunta puistellen. Sen verran kova tälli oli, että polvet vähän vaappui kun yritin takaisin selkään, mutta kyllä sinne sitten vääntäytyi.
Ilmalennon jälkeen mulla oli itselläni aivo selvästi kadoksissa, mutta onnistui avotaivutus silti parin yrittämän jälkeen. Lopuksi mentiin vielä viereiselle pellolle ja ravattiin heppoja polveen asti ulottuvassa hangessa. Uskalsin minäkin pienen prosessointitauon jälkeen nostaa laukan ja täytyy sanoa, että ihan kivaltahan se isokin laukka tuntui kun heppa laukkasi itsekseen. Samoin loppuravissa tuntui siltä, että koko hevonen liikkui. Silti jäi vähän tuo tippuminen kaivelemaan tai oikeastaan se täydellinen epäyhteys jota ratsastuksessa ennen sitä oli. Joidenkin kanssa ei vain suju, mutten muista milloin olisi ihan tällaiseen pattitilanteeseen ajauduttu.
Niskaa alkoi särkeä heti kun adrenaliini vähän laski ja kotiin päästyä ei pää kunnolla kääntynyt. Kävin lääkärissäkin tänään, sain passituksen röntgeniin. Onneksi mikään ei sentään ollut pysyvästi rikki kaularangassa, ilmeisesti venähtänyt niska vaan. Mutta urheilutaukoa silti yli joulunpyhien. Höh.
25.11.2010
Ratsastankin joskus
Osa syksyn tunneista on jäänyt ratsastamatta työkiireiden vuoksi, toissa viikolla tunti peruttiin marras-myrskyn vuoksi. Mutta joskus sentään kerkiän tunnillekin asti, nyt marraskuussa kaksi kertaa. Toisella kertaa meni kamalalla hevosella putkeen, toisella kertaa ihanalla hevosella penkin alle. You win some, you lose some?
Eka tunti oli aluksi juuri niin kamalaa kuin muistinkin sillä hevosella olevan. Minä olen pitkä ja hevonen taas aika matala - ja kapea! - mikä on jostain syystä itselle ihan kamalan vaikeasti hallittava yhdistelmä. Hevonen oli myös jäykkä, nihkeä liikkumaan ja mikä parasta, koko kenttä oli yllätyspakkasista ihan jäässä ja hevoset tosi varovaisia sen suhteen, mikä ei suinkaan generoinut sitä toivomaani rennon letkeää askellusta hevosen puolelta. Enpä tainnut kyllä olla rennon letkeä minäkään. Tiedän, että ruuna on monen lemppari, mutta itse olen kokenut sillä ratsastamisen aina tosi haasteellisena, tuntuu että se on älyttömän tarkka selästään ja kulkee siksi useinmiten kaula patenttikaarella, mutta ihan selättömänä. Olen kerran mennyt sillä tunnin ilman jalustimia, jalat sivukaarien edessä - tunnin tarkoitus oli löytää istuinluut - ja kun siellä ei jännittänyt vaan pystyi kerrankin istumaan alkoi hevonen kerrankin käyttää selkäänsä. Sen jälkeen en ole kuitenkaan tuota pystynyt toistamaan.
Tallin ratsastusfilosofiana on musta (ja tää on vain mun kokemus) vahvat vatsalihakset, vahvasti pohkeen eteen ja vahva ulko-ohjan tuki, ei lisäräpläyksiä. Vahvoja vatsalihaksia ei savaten lopettamisen jälkeen enää ole näkynyt lainkaan ja pohkeitakaan en vieläkään osaa riittävän aktiivisesti käyttää, joten minun ratsastus taitaa pitkälti olla sitä ohjasta vetämistä ja tällä hevosella se ei vain toiminut. Puoli tuntia meni siinä ähertäessä, työt pyörivät mielessä ja en vaan saanut minkäänlaista otetta. Taisi itkettääkin paikoin. Mutta sitten jouduin tekemään jotain väistötehtävää, jossa jouduin suoristamaan toisella ja ajamaan sivulle toisella pohkeella. Tämäkään ei vielä yksin auttanut, mutta kun älysin päästää hevosen vihdoin patentista ulos pidemmälle ohjalle ja ratsastamaan kunnolla eteen, tuli hevonen ihan toisenlaiseksi. Ei se muotoonratsastettu siis missään tapauksessa ollut, mutta kun tunti päättyi, se kulki rennosti, pitkällä askeleella eteen-alas ja selkä pyöreänä. Ja mä olin ihan täpinöissäni.
Sitten oli myrskyn vuoksi viikko taukoa ja kokeilin maanantaina kavuta selkään uudelleen. Kenttä oli ehtinyt välissä sulaa ja jäätyä uudelleen, joten laukat oli nytkin pannassa. Ratsuna oli tällä kertaa maailman ihanin suomenhevonen, entinen ravuri, musta ja komee kuin mikä ja kaiken lisäksi ihan käsittämätön luonnonlahjakkuus. Se kulkee juuri niin kuin kroppasi käskee. Ihan tasan juuri niin. Ja jo ekalla voltilla tajusin, että mun kroppa ei suinkaan käske sitä kääntymään voltille vaan paino on just toiseen suuntaan -> heppa porskuttaa suoraan. Kun paino meni oikein, heppakin meni oikein. Koko tunnin se teki juuri niin kuin sain kroppani sille kertomaan, ongelma vain on se, että mun kroppa ratsastaessa antaa hevoselle selvästi aika ristiriitaisia käskyjä. Plörinäksihän se meni, mutta oli melko silmät avaava kokemus omaan istuntaan...
Tunnin harjoituksen kirjaan vielä ylös tänne, koska oli älyttömän hyvä. Tehtiin neliöllä sellaista harjoitusta, että ensin mentiin kulmat etuosakäännösmäisesti ja sitten takaosakäännösmäisesti, molempiin suuntiin ja käynnissä ja ravissa. Siinä jos missä sai meikäläinenkin hyvän tuntuman mihin suuntaan hevosen mahdolliset jäykkyydet on ja mikä oli itselle helppoa ja mikä ei. Pitää joskus treenata tuota issekseenkin (jos joskus ehtisi sellaisen vuokrapollen jäljittää...).
Eka tunti oli aluksi juuri niin kamalaa kuin muistinkin sillä hevosella olevan. Minä olen pitkä ja hevonen taas aika matala - ja kapea! - mikä on jostain syystä itselle ihan kamalan vaikeasti hallittava yhdistelmä. Hevonen oli myös jäykkä, nihkeä liikkumaan ja mikä parasta, koko kenttä oli yllätyspakkasista ihan jäässä ja hevoset tosi varovaisia sen suhteen, mikä ei suinkaan generoinut sitä toivomaani rennon letkeää askellusta hevosen puolelta. Enpä tainnut kyllä olla rennon letkeä minäkään. Tiedän, että ruuna on monen lemppari, mutta itse olen kokenut sillä ratsastamisen aina tosi haasteellisena, tuntuu että se on älyttömän tarkka selästään ja kulkee siksi useinmiten kaula patenttikaarella, mutta ihan selättömänä. Olen kerran mennyt sillä tunnin ilman jalustimia, jalat sivukaarien edessä - tunnin tarkoitus oli löytää istuinluut - ja kun siellä ei jännittänyt vaan pystyi kerrankin istumaan alkoi hevonen kerrankin käyttää selkäänsä. Sen jälkeen en ole kuitenkaan tuota pystynyt toistamaan.
Tallin ratsastusfilosofiana on musta (ja tää on vain mun kokemus) vahvat vatsalihakset, vahvasti pohkeen eteen ja vahva ulko-ohjan tuki, ei lisäräpläyksiä. Vahvoja vatsalihaksia ei savaten lopettamisen jälkeen enää ole näkynyt lainkaan ja pohkeitakaan en vieläkään osaa riittävän aktiivisesti käyttää, joten minun ratsastus taitaa pitkälti olla sitä ohjasta vetämistä ja tällä hevosella se ei vain toiminut. Puoli tuntia meni siinä ähertäessä, työt pyörivät mielessä ja en vaan saanut minkäänlaista otetta. Taisi itkettääkin paikoin. Mutta sitten jouduin tekemään jotain väistötehtävää, jossa jouduin suoristamaan toisella ja ajamaan sivulle toisella pohkeella. Tämäkään ei vielä yksin auttanut, mutta kun älysin päästää hevosen vihdoin patentista ulos pidemmälle ohjalle ja ratsastamaan kunnolla eteen, tuli hevonen ihan toisenlaiseksi. Ei se muotoonratsastettu siis missään tapauksessa ollut, mutta kun tunti päättyi, se kulki rennosti, pitkällä askeleella eteen-alas ja selkä pyöreänä. Ja mä olin ihan täpinöissäni.
Sitten oli myrskyn vuoksi viikko taukoa ja kokeilin maanantaina kavuta selkään uudelleen. Kenttä oli ehtinyt välissä sulaa ja jäätyä uudelleen, joten laukat oli nytkin pannassa. Ratsuna oli tällä kertaa maailman ihanin suomenhevonen, entinen ravuri, musta ja komee kuin mikä ja kaiken lisäksi ihan käsittämätön luonnonlahjakkuus. Se kulkee juuri niin kuin kroppasi käskee. Ihan tasan juuri niin. Ja jo ekalla voltilla tajusin, että mun kroppa ei suinkaan käske sitä kääntymään voltille vaan paino on just toiseen suuntaan -> heppa porskuttaa suoraan. Kun paino meni oikein, heppakin meni oikein. Koko tunnin se teki juuri niin kuin sain kroppani sille kertomaan, ongelma vain on se, että mun kroppa ratsastaessa antaa hevoselle selvästi aika ristiriitaisia käskyjä. Plörinäksihän se meni, mutta oli melko silmät avaava kokemus omaan istuntaan...
Tunnin harjoituksen kirjaan vielä ylös tänne, koska oli älyttömän hyvä. Tehtiin neliöllä sellaista harjoitusta, että ensin mentiin kulmat etuosakäännösmäisesti ja sitten takaosakäännösmäisesti, molempiin suuntiin ja käynnissä ja ravissa. Siinä jos missä sai meikäläinenkin hyvän tuntuman mihin suuntaan hevosen mahdolliset jäykkyydet on ja mikä oli itselle helppoa ja mikä ei. Pitää joskus treenata tuota issekseenkin (jos joskus ehtisi sellaisen vuokrapollen jäljittää...).
14.11.2010
Uusi tavoite
Isä ilmoittautui Berliinin puolimaratonille. Jostain mielenhäröstä samoin teki muukin perhe, including me.
Tarttee varmaan alkaa juoksemaan jossain välissä :) 3.4.2011 pitäisi olla taas edes jonkunnäköisessä kunnossa.
Tarttee varmaan alkaa juoksemaan jossain välissä :) 3.4.2011 pitäisi olla taas edes jonkunnäköisessä kunnossa.
30.10.2010
Takki tyhjänä
Vitsit, että oon tehnyt töitä tänä syksynä. On ihanaa, että on työ josta on valtavan, valtavan innostunut. Mutten muista milloin olisi tullut ihan näin väsyneenä kotiin ja niin, ettei edes jaksa ajatella mitään järkevää. Tai mennä ulos. Kun päivät venyvät sinne 10-12 tunnin pintaan säännönmukaisesti, ei oikein jää enää aikaakaan tehdä mitään muuta. Yks viikonloppu mietin, että olkoon työnteko vaikka kuinka kivaa, mutta pitäähän sitä ihmisellä olla muutakin elämää.
Siispä tällä viikolla kävin ratsastamassa, menin kuoroon (jossa ei konsertin jälkeisessä henkisessä krapulassa ollut juuri ketään paikalla) ja ensimmäistä kertaa ikinä kirjoituskurssillekin. Se oli kivaa se, vaikka tarkoittikin etten päässyt viikonlopun viettoon ennen iltakasia eilen. Oli ihanaa ensinnäkin kirjoittaa jotain pientä ja ihanan kamalaa antaa se vielä muille luettavaksi ja kritisoitavaksi. Ei kun ensi viikolla uudestaan :) Tosi mukavassa hengessä siellä kuitenkin mentiin, eikä kukaan suoraan päin naamaa sanonut, että tää oli ihan roskaa, kunhan ystävällisesti ohjattiin miettimään uudelleen tiettyjä aukko- ja ajatusvirhekohtia, joita sinne oli jotenkin - hmm - päätynyt.
Ei päästy nyt viikonloppuna mökille, takuupakopaikkaan, mutta silti on ihan kivan elossa oleva fiilis taas. Kirjamessut, halloween-bileet ja kaverin 30-vee synttärit. Ja ensi viikolla toiset Halloween-bileet sekä lisää kirjoittamista. Tämän viikon aiheena on muuten kummitustarina. Katsotaan, mitä siitä irtoaa. Joten vähitellen kai se takki alkaa taas täyttyäkkin, vaikka kyllä kertakaikkisesti väsyttää. Onneksi viikonloppuisin voi sentään nukkua pitkään - ja päiväunia!
Siispä tällä viikolla kävin ratsastamassa, menin kuoroon (jossa ei konsertin jälkeisessä henkisessä krapulassa ollut juuri ketään paikalla) ja ensimmäistä kertaa ikinä kirjoituskurssillekin. Se oli kivaa se, vaikka tarkoittikin etten päässyt viikonlopun viettoon ennen iltakasia eilen. Oli ihanaa ensinnäkin kirjoittaa jotain pientä ja ihanan kamalaa antaa se vielä muille luettavaksi ja kritisoitavaksi. Ei kun ensi viikolla uudestaan :) Tosi mukavassa hengessä siellä kuitenkin mentiin, eikä kukaan suoraan päin naamaa sanonut, että tää oli ihan roskaa, kunhan ystävällisesti ohjattiin miettimään uudelleen tiettyjä aukko- ja ajatusvirhekohtia, joita sinne oli jotenkin - hmm - päätynyt.
Ei päästy nyt viikonloppuna mökille, takuupakopaikkaan, mutta silti on ihan kivan elossa oleva fiilis taas. Kirjamessut, halloween-bileet ja kaverin 30-vee synttärit. Ja ensi viikolla toiset Halloween-bileet sekä lisää kirjoittamista. Tämän viikon aiheena on muuten kummitustarina. Katsotaan, mitä siitä irtoaa. Joten vähitellen kai se takki alkaa taas täyttyäkkin, vaikka kyllä kertakaikkisesti väsyttää. Onneksi viikonloppuisin voi sentään nukkua pitkään - ja päiväunia!
15.10.2010
Ruskavaellus
Älytöntä - melkein kuukausi edellisestä viestistä! Riittäneekö vastaukseksi, että uusi työ on pitänyt pikkiriikkisen kiireellisenä? Onneksi sentän jotain kivaa vaihtelua ja piristystä tuli, kun oltiin kaverin kanssa viime viikonloppuna ihanalla suomenhevosvaelluksella Jaakkolan Rusthollissa. Olen ollut kerran aikaisemminkin, kaverit monen monta kertaa ja aina on ollut yhtä kivaa. Ja aina olen ollut yhtä puhki :) Kumma miten viikonloppu ulkoilmassa hevosten kanssa puuhatessa voi viedä voimat. Ei ollut yhtenäkään yönä nukahtamisvaikeuksia..
Ja jäin miettimään ihan samaa kuin viimekin vaelluksella: Hevonen on luotu liikkumaan. On upeaa kun hevonen laukkaa innosta pinkeänä, kilometrit jäävät taakse ja ihanat syysmaisemat vilisevät silmissä. Yritin ottaa yhdeltä mukavalta laukkasuoralta videokuvaakin, mutta vain vanha kamera oli mukana ja kuva jäi vähän kaoottiseksi. No, sitä se ehkä olikin, kun neljässäkympissä yrittää yhdellä kädellä pitää ohjia kädessä ja toisella kuvata menoa...
Reissu oli kaiken kaikkiaan ihan huippu! Sää oli hieno, ruoka hyvää ja kaikkialla oli ihania, pitkiä metsäteitä ja sänkipeltoja, joilla laukattiin possujonossa ja väliin vähän kilpaakin. Yleensä en ole mitenkään vauhtihirmu, mutta jotain ylisuperhienomageeta vain on siinä, kun tuntee kuinka hevonen lähtee täpöillä liikkeeseen ja sitä tuntuu siltä kuin itsekin olisi osa sitä liikettä (ei kai siinä vaihtoehtoja juuri olekaan, koska muuten mennään mukkelismakkelis). Mutta mentiin niin hienoilla polleilla, ettei oikein mikään hätkähdyttänyt, alamäet (joita yleensä kammoan yli kaiken), pusikoista läpi rymyäminen, ojat joita piti ylittää jalkautuen ja ne ihanat laukkapätkät! Ja ajankohta oli ihan mahtava, upea ruska joka puolella ja sunnuntaina aurinko paistoi koko päivän. No ok, silloin myös tuuli niin paljon, ettei kuullut mitään ja naama meni tunnottomaksi, mutta se oli vain lisäjännää :)
Lisäjännää oli myös se, että oli hirviaika ja meidän piti koko ajan varmistella paikalliselta jahtiseuralta, ettei laukattu suoraan heidän hirvilinjoilleen. Pari kertaa jouduttiin lennosta muuttamaan reittiä, kun hirvi ei käyttäytynytkään ihan niin kuin oli ajateltu. Vaikka tiesin, että asiasta oli sovittu etukäteen, oli silti tietty jännitys painella hiljaa pyssy kädessä seisovien hirvimiesten edestä. Sillä kerralla eivät tainneet saada saalista, mutta sen sijaan me nähtiin iltasella kun oltiin jo matkalla eräkämpälle yöpymään iso hirviemä ja vielä valtaisampi hirvisonni. Oli komeat sarvet ja kaikki, upea eläin. Eikä viitsinyt edes juosta karkuun, vaan käveli arvonsa tuntevasti auton valokiilojen ohi.
Ja kaiken huipuksi oli vielä aivan suloinen kissanpentu. Tästä saatiin monet hyvät naurut, kuten tässä kun se hyökkäsi mun kamerannaruun..
Mahtireissu. Pitää alkaa suunnitella heti uutta vaellusleiriä.
Ja jäin miettimään ihan samaa kuin viimekin vaelluksella: Hevonen on luotu liikkumaan. On upeaa kun hevonen laukkaa innosta pinkeänä, kilometrit jäävät taakse ja ihanat syysmaisemat vilisevät silmissä. Yritin ottaa yhdeltä mukavalta laukkasuoralta videokuvaakin, mutta vain vanha kamera oli mukana ja kuva jäi vähän kaoottiseksi. No, sitä se ehkä olikin, kun neljässäkympissä yrittää yhdellä kädellä pitää ohjia kädessä ja toisella kuvata menoa...
Reissu oli kaiken kaikkiaan ihan huippu! Sää oli hieno, ruoka hyvää ja kaikkialla oli ihania, pitkiä metsäteitä ja sänkipeltoja, joilla laukattiin possujonossa ja väliin vähän kilpaakin. Yleensä en ole mitenkään vauhtihirmu, mutta jotain ylisuperhienomageeta vain on siinä, kun tuntee kuinka hevonen lähtee täpöillä liikkeeseen ja sitä tuntuu siltä kuin itsekin olisi osa sitä liikettä (ei kai siinä vaihtoehtoja juuri olekaan, koska muuten mennään mukkelismakkelis). Mutta mentiin niin hienoilla polleilla, ettei oikein mikään hätkähdyttänyt, alamäet (joita yleensä kammoan yli kaiken), pusikoista läpi rymyäminen, ojat joita piti ylittää jalkautuen ja ne ihanat laukkapätkät! Ja ajankohta oli ihan mahtava, upea ruska joka puolella ja sunnuntaina aurinko paistoi koko päivän. No ok, silloin myös tuuli niin paljon, ettei kuullut mitään ja naama meni tunnottomaksi, mutta se oli vain lisäjännää :)
Lisäjännää oli myös se, että oli hirviaika ja meidän piti koko ajan varmistella paikalliselta jahtiseuralta, ettei laukattu suoraan heidän hirvilinjoilleen. Pari kertaa jouduttiin lennosta muuttamaan reittiä, kun hirvi ei käyttäytynytkään ihan niin kuin oli ajateltu. Vaikka tiesin, että asiasta oli sovittu etukäteen, oli silti tietty jännitys painella hiljaa pyssy kädessä seisovien hirvimiesten edestä. Sillä kerralla eivät tainneet saada saalista, mutta sen sijaan me nähtiin iltasella kun oltiin jo matkalla eräkämpälle yöpymään iso hirviemä ja vielä valtaisampi hirvisonni. Oli komeat sarvet ja kaikki, upea eläin. Eikä viitsinyt edes juosta karkuun, vaan käveli arvonsa tuntevasti auton valokiilojen ohi.
Ja kaiken huipuksi oli vielä aivan suloinen kissanpentu. Tästä saatiin monet hyvät naurut, kuten tässä kun se hyökkäsi mun kamerannaruun..
Mahtireissu. Pitää alkaa suunnitella heti uutta vaellusleiriä.
19.9.2010
Syksy saapuu
Ollaan lähdetty Jiin kanssa nyt kahtena viikonloppuna mökille - kummasti lähtee työasiat mielestä kun saa parisataa kilometriä etäisyyttä :) Viime viikolla tuntui siltä, että syksy on lähellä mutta nyt perjantaina kun saavuttiin oli kymmenen astetta vähemmän lämmintä, satoi, tuuli ja oli pimeä. Kyllä se syksy tulee, mutta sehän on vaan kiva!
Vietiin tänään vene syksyn viimeiselle ajolle ennen kuin nostettiin se talviteloille. Vesi oli jo matalalla, mutta maisemat edelleen upeat.
Hiljainen mökinkulma. En tiedä miksi tällaiset yksityiskohdat ovat niin tärkeitä, mutta tämä nurkka tuntui kotoisalta ensi näkymällä, vaikkei siellä kukaan ole pitkään aikaan taitanut asuakaan.
Kielonmarjat ovat kypsyneet...
...vaikka harakankellot vielä kukkivatkin. Jotain kesästä siis vielä viipyy.
Aitankulma. Mietin aina tällaisen sänkipellon nähtyäni, miten kivaa olisi omistaa hevonen ja painaa täyttä laukkaa pellon päästä päähän. Olen yrittänyt kärttää Jiiltä ponia, toistaiseksi turhaan. Höh :(
Syksy hiipii hakkuuaukeallekin. Lumoava paikka sekin.
Ja kuvaaja itte, mökkisaappaissa. Nää on mun mansikkasaappaat.
Otin varmaan ziljoonabiljoonaa kuvaa heinistä. Jii olisi halunnut jo mennä eteenpäin, tyttöystävä roikkui kuvaamassa korsia.
Tästä vuodesta ei taida tulla ruskavuotta, mutta upeita värejä löytyy silti yksittäin. Tässä hieno keltainen...
...ja punainen.
Veneennostokeikalla mietittiin saadaanko vettä niskaan. Ei saatu, mutta upeat pilvet!
Mutta kesä yrittää edelleen. Veneen noston, saunan, lounaan ja päiväunien jälkeen siirryttiin dramaattisista pilvistä melkein kesäiseen auringonpaisteeseen. Täytyy nauttia noistakin vielä kun voi. Mutta ihana, mieltävirkistävä viikonloppu kertakaikkiaan. Jee, syksy!
Vietiin tänään vene syksyn viimeiselle ajolle ennen kuin nostettiin se talviteloille. Vesi oli jo matalalla, mutta maisemat edelleen upeat.
Hiljainen mökinkulma. En tiedä miksi tällaiset yksityiskohdat ovat niin tärkeitä, mutta tämä nurkka tuntui kotoisalta ensi näkymällä, vaikkei siellä kukaan ole pitkään aikaan taitanut asuakaan.
Kielonmarjat ovat kypsyneet...
...vaikka harakankellot vielä kukkivatkin. Jotain kesästä siis vielä viipyy.
Aitankulma. Mietin aina tällaisen sänkipellon nähtyäni, miten kivaa olisi omistaa hevonen ja painaa täyttä laukkaa pellon päästä päähän. Olen yrittänyt kärttää Jiiltä ponia, toistaiseksi turhaan. Höh :(
Syksy hiipii hakkuuaukeallekin. Lumoava paikka sekin.
Ja kuvaaja itte, mökkisaappaissa. Nää on mun mansikkasaappaat.
Otin varmaan ziljoonabiljoonaa kuvaa heinistä. Jii olisi halunnut jo mennä eteenpäin, tyttöystävä roikkui kuvaamassa korsia.
Tästä vuodesta ei taida tulla ruskavuotta, mutta upeita värejä löytyy silti yksittäin. Tässä hieno keltainen...
...ja punainen.
Veneennostokeikalla mietittiin saadaanko vettä niskaan. Ei saatu, mutta upeat pilvet!
Mutta kesä yrittää edelleen. Veneen noston, saunan, lounaan ja päiväunien jälkeen siirryttiin dramaattisista pilvistä melkein kesäiseen auringonpaisteeseen. Täytyy nauttia noistakin vielä kun voi. Mutta ihana, mieltävirkistävä viikonloppu kertakaikkiaan. Jee, syksy!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)