Hiihtomietteitä

Terveiset Lapista!

Täällä on lunta, pakkasta ja kylmää, ennen kaikkea kylmää. Joulupäivänä mitattiin –27 astetta päivällä ja taisi se siitä vielä vähän laskeakin, olkoonkin että siinä vaiheessa se ei ihan hirveästi ketään enää kiinnostanut.. Kaunista täällä kuitenkin on ja uutta lunta on saatu melkein joka päivä. Pakkanenkin on hipsinyt pääosin –20 kohdilla, mikä on vielä ihan passeli hiihtokeli (sanovat minua viksummat. Tosin meidän vanhukset kävivät vielä tuossa –27:ssakin heittämässä jonkun 10 kilometriä, mua ei saanut sillä kelillä ulos kirveelläkään). Uusia suksianikin olen päässyt testaamaan, tosin mun yhteenlasketut kilometrit ovat neljältä hiihtopäivältä huikeat 45 kilometriä siinä missä muut mökkiläiset ovat iloisesti sivakoineet jo yli 100 kilometriä. Pari huomiota hiihtämisestä (ja minusta):

• Mä en todellakaan ole mikään joukkueurheilija. Kaksi päivää pystyin hiihtämään muiden mukana, sitten paloi käämi ja nyt oonkin hiihtänyt sitten ihan yksikseni. Toisaalta yksin ladulla, mp3-kuulokkeet korvissa kauniilla laduilla ei hiihtokaan tunnu yhtään hassumalta, vaikka niin epäilin. Tuskin musta koskaan mitään himohiihtäjää tulee, mutta tämmöinen yksinäinen sunnuntaihiihtelijä (melko tarkoin rajatuissa olosuhteissa) voi hyvin tullakin

• Jos tietyn reitin hiihtää tietyssä ajassa yhteen suuntaan, se ei ole mikään tae siitä, että sen hiihtäisi toiseen suuntaan yhtään samassa ajassa. Tää on jo tullut aika karvaasti koettua.

• Osa mun kropastani ei todellakaan pidä hiihdosta. Kapinarintaman etunenässä ovat: oikea nilkka (se jonka muussasin itsenäisyyspäivän tietämillä tehdessäni niitä punnerrushyppyjä), oikea polvi, vasemmat varpaat (jäätyy joka ikisellä kerralla), vasen lonkka (varmaan samat kiristykset kuin ratsastuksessakin)ja lapaluiden alapuolinen selkä. Ei hyvä.

• Alamäkiä ei arvosta oikein ennen kuin on tahkonnut niitä myös toiseen suuntaan.

• On ihan mahdollista, että sukset sekä eivät pidä että eivät luista. En ole ihan varma onko se parempi vai huonompi kuin tila, jossa sukset eivät luista sitten ollenkaan mutta pitävät niin perhanasti. Kliffaa ”laskea” alamäkeen kun vauhti loppuu jyrkimmässä kohtaa vaikka tekisi mitä.

• Hiihto on tekniikkalaji. Pahempi juttu meille, joilla ei ole tekniikkaa. Yritän miettiä ladulla, miltä Virpi Kuitunen ja Aino-Kaisa Saarinen näyttävät pistellessään ja se auttaa sentään vähäsen. Saa hartiat alas, sauvat riittävän taakse ja potkuun potkua. Ja älyää tehdä töitä selkä- ja vatsalihaksilla sen sijaan, että riuhtoo eteenpäin olemattomilla käsivarsillaan. Huitomiselta se tuntuu silti, paitsi niinä superhetkinä, jolloin yhtäkkiä saa rytmistä kiinni ja kaikki on tosi tosi helppoa. Sitten sitä horjahtaa ja kaik on mänt. Huitominen alkaa alusta.

• Kaatuminen metriseen penkkaan on oikeastaan ihan hauskaa. Tein tänään semmoisen hidastetun, missä sukset vaan poistuu ladulta ja tösähtää uppolumeen, sitten tasapaino menee ja toinen käsi yrittää ottaa vastaan – huonoin tuloksin, koska puuterilumesta ei saa otetta. Hetken olo on kuin kilpikonnalla, sitä makaa selällään eikä tiedä ihan mitä osaa voi liikuttaa. Kyllä sieltä aina jotenkin ryömien pääsee ylös. Ja jos ihmisiä ei ole katsomassa, ei tarvitse edes välittää kolauksen saaneesta ylpeydestä.

• Hell is other people. Myös ladulla. Jos ne ei laske suoraan niskaan, ne kiihdyttää juuri silloin kun niitä yrittää ohittaa. Tai jotain muuta yhtä huikeaa. Onko road ragen arktinen versio ski rage?

Ja silti, kyllä tää ihan kivaa on. Pitää vaan antaa itselleen vähän armoa, että tekee oman kroppansa edellytysten mukaisella tahdilla ja huomioi myös ns. psyykkiset rajoitukset. Hitaasti hyvä tulee, tässäkin. Saisko jostain vielä ostaa paketin kärsivällisyyttä?