Viikko koiranelämää

On ollut kerrassaan ihanaa seurailla pikkukoran toimia jo viikko. Ja samalla on ollut aika paljon hommaakin siinä kaikessa :) Meidän perheen onni on ollut siinä, että Jii on voinut olla kotona ja hoitaa pikkuneitiä siinä samalla. Hän on kantanut isoimman vastuun päivittäisistä pissatuksista (ja vähän hitaiden lähtöjen korjauksista... ), mutta on toisaalta saanut myös laatuaikaa kaksin koiran kanssa, jonka uskon olevan tosi positiivinen asia, koska hän harjoittelee nyt ekan koiransa kanssa.

Viikkoon on mahtunut tosi paljon, sisäsiistiksi opettelu on vielä kesken, mutta omistajat oppinevat nopeammiksi tulkitsijoiksi. Heräämisen ja ruoan jälkeen toki osataan viedä, mutta kesken leikin ei aina osata. Ja lisäksi tulee jotain ihmeellisiä jälkipissejä 10 min lenkin jälkeen, vaikka pikkupisu olisikin ulos tullut. Ehkä ulkona on liian kylmä, että sinne viitsisi jäädä sen kummemmin liruttelemaan. Sää ja lumi harmittaa muutenkin, ymmärrän miten kallisarvoisia nämä ekat viikot ovat ja sitä haluaisi näyttää pennulle koko maailman, varmuuden vuoksi. Vaan kun tässä pakkasessa pennun tulee kylmä kolmessa minuutissa...

No, kotikulmiin ollaan tutustuttu, luiskiin ja portaisiin (toistaiseksi vain ylöspäin), autoihin, sauvakävelijöihin, lapsiin ja aikuisiin, jotka kotikatua ramppaavat. Ada on vähän arka ensimmäisellä kerralla kun kohtaa uusia asioita (esim. kohiseva viemäri oli erityisjännä), mutta toisella kertaa niistä mennään ohi tai käydään ihan reippaasti tutkimassa. Senkin vuoksi olisi hyvä näyttää kaikenlaista.

Ensimmäinen haaverikin sattui, kun Ada liukastuessaan ilmeisesti venäytti vasemman etulapansa ja ontui sitä seuraavan tunnin. Ei kylläkään aristanut mitään kohtaa, mutta emäntä oli silti sydän syrjällään ennen kuin jalalla pystyi taas astumaan. Ruoan annostelusta ollaan myös opittu yksi jos toinen juttu, mutta nyt viisastuneina tästä eteenpäin sitten jatketaan.

Kun oltiin ensin kunnolla sopeuduttu kotioloihin, käytiin pari yötä tutustumassa Jiin veljen dalmiksiin, joista nuorempi jaksoi kirmata Adan kanssa loputtomiin asti. Tällä oli ollut vastikään juoksut ja ilmeisesti löysi itsestään äidinvaistoja, kun Ada tunki nisään kiinni. Oli aika lystikästä nähdä kun suht raisu murrosikäinen dalmis antaa rei'ittää korvansa ja huulensa Adan hampaissa ilman yhden yhtä ärinää. Olihan ne hävyttömän söpöjä tunkiessa samaan punkkaankin nukkumaan.

Aluksi meno oli aika hurjan näköistä kokoerosta ja riehakkuudesta johtuen ja tapahtui vain neljän aikuisen valvonnassa. Erotettiin kaverit toisistaan heti kun alkoi näyttää liian rajulta ja Adaa kävi sääliksi. Mutta eikä mitä, meillä asuukin pieni suuri koira, joka kävi herhittämässä toista heti kun sai siihen mahdollisuuden.

Ja vielä kun toinen oli jo kiltisti kopassa Ada jaksoi yrittää.

Mutta selvästi ainakin näihin koiriin saatiin hyvä kontakti. Muutenkin Ada on kyllä tosi kivasti ja innokkaasti ollut menossa tapaamaan muita koiria, vaikken ole vielä uskaltanut ihan lähikontaktiin päästää kun ei ole vielä rokotuksia saatu. Se on kiva merkki se. Pitää vielä etsiä muut kaveripiirin tutut koirat käsiin ja sopia treffejä niin tulee kokemuksia kivoista koirista.

Ja niin, on se vaan niin söpö. Oon nähnyt koiraunia joka yö sen jälkeen kun Ada tuli. Vähän ylikierroksilla (ja väsynyt!). Mutta on se silti ihan ihana. Vaikka tekikin kolmet pissat sisälle tätä kirjoittaessa. Ekan kerran olin vaan tyhmä, sitten luulin että kun se just teki pissit niin ei tee enää ja sitten luulin, että kun se just teki kahdet pissit niin ei tee enää. Neljänsiä odotellessa :)

Meille muutti koira!

Yllätys!

Kävimme tänään hakemassa pienen lyhytkarvaisen collienpennun Adan kotiin. Olo on niin onnellinen, että huimaa! Itse olen unelmoinut koirasta siitä lähtien kun lähdin opiskelemaan ja Jiin kanssa yhdessäkin ollaan puhuttu koirasta jo siitä lähtien kun muutettiin yhteen. Ja tää kaveri on ihana!

Ada vähän jännitti automatkalla, onneksi ei tarvinut ajaa pitkään kun vartissa oltiin jo uuden kodin kohdalla. Ekat 15 min oli myös vähän jännää asuntoon tutustumista, mutta sitten yhtäkkiä kuin joku olisi vääntänyt jostain vivusta koira keksi että ahaa, täällä nyt sitten ollaan. Uudet äänet kyllä huomataan, mutta häntä heiluen mennään ja lelutkin alkoivat kiinnostaa. Kasvattajalta mukaan saatu pehmovinku on näemmä selvä suosikki ainakin tällä hetkellä :)

Nyt koira ehti jo uuvahtaa hetkeksi, minäkin maltan vääntää tämän postauksen :) Tässä ensimmäiset tunnelmat illalta, ottohetkellä siis ollaan oltu noin 40 minuuttia kotona.

Apassionata

Saatiin liput Apassionataan ja vietettiin heppa-aamun jälkeen myös hevosentuoksuista iltaa. Kuvat onnistuivat vähän huonosti, mutta videoita tuli otettua sitten sitäkin enemmän (ja laitan jakoon, koska nimenomaan shown alussa kehottivat yleisöä niin tekemään). Kiva show, mietin vain sitä että monen asian hienous ja hevosten upeus aukesi ehkä vain sellaiselle joka tietää hevosista ja ratsastuksesta vähän enemmän. Mutta itse ainakin nautin yllin kyllin.

Jiilläkin oli kivaa, se sano :) Eikä se oo oikeasti goottihevari, vaikka tässä vähän näyttääkin.

Toiset on tosi isoja ja toiset on tosi pieniä (niin pieniä, että mahtuu alta). Se hämmästyttää kummastuttaa pientä katsojaa..


Mun sydämen showssa vei ehdottomasti tämä aasi. Aivan hulvaton tapaus! Tässä muka nukuttiin eikä haluttu herätä, kouluttaja sai pyöritellä sitä miten vaan ilman että korvakaan lotkahti.



Sitten oli mainio tanssiva shetikka..



Upea tulisia esteitä hyppäävä 3-valjakko. Tästä voisi ottaa vähän mallia haastavista tehtävistä moniajolla...



Sitten oli vähän vikellyshowta... ja ne vatsalihakset. Kivahan se on, jos on jos jonkinmoista silmänruokaa :)



Näitä mekin aina reenataan, että mennään ali vaan jos ei muu auta. Vähän kyllä jännitti tuon pojan puolesta...



Sitten oli upeita friisipolleja, jotka tekivät jos jonkinmoista kiemuraa ja temppua. Olihan upean näköisiä otuksia!



Tämä esitys pisti ehkä eniten mietityttämään - siis kerrassaan upeaa hevosmiestaitoa, eleetöntä ja esityksen aikana hänellä oli kyllä mukana kaksi raippaa mutta niillä toden totta vain ohjattiin.



Ja samaa upeutta useamman pollen kanssa. Niisk!

Jotta oli siellä monenlaista hienoa ja upeeta. Joku vuosi taas uudestaan sitten!

Talvista hevostelua

En pääse huomenna tunnille, joten menin tänään (auringonpaisteessa! valoaaa!) ratsastamaan rästituntia. Tuli sama musta Turbo kuin viime maanantainakin. Hain sen tarhasta sisään, missä olisi ollut erinomainen tilaisuus ottaa kuvia, kun kerrankin oli kamera mukana ja sitä jo mainittua valoa. Mutta unohtui... Sen sijaan epämääräisiä, vääristyneitä karsinakuvia - voilá!

On se hieno nuori ruuna vaan, ei oikein suokiksikaan uskoisi. Tunnilla oli jostain syystä vain minä ja yksi toinen, joten päästiin parituntitreeniin. Aluksi tehtiin kulmien ratsastusta etuosakäännösmäisesti (tässä ruuna karkasi lavasta - ja lapasesta alvariinsa...), sitten siirtymisiä, sitten taivuttelua ympyrällä ja vielä loppuun sellaista harjoitusta, että käännetään pituushalkaisijalle ja siitä tötsien välistä ensin kahdeksikko, sitten suoraan ja uusi kahdeksikko seuraavien tötsien välistä. Ja sitten tehtiin vain yksi kahdeksikko, väistettiin uralle ja nostettiin laukka. Helppoa aivovoimistelua siis molemmille...

Kuten viime kerrallakin, tuntui siltä että olen hevosen kanssa koko ajan myöhässä ja että en hahmota omaa kroppaani sen selässä. Sain opelta neuvon, että roikun oikeaan kierrokseen koko ajan ulkopuolella, siis vasemmalla. Molempiin kierroksiin sisäjalka alkaa hivuttautua ylös, mutta oikeaan kierrokseen ongelma on pahempi. Nyt en nykinyt ohjista niin paljon mutta silti vasta ihan lopussa taas hoksasin, että tällä hevosella kannattaa pitää vain ulko-ohja sitkeästi kädessä ja sisäohja vain asettelee ja liikuttelee, ei tee mitään muuta. Lisäksi ymmärsin opelta, että pohkeeni jää ruunan kanssa jotenkin tahmeaksi. No, onpa oppia sitten seuraavalle kerralle :)

Yritin kerrankin ottaa kuvia myös hoposista kun oli kamera ja kaikkea, mutta ne ei oikein olleet kuvaustuulella.

Mä hei just kiskoin tän loimen ihan vinoon, et viittis nyt kuvata jotain muuta??

Ei jaksa hei nyt heilua sinnepäin, meillä on päivälepo ja kaikkee...

Selkäuintia ja äidinkieltä

Tiistain uimakurssilla oli tällä kertaa sijainen, mutta oikeastaan se oli vain kivaa kun tällä oli jämäkämpi ote ja suorempi palaute. Harjoiteltiin selkäuintia, ensin asentoa tekemällä radan päästä ponnistamalla lähtöjä, joissa kädet piti viedä pään ohi ja kroppa aukaista. Aluksi ajattelin, että miten tää siihen asentoon liittyy ennen kuin tosiaan hoksasi, että tästä sitten jatketaan kroppa ja varsinkin lantionkulma auki, mikä oli toistaiseksi jäänyt vähän mysteeriksi. Samoin käytiin läpi käsien oikea meno ja tehtiin ns. supermiesselkää, missä tehtiin yksi käsiveto ja laskettiin potkuja kuuteen ja sitten vaihdettiin käsivedolla kädet toisinpäin. Niin, että siinä oli siis pitkää liukuvaihetta. Meinasi kuulkaa aivolla olla tekemistä tässä, kun kesken vedonkin alkoi miettiä, että siis olikos tämä käsi nyt menossa ylös vai alas ja mitä kautta. Tää koko uimakoulu on näemmä ollut mulle yhtä dementian torjuntaa.

Sijainen antoi tosi hyvää palautetta, esim. minä sain kuulla että potkussa jalka menee liikaa koukkuun ja pitäisi olla suorempi. En hahmottanut tätä ollenkaan, vaan luulin pokkana että jalat on nyt niin suorana kuin voi. Samoin tosiaan asento jää vähän kulmikkaaksi lantiosta ja käsi ei oikeastaan vedä. Koen, että näin aloittelijana palaute on hyödyllistä kuulla, koska sitä omaa käsitystä kropan toiminnasta liikkeessä ei juurikaan ole.

Ai juu, vielä piti kertoa että jouduin kahden 10-vuotiaan tytön ahdistelemaksi saunassa. Minä tykkään käydä saunassa niin, että se lyhyt hetki kun se on mukavaa ollaan hiljaa ja vain nautitaan lämmöstä. Osuin saunaan, jossa nämä kaksi ihanaa pallosta vain pöpöttivät ja pöpöttivät. Ja siis ihan luontevasti ottivat myös minut mukaan, se oli kuulemma kohteliasta että viitsii puhua muillekin :) Siinä käytiin läpi se, miksi olen tullut uimaan, miksi minulla ei ole vielä lapsia, kehuttiin sentään että olin onnistunut "pyydystämään" miehen itselleni, miksi näytän tosi paljon vanhemmalta kuin olen ja että voidaanko käsityöt laskea harrastukseksi (minusta voi, toinen tytöistä oli sitä mieltä että ei. Hän tosin myönsi, ettei ollut tajunnut että neulominen tai askartelu kuuluu käsitöihin). Oli tosiaan sama fiilis kuin joskus silloin kun joku mummo ottaa kunnolla kuulusteltavaksi - siinä käydään läpi elämä ja teot ja armoa ei juuri tunneta.

Torstaina olin sitten taas kirjoituskurssilla. Omaa tekstiä en ollut saanut väsättyä viikon innosteluiden vuoksi, mutta sitkeästi silti menin mukaan. Olipa oikea äidinkielen kertaustunti - nyt oli muutenkin vähemmän tekstejä luettavana, joten ehdittiin käydä läpi partisiipit, essiivit ja jäännöslopukkeet sekä puhua niitä näitä kielen muuttumisesta (niisk, sekin kieli jonka itse olen oppinut muuttuu ja esim. kurssillamme oleva 18-vuotias ei kuule enää mitään ihmeellistä joissain sellaisissa kohdissa joissa minun korvat jo soi ja helisee). Lisäksi puhuttiin henkilöhahmojen uskottavasta motivaatiosta sekä siitä että kirjoittajan pitäisi näyttää eikä kuvailla. Viimeinen on itselleni vaikea konsepti, mutta kurssi on ollut siitä hyvä että ensimmäistä kertaa ylipäätään tiedostaa, että kirjailijalla todella on valtavasti muitakin vaihtoehtoja kuin kertoa, että "ilma oli kaunis" tai "tyttö oli ujo". Minä olen ainakin kokenut kurssin valtavan rikastavana sen lisäksi, että oma kynnys antaa tekstejä muille on vähän laskenut.

Veivaa, veivaa

Eilen taas ratsastustunnilla pistettiin menemään, tosin ei niin hyvin kuin tämän vuoden puolella muuten. Menin taas nuorella suokkiurholla, joka toimii siis kuin ihmisen ajatus paitsi että sitä huomaa ajattelevansa ulos kun pitäisikin ajatella sisään. Turhautumista varmaan puolin ja toisin. Pojalla oli myös viehättävä tapa alkaa heiluttaa itse päätä, jos ratsi heilutti kättä - sen tajuaminen veikin sitten melkein koko tunnin. On upeaa, että on hevonen joka (nuoruutensa vuoksi) ei anna mitään anteeksi vaan tekee just niin kuin pyydät. Mutta olisin kyllä tarttenut varapään ja varakropan tätä tuntia varten. Vasta lopputunnista ope sanoi, että nyt et liikuta kättä ollenkaan ja sittenhän rupesi toimimaan.

Tunnin aiheena oli siirtyminen ja istunta, tuntui että pojulla oli niin korkea askel että kaikki siirtymiset raviin muussasi sisuskalut ja teki vaikeaksi tasapainottaa. Jotkut sujuivat unelmasti, mutta jos istunta lähti heilumaan oli esim. laukasta raviin siirtyminen tosi vaikea tehdä tasaisesti. Sain muutenkin kuulla paljon siitä, että käsi lähtee liian ylös ja ohja ei ole tasainen. Lisäksi ylävartalo kippasi ja katse oli liian alas. Niin, ja polvi lähti nousemaan ja pakarat eivät pysyneet siirtymisessä rentoina. Enkä antanut pohjetta siirtymisessä. Joo, ihan kauheen moni ei mennyt putkeen ja opekin huomasi... Joskus näin.

Ruunasta täytyy ensi kerralle muistaa, että se on paljon jäykempi oikeaan kierrokseen ja että ei saa ylitaivuttaa kaulaa siihen suuntaan ja että pitää yrittää saada jo alkutunnista oikea pohje molempiin kierroksiin paremmin läpi. Nyt varsinkin siis oikeaan kierrokseen se punki pohjetta vastaan.

Sitten vielä (ja toivon, että tästä ei tuu nyt sellainen vahingonilofiilis - tää on pohdintaa vaan) se sama ruuna jolta sinkosin alas joulukuussa oli taas meidän tunnilla, nyt paremmalla ratsastajalla. Ja se oli samalla tavalla kiukkusika laukan suhteen kuin mullekin (tää onneksi pysyi selässä). Mutta oli jotenkin huojentavaa silti tietää, että se en ollut vaan minä, joka silloin töpeksin, että hevonen itse keräsi painetta jostain (jos se olis tamma, sanoisin että sillä oli kova PMS...) ja käyttäytyi ihan sikamaisesti muillekin. Oli kamalan lannistavaa luulla, että olin planeetan ainoa joka sen tuohon tilaan sai, nyt sen sijaan on kohtalotovereita.