Pidin kesän hevostelutaukoa, jotenkin se vain kävi niin. En edes muista milloin olisin ollut yli 2,5 kk ratsastamatta ja nyt se meni kuin huomaamatta. Koko kevään oli ärsyttänyt jatkuva taantuminen lajissa, varsinkin kun tunnillamme käy myös niitä ihmisiä jotka oikeasti edistyvät harrastuksessa. Siksikin oli hyvä ottaa vähän hengitystaukoa.
Fiilis tallille päästyä ei kuitenkaan ollut niin kovin huikea, kun näin että olin saanut ratsuksi saman ruunan, jolta lensin kuin leppäkeihäs juuri ennen joulua. Siinä välissä en sillä ollut mennytkään, mikä ehkä oli mun sisäisen tasapainon kannalta hyväkin juttu. Tuntikaverit koittivat rauhoittaa, että ruuna on ollut koko kevään ja kesän ihan erilainen, että sillä nyt vain silloin oli jotenkin selkä kipeä tms. Laitoin epäillen hevosen kuntoon ja päätin olla positiivinen.
Ensimmäiset 15 minuuttia selässä kirosin olemattomaksi tippunutta kuntoa. Kansalaiset, pentukoiran kanssa haahuilu päivittäin ei vastaa kunnon urheilua, tässä todisteet. Oli todella outoa, miten aivot osasivat kyllä kertoa, että nyt asento leviää, lisää vatsalihaksia, mutta vatsalihakset (ja vähän muutkin lihakset) ilmoittivat, että älä luule.
Selvisin kuin selvisinkin tunnista, vaikka vähän epäselväksi jäi oliko se kuinka kivaa vai ei. Ruuna oli itse asiassa loppupeleissä ihan ookoo, mulla ei selvästi ollut tarpeeksi kuntoa ratsastaa sitä kunnolla eteen, että se olisi liikkunut superisti, mutta edellisenkaltaista katastrofaalista ristiriitatilannetta ei saatu aikaiseksi. Laukassa se ei liikkunut kunnolla eteen ja siinä päädyin armahtamaan itseäni ja katsoin sitä läpi sormien. Mutta pysyin selässä, muistin vielä suurinpiirtein miten ratsastetaan (vaikka kroppa ei kaikkea halunnutkaan totella) ja päällimmäiseksi jäi sentään ylpeys siitä, että uskalsin koko hevosella ylipäätään mennä. Ja tietysti se, että ratsastuskausi avattiin jos ei nyt hyvällä niin sentään ihan mukiinmenevällä tunnilla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti