Hauhau-hauhauhau

Syyskaudella meillä on Adan kanssa kolme päällekäistä kurssia. Nyt kun Jii on opiskelemassa toisaalla, mulla on aika rajallisesti mahdollisuuksia harrastaa ilman koiraseuraa (tuntuu niin mälsältä jättää se työpäivän jälkeen yksin), joten harrastan sitten koirajuttuja. Meillä on Espoon palveluskoiraklubin tottista ja sitten Tiinan kursseilla tokoa ja käyttäytymistieteellisen jatkoa.

Tottis- ja tokokurssilla sitä huomaa, että vaikka ajatus oli Adan pikkupentuvaiheena hyvä ja kaunis (mun koirani on maailman treenatuin ja sitärataa...), ei sitä sitten kuitenkaan ole tehnyt tarpeeksi hommia sen kanssa. Ja kun tekee, niin tekee ihan päin seiniä. Olen ollut nyt kahdella tottiskurssilla ja tykkään siitä meiningistä, vaikka aika vahvasti nami-imutusmeiningillä tätä alkuvaihetta tehdäänkin. Kivaa on se, että kun yhtä koiraa treenataan, odottavat muut koirat autossa. Se on silkkaa ihanuutta, sillä Adan kanssa on käynyt selväksi kuin pläkki mikä meidän ongelmakohta on. Heti kun koira turhautuu, se alkaa haukkua. Ja jos Ada joutuu odottomaan, se turhautuu.

Oon yrittänyt miettiä pääni puhki, että mikä hemmetti sillä on. Onko se epävarma, enkö ole ohjaajana tarpeeksi jämäkkä, vai olenko sitten liian vaativa? Vai epäselvä? Mistä ne kierrokset? Ja miten tilanne pitäisi ratkaista. Kesällä aloitettiin vilttitreenit, missä Ada aina välillä kesken treenien viedään viltille, jossa se saa välillä syödä kongia tai järsiä luuta, jotain mikä saa sen pysymään rauhallisena muiden koirien seurassa. Se toimii, tavallaan. Jos on kyllin hyvä nami siinä kongissa. Ja vain sen hetken kun sitä namia saa helposti sieltä kongista. Ja sitten taas nupit kaakkoon ja kierrokset kattoon. Edellisviikolla käyttäytymistieteellisellä kurssilla aloitettiin sellainen harjoitus, missä minä vain kävelen ja välillä pysähdyn ja Adaa palkitaan kun se pysyy rauhallisena. Toimi viime viikolla, eilisissä treeneissä ei todellakaan.

Eilisissä treeneissä keskityttiin toko-tunnilla seuraamiseen (meni hyvin!), paikkamakuuseen (ei niin kovin hyvin!), ruutuun lähettämiseen ja esteen hyppäämiseen (meni molemmat superhyvin!). Itse asiassa liikkeet meni kaikki mukiinmenevästi, mutta heti kun ei ollut ohjelmaa hetkeksi Ada vaan haukkui. Se on varmaan ärsyttävää muistakin treeneissä olijoista ja nyt saatiin muutkin koirat ihan kierroksille. Mutta ennen kaikkea se terävä, korkealta lähtevä kiljahdus joka Adan haukkuna tunnetaan, alkaa porata reikiä mun kalloon. Ja kärsivällisyys on menossa ihan tosi kovaa vauhtia mäkeen koko koiran kanssa. Sanoin ohjaajallekin, että on niin kamala sääli, että kun Ada niin mielellään ja aika kivastikin kaikkea liikkeitä tekee, että se kertakaikkiaan saa itsensä (JA MINUT!) ihan solmuun tuolla haukkumisella.

Käyttäytymistunnin puolella menikin sitten ihan reisille, koska mua ärsytti ja kaikki heijastui tietysti koiraan. Sitten käytiinkin ihan kierroksilla, välillä Ada juoksi liinan päässä ihan hepulissa ja puri hihnaa. Enkä osannut tehdä juuri mitään sen rauhoittamiseksi enää siinä mielentilassa, vaan ärsyynnyin lisää. Ne hetket kun sen piti odottaa ruutuun lähetystä tai hyppyä meni ihan kivasti, mutta sitten kun ei ollut ohjelmaa, tunti oli yhtä sekamelskaa.

Kaiken koirien käyttäytymisestä oppimani perusteella mä tiedän, että sitruunapannat on pahasta ja koiraa ei saisi tuollaisesta rangaista, ainakaan pentukoiraa. Mutta kohta mua ei enää saa tuon hurtan kanssa mihinkään treeneihin. Ehkä Adan olisi mukavampikin, jos sen ei sitten tarvitsisi käydä missään treeneissä. Ehkä se vain ei oo sellainen koira. Ja sit kuitenkin, sillä on niin paljon energiaa ja se on niin hyvä tekemään, että en haluaisi vielä luovuttaa. Surkeintahan tässä on se, että jonkun toisen ohjauksessa se varmaan olisi ihan toisenlainen. Blargh.

No, nyt nautitaan ihanasta syyssäästä mökillä ja unohdetaan kaikki tyhmät ärsytykset. Täällä Ada on aina tosi kiva ja on ihana katsoa, miten paljon se nauttii pelloilla ryömimisestä (varsinkin nyt sänkipelloilla se on juoksee ja kaivaa mutaa ihan sekopäänä). Taidanpa mennä sen kanssa nyt ulos :)