Supersankarimaisesta lenkistä piti tietysti kertoa töissä heti :)
Sain maratoonille treenaavalta työkaverilta lainaksi Kirsi Valastin "Naisen juoksukirjan". Vaikutti aika monipuolisesti juoksua käsittelevältä teokselta.
Tässä muistaessani pitää varmaan kaivaa esiin kaikki muut joskus hankitut kuntoilukirjat. Ainakin kaksi Marja Putkiston venyttely-voimistelu-kirjaa on jossain päin kirjahyllyä arkistoituna.
20.5.2009
19.5.2009
Lenkillä
Sisuunnuin ilmeisesti sen verran kunnolla edellisellä tunnilla, että pahaa fiilistä piti päästä purkamaan johonkin. Ajattelin kerrankin rakentavasti, että ehkä cocis ja suklaa ei oo se paras mahdollinen ratkaisu kestävään ketutukseen. Ja tattadaa, keksin lähteä lenkille.
Amerikasta ostetut uudet juoksutossut olivat silkkaa parhautta, vielä kun saisi niiden sisällä olevan juoksijan kuntoon. Lenkillä oli kuitenkin kivaa (yllättävää!) ja jalka nousi yllättävän kevyesti (ja yllättävän pitkään). Kun malttoi juosta alkuspurtin jälkeen vähän rauhallisemmin pääsi hengästyksestä eroon ja juoksemisesta tuli oikeastaan ihan kivaa. Lenkin puolivälissä jalat alkoivat kuolla alta, mutta siinä vaiheessa kun juokseminen lakkasi jaksoi sentään vielä kävellä ihan reippaasti loppuun asti.
Mistä sais tätä lisää? No ei ihan heti: Heti lenkkiä seuraavina päivänä jalat oli ihan tukossa ja sitten piti mennä vielä väkisin tunkemaan jalkaan uudet popot, jotka kaivoivat koko kantapään verille. Mutta jahka jalat taas paranevat...
Amerikasta ostetut uudet juoksutossut olivat silkkaa parhautta, vielä kun saisi niiden sisällä olevan juoksijan kuntoon. Lenkillä oli kuitenkin kivaa (yllättävää!) ja jalka nousi yllättävän kevyesti (ja yllättävän pitkään). Kun malttoi juosta alkuspurtin jälkeen vähän rauhallisemmin pääsi hengästyksestä eroon ja juoksemisesta tuli oikeastaan ihan kivaa. Lenkin puolivälissä jalat alkoivat kuolla alta, mutta siinä vaiheessa kun juokseminen lakkasi jaksoi sentään vielä kävellä ihan reippaasti loppuun asti.
Mistä sais tätä lisää? No ei ihan heti: Heti lenkkiä seuraavina päivänä jalat oli ihan tukossa ja sitten piti mennä vielä väkisin tunkemaan jalkaan uudet popot, jotka kaivoivat koko kantapään verille. Mutta jahka jalat taas paranevat...
18.5.2009
Suoritusstressiä
Sain taas eilen tylyn muistutuksen oman psyyken ja rentouden merkityksestä ratsastuksessa. Ratsastustunnilla "leikittiin kisoja" (tätiratsastajien kanssa näin on hyvä tehdä ennen oikeita kisoja). Menikö penkin alle? Meni. Menikö pahasti? Todella.
Tunnin kuvio oli ihan selvä: 20 min vapaamuotoista verryttelyä, sitten ohjelma - B-tason KN-special - yksittäin maneesissa ja sitten loppuaika vapaamuotoista loppuverkkailua. Olin jopa etukäteen valmistautunut opettelemalla radan, sillä etukäteisahdistus koski juuri sitä, että unohtaisin radan. Menneisyyden kilpakokemuksista oli jäänyt päälle se, kun menin joskus väärän radan ja ärhäkkä koulutuomari kyykytti maan rakoon.
Olisi pitänyt muistaa toinenkin fakta sieltä kilpa-ajoilta: miten kamalasti jännitän. Tunnista on vaikea keksiä mitään muuta positiivista, paitsi se etten voi todellakaan enää väittää, ettenkö vaikuttaisi hevoseen siellä selässä. Nyt vaan pitäisi kääntää se vaikutus positiiviseksi...
Sain kisakumppaniksi hevosen, jolla olen mennyt monesti tällä kaudella. Sellainen saksalaisittain ratsastettava hevonen, jota pitäisi puristaa koko ajan kuin hammastahnatuubia, että saa painetta eteen - muutoin se kulkee (apuohjienkin takia) aina kuolaimen takana. Olin iloinen, koska olen saanut sen menemään jo aika kivasti. Nyt ei tarvinut kuitenkaan kuin kiivetä hevosen selkään kun sillä alkoi silmät pyöriä päässä ja kaikki rentous katosi. Mitään fiksua en saanut tehtyä selässä ennen radan suorittamista ja vaikka hevonen teknisesti tekikin melkein kaikki vaaditut liikeet, jäi päällimmäiseksi paha fiilis siitä, että omalla jännittämisellään pilaa koko homman. Vasta loppuverryttelyssä alkoi tulla liikkeeseen edes vähän joustavuutta.
Note to self: opettele rentoutumaan.
Ei sillä, että olisin kilpaurasta enää haaveillut, sen verran traumaattista se oli teini-iässäkin. Mutta jotenkin tuntui pahalta ajatella, että jos kisoihin menisi, C-taso olisi ainoa järkevä valinta, koska en saa muotoonratsastusta 20 min verryttelyssä onnistumaan - se aika pitää tiukasti käyttää ratsastajan kipsistä sulattamiseen.
Tunnin kuvio oli ihan selvä: 20 min vapaamuotoista verryttelyä, sitten ohjelma - B-tason KN-special - yksittäin maneesissa ja sitten loppuaika vapaamuotoista loppuverkkailua. Olin jopa etukäteen valmistautunut opettelemalla radan, sillä etukäteisahdistus koski juuri sitä, että unohtaisin radan. Menneisyyden kilpakokemuksista oli jäänyt päälle se, kun menin joskus väärän radan ja ärhäkkä koulutuomari kyykytti maan rakoon.
Olisi pitänyt muistaa toinenkin fakta sieltä kilpa-ajoilta: miten kamalasti jännitän. Tunnista on vaikea keksiä mitään muuta positiivista, paitsi se etten voi todellakaan enää väittää, ettenkö vaikuttaisi hevoseen siellä selässä. Nyt vaan pitäisi kääntää se vaikutus positiiviseksi...
Sain kisakumppaniksi hevosen, jolla olen mennyt monesti tällä kaudella. Sellainen saksalaisittain ratsastettava hevonen, jota pitäisi puristaa koko ajan kuin hammastahnatuubia, että saa painetta eteen - muutoin se kulkee (apuohjienkin takia) aina kuolaimen takana. Olin iloinen, koska olen saanut sen menemään jo aika kivasti. Nyt ei tarvinut kuitenkaan kuin kiivetä hevosen selkään kun sillä alkoi silmät pyöriä päässä ja kaikki rentous katosi. Mitään fiksua en saanut tehtyä selässä ennen radan suorittamista ja vaikka hevonen teknisesti tekikin melkein kaikki vaaditut liikeet, jäi päällimmäiseksi paha fiilis siitä, että omalla jännittämisellään pilaa koko homman. Vasta loppuverryttelyssä alkoi tulla liikkeeseen edes vähän joustavuutta.
Note to self: opettele rentoutumaan.
Ei sillä, että olisin kilpaurasta enää haaveillut, sen verran traumaattista se oli teini-iässäkin. Mutta jotenkin tuntui pahalta ajatella, että jos kisoihin menisi, C-taso olisi ainoa järkevä valinta, koska en saa muotoonratsastusta 20 min verryttelyssä onnistumaan - se aika pitää tiukasti käyttää ratsastajan kipsistä sulattamiseen.
27.4.2009
Silakan jälkimainingit
Seuraavana päivänä Silakalla ratsastuksen jälkeen jalat olivat tosi kipeät. Sitä seuraavana päivänä ne olivat tosi, tosi kipeät - varsinkin sisäreisistä, mutta myös pakaroista ja lonkankoukistajista.
Sitä seuraavana päivänä jalat oli aivan käsittämätöntä tönkköhakkelusta ja oli ratsipäivä taas. Tunnilla oli oikein mukava hevonen alla, melko kapea tammuli sekin, mutta sentään tuttu - ja sillä tasapaino oli helpompi saavuttaa. Mentiin pohkeenväistöjä ympyrällä kaikissa askellajeissa siten, että töitä tehtiin pari ratsukkoa kummassakin päässä omilla ympyröillään. Ympyrä oli jaettu neljään ja sitten piti pyrkiä aina väistättämään ulospäin yksi neljännes ja sen jälkeen seuraava neljännes ratsastamaan varsinkin ulkopohkeella eteen, että ulkotakajalka ottaisi pidempiä askeleita.
Periaatteessa homma meni ihan mukavasti, mutta yksi kanssaratsastaja sanoi jo tunnin alussa jalustimia katsottaessa, että istuin vähän kenossa vasemmalle (vasen kylki jotenkin mutkalla sisäänpäin, niin että itseasiassa paino jäi oikealle) ja koko tunnin tuntui kuin oikea jalka olisi ollut ihan hyödytön kapine. Vasen jalka taas pyrki koko tunnin hilautumaan eteen.
Kysyin tunnin jälkeen tallissa (tyhmä minä, nää pitää kysyä kentällä, että ope voi oikeasti katsoa!) opelta, joka on myös fysioterapeutti, että mikähän kyseisen ilmiön aiheutti. Ope myönsi, että hänellekin usein lykätään kapeita hevosia ratsastettavaksi, kun hän on vielä pienikokoinen, mutta että niitä on muodoltaan hankalampi ratsastaa. Yritettiin purkaa jalan ja lantion outoa käytöstä, mutta koska en ollut hevosen selässä enää, ei varmuutta tullut.
Joko kyse on siitä, että vasen puoli lantiosta oli hilautunut vähän eteenpäin, koska jaloissa ja lantiossa oli jumi tai että oikean puolen sisäreidet olivat niin jumissa, että se kramppasi kiinni hevoseen, eikä päästänyt muuten lantiota oikealle kohdalleen.
Oli miten oli, jokatapauksessa ensi kerralla Silakalla menon jälkeen on varmaan parempi varata pari päivää venyttelylomaa...
Sitä seuraavana päivänä jalat oli aivan käsittämätöntä tönkköhakkelusta ja oli ratsipäivä taas. Tunnilla oli oikein mukava hevonen alla, melko kapea tammuli sekin, mutta sentään tuttu - ja sillä tasapaino oli helpompi saavuttaa. Mentiin pohkeenväistöjä ympyrällä kaikissa askellajeissa siten, että töitä tehtiin pari ratsukkoa kummassakin päässä omilla ympyröillään. Ympyrä oli jaettu neljään ja sitten piti pyrkiä aina väistättämään ulospäin yksi neljännes ja sen jälkeen seuraava neljännes ratsastamaan varsinkin ulkopohkeella eteen, että ulkotakajalka ottaisi pidempiä askeleita.
Periaatteessa homma meni ihan mukavasti, mutta yksi kanssaratsastaja sanoi jo tunnin alussa jalustimia katsottaessa, että istuin vähän kenossa vasemmalle (vasen kylki jotenkin mutkalla sisäänpäin, niin että itseasiassa paino jäi oikealle) ja koko tunnin tuntui kuin oikea jalka olisi ollut ihan hyödytön kapine. Vasen jalka taas pyrki koko tunnin hilautumaan eteen.
Kysyin tunnin jälkeen tallissa (tyhmä minä, nää pitää kysyä kentällä, että ope voi oikeasti katsoa!) opelta, joka on myös fysioterapeutti, että mikähän kyseisen ilmiön aiheutti. Ope myönsi, että hänellekin usein lykätään kapeita hevosia ratsastettavaksi, kun hän on vielä pienikokoinen, mutta että niitä on muodoltaan hankalampi ratsastaa. Yritettiin purkaa jalan ja lantion outoa käytöstä, mutta koska en ollut hevosen selässä enää, ei varmuutta tullut.
Joko kyse on siitä, että vasen puoli lantiosta oli hilautunut vähän eteenpäin, koska jaloissa ja lantiossa oli jumi tai että oikean puolen sisäreidet olivat niin jumissa, että se kramppasi kiinni hevoseen, eikä päästänyt muuten lantiota oikealle kohdalleen.
Oli miten oli, jokatapauksessa ensi kerralla Silakalla menon jälkeen on varmaan parempi varata pari päivää venyttelylomaa...
25.4.2009
"Ajattele, että ratsastat silakalla..."
Tallille oli tullut uusi hevonen. Ihana! Ja kamalan kapea.
Oli tosi kivaa, että sain ryhmästä ensimmäisenä mennä tammalla, jolla on juuri sellaiset hämähäkkimäiset jalat, joita pienenä kaikilta estehevosilta bongasin Eurosporttia katsoessa. Muttamutta, oli ihan kuin olisi mennyt jonnekin ratsastuksen ala-asteelle taas. Tammalla on ihana, lennokas ja ISO askel, joten tuntui melkein mahdottomalta pitää tasapainoa selässä. Ravi oli kuin kamelilla ja jalat yrittivät taas tehdä sitä, mitä aina ennenkin: kiivetä eteen.
Niinä hetkinä kun sai vihdoin tasapainon kohilleen ja lantion rennoksi, pohkeen oikeaan kohtaan kylkeä ja antoi kunnolla pohkeita, hevonen pehmeni tosi mukavaksi. Pohkeita sai käyttää kyllä aika paljon, tamma ei ollut mikään itsestäänsyttyvä, vaikka alkutunnista siltä vaikuttikin - metsänrajassa oli ilmeisesti käväissyt hirvi ja tamma oli hämmennyksissään ja säpsy ekan puolikkaan.
Jotain hyötyä tunnista silti oli, vaikka ala-aste-(vai esikoulu-?) fiilis meinasi jäädä pysyväksi, sillä tajusin, että oon vieläkin yrittänyt siirtää jalkaa taakse ihan väärällä tekniikalla, ilmeisesti polvesta satulaan tukemalla. Nimittäin nyt kun hevonen oli niin kapea, että ei ollut mitään millä olisi voinut ottaa kiinni, oli tasapaino auttamattomasti mennyt. Kuvastavaa oli open kommentti, kun valitin siitä, miten tukipistettä ei vaan löydy. Ope laittoi mut menemään 2 askelta ylhäällä 1 alhaalla -kevennystä ja sanoi ohjeeksi, että "keskity siihen liikkeeseen, pidä pohje lähellä hevosen kylkeä ja ajattele vaikka, että ratsastat sellaisella silakalla"...
Oli tosi kivaa, että sain ryhmästä ensimmäisenä mennä tammalla, jolla on juuri sellaiset hämähäkkimäiset jalat, joita pienenä kaikilta estehevosilta bongasin Eurosporttia katsoessa. Muttamutta, oli ihan kuin olisi mennyt jonnekin ratsastuksen ala-asteelle taas. Tammalla on ihana, lennokas ja ISO askel, joten tuntui melkein mahdottomalta pitää tasapainoa selässä. Ravi oli kuin kamelilla ja jalat yrittivät taas tehdä sitä, mitä aina ennenkin: kiivetä eteen.
Niinä hetkinä kun sai vihdoin tasapainon kohilleen ja lantion rennoksi, pohkeen oikeaan kohtaan kylkeä ja antoi kunnolla pohkeita, hevonen pehmeni tosi mukavaksi. Pohkeita sai käyttää kyllä aika paljon, tamma ei ollut mikään itsestäänsyttyvä, vaikka alkutunnista siltä vaikuttikin - metsänrajassa oli ilmeisesti käväissyt hirvi ja tamma oli hämmennyksissään ja säpsy ekan puolikkaan.
Jotain hyötyä tunnista silti oli, vaikka ala-aste-(vai esikoulu-?) fiilis meinasi jäädä pysyväksi, sillä tajusin, että oon vieläkin yrittänyt siirtää jalkaa taakse ihan väärällä tekniikalla, ilmeisesti polvesta satulaan tukemalla. Nimittäin nyt kun hevonen oli niin kapea, että ei ollut mitään millä olisi voinut ottaa kiinni, oli tasapaino auttamattomasti mennyt. Kuvastavaa oli open kommentti, kun valitin siitä, miten tukipistettä ei vaan löydy. Ope laittoi mut menemään 2 askelta ylhäällä 1 alhaalla -kevennystä ja sanoi ohjeeksi, että "keskity siihen liikkeeseen, pidä pohje lähellä hevosen kylkeä ja ajattele vaikka, että ratsastat sellaisella silakalla"...
1.4.2009
Ei vaan tajua...
Taas toisella tallilla. Siellä toista kertaa ratsastusvuorossa Pitkis, tosi reilu ja rehti hevonen, joka malliltaan on yhdistelmä ylipitkää runkoa ja suhteessa liian kapeita jalkoja. Sellainen hevonen, joka näyttää tosi hassulta vaikka sen saisi (jossain toivemaailmassa) ratsastettua peräänantoon.
Kuten sanottua, mä olen saanut aikaisemmin mennä tosi harvoin Pitkiksellä, mikä on oikeastaan aika hyvä, koska en tajua sitä yhtään. Kun selkään kiipeää, alkaa heikottaa koska Pitkiksellä on pitkä selkä, pitkä kaula jne. ja vaikka askeleet ovat ihanan tasaiset, hevosen ulottuvuuksia tuntuu ainakin meikäläisen olevan mahdotonta erottaa. Nytkin oltiin menty ympyrällä jo useampi kierros kun opettaja mainitsi hevosen roikkuvan ihan vinossa sisäänpäin. Ja olinko huomannut, en todellakaan. Pitkiksen runko on niin pitkä, että se tuntuu liikkuvan aina yhtenä yksikkönä. Mikä on outoa, koska sulku- ja avotaivutuksessa se kuitenkin on ihan haka, eli pystyy kyllä taipumaan halutessaan.
Ennen tuntia joku edellinen ratsastaja vaahtosi juuri kuinka loistavasti peräänannossa se oli saanut Pitkiksen kulkemaan. Huokaus. Meidän tunnilla siitä ei ollut puhettakaan, mikä tuntui tietysti viisi miljoonaa kertaa pahemmalta, kun tiesi että se oli samana päivänä kulkenut jo ihan hienosti. Ei siis auta tekosyyt, ei.
Tunnin aiheena oli sulkutaivutukset ja se periaatteessa sujuikin ihan mallikkaasti. Oma pää vaan tietysti pyöri sen peräänannon ympärillä eikä vaan pystynyt antamaan hevosen liikkua rennosti vaan sitä piti nykiä ja tuupata jos vaikka säkällä maailman ratsastuslait olisikin kääntyneet päälleen ja sillä tavalla voisi saada yhdenkään hevosen kulkemaan oikeinpäin. Uusi huokaus. Seurauksena oli se, että meidän sulut jäi tosi epätasaisiksi samoin kuin muukin liikkuminen. Hommaa vaikeutti vielä se, että opettajan kanssa fiksattiin jalustimet pari reikää normaalia pidemmäksi, ettei mun jalat olisi tulleet yli koulusatulasta. Jalan kiinnihalaaminen loppuikin sitten siihen, se tuntui melko vaikealta tehtävältä ja pyrki lipsumaan koko ajan eteenpäin. Täytyykin ottaa erityistarkasteluun jatkossa.
Näin jälkiviisaana on tietysti hyvä pohtia kaikenlaista, mutta josko näistä ottaisi opikseen vaikka ensi kerralla, kun on vielä sama hevonen. Eli:
Kuten sanottua, mä olen saanut aikaisemmin mennä tosi harvoin Pitkiksellä, mikä on oikeastaan aika hyvä, koska en tajua sitä yhtään. Kun selkään kiipeää, alkaa heikottaa koska Pitkiksellä on pitkä selkä, pitkä kaula jne. ja vaikka askeleet ovat ihanan tasaiset, hevosen ulottuvuuksia tuntuu ainakin meikäläisen olevan mahdotonta erottaa. Nytkin oltiin menty ympyrällä jo useampi kierros kun opettaja mainitsi hevosen roikkuvan ihan vinossa sisäänpäin. Ja olinko huomannut, en todellakaan. Pitkiksen runko on niin pitkä, että se tuntuu liikkuvan aina yhtenä yksikkönä. Mikä on outoa, koska sulku- ja avotaivutuksessa se kuitenkin on ihan haka, eli pystyy kyllä taipumaan halutessaan.
Ennen tuntia joku edellinen ratsastaja vaahtosi juuri kuinka loistavasti peräänannossa se oli saanut Pitkiksen kulkemaan. Huokaus. Meidän tunnilla siitä ei ollut puhettakaan, mikä tuntui tietysti viisi miljoonaa kertaa pahemmalta, kun tiesi että se oli samana päivänä kulkenut jo ihan hienosti. Ei siis auta tekosyyt, ei.
Tunnin aiheena oli sulkutaivutukset ja se periaatteessa sujuikin ihan mallikkaasti. Oma pää vaan tietysti pyöri sen peräänannon ympärillä eikä vaan pystynyt antamaan hevosen liikkua rennosti vaan sitä piti nykiä ja tuupata jos vaikka säkällä maailman ratsastuslait olisikin kääntyneet päälleen ja sillä tavalla voisi saada yhdenkään hevosen kulkemaan oikeinpäin. Uusi huokaus. Seurauksena oli se, että meidän sulut jäi tosi epätasaisiksi samoin kuin muukin liikkuminen. Hommaa vaikeutti vielä se, että opettajan kanssa fiksattiin jalustimet pari reikää normaalia pidemmäksi, ettei mun jalat olisi tulleet yli koulusatulasta. Jalan kiinnihalaaminen loppuikin sitten siihen, se tuntui melko vaikealta tehtävältä ja pyrki lipsumaan koko ajan eteenpäin. Täytyykin ottaa erityistarkasteluun jatkossa.
Näin jälkiviisaana on tietysti hyvä pohtia kaikenlaista, mutta josko näistä ottaisi opikseen vaikka ensi kerralla, kun on vielä sama hevonen. Eli:
- Pitkis tarvitsee tasaisen ja rennon käden. Nykiminen ei kannata. Pitää ratsastaa sisäpohkeella tuntuma ulko-ohjaan.
- Liike on tärkeintä. Keskity siihen.
- Pitkis pitää saada rungostaan taipumaan. Kulmissa, ympyröillä jne. Varo varsinkin vasemmassa kierroksessa, jossa tuuppaa koko etuosan sisään. Taas kerran: sisäpohje, ulko-ohja.
30.3.2009
Sikailua
Joo-o, joskus sitä muistaa ne ratsastuksen turhauttavat puolet... Mielikuvia edelliseltä ratsastustunnilta, jossa mentiin Polle 6 - Minä 0.
Tunnille sattui tallin minikokoinen estetykki (kutsutaan sitä vaikka nimellä Pikkusika), joka saa välillä kaikennäköisiä kakarakohtauksia. Tavallista on se, että puskissa on tiikereitä ja vääränlaisissa varjoissa on vähintään kuristajaboa. Pikkusika oli ilmeisesti ollut edellisenä päivänäkin kipakalla tuulella, koska opettaja siitä jo heti alussa varoitteli ja lupasi, että pistetään kumpparit sitten jos alkaa näyttää pahalta.
Tunti oli perinteisten kevätflunssien innostama "yhdistelmätunti" (joka seuraa siitä, kun puolet tuntilaisista ilmoittaa olevansa kipeänä -> tunteja niputetaan yhteen). Jotenkin tuttujen ihmisten kanssa vaan on niin paljon helpompi ratsastaa, tietää automaattisesti miten he käyttävät tilaa - tuntemattomien kanssa on aina vähän jännitysmomenttia. Alkutunti sujuikin ihan mallikkaasti, mentiin pohkeenväistöjä osissa: väistö - suoraan - väistö jne. Juuri tuollaiseen Pikkusika on ihan mahtava ja säpäkkyydestä johtuen se oli melko helppo ratsastaa melko kivaan muotoon - yleensä mun ongelmani nousee siitä, että en saa sitä ratsastettua lähimainkaan riittävästi eteen, jolloin koko tunti on yhtä nyhertämistä. Pohkeenväistöt menivät tahdikkaasti ja no, helposti - kun ei tarvinut puskea eteenpäin, pystyi keskittymään kevyisiin apuihin.
Koska Pikkusika on tosi pienikokoinen (hevosmitoissa sentään, mutta tosi kapea selästä), mun on äärimmäisen vaikea saada jalat kunnolla sen ympäri. Koska pohkeen kiinni pitäminen ei ole muutenkaan mulle vielä ihan automaatio, se vaatii keskittymistä tosi paljon. Alkutunnista se vielä siis onnistui ihan hyvin, mutta oireili jo vähän kun väistöstä piti suoraan tehdä takaosakäännösmäisiä suoriakulmia käynnissä ja ravissa - jotenkin ne pohkeet vaan lähtevät melkein itsestään leijailemaan eteenpäin ja yhtäkkiä varpaat sojottavatkin ihan suoraan sivulle.
Riemu repesi kuitenkin vasta siinä vaiheessa, kun päätettiin mennä heittämään laukat läheiselle pellolle. Meillä oli muutenkin hyvä kokoelma helposti riehaantuvia elikoita, mutta en ajatellut sen kummemmin asiasta, kun Pikkusika oli pysynyt käsissä ihan kiltisti koko alkutunnin. Vaan olisi ehkä pitänyt ajatella asiaa vähän ennenkin, nimittäin välittömästi kun opettaja mainitsi sanan laukkaa Pikkusika keräsi mukavat kierrokset ja siinä sitä sitten paahdettiin pukkilaukkaa toiselle puolelle peltoa. Onneksi se todella on niin pieni, että pukitkaan ei tunnu kovin pahalta, mutta eipä pitkään aikaan ollakaan menty vastaavaa haipakkaa :)
Opettaja keksi sitten tehdä asiasta numeron - ja laukkaa mentiinkin sitten ihan huolella, ajatuksella että väsytetään siitä turhat kierrokset pois. Pikkusika on laukassa muutenkin tosi rankka ratsastaa - se painaa kädelle ihan hirveästi ja kun mun klassikkomoka on nimenomaan liian pitkät ohjat, yhdistelmä ei ollut kovin kiva. Yhteen kertaan Pikkusika ei nimittäin pukkikohelluksiaan jättänyt, vaan kärkkyi sopivaa tilaisuutta koko ajan logiikalla "eka mä painan siltä nää ohjat käsistä ja SIT mä lähden". No, tasaantuihan se siitä, mutta kun käännettiin kierrossuunta toisinpäin niin sama toistui uudestaan.
Pysyin sentään selässä, mutta kyllä ratsastus todella ottaa lihaksiin. Heti tunnin jälkeen tunsin jopa ne sivussa olevat vatsalihakset ja kädet ei nousseet hartialinjan yläpuolelle (loimittaminen oli erityisen kivaa...). Seuraavana päivänä tuntui jo selässä ja lapojen välissäkin, että "jarrutuslihakset" oli tehneet hommia, ja kunnolla.
Tunnille sattui tallin minikokoinen estetykki (kutsutaan sitä vaikka nimellä Pikkusika), joka saa välillä kaikennäköisiä kakarakohtauksia. Tavallista on se, että puskissa on tiikereitä ja vääränlaisissa varjoissa on vähintään kuristajaboa. Pikkusika oli ilmeisesti ollut edellisenä päivänäkin kipakalla tuulella, koska opettaja siitä jo heti alussa varoitteli ja lupasi, että pistetään kumpparit sitten jos alkaa näyttää pahalta.
Tunti oli perinteisten kevätflunssien innostama "yhdistelmätunti" (joka seuraa siitä, kun puolet tuntilaisista ilmoittaa olevansa kipeänä -> tunteja niputetaan yhteen). Jotenkin tuttujen ihmisten kanssa vaan on niin paljon helpompi ratsastaa, tietää automaattisesti miten he käyttävät tilaa - tuntemattomien kanssa on aina vähän jännitysmomenttia. Alkutunti sujuikin ihan mallikkaasti, mentiin pohkeenväistöjä osissa: väistö - suoraan - väistö jne. Juuri tuollaiseen Pikkusika on ihan mahtava ja säpäkkyydestä johtuen se oli melko helppo ratsastaa melko kivaan muotoon - yleensä mun ongelmani nousee siitä, että en saa sitä ratsastettua lähimainkaan riittävästi eteen, jolloin koko tunti on yhtä nyhertämistä. Pohkeenväistöt menivät tahdikkaasti ja no, helposti - kun ei tarvinut puskea eteenpäin, pystyi keskittymään kevyisiin apuihin.
Koska Pikkusika on tosi pienikokoinen (hevosmitoissa sentään, mutta tosi kapea selästä), mun on äärimmäisen vaikea saada jalat kunnolla sen ympäri. Koska pohkeen kiinni pitäminen ei ole muutenkaan mulle vielä ihan automaatio, se vaatii keskittymistä tosi paljon. Alkutunnista se vielä siis onnistui ihan hyvin, mutta oireili jo vähän kun väistöstä piti suoraan tehdä takaosakäännösmäisiä suoriakulmia käynnissä ja ravissa - jotenkin ne pohkeet vaan lähtevät melkein itsestään leijailemaan eteenpäin ja yhtäkkiä varpaat sojottavatkin ihan suoraan sivulle.
Riemu repesi kuitenkin vasta siinä vaiheessa, kun päätettiin mennä heittämään laukat läheiselle pellolle. Meillä oli muutenkin hyvä kokoelma helposti riehaantuvia elikoita, mutta en ajatellut sen kummemmin asiasta, kun Pikkusika oli pysynyt käsissä ihan kiltisti koko alkutunnin. Vaan olisi ehkä pitänyt ajatella asiaa vähän ennenkin, nimittäin välittömästi kun opettaja mainitsi sanan laukkaa Pikkusika keräsi mukavat kierrokset ja siinä sitä sitten paahdettiin pukkilaukkaa toiselle puolelle peltoa. Onneksi se todella on niin pieni, että pukitkaan ei tunnu kovin pahalta, mutta eipä pitkään aikaan ollakaan menty vastaavaa haipakkaa :)
Opettaja keksi sitten tehdä asiasta numeron - ja laukkaa mentiinkin sitten ihan huolella, ajatuksella että väsytetään siitä turhat kierrokset pois. Pikkusika on laukassa muutenkin tosi rankka ratsastaa - se painaa kädelle ihan hirveästi ja kun mun klassikkomoka on nimenomaan liian pitkät ohjat, yhdistelmä ei ollut kovin kiva. Yhteen kertaan Pikkusika ei nimittäin pukkikohelluksiaan jättänyt, vaan kärkkyi sopivaa tilaisuutta koko ajan logiikalla "eka mä painan siltä nää ohjat käsistä ja SIT mä lähden". No, tasaantuihan se siitä, mutta kun käännettiin kierrossuunta toisinpäin niin sama toistui uudestaan.
Pysyin sentään selässä, mutta kyllä ratsastus todella ottaa lihaksiin. Heti tunnin jälkeen tunsin jopa ne sivussa olevat vatsalihakset ja kädet ei nousseet hartialinjan yläpuolelle (loimittaminen oli erityisen kivaa...). Seuraavana päivänä tuntui jo selässä ja lapojen välissäkin, että "jarrutuslihakset" oli tehneet hommia, ja kunnolla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)