Vatsapöpö

Kurjaa, sain jonkun ihmeellisen vatsataudin, koko päivän - ja varsinkin lounaan jälkeen - on vaan yököttänyt. Muitakin on töistä samasta vaivasta pois, mutta ihmettelen vaan, että miten se nyt viikonlopun yli on mulle muka töistä voinut hyökätä?

Harmittaa, kun tänään olis ollut ratsastuskin ja justiinsa sain vähän liikuntoja aloitettua. Pöh :(

Uintia ja lenkkiäkin..

Eilen ketutti aamusta sen verran, että päätin kerrankin lähteä suoraan sängystä juoksemaan. Pistelin menemään sen perustalvilenkin 6,2 km ja se tuntui vähemmän pahalta kuin ajattelin, mutta aika pahalta silti. Järkyttävää miten alas se kunto on voinut taas pudota. Kuten aina, vasen lonkka ja oikea nilkka olivat ensimmäisenä ilmoittamassa itsestään, mutta pääsin silti ihan kivasti lenkin loppuun. Matkaan meni alkukävelyineen semmoiset 50 minuuttia (isä sanoi tehneensä aamulla saman lenkin 30 minsaan, minkä kuuleminen siis piristi hurjasti mieltä...:), aika hiljakseen meni ja loppuun vasta lisäsin vauhtia. Kun vauhtia lisäsi, tuntui siltä että ei jaksa enää juosta. Kaipa tuohonkin tottuu ajan kanssa. Oli sentään ihan huikaisevan kaunis keli, aurinko helotti ja ihmisiäkään ei ollut liiaksi. Pakkastakin oli sen verran, ettei ollut kovin liukas edes juosta, vaikkei mulla olekaan sellaisia nastoitettuja superlenkkareita, kun varmaan pitäisi.

Tänään käytiin Jiin kanssa pulahtamassa uimahallissa, uin sankarimaisesti kilsan selkäuintia ja yritin samalla treenata tekniikkaa. Keskityin pään asentoon liu'ussa ja hengitysvaiheessa ja tajusin vasta puolet uineeni (kun kädet oli ihan hapoilla), että varmaan kannattaisi jonkin verran potkiakin matkan varrella :) Ei tuntunut yhtään niin kevyeltä kuin tiistaina, mutta ainakaan jalat eivät koko aikaa krampanneet, kuten silloin. Olen vetänyt kiltisti magnesiumia joka ilta, se varmaan vähän helpottaa. Yritin myös pari vähän reippaampaa vetoa, mutten haaveista huolimatta päässyt 25 metrin pätkää alle 35 sekuntiin. Mitä kovempaa yritän mennä, sen varmemmin hajoaa tekniikka ja tuntuu siltä kun jumahtaisin ihan kokonaan. No, sitä vartenhan sitä ollaan kurssilla. Loppuun uin vielä 100m selkää ihan potkuharjoituksen vuoksi, mutta siinä vaiheessa rata oli jo niin täynnä, että kovin tehokasta harjoittelua se ei kyllä ollut. Mutta fiilis oli hyvä uidessa ja sauna tuntui kerrankin ihanalta!

Olen unohtanut, miten paljon urheilu huonokuntoista väsyttää. Pitää päästä äkkiä taas kuntoon tai sitten lopettaa kaikki liikunta kun mikään tuntimäärä ei tunnu riittävän yöllä.. Ja se sokerinhimo! Tänään ei ollut mitään mässyä kaapissa, joten paniikissa tein sitten marenkia (sellaista ihanaa, pitkään haaleassa kypsytettyä, joka on rapsakka päältä ja vielä semmoinen venyvän tahmea sisältä). Ja söin melkein kaikki samantein. Tuli paha olo, olipas taas järkeä. No, ensi viikolla sitten viksumpia päätöksiä taas :)

Taas uimakoulussa

Päätettiin Jiin kanssa osallistua keväällä kokonaiselle perusuintitekniikkakurssille ja eilen päästiin ensimmäistä kertaa pulahtamaan. Enpä kyllä tainnut käydä kertaakaan siinä rintauintikurssin jälkeen itsenäisesti uimassa, mutta nyt on koko kevät sitten ohjelmoitu tällekin lajille :)

Nyt oli selvästi parempi ryhmä kuin syksyn kurssilla ja vaikutti heti alkuun siltä, että päästään aika kivasti etenemään. Aika perusasioita tehtiin aluksi, mutta nyt ei tehty niitä syvän pään hengitysharjoituksia joita etukäteen kammosin ja jotka viimeksi tuntuivat niin kovin vaikealta. Täytyy varmaan itsenäisesti joskus niitä käydä reenaamassa... Sama ope oli kylläkin taas, hauska juttu. Ei ainakaan tartte jännätä sitä ollenkaan. Kivaa oli myös se, että meillä oli 5 henkilölle kaksi rataa käytössä, oli vähän enemmän tilaa uida.

Sekä minä että Jii oltiin tällä kertaa jo selvästi parempia kuin viimeksi ekalla tunnilla, oli kiva huomata että taidot olivat sentään tauosta huolimatta tallella. Eikä vesi tuntunut elementtinä enää yhtään niin äklöltä kuin ennen, ehkä tuohon uimiseenkin sitten voi tottua. Ei musta kyllä ehkä vesipetoa koskaan saa, mutta jos kuntouimarin sitten?

Huomasin uimahallin peilistä, että musta on taas tulossa semmoinen Rubensin nainen. Ei ne kilot itsessään ärsytä, mutta se tietysti ettei vaatteet mahdu enää päälle ja että kunto on laskenut niin älyttömän alas ottaa pattiin. Oltiin viime viikolla lyhyellä lenkillä Jiin kanssa ja olin tosi iloinen, että tehtiin vain semmoinen nelosen kiekka - nyt jo vasen lonkan koukistaja ja oikean jalan nilkka ja polvi huusi hallelujaa ja aerobisen kunnon alhaisuudesta johtuen en päässyt sellaiseen kivaan juoksufiilikseen ollenkaan. Tarttis varmaan tehdä jotain, jos parin kuukauden päästä pitäis juosta joku puolikas... Tai sitten mä vaan vilkuttelen perheelle siellä Berliinissä. Katsotaan nyt miten kunto tästä lähtee kehittymään.

Mutta uitu on, olin tunnin jälkeen sitä mieltä että täähän oli kevyttä. Mutta potkutreeni alkoi illan mittaan hiljalleen hiipiä jalan lihaksiin (varsinkin takareisiin), jotka jäykistyivät iloisesti. Voi ainakin sanoa tehneensä :)

Onnistunut tunti ja M-A-N-E-E-S-I !

Edelliskerran putoamisesta ansaittu kakku kainalossa ja vähän jännäillen menin eilen ratsastustunnille. Päivällä tuli ratsiopelta jo heppatoiveita selvittelevä tekstari, pyysin turvasuokkitammaa ja ilokseni näin, että se olikin listaan laitettu. Edellisen rodeon jälkeen ajattelin aloittaa vuoden vähän rauhallisemmin...

Kenttä oli yllättävän hyvä vaikka keli oli mennyt plussalle ja päästiin siinä hyvin kaikkia askellajeja hiulaamaan. Tamma oli jo ollut edelliselläkin tunnilla ja saanut sieltä ylenmääräiset vauhdit veks ja oli heti alusta tosi mukava ratsastaa. Vasemmalle se ei taipunut edelleenkään vaan yritti tunkea lapaa sisään, mutta siitä älysin ratsastaa sitä pohkeillakin ja tunti oli kyllä mitä mainioin! Oli ihanaa saada vähän itseluottamusta sen edellisen lähes täydellisen kommunikaatio-ongelmatunnin jälkeen. Kun tammaa ratsasti pohkeilla ja muisti päästää narusta, vaikka välillä ottikin vähän lujempaa, tuli siitä tosi mukava ja tasainen ratsastettava. Tehtiin paljon reeniä ympyrällä, mikä myös oli tosi hyvä. Selvästi tunnin teema eli tahdin muutokset auttoi myös - kun piti koko ajan vaikuttaa hevoseen, tuli ratsastustuntuma ihan erilaiseksi kun normaalilla, passiivisemmalla tyylillä. Olin ihan liekessä siitä, että tammuska kulki niin nätisti ja itse pääsi harjoittelemaan kunnon istuntaa ja nauttimaan kyydistä.

Lisää hienoa tuntiin tuli siitä, että puoli välissä lähdettiin kentältä vasta valmistuneeseen maneesiin! Siitä on puhuttu tuolla tallilla jo ainakin kolmisen vuotta - koko sen ajan kuin olen siellä ratsastellutkin - ja nyt se vihdoin on saatu toteutettua. Maneesi on vanha automuseo ja on ehkä pikkasen lyhyen puoleinen, mutta neljä ratsukkoa siellä mahtui ihan hienosti kulkemaan - ensijänskättelyiden jälkeen tehtiin sielä väistöjä, jotka nekin sujuivat. Oli mieletöntä huomata, miten maneesissa pitää ratsastaa hevonen suoraan - kentällä se jotenkin kummallisesti aina välillä vähän unohtuu :) Musta hevoset ovat pääosin kivemmat kentällä ja siellä voi treenata liikettä enemmän, mutta on kurjaa olla aina säiden armoilla - nyt pääsee pakkaskelillä ja myrskysäällä sisäänkin tarvittaessa. Jes!

Kaikenkaikkiaan oli ihan huikea vuoden eka ratsastus, on se vaan mieletöntä kun hevonen joskus kulkee kuin ajatus ja ratsastajalla on aikaa antaa kaikki avut, hevonen toimii pienestäkin avusta ja ehtii vain nautiskella. Lisää tätä!

Positiivinen elämä vs. taiteilijan räytyminen

Mä kertakaikkiaan rakastan joulunaikaa: kynttilöitä, lunta, hyvää ruokaa, perheen seuraa ja ennen kaikkea sitä, että voi ilman pienintäkään omantunnon pistosta istua sisällä lukemassa, lukemassa ja taas lukemassa. No, vähän olen katsonut myös veljelle antamiani videoita ja jopa kirjoittanut, yhden päivän. Aika laiskasti on suurteokseni kyllä edennyt (ihan toiseen lukuun...), mutta onneksi jouluna ei tarvitse kantaa syyllisyyttä siitäkään. Pahoittelen, että seuraava teksti on pomppivaa, oon onnistunut kääntämään sisäisen kelloni jo ihan ylösalaisin minkä huomaa - jos ei missään muussa - ajatusten johdonmukaisuuden asteittaisessa katoamisessa.

No, jokatapauksessa sain edellisestä työpaikastani läksiäislahjaksi varat ja kehoituksen onnellisuuden metsästykseen. Ostin silloin Martin Seligmanin kirjan Onnellisuus, mikä tuli mieleen nyt jouluna kun sain lahjaksi Daniel Gilbertin "Stumbling on happiness"-kirjan sekä pääsin hypeltämään Richard Wisemanin Minuutissa muutokseen. Joulu on myös ihanaa self-help genren juhlaa meilläpäin - ainakin tänä vuonna ;) Uusi vuosi tuppaa kyllä olemaan mulle sitä muutenkin, nyt vain aloitin viikon etukäteen.

Olen törmännyt muutosvastarintaan itsessäni aiemminkin, mutta jotenkin tänä aamuna tajusin ainakin osasyyn tuon tunteen heräämiseen.

Olin tässä parin viime viikon sisään ehtinyt jo suurteokseni lisäksi kehitellä juonta toiseen tulevaan bestselleriin, joka paljastaisi konsultointimaailman rumat kasvot ja nuoren naisen taisteluun itsensä kanssa sen maailman keskellä. Vahvasti omista kokemuksista ekstrapoloitua höttöä siis, mutta kanava itsensä tutkiskeluun ja suuren draaman kirjoittamiseen. Olin jo vähän etukäteen hekumoinut sillä, miten tuohon tekstiin olisin voinut upottaa melko lailla koko oman negatiivisten kokemusten kirjon.

Ja tähän taustahuomautuksena vielä, että syksyn kirjoituskurssilla aivan kirkkaasti paras tekstini oli puolessa tunnissa kasaan kyhätty henkilökuvaus, jolla oli jonkin verran totuuspohjaa takanaan. Mikä luonnollisesti sai aikaan sen johtopäätöksen, että kirjoittaja on usein parempi kuvaamaan niitä tilanteita, joista hänellä on oikeasti kokemusta kuin vain kuvittelemistaan tilanteista.

Jokatapauksessa ehdin siis mässäillä oikein urakalla sillä, miten nyt oikein luvan kanssa (ja Suuren Kirjallisuuden nimissä) saisi kaivaa itsestään kaiken synkän ja pistää sen paperille. Ja sitten perään luen näitä itsekehittämisen oppaita, jotka marssittavat esiin tutkimuksen toisensa perään, jossa selvitetään miten vääristynyt perspektiivi ihmisellä onkaan ja miten se, mihin elämässä keskittyy (niin menneisyydessään kuin tulevaisuudessaan) ohjaa kaikkea nykyhetkessä koettua. Lyhyesti: jos etsit negatiivista, löydät sitä kyllä. Ja päinvastoin.

Wisemanin kirjan ensimmäisessä luvussa tuli tehtävä, jossa pidetään lyhyttä päiväkirjaa viikon aikana, keskittyen joka päivä erilaisiin positiivisiin asioihin elämässään. Tarkoitus on opettaa (tai huijata) aivoja: emme kuitenkaan muista menneisyydestä kaikkea, joten jos tarkoituksella keskitymme huomioimaan nimenomaan positiivisia asioita jää se vallitsevaksi mieleen. Hieno ajatus, joka varmaan sisältää onnellisemman elämän siemeniä.

Vaan kun kirjailijana tässä kohtaa mulla pistää kaikki vastaan! Yhtäkkiä edessä heiluu ihan valtavan iso pelko siitä, että jos keskittyy pelkästään positiiviseen ja on "vain onnellinen", niin mistä sitä sitten ammentaa kaikki ne säröt, joista tarinat elävät? Olin aika pöyristynyt siinä vaiheessa kun tajusin, mistä tässä nyt oikeasti kiikastaa. Kaikki taiteilijathan ovat vähintään kärsiviä, surkeita ihmispoloja jotka sydämensä synkimmistä kulmista ammentavat henkeäsalpaavan syväluotaavaa pohdintaa ihmiselosta?

Pistin miettien. Meni oikeastaan koko päivä siinä, että mietin tätä juurta jaksaen. Tulin siihen lopputulokseen, että mulla on väärä kuva onnellisuudesta. Taidan kokea sen jotenkin tosi tylsänä ja staattisena tilana, niin käsittämätöntä kuin se onkin. Jonkinlaisena epätilana, jossa ei tapahdu mitään, ollaan vain muttei ihan eletä. Ei ihme, että syvällä sisimmässäni en ihan täysin riemusta kiljuen ole ollut kuitenkaan sitä tavoittelemassa.

Mutta miksi sitä pitää ottaa annettuna, että teksteissä ja tarinoissa täytyy nimenomaan tuoda esiin kaikkea sitä maailman rumaa puolta? Säröt ja ihmiskohtalot voi varmaan kertoa kauniistikin? Miksi siis juuri ne tarinat joita olen halunnut viedä eteenpäin tekstiksi asti ovat olleet jotenkin synkkiä ja ikäviä? Luin lentokentällä joululomalle pääsyä odotellessa Siilin Eleganssin. En tykännyt loppuratkaisusta (vähän liian helppo), mutta voi miten nautin kielen lempeydestä ja tarkkuudesta ja pienten ja suurempienkin asioiden kauneuden oivaltamisesta tekstin mukana.

Jatkan siis pohdintaa onnellisuudesta ja siitä, miksi kuitenkin kannattaa suunnata katse kohti kaunista ja hyvää. Yritän löytää itselleni sopivan tavan olla olematta maailmalle sokeana, vaikka katsantatapa kallistuisikin enemmän positiiviseen päin.

Vuokatissa on tänään lähemmäs -30 astetta. Pakkanen tuoksuu muuten ihanalta.

Tosi komee ilmalento

Pitkästä aikaa vihdoin taas hevosen selkään ja olihan kyllä tapahtumarikas keikka. Sanonpa vaan, että tällä kertaa oli kyllä meikäläisen onni, että maassa on niin mukavasti pehmeää lunta.

Tallille on tullut syksyn aikana kolmekin uutta hevosta, joita en vielä ollut päässyt kokeilemaan. Yksi niistä, isompi ruunikkoruuna on ollut meidän tunnilla kyllä useasti ja sitä olin vähän sillä silmällä katsellutkin. Aina olin miettinyt, että tuo se kyllä käyttäytyy vähän hassusti - minä kun en yhtään tykkää semmoisista epäluotettavan oloisista hevosista, jotka keksivät milloin missäkin kulmassa rapinaa ja säikkyvät puoli kenttää ennen kuin ratsastaja sitä huomaakaan. Toiset osaavat suhtautua siihen ihan lunkisti, minä jään puolittain pysyvään odotuksen tilaan, että mitä se kohta keksii.

En tiedä mikä järki siinä sitten tämän valossa oli, että kun listassa luki tuo ruuna ja yksi vanhoista suokkisuosikeistani, joista sain valita niin valitsin kuitenkin ruunan. Selkään pääsy meni helposti, mutta jo ensi käynnin askeleista tiesi, että tunnista tulisi rankka. Hevonen on tosi pitkärunkoinen ja askel on pitkä silloinkin kun se himmailee takamoottorinsa kanssa. Hevonen kuuluu myös selvästi luokkaan dieselit, eli vaatii aikaa lämmetäkseen.

Alkutunti tehtiin kolmikaarista kiemurauraa ja meikäläisen kunto meinasi loppua jo siihen. Hevoseen oli vaikea saada otetta kun se kiltisti käänsi kaulaa mihin pyydettiin, mutta rungostaan yritti tunkea vasenta lapaa eteen molemmissa suunnissa. Muutama kunnon ravipätkä saatiin, jossa ruuna sai kunnon letkeän askelluksen, mutta sellaista tasapainoista tuntumaa ei vain löytynyt. Oikean kierroksen laukka meni jotenkuten, siinä tuntui selvästi kyllä satulaan asti että hevonen jäi pitkäksi ja etupainoiseksi ja protestoi pienillä pukeilla pohjeapuja. Mulla oli kannukset, joten on mahdollista etten vain osannut käyttää niitä kunnolla. Enemmän luulen kuitenkin, että vatsalihakset on vaan syksyn duuniputkesta joutuneet niin huonoon kuntoon, ettei ollut tasapainoa pysyä selässä.

Oikean kierroksen laukka olikin kinkkisempi, hyvä kun sen sai nostettua ja kun se vihdoin nousi, opettaja halusi parempaa laukkaa. Meno tuntui kuitenkin jo siinä vaiheessa huteralta ja epätasapainoiselta. Yritin kiltisti ensin pohkeella ja sitten open kehoituksesta raippaa. Ja kas, siitä päästiin sellaiseen pukkiin, että lensi tasapaino ihan kunnolla. Sitten tuli toinen pukki ja päädyin kaulalle. Ja vielä kolmas pukki ja sitten lensin jo ihan suoraa päätä pää edellä lumipenkkaan. Siinä ei ollut mitään gasellimaista tai tyylikästä. No, heppa saatiin kiinni nopeasti ja meikäläinen rämpi pois penkasta lunta puistellen. Sen verran kova tälli oli, että polvet vähän vaappui kun yritin takaisin selkään, mutta kyllä sinne sitten vääntäytyi.

Ilmalennon jälkeen mulla oli itselläni aivo selvästi kadoksissa, mutta onnistui avotaivutus silti parin yrittämän jälkeen. Lopuksi mentiin vielä viereiselle pellolle ja ravattiin heppoja polveen asti ulottuvassa hangessa. Uskalsin minäkin pienen prosessointitauon jälkeen nostaa laukan ja täytyy sanoa, että ihan kivaltahan se isokin laukka tuntui kun heppa laukkasi itsekseen. Samoin loppuravissa tuntui siltä, että koko hevonen liikkui. Silti jäi vähän tuo tippuminen kaivelemaan tai oikeastaan se täydellinen epäyhteys jota ratsastuksessa ennen sitä oli. Joidenkin kanssa ei vain suju, mutten muista milloin olisi ihan tällaiseen pattitilanteeseen ajauduttu.

Niskaa alkoi särkeä heti kun adrenaliini vähän laski ja kotiin päästyä ei pää kunnolla kääntynyt. Kävin lääkärissäkin tänään, sain passituksen röntgeniin. Onneksi mikään ei sentään ollut pysyvästi rikki kaularangassa, ilmeisesti venähtänyt niska vaan. Mutta urheilutaukoa silti yli joulunpyhien. Höh.

Ratsastankin joskus

Osa syksyn tunneista on jäänyt ratsastamatta työkiireiden vuoksi, toissa viikolla tunti peruttiin marras-myrskyn vuoksi. Mutta joskus sentään kerkiän tunnillekin asti, nyt marraskuussa kaksi kertaa. Toisella kertaa meni kamalalla hevosella putkeen, toisella kertaa ihanalla hevosella penkin alle. You win some, you lose some?

Eka tunti oli aluksi juuri niin kamalaa kuin muistinkin sillä hevosella olevan. Minä olen pitkä ja hevonen taas aika matala - ja kapea! - mikä on jostain syystä itselle ihan kamalan vaikeasti hallittava yhdistelmä. Hevonen oli myös jäykkä, nihkeä liikkumaan ja mikä parasta, koko kenttä oli yllätyspakkasista ihan jäässä ja hevoset tosi varovaisia sen suhteen, mikä ei suinkaan generoinut sitä toivomaani rennon letkeää askellusta hevosen puolelta. Enpä tainnut kyllä olla rennon letkeä minäkään. Tiedän, että ruuna on monen lemppari, mutta itse olen kokenut sillä ratsastamisen aina tosi haasteellisena, tuntuu että se on älyttömän tarkka selästään ja kulkee siksi useinmiten kaula patenttikaarella, mutta ihan selättömänä. Olen kerran mennyt sillä tunnin ilman jalustimia, jalat sivukaarien edessä - tunnin tarkoitus oli löytää istuinluut - ja kun siellä ei jännittänyt vaan pystyi kerrankin istumaan alkoi hevonen kerrankin käyttää selkäänsä. Sen jälkeen en ole kuitenkaan tuota pystynyt toistamaan.

Tallin ratsastusfilosofiana on musta (ja tää on vain mun kokemus) vahvat vatsalihakset, vahvasti pohkeen eteen ja vahva ulko-ohjan tuki, ei lisäräpläyksiä. Vahvoja vatsalihaksia ei savaten lopettamisen jälkeen enää ole näkynyt lainkaan ja pohkeitakaan en vieläkään osaa riittävän aktiivisesti käyttää, joten minun ratsastus taitaa pitkälti olla sitä ohjasta vetämistä ja tällä hevosella se ei vain toiminut. Puoli tuntia meni siinä ähertäessä, työt pyörivät mielessä ja en vaan saanut minkäänlaista otetta. Taisi itkettääkin paikoin. Mutta sitten jouduin tekemään jotain väistötehtävää, jossa jouduin suoristamaan toisella ja ajamaan sivulle toisella pohkeella. Tämäkään ei vielä yksin auttanut, mutta kun älysin päästää hevosen vihdoin patentista ulos pidemmälle ohjalle ja ratsastamaan kunnolla eteen, tuli hevonen ihan toisenlaiseksi. Ei se muotoonratsastettu siis missään tapauksessa ollut, mutta kun tunti päättyi, se kulki rennosti, pitkällä askeleella eteen-alas ja selkä pyöreänä. Ja mä olin ihan täpinöissäni.

Sitten oli myrskyn vuoksi viikko taukoa ja kokeilin maanantaina kavuta selkään uudelleen. Kenttä oli ehtinyt välissä sulaa ja jäätyä uudelleen, joten laukat oli nytkin pannassa. Ratsuna oli tällä kertaa maailman ihanin suomenhevonen, entinen ravuri, musta ja komee kuin mikä ja kaiken lisäksi ihan käsittämätön luonnonlahjakkuus. Se kulkee juuri niin kuin kroppasi käskee. Ihan tasan juuri niin. Ja jo ekalla voltilla tajusin, että mun kroppa ei suinkaan käske sitä kääntymään voltille vaan paino on just toiseen suuntaan -> heppa porskuttaa suoraan. Kun paino meni oikein, heppakin meni oikein. Koko tunnin se teki juuri niin kuin sain kroppani sille kertomaan, ongelma vain on se, että mun kroppa ratsastaessa antaa hevoselle selvästi aika ristiriitaisia käskyjä. Plörinäksihän se meni, mutta oli melko silmät avaava kokemus omaan istuntaan...

Tunnin harjoituksen kirjaan vielä ylös tänne, koska oli älyttömän hyvä. Tehtiin neliöllä sellaista harjoitusta, että ensin mentiin kulmat etuosakäännösmäisesti ja sitten takaosakäännösmäisesti, molempiin suuntiin ja käynnissä ja ravissa. Siinä jos missä sai meikäläinenkin hyvän tuntuman mihin suuntaan hevosen mahdolliset jäykkyydet on ja mikä oli itselle helppoa ja mikä ei. Pitää joskus treenata tuota issekseenkin (jos joskus ehtisi sellaisen vuokrapollen jäljittää...).