Seuraavana päivänä Silakalla ratsastuksen jälkeen jalat olivat tosi kipeät. Sitä seuraavana päivänä ne olivat tosi, tosi kipeät - varsinkin sisäreisistä, mutta myös pakaroista ja lonkankoukistajista.
Sitä seuraavana päivänä jalat oli aivan käsittämätöntä tönkköhakkelusta ja oli ratsipäivä taas. Tunnilla oli oikein mukava hevonen alla, melko kapea tammuli sekin, mutta sentään tuttu - ja sillä tasapaino oli helpompi saavuttaa. Mentiin pohkeenväistöjä ympyrällä kaikissa askellajeissa siten, että töitä tehtiin pari ratsukkoa kummassakin päässä omilla ympyröillään. Ympyrä oli jaettu neljään ja sitten piti pyrkiä aina väistättämään ulospäin yksi neljännes ja sen jälkeen seuraava neljännes ratsastamaan varsinkin ulkopohkeella eteen, että ulkotakajalka ottaisi pidempiä askeleita.
Periaatteessa homma meni ihan mukavasti, mutta yksi kanssaratsastaja sanoi jo tunnin alussa jalustimia katsottaessa, että istuin vähän kenossa vasemmalle (vasen kylki jotenkin mutkalla sisäänpäin, niin että itseasiassa paino jäi oikealle) ja koko tunnin tuntui kuin oikea jalka olisi ollut ihan hyödytön kapine. Vasen jalka taas pyrki koko tunnin hilautumaan eteen.
Kysyin tunnin jälkeen tallissa (tyhmä minä, nää pitää kysyä kentällä, että ope voi oikeasti katsoa!) opelta, joka on myös fysioterapeutti, että mikähän kyseisen ilmiön aiheutti. Ope myönsi, että hänellekin usein lykätään kapeita hevosia ratsastettavaksi, kun hän on vielä pienikokoinen, mutta että niitä on muodoltaan hankalampi ratsastaa. Yritettiin purkaa jalan ja lantion outoa käytöstä, mutta koska en ollut hevosen selässä enää, ei varmuutta tullut.
Joko kyse on siitä, että vasen puoli lantiosta oli hilautunut vähän eteenpäin, koska jaloissa ja lantiossa oli jumi tai että oikean puolen sisäreidet olivat niin jumissa, että se kramppasi kiinni hevoseen, eikä päästänyt muuten lantiota oikealle kohdalleen.
Oli miten oli, jokatapauksessa ensi kerralla Silakalla menon jälkeen on varmaan parempi varata pari päivää venyttelylomaa...
27.4.2009
25.4.2009
"Ajattele, että ratsastat silakalla..."
Tallille oli tullut uusi hevonen. Ihana! Ja kamalan kapea.
Oli tosi kivaa, että sain ryhmästä ensimmäisenä mennä tammalla, jolla on juuri sellaiset hämähäkkimäiset jalat, joita pienenä kaikilta estehevosilta bongasin Eurosporttia katsoessa. Muttamutta, oli ihan kuin olisi mennyt jonnekin ratsastuksen ala-asteelle taas. Tammalla on ihana, lennokas ja ISO askel, joten tuntui melkein mahdottomalta pitää tasapainoa selässä. Ravi oli kuin kamelilla ja jalat yrittivät taas tehdä sitä, mitä aina ennenkin: kiivetä eteen.
Niinä hetkinä kun sai vihdoin tasapainon kohilleen ja lantion rennoksi, pohkeen oikeaan kohtaan kylkeä ja antoi kunnolla pohkeita, hevonen pehmeni tosi mukavaksi. Pohkeita sai käyttää kyllä aika paljon, tamma ei ollut mikään itsestäänsyttyvä, vaikka alkutunnista siltä vaikuttikin - metsänrajassa oli ilmeisesti käväissyt hirvi ja tamma oli hämmennyksissään ja säpsy ekan puolikkaan.
Jotain hyötyä tunnista silti oli, vaikka ala-aste-(vai esikoulu-?) fiilis meinasi jäädä pysyväksi, sillä tajusin, että oon vieläkin yrittänyt siirtää jalkaa taakse ihan väärällä tekniikalla, ilmeisesti polvesta satulaan tukemalla. Nimittäin nyt kun hevonen oli niin kapea, että ei ollut mitään millä olisi voinut ottaa kiinni, oli tasapaino auttamattomasti mennyt. Kuvastavaa oli open kommentti, kun valitin siitä, miten tukipistettä ei vaan löydy. Ope laittoi mut menemään 2 askelta ylhäällä 1 alhaalla -kevennystä ja sanoi ohjeeksi, että "keskity siihen liikkeeseen, pidä pohje lähellä hevosen kylkeä ja ajattele vaikka, että ratsastat sellaisella silakalla"...
Oli tosi kivaa, että sain ryhmästä ensimmäisenä mennä tammalla, jolla on juuri sellaiset hämähäkkimäiset jalat, joita pienenä kaikilta estehevosilta bongasin Eurosporttia katsoessa. Muttamutta, oli ihan kuin olisi mennyt jonnekin ratsastuksen ala-asteelle taas. Tammalla on ihana, lennokas ja ISO askel, joten tuntui melkein mahdottomalta pitää tasapainoa selässä. Ravi oli kuin kamelilla ja jalat yrittivät taas tehdä sitä, mitä aina ennenkin: kiivetä eteen.
Niinä hetkinä kun sai vihdoin tasapainon kohilleen ja lantion rennoksi, pohkeen oikeaan kohtaan kylkeä ja antoi kunnolla pohkeita, hevonen pehmeni tosi mukavaksi. Pohkeita sai käyttää kyllä aika paljon, tamma ei ollut mikään itsestäänsyttyvä, vaikka alkutunnista siltä vaikuttikin - metsänrajassa oli ilmeisesti käväissyt hirvi ja tamma oli hämmennyksissään ja säpsy ekan puolikkaan.
Jotain hyötyä tunnista silti oli, vaikka ala-aste-(vai esikoulu-?) fiilis meinasi jäädä pysyväksi, sillä tajusin, että oon vieläkin yrittänyt siirtää jalkaa taakse ihan väärällä tekniikalla, ilmeisesti polvesta satulaan tukemalla. Nimittäin nyt kun hevonen oli niin kapea, että ei ollut mitään millä olisi voinut ottaa kiinni, oli tasapaino auttamattomasti mennyt. Kuvastavaa oli open kommentti, kun valitin siitä, miten tukipistettä ei vaan löydy. Ope laittoi mut menemään 2 askelta ylhäällä 1 alhaalla -kevennystä ja sanoi ohjeeksi, että "keskity siihen liikkeeseen, pidä pohje lähellä hevosen kylkeä ja ajattele vaikka, että ratsastat sellaisella silakalla"...
1.4.2009
Ei vaan tajua...
Taas toisella tallilla. Siellä toista kertaa ratsastusvuorossa Pitkis, tosi reilu ja rehti hevonen, joka malliltaan on yhdistelmä ylipitkää runkoa ja suhteessa liian kapeita jalkoja. Sellainen hevonen, joka näyttää tosi hassulta vaikka sen saisi (jossain toivemaailmassa) ratsastettua peräänantoon.
Kuten sanottua, mä olen saanut aikaisemmin mennä tosi harvoin Pitkiksellä, mikä on oikeastaan aika hyvä, koska en tajua sitä yhtään. Kun selkään kiipeää, alkaa heikottaa koska Pitkiksellä on pitkä selkä, pitkä kaula jne. ja vaikka askeleet ovat ihanan tasaiset, hevosen ulottuvuuksia tuntuu ainakin meikäläisen olevan mahdotonta erottaa. Nytkin oltiin menty ympyrällä jo useampi kierros kun opettaja mainitsi hevosen roikkuvan ihan vinossa sisäänpäin. Ja olinko huomannut, en todellakaan. Pitkiksen runko on niin pitkä, että se tuntuu liikkuvan aina yhtenä yksikkönä. Mikä on outoa, koska sulku- ja avotaivutuksessa se kuitenkin on ihan haka, eli pystyy kyllä taipumaan halutessaan.
Ennen tuntia joku edellinen ratsastaja vaahtosi juuri kuinka loistavasti peräänannossa se oli saanut Pitkiksen kulkemaan. Huokaus. Meidän tunnilla siitä ei ollut puhettakaan, mikä tuntui tietysti viisi miljoonaa kertaa pahemmalta, kun tiesi että se oli samana päivänä kulkenut jo ihan hienosti. Ei siis auta tekosyyt, ei.
Tunnin aiheena oli sulkutaivutukset ja se periaatteessa sujuikin ihan mallikkaasti. Oma pää vaan tietysti pyöri sen peräänannon ympärillä eikä vaan pystynyt antamaan hevosen liikkua rennosti vaan sitä piti nykiä ja tuupata jos vaikka säkällä maailman ratsastuslait olisikin kääntyneet päälleen ja sillä tavalla voisi saada yhdenkään hevosen kulkemaan oikeinpäin. Uusi huokaus. Seurauksena oli se, että meidän sulut jäi tosi epätasaisiksi samoin kuin muukin liikkuminen. Hommaa vaikeutti vielä se, että opettajan kanssa fiksattiin jalustimet pari reikää normaalia pidemmäksi, ettei mun jalat olisi tulleet yli koulusatulasta. Jalan kiinnihalaaminen loppuikin sitten siihen, se tuntui melko vaikealta tehtävältä ja pyrki lipsumaan koko ajan eteenpäin. Täytyykin ottaa erityistarkasteluun jatkossa.
Näin jälkiviisaana on tietysti hyvä pohtia kaikenlaista, mutta josko näistä ottaisi opikseen vaikka ensi kerralla, kun on vielä sama hevonen. Eli:
Kuten sanottua, mä olen saanut aikaisemmin mennä tosi harvoin Pitkiksellä, mikä on oikeastaan aika hyvä, koska en tajua sitä yhtään. Kun selkään kiipeää, alkaa heikottaa koska Pitkiksellä on pitkä selkä, pitkä kaula jne. ja vaikka askeleet ovat ihanan tasaiset, hevosen ulottuvuuksia tuntuu ainakin meikäläisen olevan mahdotonta erottaa. Nytkin oltiin menty ympyrällä jo useampi kierros kun opettaja mainitsi hevosen roikkuvan ihan vinossa sisäänpäin. Ja olinko huomannut, en todellakaan. Pitkiksen runko on niin pitkä, että se tuntuu liikkuvan aina yhtenä yksikkönä. Mikä on outoa, koska sulku- ja avotaivutuksessa se kuitenkin on ihan haka, eli pystyy kyllä taipumaan halutessaan.
Ennen tuntia joku edellinen ratsastaja vaahtosi juuri kuinka loistavasti peräänannossa se oli saanut Pitkiksen kulkemaan. Huokaus. Meidän tunnilla siitä ei ollut puhettakaan, mikä tuntui tietysti viisi miljoonaa kertaa pahemmalta, kun tiesi että se oli samana päivänä kulkenut jo ihan hienosti. Ei siis auta tekosyyt, ei.
Tunnin aiheena oli sulkutaivutukset ja se periaatteessa sujuikin ihan mallikkaasti. Oma pää vaan tietysti pyöri sen peräänannon ympärillä eikä vaan pystynyt antamaan hevosen liikkua rennosti vaan sitä piti nykiä ja tuupata jos vaikka säkällä maailman ratsastuslait olisikin kääntyneet päälleen ja sillä tavalla voisi saada yhdenkään hevosen kulkemaan oikeinpäin. Uusi huokaus. Seurauksena oli se, että meidän sulut jäi tosi epätasaisiksi samoin kuin muukin liikkuminen. Hommaa vaikeutti vielä se, että opettajan kanssa fiksattiin jalustimet pari reikää normaalia pidemmäksi, ettei mun jalat olisi tulleet yli koulusatulasta. Jalan kiinnihalaaminen loppuikin sitten siihen, se tuntui melko vaikealta tehtävältä ja pyrki lipsumaan koko ajan eteenpäin. Täytyykin ottaa erityistarkasteluun jatkossa.
Näin jälkiviisaana on tietysti hyvä pohtia kaikenlaista, mutta josko näistä ottaisi opikseen vaikka ensi kerralla, kun on vielä sama hevonen. Eli:
- Pitkis tarvitsee tasaisen ja rennon käden. Nykiminen ei kannata. Pitää ratsastaa sisäpohkeella tuntuma ulko-ohjaan.
- Liike on tärkeintä. Keskity siihen.
- Pitkis pitää saada rungostaan taipumaan. Kulmissa, ympyröillä jne. Varo varsinkin vasemmassa kierroksessa, jossa tuuppaa koko etuosan sisään. Taas kerran: sisäpohje, ulko-ohja.
30.3.2009
Sikailua
Joo-o, joskus sitä muistaa ne ratsastuksen turhauttavat puolet... Mielikuvia edelliseltä ratsastustunnilta, jossa mentiin Polle 6 - Minä 0.
Tunnille sattui tallin minikokoinen estetykki (kutsutaan sitä vaikka nimellä Pikkusika), joka saa välillä kaikennäköisiä kakarakohtauksia. Tavallista on se, että puskissa on tiikereitä ja vääränlaisissa varjoissa on vähintään kuristajaboa. Pikkusika oli ilmeisesti ollut edellisenä päivänäkin kipakalla tuulella, koska opettaja siitä jo heti alussa varoitteli ja lupasi, että pistetään kumpparit sitten jos alkaa näyttää pahalta.
Tunti oli perinteisten kevätflunssien innostama "yhdistelmätunti" (joka seuraa siitä, kun puolet tuntilaisista ilmoittaa olevansa kipeänä -> tunteja niputetaan yhteen). Jotenkin tuttujen ihmisten kanssa vaan on niin paljon helpompi ratsastaa, tietää automaattisesti miten he käyttävät tilaa - tuntemattomien kanssa on aina vähän jännitysmomenttia. Alkutunti sujuikin ihan mallikkaasti, mentiin pohkeenväistöjä osissa: väistö - suoraan - väistö jne. Juuri tuollaiseen Pikkusika on ihan mahtava ja säpäkkyydestä johtuen se oli melko helppo ratsastaa melko kivaan muotoon - yleensä mun ongelmani nousee siitä, että en saa sitä ratsastettua lähimainkaan riittävästi eteen, jolloin koko tunti on yhtä nyhertämistä. Pohkeenväistöt menivät tahdikkaasti ja no, helposti - kun ei tarvinut puskea eteenpäin, pystyi keskittymään kevyisiin apuihin.
Koska Pikkusika on tosi pienikokoinen (hevosmitoissa sentään, mutta tosi kapea selästä), mun on äärimmäisen vaikea saada jalat kunnolla sen ympäri. Koska pohkeen kiinni pitäminen ei ole muutenkaan mulle vielä ihan automaatio, se vaatii keskittymistä tosi paljon. Alkutunnista se vielä siis onnistui ihan hyvin, mutta oireili jo vähän kun väistöstä piti suoraan tehdä takaosakäännösmäisiä suoriakulmia käynnissä ja ravissa - jotenkin ne pohkeet vaan lähtevät melkein itsestään leijailemaan eteenpäin ja yhtäkkiä varpaat sojottavatkin ihan suoraan sivulle.
Riemu repesi kuitenkin vasta siinä vaiheessa, kun päätettiin mennä heittämään laukat läheiselle pellolle. Meillä oli muutenkin hyvä kokoelma helposti riehaantuvia elikoita, mutta en ajatellut sen kummemmin asiasta, kun Pikkusika oli pysynyt käsissä ihan kiltisti koko alkutunnin. Vaan olisi ehkä pitänyt ajatella asiaa vähän ennenkin, nimittäin välittömästi kun opettaja mainitsi sanan laukkaa Pikkusika keräsi mukavat kierrokset ja siinä sitä sitten paahdettiin pukkilaukkaa toiselle puolelle peltoa. Onneksi se todella on niin pieni, että pukitkaan ei tunnu kovin pahalta, mutta eipä pitkään aikaan ollakaan menty vastaavaa haipakkaa :)
Opettaja keksi sitten tehdä asiasta numeron - ja laukkaa mentiinkin sitten ihan huolella, ajatuksella että väsytetään siitä turhat kierrokset pois. Pikkusika on laukassa muutenkin tosi rankka ratsastaa - se painaa kädelle ihan hirveästi ja kun mun klassikkomoka on nimenomaan liian pitkät ohjat, yhdistelmä ei ollut kovin kiva. Yhteen kertaan Pikkusika ei nimittäin pukkikohelluksiaan jättänyt, vaan kärkkyi sopivaa tilaisuutta koko ajan logiikalla "eka mä painan siltä nää ohjat käsistä ja SIT mä lähden". No, tasaantuihan se siitä, mutta kun käännettiin kierrossuunta toisinpäin niin sama toistui uudestaan.
Pysyin sentään selässä, mutta kyllä ratsastus todella ottaa lihaksiin. Heti tunnin jälkeen tunsin jopa ne sivussa olevat vatsalihakset ja kädet ei nousseet hartialinjan yläpuolelle (loimittaminen oli erityisen kivaa...). Seuraavana päivänä tuntui jo selässä ja lapojen välissäkin, että "jarrutuslihakset" oli tehneet hommia, ja kunnolla.
Tunnille sattui tallin minikokoinen estetykki (kutsutaan sitä vaikka nimellä Pikkusika), joka saa välillä kaikennäköisiä kakarakohtauksia. Tavallista on se, että puskissa on tiikereitä ja vääränlaisissa varjoissa on vähintään kuristajaboa. Pikkusika oli ilmeisesti ollut edellisenä päivänäkin kipakalla tuulella, koska opettaja siitä jo heti alussa varoitteli ja lupasi, että pistetään kumpparit sitten jos alkaa näyttää pahalta.
Tunti oli perinteisten kevätflunssien innostama "yhdistelmätunti" (joka seuraa siitä, kun puolet tuntilaisista ilmoittaa olevansa kipeänä -> tunteja niputetaan yhteen). Jotenkin tuttujen ihmisten kanssa vaan on niin paljon helpompi ratsastaa, tietää automaattisesti miten he käyttävät tilaa - tuntemattomien kanssa on aina vähän jännitysmomenttia. Alkutunti sujuikin ihan mallikkaasti, mentiin pohkeenväistöjä osissa: väistö - suoraan - väistö jne. Juuri tuollaiseen Pikkusika on ihan mahtava ja säpäkkyydestä johtuen se oli melko helppo ratsastaa melko kivaan muotoon - yleensä mun ongelmani nousee siitä, että en saa sitä ratsastettua lähimainkaan riittävästi eteen, jolloin koko tunti on yhtä nyhertämistä. Pohkeenväistöt menivät tahdikkaasti ja no, helposti - kun ei tarvinut puskea eteenpäin, pystyi keskittymään kevyisiin apuihin.
Koska Pikkusika on tosi pienikokoinen (hevosmitoissa sentään, mutta tosi kapea selästä), mun on äärimmäisen vaikea saada jalat kunnolla sen ympäri. Koska pohkeen kiinni pitäminen ei ole muutenkaan mulle vielä ihan automaatio, se vaatii keskittymistä tosi paljon. Alkutunnista se vielä siis onnistui ihan hyvin, mutta oireili jo vähän kun väistöstä piti suoraan tehdä takaosakäännösmäisiä suoriakulmia käynnissä ja ravissa - jotenkin ne pohkeet vaan lähtevät melkein itsestään leijailemaan eteenpäin ja yhtäkkiä varpaat sojottavatkin ihan suoraan sivulle.
Riemu repesi kuitenkin vasta siinä vaiheessa, kun päätettiin mennä heittämään laukat läheiselle pellolle. Meillä oli muutenkin hyvä kokoelma helposti riehaantuvia elikoita, mutta en ajatellut sen kummemmin asiasta, kun Pikkusika oli pysynyt käsissä ihan kiltisti koko alkutunnin. Vaan olisi ehkä pitänyt ajatella asiaa vähän ennenkin, nimittäin välittömästi kun opettaja mainitsi sanan laukkaa Pikkusika keräsi mukavat kierrokset ja siinä sitä sitten paahdettiin pukkilaukkaa toiselle puolelle peltoa. Onneksi se todella on niin pieni, että pukitkaan ei tunnu kovin pahalta, mutta eipä pitkään aikaan ollakaan menty vastaavaa haipakkaa :)
Opettaja keksi sitten tehdä asiasta numeron - ja laukkaa mentiinkin sitten ihan huolella, ajatuksella että väsytetään siitä turhat kierrokset pois. Pikkusika on laukassa muutenkin tosi rankka ratsastaa - se painaa kädelle ihan hirveästi ja kun mun klassikkomoka on nimenomaan liian pitkät ohjat, yhdistelmä ei ollut kovin kiva. Yhteen kertaan Pikkusika ei nimittäin pukkikohelluksiaan jättänyt, vaan kärkkyi sopivaa tilaisuutta koko ajan logiikalla "eka mä painan siltä nää ohjat käsistä ja SIT mä lähden". No, tasaantuihan se siitä, mutta kun käännettiin kierrossuunta toisinpäin niin sama toistui uudestaan.
Pysyin sentään selässä, mutta kyllä ratsastus todella ottaa lihaksiin. Heti tunnin jälkeen tunsin jopa ne sivussa olevat vatsalihakset ja kädet ei nousseet hartialinjan yläpuolelle (loimittaminen oli erityisen kivaa...). Seuraavana päivänä tuntui jo selässä ja lapojen välissäkin, että "jarrutuslihakset" oli tehneet hommia, ja kunnolla.
22.1.2009
Tapahtui tähän mennessä...
Joo-o, täsmällisyys ei kyllä ole meikäläisen hyve, ainakaan bloginkirjoituksessa. Ratsastettu on sen sijaan sitäkin enemmän ja ilolla voin sanoa, että se ahdistus joka tuntui täyttävän koko harrastuksen viime keväänä, on nyt häipynyt jonnekin autuaammille kiusausmaille.
Syksyn pystyin rastastamaan melko säännöllisesti kahdesti viikossa, kahdella eri tallilla. Mietin monta kertaa, mikä järki siinä oli mennä aina eri tallille, mutta pysyn edelleen alkuperäisessä päätöksessäni: vaikka kahden eri opettajan neuvot välillä tuntuvatkin menevän ristiin ja marssijärjestys (mitä valtaisasta puutelistastani korjataan ensimmäisenä) on toisinaan erilainen, on silti hyvä ratsastaa monilla eri hevosilla ja ennen kaikkea erilaisilla hevosilla. Onko kukaan muu huomannut, että monille ratsastuskouluille tuntuu eksyvän aina aika samalla tapaa toimivia hevosia - tietysti toiset ovat reippaampia ja toiset laiskempia ja toiset vaan tosi paljon koulutetumpia - mutta tietyt omistajat (varsinkin tietyn ratsastusideologian omaavat) tuppaavat hankkimaan hevosia, jotka vastaavat aika samalla tavalla samoihin käskyihin. Ja siten kun vihdoin oppii ratsastamaan yhdellä, osaakin yhtäkkiä ratsastaa kaikilla. Ja sitten kun menee toiselle tallille, ei välttämättä kauhukseensa osaakaan ratsastaa enää ollenkaan, koska samat "jipot" eivät vain enää toimikaan...
No, takaisin asiaan. Mitä tässä välissä on siis tapahtunut? Parikin tärkeää oivallusta syksyllä, joita talvella ollaan pyritty jalostamaan.
Syksyn pystyin rastastamaan melko säännöllisesti kahdesti viikossa, kahdella eri tallilla. Mietin monta kertaa, mikä järki siinä oli mennä aina eri tallille, mutta pysyn edelleen alkuperäisessä päätöksessäni: vaikka kahden eri opettajan neuvot välillä tuntuvatkin menevän ristiin ja marssijärjestys (mitä valtaisasta puutelistastani korjataan ensimmäisenä) on toisinaan erilainen, on silti hyvä ratsastaa monilla eri hevosilla ja ennen kaikkea erilaisilla hevosilla. Onko kukaan muu huomannut, että monille ratsastuskouluille tuntuu eksyvän aina aika samalla tapaa toimivia hevosia - tietysti toiset ovat reippaampia ja toiset laiskempia ja toiset vaan tosi paljon koulutetumpia - mutta tietyt omistajat (varsinkin tietyn ratsastusideologian omaavat) tuppaavat hankkimaan hevosia, jotka vastaavat aika samalla tavalla samoihin käskyihin. Ja siten kun vihdoin oppii ratsastamaan yhdellä, osaakin yhtäkkiä ratsastaa kaikilla. Ja sitten kun menee toiselle tallille, ei välttämättä kauhukseensa osaakaan ratsastaa enää ollenkaan, koska samat "jipot" eivät vain enää toimikaan...
No, takaisin asiaan. Mitä tässä välissä on siis tapahtunut? Parikin tärkeää oivallusta syksyllä, joita talvella ollaan pyritty jalostamaan.
- Kesätunneilla uusi opettaja pakotti ratsastamaan kaikki hevoset koko ajan eteenpäin demonstroidakseen pohkeiden merkitystä. Tuli fiilis aktiivisesta pohkeesta, joka vaikuttaa käytännössä koko ajan - minä en ollut tajunnut, että todella koko ajan saa ratsastaa (no, ihan kaikillehan tämä ei sovi, mutta sellaisilla polleilla en ole tässä pitkään aikaan mennyt).
- Toinen opettaja kehotti "halaamaan" hevosta - ja yhtäkkiä tajusin, että siis niin niin, pohjehan onkin jotain muuta kuin kantapää. Ja että jalkakin pysyy paremmin paikallaan, kun hirttää sen pohkeen (eli nilkan ja polven väliltä) kiinni kylkeen - niin ettei purista.
- Kolmas opettaja muistutti, että vaikka pitää pohkeen kiinni, muistaa rentouttaa nilkat. Näin jalka ei heilu ja on kokonaan rennompi.
- Jossain vaiheessa lokakuussa löysin vatsalihakset. Tai siis miten niitä ratsastuksessa käytetään. Ihme ja kumma, niitä pitää siis käyttää koko ajan, silloinkin kun ei pidätä vaan vaan haluaa vaikka koota hevosta!
- Ja kun oli pari kuukautta ratsastanut vain kaikkia hevosia eteen ja uskaltautui ottamaan ohjat lyhyemmiksi, tajusin yhtäkkiä mitä kesäkurssin ope puhui siitä, että "anna sen hevosen etsiä se tuntuma". Oikeasti, eihän tuntuman pitämisessä ole mitään vaikeaa (kun se polle ensin laittaa siihen vähän painetta...)
Ja tsädäng, kun nämä asiat loksahti paikoilleen niin marraskuussa ratsastus rupesi näyttämään ja ihan toiselta. En osaa vieläkään kunnolla koota hevosta, mutta nyt ne lähes poikkeuksetta (eilen pitikin olla huono tunti) menevät sentään oikein päin ja rentona, reippaasti eteenpäin.
Suurin muutos on varmaan kuitenkin korvien välissä: kun itse lakkasi turhautumasta heti viidennellä sekuntilla kun asiat eivät toimineetkaan, niin hevonenkin sai mahdollisuuden toimia yhteistyössä...
3.7.2008
Ratsastuskurssilla 3/3 - tuntumaa hakemassa
Sama polle kuin eilen - koska pyysin sitä itse. Kun edellisenä päivänä tuntui siltä, että hevosen tajuaminen oli ihan siinä kulman takana, nyt saikin tehdä aika paljon enemmän hommia. Hevonen tuntui vähän jäykältä alkuun, mutta ehkä kyse oli taas yliyrittämisestä, ainakin tuntuma nousi koko tunnin aiheeksi meikäläisen ratsastuksessa...
Olin muuten samalla tunnilla oman opettajani ja hänen miehensä kanssa, jännä kokemus. Onneksi kurssiope oli sen verran näppärä, että pystyi hyvin valvomaan kaikkia kolmea vaikka meikäläinen ei ihan sulkutaivutuksia siellä voinutkaan vääntää laukassa (koska jo laukannostot olivat taas elämää suurempi ongelma...).
Päivän teemaksi (tai ehkä koko kurssin teemaksi) tuli mulle tuntuma ja sen oikeanlainen pito. Mainitsin jo aiemmassa postauksessa, että olin Virossa leirillä, josta tuli iso ahdistus, kun opettaja siellä yritti takoa päähän myötäämistä hevosen liikkeen mukana. Epäilemättä teen sitä koko ajan, siis jännitän kättä ja "pidän vastaan", koska nytkin tuli kommenttia. Kysymys herää, miksei muilla tunneilla tähän ole reagoitu yhtä vahvasti, jos tämä on grande moka nro 1?
No, ilmeisesti siis jään varsinkin sisäohjalla pitämään, ilman että rentoutan kättä missään vaiheessa. Hartioista ja niiden jännityksestä sain kommentteja läpi kurssin, eli ilmeisesti se on osa syy tähän. Toinen opettajani puhuu myös usein siitä, että nyrkit eivät ole kiinni ja pystyssä kuten pitäisi, ja että kyynerpääni pitäisi olla lähempänä kroppaa, voisi kuvitella, että nämä ovat kaikki samaan ongelmaan liittyviä.
Hoin koko tunnin päässäni sitä ekan tunnin lausetta: "ratsasta se pohkeilla niin, että annat sen etsiä itse tuntuman, äläkä vain etsi kädellä sitä suuta". Lopputunnista, kun hevonen liikkui jo vähäsen itsekin eteenpäin, tämä tuntui ihan loogiselta lausunnolta, koska tuntumaa oli enemmän, se ei ollut ihan tyhjä. Tosin tässä vaiheessa vaikka ajatus taisi olla oikein, en sitten osannut ottaa niitä puolipidätteitä. Eli jäin roikkumaan ohjiin, hevo kiihdytti ja unohdin ottaa pieniä pidätteitä. Sain muutenkin vähän risuja siitä, että pitää ratsastaa silloinkin kun sen tuntuman saa, että nyt unohdin sisäpohkeen, asetuksen ja ulko-ohjan (mitähän minä sitten muistin...).
Laukannostossa luulen, että sain ajatuksen tasolla pienen ahaa-elämyksen (kroppaan, tai suoritustasolle tämä ei kyllä yltänyt). En ole koskaan oikeastaan ihan tiennyt mitä pitää tehdä laukannostossa. Siis oikeasti, on se laukka noussut joka tunnilla, mutta ei ehkä ihan tyylipuhtaasti. Nyt ymmärsin, että siis sisäpohkeella paine ulko-ohjaa vasten, asetus, puolipidäte ja sitten laukkapohkeet. Tehtiin yksi kaunis laukannosto! (Pitää osata riemuita pienestä).
Myös istunta sai kommentteja, en ole lonkasta kyllin rento enkä mene mukaan, päästä hevosta liikkumaan.
No, kuten risujen tasosta kuuluu, ei mennyt tämäkään kurssi ehkä ihan putkeen. Mutta kesäauringon loistaessa on vaikea olla kovin negis. Kyllä minä vielä tämän opin, vaikka siihen menisikin sitten miljoonagiljoona vuotta :) Oli kiva, kun kurssin ajan sai myös muuten olla hevosten kanssa, käydä vähän kävelemässä pellonreunassa, viedä laitumelle, harjailla. Oli enemmän aikaa vain olla, se on mukavaa. Melkein jo muisti, mikä se fiilis lapsena oli siinä tallihengailussa. Ihanaa! Ja lisää aurinkoa vaan!
Olin muuten samalla tunnilla oman opettajani ja hänen miehensä kanssa, jännä kokemus. Onneksi kurssiope oli sen verran näppärä, että pystyi hyvin valvomaan kaikkia kolmea vaikka meikäläinen ei ihan sulkutaivutuksia siellä voinutkaan vääntää laukassa (koska jo laukannostot olivat taas elämää suurempi ongelma...).
Päivän teemaksi (tai ehkä koko kurssin teemaksi) tuli mulle tuntuma ja sen oikeanlainen pito. Mainitsin jo aiemmassa postauksessa, että olin Virossa leirillä, josta tuli iso ahdistus, kun opettaja siellä yritti takoa päähän myötäämistä hevosen liikkeen mukana. Epäilemättä teen sitä koko ajan, siis jännitän kättä ja "pidän vastaan", koska nytkin tuli kommenttia. Kysymys herää, miksei muilla tunneilla tähän ole reagoitu yhtä vahvasti, jos tämä on grande moka nro 1?
No, ilmeisesti siis jään varsinkin sisäohjalla pitämään, ilman että rentoutan kättä missään vaiheessa. Hartioista ja niiden jännityksestä sain kommentteja läpi kurssin, eli ilmeisesti se on osa syy tähän. Toinen opettajani puhuu myös usein siitä, että nyrkit eivät ole kiinni ja pystyssä kuten pitäisi, ja että kyynerpääni pitäisi olla lähempänä kroppaa, voisi kuvitella, että nämä ovat kaikki samaan ongelmaan liittyviä.
Hoin koko tunnin päässäni sitä ekan tunnin lausetta: "ratsasta se pohkeilla niin, että annat sen etsiä itse tuntuman, äläkä vain etsi kädellä sitä suuta". Lopputunnista, kun hevonen liikkui jo vähäsen itsekin eteenpäin, tämä tuntui ihan loogiselta lausunnolta, koska tuntumaa oli enemmän, se ei ollut ihan tyhjä. Tosin tässä vaiheessa vaikka ajatus taisi olla oikein, en sitten osannut ottaa niitä puolipidätteitä. Eli jäin roikkumaan ohjiin, hevo kiihdytti ja unohdin ottaa pieniä pidätteitä. Sain muutenkin vähän risuja siitä, että pitää ratsastaa silloinkin kun sen tuntuman saa, että nyt unohdin sisäpohkeen, asetuksen ja ulko-ohjan (mitähän minä sitten muistin...).
Laukannostossa luulen, että sain ajatuksen tasolla pienen ahaa-elämyksen (kroppaan, tai suoritustasolle tämä ei kyllä yltänyt). En ole koskaan oikeastaan ihan tiennyt mitä pitää tehdä laukannostossa. Siis oikeasti, on se laukka noussut joka tunnilla, mutta ei ehkä ihan tyylipuhtaasti. Nyt ymmärsin, että siis sisäpohkeella paine ulko-ohjaa vasten, asetus, puolipidäte ja sitten laukkapohkeet. Tehtiin yksi kaunis laukannosto! (Pitää osata riemuita pienestä).
Myös istunta sai kommentteja, en ole lonkasta kyllin rento enkä mene mukaan, päästä hevosta liikkumaan.
No, kuten risujen tasosta kuuluu, ei mennyt tämäkään kurssi ehkä ihan putkeen. Mutta kesäauringon loistaessa on vaikea olla kovin negis. Kyllä minä vielä tämän opin, vaikka siihen menisikin sitten miljoonagiljoona vuotta :) Oli kiva, kun kurssin ajan sai myös muuten olla hevosten kanssa, käydä vähän kävelemässä pellonreunassa, viedä laitumelle, harjailla. Oli enemmän aikaa vain olla, se on mukavaa. Melkein jo muisti, mikä se fiilis lapsena oli siinä tallihengailussa. Ihanaa! Ja lisää aurinkoa vaan!
Ratsastuskurssilla 2/3
Tälle tunnille vaihtui hevonen, sain sellaisen äärimmäisen symppiksen mutta jäykän ja vinon hevosen kurssin toiselle päivälle. Hevonen oli itseasiassa erittäin opettavainen, tuntui siltä että vihdoin aloin itsekin huomata, että kas täähän punkee pohjetta vasten vasempaan kierrokseen.
Tänään mentiin vähemmän ympyrätyöskentelyä ja enemmän väistöjä suoralla uralla -> vaikeampaa meikäläiselle, joka haluaisi juuri sen ympyrän kautta olla työstämässä. Väistöissä sain jatkuvasti kommenttia siitä, että jään "kramppiin", että käsi jää vetämään. Tämä on jännä juttu, koska en ole koskaan tajunnut, että silloinkin kun mielestäni olen rento, on käsi ihan staattinen. Hyvä että ope mainitsi tästä siis, meni meikäläisellekin jakeluun nyt (ei sillä, että kroppa osaisi sitä suorittaa vielä, mutta hyvä pitää muistissa).
Mulla oli myös tällä hevosella ongelmana se, että se oli oma-aloitteisesti melko nihkeä liikkumaan ja heti kun piti tehdä jotain, mä menen etukumaraan ja puristan ilmeisesti reisillä niin, että hevonen lakkaa liikkumasta. Tää oli ongelmallista siinäkin suhteessa, että varsinkin vasempaan kierrokseen tähän samaan pakettiin hevonen kadottaa ulkosuupielensä kokonaan, sitä en vaan löydä ollenkaan ja oli tosi herkkänä pienillekin ohjasotteille -> sammui heti jos vähänkään vetäisi. Ja samalla toisaalta se oli tosi hidas ohjalle "oikeissa" siirtymisissä, niissä mentiin varmaan viisi askelta ennen kuin saatiin kunnon siirtyminen. Miten tämä yhtälö on mahdollista, mitä teen väärin?
Muutamassa kohden polle kuitenkin pienen patistelun jälkeen otti myös sen vasemman pohkeen, mikä mieletön fiilis että keksin jonkun ongelman ja osasin vielä alustavasti sitä korjatakin!
No, laukannostot eivät sitten kyllä menneet lainkaan putkeen. Oikealle vielä jotenkuten, mutta vasemmalle? Tuntui kuin hevosen päällä olisi ollut iso kysymysmerkki, ei se vaan mun avuistani tajunnut, että nyt tarkoitettiin laukkaa... Mutta plussapuolena se, että laukkojen jälkeen hevonen kyllä liikkui tosi mukavasti ja jopa vähän haki kuolainta, ei vielä kaula kaarella, mutta tuntuma oli paljon helpompi pitää tasaisena lopputunnista.
Tänään mentiin vähemmän ympyrätyöskentelyä ja enemmän väistöjä suoralla uralla -> vaikeampaa meikäläiselle, joka haluaisi juuri sen ympyrän kautta olla työstämässä. Väistöissä sain jatkuvasti kommenttia siitä, että jään "kramppiin", että käsi jää vetämään. Tämä on jännä juttu, koska en ole koskaan tajunnut, että silloinkin kun mielestäni olen rento, on käsi ihan staattinen. Hyvä että ope mainitsi tästä siis, meni meikäläisellekin jakeluun nyt (ei sillä, että kroppa osaisi sitä suorittaa vielä, mutta hyvä pitää muistissa).
Mulla oli myös tällä hevosella ongelmana se, että se oli oma-aloitteisesti melko nihkeä liikkumaan ja heti kun piti tehdä jotain, mä menen etukumaraan ja puristan ilmeisesti reisillä niin, että hevonen lakkaa liikkumasta. Tää oli ongelmallista siinäkin suhteessa, että varsinkin vasempaan kierrokseen tähän samaan pakettiin hevonen kadottaa ulkosuupielensä kokonaan, sitä en vaan löydä ollenkaan ja oli tosi herkkänä pienillekin ohjasotteille -> sammui heti jos vähänkään vetäisi. Ja samalla toisaalta se oli tosi hidas ohjalle "oikeissa" siirtymisissä, niissä mentiin varmaan viisi askelta ennen kuin saatiin kunnon siirtyminen. Miten tämä yhtälö on mahdollista, mitä teen väärin?
Muutamassa kohden polle kuitenkin pienen patistelun jälkeen otti myös sen vasemman pohkeen, mikä mieletön fiilis että keksin jonkun ongelman ja osasin vielä alustavasti sitä korjatakin!
No, laukannostot eivät sitten kyllä menneet lainkaan putkeen. Oikealle vielä jotenkuten, mutta vasemmalle? Tuntui kuin hevosen päällä olisi ollut iso kysymysmerkki, ei se vaan mun avuistani tajunnut, että nyt tarkoitettiin laukkaa... Mutta plussapuolena se, että laukkojen jälkeen hevonen kyllä liikkui tosi mukavasti ja jopa vähän haki kuolainta, ei vielä kaula kaarella, mutta tuntuma oli paljon helpompi pitää tasaisena lopputunnista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)