End of an era

Päätin tällä viikolla jättää ratsastuksen tauolle syksyksi. Tuntuu haikealta ja oikeastaan aika vaikealtakin. Rationaalisesti ajateltuna siihen ei löydy logiikkaa, olen viimeisen vuoden säännönmukaisesti priorisoinut ratsastuksen sijaan aina jotain muuta silloin kun on pitänyt valita. Ja silti, se on mun pitkäaikaisin harrastus ja parasta päänselvittelyä silloin kun ahdistaa. Ja hevoset on vaan ihahhania, minkäs sille tekee.

Kieltäydyn kuitenkin ajattelemasta, että oon lopettamassa koko lajia. Aloitan sitten taas kun aika on sopivampi ja pystyn nauttimaan taas siitä, enkä vain pure hammasta joka kerta kun mietin, että tässäkin oon vaan mennyt alaspäin. Tuskin kokonaan ilman pystyn olemaan, alkusyksylle on työpaikan kautta varattu issikkavaellus ja varmaan käyn jollain irtotunnillakin siinä välissä. Katsotaan, mitä tapahtuu. On se vaan silti outoa, että asiat muuttuvat..

Adan kuulumisia ajattelin edelleen päivittää, mutta mietin vähän olisiko sille joku parempi osoite kuin tämä blogi. Katsotaan, katsotaan.

Ekat kisat!

Kylläpä jännitti, huhhuh!

Korkkasimme eilen Adan ja mun kisauran, mentiin rally-tokokisoihin ja ihan vaan mölliluokkaan, koska tarkoituksena oli selvittää onko emäntä kasvanut sen verran, että pystyy jo käsittelemään kilpailutilanteita. Teininähän mä vedin hirveät pultit jokaikisistä ratsastuskisoista ja suoritustaso jäi aina merkittävästi oikeaa osaamistasoa alemmaksi (kerran sain mm. meidän tallin pomminvarman luottoratsun kieltämään muurilta ulos, vaikkei se koskaan kieltänyt...). Kaksikymppisenä päätin laittaa kisahommat kokonaan jäihin (pysyvästi, silloin luulin), mutta nyt alkoi oikeasti jo vähän kutkutella, että minkälaistahan se olisi, jos menisi nyt.

Ollaan me treeneissä toki joitakin rallytokoratoja tehty niin että perusperiaatteet oli selvät, mutta suoraan sanoen en ollut ihan kauheasti tätä treenannut enkä perehtynyt lajiin. Silti se mentaliteetti, että ei tehdä niin kireenä suoritusta vaan pidetään hauskaa ja fiilistellään koiran kanssa kuulosti musta erittäin hyvältä lähtökohdalta kisaamiseen. Ja tietty se, että koiraa saa kehua koko radan (ja palkatakin, kun kerran mölliluokka oli). Näistä lähtökohdista siis tein päätöksen.

Kenraalit perjantaina meni ihan päin seiniä, koira oli treeneissä ihan ihmeellinen eikä suostunut syömään iltaruokaa ja ajattelin jo (melkoisessa hätäpaniikissa) että tähänkö se kisaaminen sitten jäi. Aamulla kaikki oli kuitenkin ihan ok, Jukka vei sen pitkälle lenkille ja minä keskityin lähinnä siihen että pää pysyy kasassa ja kaikki on mukana. Ei sitten kuitenkaan ollut, koska Adan rokotustodistus ei ollutkaan siinä muovitaskussa, jossa piti, mutta päästivät sitten kuitenkin meidät radalle koska siitä ei oltu mainittu mitään kisakutsussa ja kyseessä oli epäviralliset kisat vaan. Jukka vakuutti niille, että on ne rokotukset ihan kunnossa (niin kuin onkin). Täytyy katsoa kun päästään kotiin, että missä ihmeessä se paperi on.

Yllättävää kyllä vaikka olin aamulla stressannut ihan kamalasti ja ensimmäistä kertaa elämässäni olin jossain ihan ajoissakin, ei kisapaikalla sitten enää jännittänytkään niin kovin. En halunnut katsoa kuitenkaan vielä muiden suorituksia. Yllättävän nopeasti se oma vuoro tulikin ja huomasin, että mähän oon vielä ihan toimintakykyinen! No, sen verran jännitti, että kahden kyltin kohdalla kyllä tajusin, että tuli virhe, mutten älynnyt/jaksanut/uskaltanut kuitenkaan uusia. Ajattelin, että jos nyt alan nyhertää jotain kylttiä, niin sitten tää menee ihan päin hemmettiä, että nyt eteenpäin vaan. Toinen oli ihan oma moka, koira ei olisi enää saanut istua sen jälkeen kun se tulee sivulle ja huomasin kyllä, että istui (kun kerran pyysin sen istumaan...) ja toinen oli 270 asteen käännös oikealle, jossa hihna kiristyi kun Ada bongasi jotain yleisössä. Ja tyhmänä astuin itse askeleen eteenpäin, jolloin nykäisin sen mukaan. Ekasta virheestä tajusin, että kylttivirhe, mutta tokasta en tiennyt kyllä, että sekin lasketaan 10 p virheeksi. Enpä tiedä olisinko siltikään korjannut, vaikka olisin tiennytkin, tuskinpa.

No, tuloksena radalta 76 pistettä eli 2x10 p virhe ja sitten 3 taluttimen kiristymisestä johtunutta 1p virhettä sekä 1 p vähennys liiasta hihnan tiukkuudesta - tässäkin vetoan siihen, että ei mulla ollut mitään käryä siitä, että sen hihnan pitäisi olla mieluummin ihan ylilöysä kuin "normaali". Tulokseen olin kuitenkin silleen tyytyväinen, koska 9/12 kyltistä meni ihan virheettömästi, tiesin mitkä oli ne meidän isot mokat ja ne voi korjata ensi kerralla. Ja että oikeastaan valtaosan noista voi pistää ihan oman tyhmyyden piikkiin, koira oli ihan upea ja me selvittiin jee! Ja ennen kaikkea, mulla oli ihan hauskaakin, en mennyt lukkoon ja voin kuvitella osallistuvani toiseenkin kertaan :)

Vähän plääh-faktoria toi kun illalla menin katsomaan tuloslistaa, jäimme sitten kisan hännille (no yks hylättiin). Pisteet saatiin jo sieltä kisalta, mutta en tajunnut että se oli niin vaatimaton suoritus. No, ensi kerralla tiedän, että 10 p vähennys ON iso juttu (jos kisan paras sai 1 virhepisteen, toka 3 vp ja kolmas 4 virhettä) - ja että kannattaa uusia kun bongaa isomman virheen, kun siihen kerran mahdollisuus on. Mutta se on sitten ensi kerralla se. Yritän päästä suorituskeskeisyydestäni eroon ja sanoa itselleni, että koska tavoite oli pitää hauskaa ja mitata sitä, että uskallanko vai en, niin tää oli loistava saavutus meiltä. Uskon, että koirallakin oli kivaa eikä sille jäänyt mitään hampaankoloon oudosti käyttäytyvästä emännästä vaan että se oli sen päässä ihan hauska treeni uudella kentällä. Eli nyt vaan sitten kasvan siihen mittaan, että jos koko eilisen päivän olin sitä mieltä, että meillä meni hyvin ja oli kivaa, niin sitä ei yks tulosluettelo muuta mihinkään.

Ja nyt mennään harjoittelemaan noutoa tonne pellolle. Ihanaa olla mökillä taas! Täällä paistaa aurinko ja on sellainen kunnon kevätpäivä, jäätkin lähtee ihan kohta. Oi mitä hetkiä!

Juoksukoulussa taas

En ole päässyt pariin viikkoon ratsastamaan, vähän jo menojalkaa vipattais silläkin suunnalla (eikä mitään käryä miten pääsisin kaikista rästeistä eroon..). Mutta juoksukoulussa on käyty ja koiraa treenailtu sitäkin ahkerammin.

Juoksukoulun osat 3, 4 ja 5 ovat menneet hyvin - ensin oltiin kuntosalilla treenaamassa kroppaa, paljon askelkyykkyjä, hallittuja keskivartaloliikkeitä ja kuminauhavastuksilla käsiä ja selkälihaksia varsinkin lapojen välistä. Olin aika nääntynyt sen kuntosalikeikan jälkeen, hitsit että voi olla lihaskunto alhaalla vaikka mukamas arjessa kannan ostoskassit ja kuljen portaita (nooo, ehkä hissi houkuttaa kuitenkin vähän liian usein).

Sitten vedettiin 6 km vauhti"leikittely", joka ei kyllä meikäläiselle ollut leikkiä nähnytkään. Eli alkuverkan jälkeen vedettiin aina 2-3 min kevyttä hölkkää ja sitten 20-30 sekunnin vauhtivetoja. Peruskestävyys ehkä onkin kunnossa, mutta vauhtikestävyys on kyllä tosi alhaisella tasolla, koska ihan jo alusta nuo vedot tuntuivat pahalta (tai sitten tein liian kovaa, kun porukassa kuitenkin mentiin). Vika lenkki Töölönlahden ympäri piti vetää niin, että vedon jälkeen otin kävelyä kunnes syke laski kunnolla - ohjaaja varoitti siitä, että tätä harjoitusta ei kannata vetää niin että yrittää hölkätä välissä jos ei jaksa koska silloin ei saa vetoja tehtyä kunnolla ja kaikki puuroutuu. Eli nielin ylpeyteni, hidastin ja keskityin tekemään kunnon vauhdikkaat vedot siihen väliin siten että sykealueissa oli selvä ero välillä.

Tällä viikolla oli sitten vuorossa mäkivetoja, juostiin alkuverkka ja tehtiin venyttelyt ja kimmoisuusverryttelyt ja sitten lähdettiin tekemään 5x60 sekuntin mäkivetoa mäkeen siten, että eka vedettiin ylös vähän rauhallisemmin ja siitä eteenpäin aina ylös yhä kovempaa niin että vikalla mentiin jo ihan täysiä. Ja alas kävellen tai kevyellä hölkällä niin, että sai sykkeen alas. Aika kamalalta tuntui, mutta niin kai oli tarkoituskin - ja harjoituksesta tajusin, että juuri tällaista en ole kyllä tehnyt ennen juoksun suhteen, siis oikeastaan mitään kunnon intervallijuttuja, pelkkää tasaista puurtamista. Jotenkin koen aika vaikeaksi motivoida itseni sellaisiin nopeisiin jo aika tosi pahalta tuntuviin vetoihin - sitä vähän liian kovaa tahtia taas haluais hynyttää vaan uudelleen ja uudelleen, samaa lenkkiä, samaan suuntaan. On se hyvä, että tällaisiakin järjestetään, nyt on ainakin se tieto siitä, mitä pitäis tehdä :)

Todistetusti vino :)

Kävin siihen juoksukouluun liittyvässä lihastasapainokartoituksessa ja juu, kyllä mä todella oon vino. Ekana löytyi notkoselkä, joka pitää takareidet jatkuvassa pienessä venytyksessä - selvisi syy siihenkin, miksi niin sydämestäni inhoan koko tyhmiä takareisiä, jotka ei koskaan oo mun kavereita. Sama asentovirhe pitää lonkankoukistajat jatkuvasti jännityksessä. Selän suhteen plussaa oli se, että ei ollut mitään skolioottista näkyvissä, jee! Miinusta se, että yläselkä on tosi jäykkä - samalla kun tuo notkoselkä pitää myös alaselän jäykkänä. Lisäksi multa löytyi selvä "lateral shift" (en tiedä onko tälle joku suomennoskin, fyssari ei sanonut) vasemmalle ja jos joku muu on yhtä Hoo Moilanen kuin minä asian suhteen, niin tässä videossa setä selittää mistä on kyse:



Lisäksi oikea nilkka supinoi aika pahasti ja olipa se rentona tai antoi siihen painoa niin jalka hakeutuu ulkoreunalle jatkuvasti. Sitä pitää treenata pitämällä painoa tietoisesti koko jalalla ja nostelemalla vuoron perään isovarvasta ja sitten muita varpaita. Ja tasapainoilua suositellaan varsinkin oikealle jalalle, sekin auttaa. Juoksussa ja hiihdossa esiintuleva nilkkakipu johtuu siis ilmeisesti siitä, että nilkan ulkopuolen nivelsiteet alkavat venyä. 

Takareidet ovat ylikireät, samoin pohkeet ja akillesjänteet. Tein tietoisen valinnan ja menin tuonne tarkastukseen ihan "autenttisessa" tilassa eli en ollut erikseen venytellyt, menin suoraan kokonaan istuma-asennossa vietetyn työpäivän jälkeen ja niin, että ratsastustunti (joka taatusti jumiuttaa mun takareidet) oli just takana. Halusin kuulla mikä se oikea tilanne on ja nyt tiedä: huono :) Se, mitä en ole itse koskaan huomannut, on se että oikea takareisi on tosi paljon kireämpi kuin vasen ja että taas vasemman lonkan pakara ja kiertäminen on paljon jäykempi kuin oikea. Vasemman lonkan kipeytyminen juoksussa on ilmeisesti sen lateraalishiftin syytä, siinä kun myös vasen lonkka painuu alemmas (mikä selittäisi miksi vasen jalka myös ratsastuksessa on alempana kuin oikea).

Venytellä sitten pitäis, tarkemmat ohjeet tulevat kuulemma postissa. Ennen kaikkea alaselkää ja niitä takareisiä. Oikea polvi kokeiltiin ja siinä ei ainakaan mitään rakenteellista vikaa vielä ole - ilmeisesti vain kipeytyy kun yrittää kompensoida sitä löysää nilkkaa. Lonkkaa pitäisi muistaa kääntää eteen ja vahvistaa syviä vatsalihaksia, että asento pysyy. Yllättävää oli se, että minusta lonkka on jo ihan ääriasennossa edessä kun selkä vasta on todella suorana. Niin paljon sitä notkoa siis löytyy... Lateral shiftin korjaamiseen suositeltiin jumppaa peilin edessä, siirretään vain yläkroppa suoraan muun kropan jatkeeksi. Kuulemma 3 minuutissa keho oppii jo uuden asennon "oikeaksi" eli vähintään sen mittaisia pätkiä pitäisi sitten jaksaa tsempata (no ei kuulostanut kamalalta...).

Mutta tosi mielenkiintoinen kokemus ja hyvä startti tähän liikunnan uudelleenaloittamiseen! Loppun mielenpiristykseksi LindyHoppaajien BlooperReel - jostain syystä melkein kaikki kaatujat nauhalla alkavat heti nauraa ja tänään haluan itseänikin muistuttaa siitä, että mokailu on ihan ookoo :)


European Swing Dance Championships presents: Lindy Hop Bloopers from Sharon Davis on Vimeo.

Takaosakäännöksiä

Sain tänään mennä taas suokkitammalla - ilman satulaa toki :) Hepan satula menee ens viikolla topattavaksi, joten ope oli jo osannut ennakoida että haluan kuitenkin mennä ilman satulaa, ja jakoi hevoset sen mukaan. Pikkasen on tammalta kadonnut selästä lihakset, joten säkä alkoi törröttää ahteriin jo sitä luokkaa, ettei enää ihan mukavin kokemus ollutkaan. Tehtiin kuitenkin harjoituksia paljon ympyrällä ja taivuttelemalla, joten ei onneksi mitään sellaista jossa muuten olisi tullut liikaa tärähdyksiä. Tai no, laukasta käyntiin siirtymisiä, jotka meillä siirtyi lähinnä sellaiseen pomppuiseen kiitoraviin, mikä oli aika mielenkiintoista ilman satulaa, mutta muuten. Sitten väännettiin takaosakäännöksiä 360 astetta ja kulmissa. Yllätyn aina siitä, että vaikka tamma tuntuu jäykältä kuin rautakanki ja vasen takajalka varsinkin jää menosta, niin tällaisissa käännöksissä ja väistöissä se on taas ihan ässä. Ehkä se viitsii niissä yrittää paremmin? Mutta kivaa oli, vaikka tuosta rautakankiudesta johtuen tamma alkoi myödätä vasta 5 minuuttia ennen lopetusta. Tuntui sekin silti hyvältä, kun tiesi alkutilan: heppa ei ole tehnyt kovinkaan paljon tuntia viime aikoina ja ei tosiaan aluksi meinannut taipua mihinkäänpäin. Perspektiivi on kumma juttu :)

Olo kohentui onneksi viikonloppuna huimasti, koko viime viikko oli vielä sellaista niiskutusta ja köhimistä, että ajattelin jo ettei tauti ala ikinä väistyä, kestihän se yhteensä melkein kolmatta viikkoa. Lähti se sitten onneksi kuitenkin. Mikä onkin ihan hyvä, koska huomenna on juoksukoulun lihastasapainokartoitus. Katselin taas tänään maneesin peilistä omaa vinoutta. Josko sais hyviä vinkkejä siitä, mitenpäin se tarkalleen ottaen on vino ja ennen kaikkea mitä sille vois tehdä?

Sängyn pohjalta

Olisi varmaan sitten aiemmin pitänyt hankkia sitä auringonhattua, koska siltä flunssalta ei sitten ollut pakeneminen. No, kyllä se tästä taas, oon nukkunut koko päivän ja aion nukkua vielä huomisenkin ennen kuin tarvitsee taas kokeilla oloa ihmisten ilmoilla. Jäin kyllä miettimään aamun työterveyskokeilun jälkeen, että olisiko kannattanut vain ottaa se päivä omaa lomaa ja kiskoutua hampaat irvessä tiistaina duuniin, sillä oli kyllä niin jäätävä käynti että huhhuh. Ymmärrän kyllä, että siellä otetaan vastaan päivittäin jos jonkinlaista tallaajaa, mutta mä yritän rajata käynnit niihin kohtiin kun oikeasti arvostaisin asiantuntijan mielipidettä. Nyt olisin halunnut kuulla astmakohtauksiin ja väsymykseen liittyen miten kannattaa hoitaa ja jutella, että oliko mulla nyt se refluksi vai ei. Tavallaan saikkulappu ja resepti närästykseen ei ihan ollut se mitä hain, mutta olkoon sitten. Olisi kiva, jos mut olisi kohdattu edes kerran eikä vain liukuhihnalta määrätty hoito. Jäi tosi kökkö fiilis :(

Sananen Saarasta

Suomessa on tällä hetkellä yksi ihan kipeen hyvä telkku-ohjelma, sanon minä jolla ei edes kotona ole televisiota. Mutta on iPad, johon saa Ruutu-appin ja sillähän sitä sitten kyylätään, aina perjantaisin. Voice of Finland, ihan älyttömän, käsittömän hieno formaatti - näitä lisää! Ja nyt sai loppua myös se ratkutus siitä, etteikö Suomikin olisi pullollaan lahjakkaita muusikoita, kyllä vaan niitä täältäkin löytyy ja enemmänkin olis :)

Siellä on monia hyviä, jostain syystä symppaan eniten Sanna Sänttiä Laurin joukkueesta, ehkä koska olen neitosen kesällä tavannut (ihana!) ja kuullut laulua ihan livenä (vielä ihanampaa, mm. Erinin Vanha nainen hunningolla oli upee!). Mutta siltikään en halua puhua Sannasta (jonka levyn niin todella ostan jos hän sellaisen ulos pukkaa joskus) vaan Saarasta - Saara Aallosta nimittäin. Minä kun en katso sitä telkkaria, niin tällaiset tyypit jotka on olleet Talentissa ja Euroviisuissa ja kaikenlaisissa muissakin viihdeohjelmissa kyläilemässä menee multa ihan helposti ohi. Saara siis ilmeisesti on yrittänyt breikata jo useamman vuoden (?) ja tehnyt itseään aika epäsuomalaiseen tapaan tunnetuksi aina siellä missä siihen tilaisuus on tarjoutunut. Ja sekös suomalaisia ärsyttää, näemmä. Oli nimittäin sen kaksintaistelujakson jälkeen, jossa hän esiintyi pakko alkaa vähän Googlettelemaan ja sieltähän sitä löytyy, sivutolkulla mielipiteitä Saarasta, puolesta ja vastaan. Ei jätä kylmäksi tämä neito.

Ei jätä kyllä minuakaan. Ääni on upea, esiintymistaitoakin on ja skaalaa tehdä melkein mitä vaan. Vaan silti tökkii tökkii tökkii joku, en oikein tiedä mikä. Joku sellainen ylipirteys ja -makeus, joka käy ihan hampaisiin asti. En kestä kuunnella niitä haastatteluja enkä katsoa videoita, mutta voi pojat - lauluääntä kyllä haluaisin kuunnella non stop. Eikä niissä mielipiteissäkään ole mitään vikaa, positiivisuudesta kun yritän itsekin jankata vaikka päädynkin aina valittamaan :) Mutta joku vaan hiertää.


Mulle on aina iskenyt tällainen dramaattisempi tulkinta ja Suuret Biisit. Tytöllä on ääntä ja taitoa vaikka kenelle jakaa.



Tätä biisiä en ihan tajunnut vielä Kate Bushin aikoihin, mutta kun näitä myöhempiä tulkintoja tästä on tehty niin johan lämmittää meikäläistäkin (nykyjään siis myös se alkuperäinen versiokin). Tämä ei minusta ihan kamalasti jää esim. Hayley Westenran vastaavasta, vaikka tässä nyt on äänentoisto ja kuvanlaatu mitä on.


Petteristäkin voisin puhua vaikka kuinka, upea ja lahjakas mies :) Ja tämä liveversio oli ehdottomasti se, mikä kannattaa katsoa vaikkei äänitys pysy ihan mukana. Se varsinainen video vaan ärrrrrsytti, en pystynyt kuulemaan biisiä sieltä alta :)


Ja loppuun vielä hänen omaa sävellystään - Toivo.

Ja ei, yhden yhtä "official videota" en siis voinut tähän sarjaan laittaa, koska siinä se kiiltokuvamaisuus ja makeus menee mulla vaan yli - ja oikeasti yritin etsiä sellaista, josta olisin tykännyt. On niin outoa, että tuosta äänestä haluaisi pitää ja livetilanteessa nainen tulkitsee niin maar upeasti, mutta jotenkin ne haastattelut ja välispiikit ja videot ja blogi jättää ihan kylmäksi. Mutta potentiaalia on vaikka mihin ja meikäläisen uteliaisuus on ainakin herätetty! Jännityksellä kyllä jään seuraamaan laulajan kasvua ja kehitystä, josko pääsisin ohi tuosta kompleksista..

Juoksukoulu, part uno

Tänään se alkoi, firman järkkäämä juoksukoulu. Onneksi oli ekana teoriaa ja tutustumista vaan, koska nenä valui koko päivän sitä tahtia että hyvä kun semmoinen giganttinen Nessu-paketti riitti. Pitää katsoa, mikä on huominen olo koska jos tää jatkuu on varmaan parempi jäädä kotio.

Alussa siis kaikkien piti esitellä itseään ja siis oikeasti, mä olin melkein huonokuntoisin - valtaosa oli jo juossut 5 maraa tai yli ja muut olivat jo kesän/syksyn maroille ilmoittautuneet. Tunsin pikkiriikkisen itseni luuseriksi, mutta toivottavasti se vaan tsemppaa yrittämään vähän kovemmin. No, mun tavote on (loppu)syksyllä juosta 10 km 50 minsaan ja puolimara (ei vältsyy kisoissa) alle 2 h. Sen kummempia tavoitteita en uskalla vielä asettaa, katsotaan miten täältä kuntoalhosta nousukiitoalkaa käynnistyä. Mutta kiva saada kunnon neuvoja ja apuja treenien suunnitteluun ja tekniikkaan, toivon että joku ratkoo mulle sen vasemman lonkan mystisen ongelman joka sekä juoksussa että ratsastuksessa ärtyy.

Muuten käytiin läpi ihan vaan perusperusjuttuja, vaikka oli hyvä kerrata niin että joku selitti auki. Kysyin koiranulkoilutuksessa suhteessa treeniohjelmaan. Kuulemma peruskuntolenkkejä ei tartte tehdä erikseen jos sen koiran kanssa siellä pihalla vääntäytyy päivittäin. Riittää, jos tekee yhden kunnon vauhtilenkin ja yhden pitkän lenkin, yks palauttava urheilulaji on vapaavalintainen (pitäis olla jotain missä ei ole tärähdystä, enkä keksi kuin uinnin ja pyöräilyn, jotka kalenteriin sopii vähän huonosti paitsi viikonloppuun). Niin, ja sit sitä lihaskuntoa kuulemma kaikkien pitäis tehdä, varsinkin lantion asentoa ylläpitäviin ja jalan lihaksiin. Ja venytelläkin vielä :)

Jännityksellä odotan, minkälainen kurssista muotoutuu. Ja tietty mitä meikästä muotoutuu sen myötä.

What if I say you're not like the others

Foo Fightersiin koukkuun jääminen on varma kevään merkki... ja tämä pätee vaikka tänään olis kuinka tullut 20 cm lunta. Tämä ja samaisen bändin Long road to ruin pyörivät koko iltalenkin päässä, joten jaettakoon se nyt muidenkin iloksi.

Nähtiin muuten Adan kanssa lenkillä kettu. Se päästi tosi outoa ääntä, vähän kuin pikkukoiraa olis rääkätty tai jotain. Todella puistattava ääni. Eläin itse olisi ollut söpö, paitsi kun se oli ihan luurangonlaiha ja ilmaisi kyllä Adalle, ettei kannata tulla yhtään lähemmäs. Siinä ne sitten tuijottelivat toisiaan oikein pitkään ja intensiivisesti, outo hetki. Kettu luovutti lopulta ja pinkoi menemään, Adassa oli vähän pitelemistä. On siellä näemmä metsästäjänvaistotkin tallella, kun aika monta kertaa piti käskeä ennen kuin tuli sivulle. No, on meillä kyllä ollut kotitreenien suhteen aika moinen laiskuus päällänsä koko alkuvuoden, joten ei taida olla ihmekään jos koira vähän jää kelaamaan, että mitähän toi nyt sit meinaa ja tartteeko siitä nyt välittääkään kun kiinnostavampaakin juttua olis edessä.

Sain mennä eilen taas Eemelillä, jeejee! Mentiin mikroskooppisessa maneesissa, mutta sen verran oon jo löytänyt hevoseen otetta, että nyt ei ihan tuntunut siltä että kolmella askeleella ollaan päästy päästä päähän kuten viimeksi sisällä mentäessä. Nyt tehtiin hienoja siksak-pohkeenväistöjä uralla, jotka Jättiläiseltä sujuivatkin hienosti, se on kyllä tosi kivasti pohkeeseen reagoiva. Meno oli muutenkin vähän maltillisempaa ja pollelta paloi käämi (mun tietojen mukaan) vain kerran ja sekin oli ihan ratsastajan vika, mitäs yritin hifistellä diagonaalilisäyksessä. Olisi pitänyt ymmärtää, ettei me olla vielä ihan valmiita kunnolla lisäilemään ja keskitytty perussuoritukseen. Nyt oli sellaista kaahotusta pari kierrosta ja oikeasti sai miettiä, miten tää nyt rauhoitetaan tää peli kun samalla olis sitä tehtävääkin pitänyt tehdä (ja se maneesi siinä vaiheessa tuntui todella ihan kutistuneelta...). Mutta hurraa, mentiin laukatkin muiden kanssa samaa matkaa, paitsi sitten varsinainen työstäminen kahdella pääty-ympyrällä. Mutta kehitys kehittyy ja mä olen taas pykälän lähempänä sitä oivallusta, miten Eemeliä oikeastaan pitäisi ratsastaa :)

Muuten on flunssanpelkoa vähän päällänsä. Ja mä edelleen mietin sitä, että onko mun 2 kk jatkuneet kurkkuoireet nyt sit refluksia vai jotain tulehdusta (tai kaipa se refluksikin jotain tulehdusta aiheuttaa?). Olin viime viikolla strategiapäivänjälkeisillä jatkoilla, yritin taas pitkästä aikaa laulaa (karaokea, yök. Sitä se alkoholi teettää...). Vaan kun ei se ääni kulje vieläkään, nyt pari vuotta tuntunut pahalta, mikä on tosi sääli :(

Työkaveri saapui lounastreffeille vuorotteluvapaalta jälkeen ihan sädehtivänä. Täytyy myöntää, että kadehdin. Kun on itse ollut enempivähempi loppuunpalanut viimeiset 1,5 vuotta, alkaa arvostaa niitä jotka päätyvät radikaaleihinkin korjausliikkeisiin. No, minä olen yleensä se, joka vain juoksen karkuun ja kohti uusia juttuja heti kun alkaa ahdistaa, joten ehkä tämä yhdessä paikassa yrittäminen lasketaan mulle radikaaliksi sitten? Katson tämän kevään vielä, ainakin, niin olen luvannut uudelle pomolle, joka vastavuoroisesti lupasi muuttaa työkuvioita. Nyt siis opettelen miten sanotaan ei ja delegoidaan, ihan luvan kanssa. Opettelen kuuntelemaan itseäni, enemmän ainakin - siihen vaan pitäisi älytä antaa itse itselleen lupa eikä aina vain prässätä kunnes kone sakkaa. Työkaveri oli kokeillut hermoratahierontaa (migreenit lähti) ja vyöhyketerapiaa (sillä lähti paljon muutakin) ja juteltiin kaikesta nokkosteestä paprikaan ja siitä erilaisiin uraratkaisuihin ja itsensä rauhoittamiseen kaiken säätämisen keskellä. Nokkosteetä ostin itsellenkin, teki mieli ostaa siinä niiskuttaessani auringonhattu-uutettakin mutta skeptismi iski ja se jäi kauppaan. Mietin vielä ja koitan löytää itselleni sopivat ratkaisut. Ja omannäköisen elämän. Onneksi paljon on jo hyvin :)

Ihan lääpällään Eemeliin!

Mä olen ihan ihastunut! Siis niin ihastunut kuin oon ollut viimeksi joskus teinivuosina, niin että tekisi mieli ripustaa seinät täyteen julisteita ja piirrellä kaikki vihkonkulmat täyteen Eemelin nimeä ja pieniä sydämiä. Niin, ja jottei Jiin tartte olla mustasukkainen niin todettakoon vielä, että Eemeli on siis hevonen. Maailman paras hevonen, ihanin, ihquin - kerrassaan luottoratsu! Ja edelleen niin symppis, että ei haittaa, vaikken vieläkään sillä osannut mennä.

Meillä oli hauska tunti ulkona, kun kentällä oli se 30 senttiä irtolunta. Hyvä siinä oli paahtaa menemään, treenattiin hevosen suoruutta ja suorana kääntämistä, meikäkin sai siitä suoruudesta ihan uudenlaista näkökulmaa, kun oli sijaisope katsomassa. Olen joskus vuosia sitten ollut hänen tunneillaan ennenkin ja meni koko tunti (ja hyvä pätkä vielä kotimatkaakin) siinä pohtiessa, että missä se on ollut. No, vihdoin keksin ja tunnit olivat edelleen hyviä :) Sain kuulla, että kun erityisesti annan pohjetta, mun jalka kääntyy oudosti niin, että varpaat kääntyvät ulos. Varsinkin oikea jalka tekee tätä, mutta muistelen kyllä niistä vanhoista valokuvista, että niin taitaa tehdä kyllä vasenkin. Käytiin läpi kunnolla sitä, minkä kohdan jalassa pitää koskea hevoseen. Ei siis sen kohdan, jota käytän vaan sen pohkeen sivun (mikä loogista onkin, ei vaan ole näemmä 19 vuoden ratsastuksista mennyt vielä jakeluun...).

Eemelissä oli valtavasti virtaa tänäänkin ja koin sen edelleen tosi vaikeana, miten saada tasaisen tuntuman kun kaikki avun vaan kiihdyttää. Ope selitti musta tosi hyvin, että ratsastajana sä haet tällaiselle hevoselle sitä tuntuman skaalaa, jossa hevonen tottelee ja siis vielä kestää muttei lähde kiihdyttämän. Pitää kokeilla mikä on oikea taso, se vaihtelee hevosesta (ja päivästä) riippuen.

Mentiin Eemelillä laukatkin porukoissa, mitä ei ennen ole voitu tehdä - ope oli sitä mieltä, että ihan turha olla pessimistinen etukäteen. Vasempaan kierrokseen menikin ihan tosi upeasti ja siinä pääsi vaatimaan niitä kunnon käännöksiäkin. Oikeaan oli vielä sen verran hakusessa, että jo se että hidasti vauhtia ennen seuraavaa lumiuraa oli onnistumista kylliksi. Jännä miten laukassa tuo hevosen toisen takasen jäykkyys näkyy noin radikaalisti. No, vielä siitä pessimismistä - oli nimittäin hetkiä, kun mietin vaan sitä, että kunpa se pidäte menis läpi ettei oltais joko aidassa tai maassa kenollaan, jännitin nimittäin juuri niitä uria ihan älyttömästi kun polle on kuulemma vetänyt pellolla kumoon. Nyt se kyllä tuntui ihan varmajalkaiselta, onneksi. Ja kaikki meni tosi hienosti, paitsi lopussa polle alkoi väsyä aika paljon ja sen seurauksena nekin tehtävät jotka ihan alkutunnista sujuivat alkoivat vähä vähältä mennä vaikeammin ja vaikeammin. Siitä saatiin kyllä armahdusta opelta, minkäs sille kun toinen ei jaksa (vaikka vois kyllä vähän miettiä hevonenkin, että jos ei jaksa niin pakkoko sitä on just silloin kaahottaa entistä enemmän?).

Tunti itsessään ei siis ollut mitään onnistumisten ilotulitusta, mutta silti kun mä menen Eemelillä mulla on niin kiva fiilis ja jotenkin se on vaan niin sympattinen tekijä, että hymyssä suin sieltä aina tulee lopulta alas (itse, toivottavasti jatkossakin). Voivoi kun olis se lottovoitto osunut mulle niin olisin juuri sen itselleni ostanut...

Ada auttaa :)

Mulla on viime aikoina ollut sellainen tunne, että joku yrittää sabotoida mun treenejä. Ja tällä kertaa se en oo edes minä itse... 

Yritinpä sitten punnerruksia, dippejä tai tuota voimapyörää, aina voi olla varma että joku innokas härpäle tulee siihen ihan vaan auttamaan. Ja tunkee siis todella juuri noin ihan siihen vatsan alle, ettei vaan joudu emäntärukka liian paljon itseään rasittamaan. Että yritä siinä sitten olla ahkera ja treenata :)

Rauhallista menoa, vai?

Menin taas meidän tallin pienellä (suurella) hevosella, joka siis vasta vähän ennen joulua saapui. Ja on ihana. Ja sympaattinen. Ja iso? Ja sanoinko jo, että niin ihana? En tiedä miksi, mutta joistain hevosista sitä vaan tykkää. Ihan ensi rapsutuksesta lähtien.

No, en minä sillä vielä osaa kovin hyvin ratsastaa, reppana kun on siis ex-ravuri ja vielä vähän tottumaton ratsunhommiin. Ja ihan lapsi vielä. Suokkimaiseen tapaan kaikkeen reagoidaan vauhtia lisäämällä ja ravurimaiseen tapaan ohjasta ei voi jäädä pitämään. Tuntumalle ratsastaminen on siis meikäläisen mielestä ihan supervaikeaa. Mutta on se vaan niin kiva, silti! On sääli, etten mene sillä yhtään paremmin - muuten pyytäisin sen joka tunti itselleni. Vaikka tarkemmin ajateltuna, se ei kyllä ole vielä varmaan ihan kauhean hyvä ilman satulaa-polle, koska ravi on hurrrrrjan isoa (ja nopeaa). Ja niin on kyllä käynti ja laukkakin.

Tunnin teemana oli temponlisäykset, mikä siis meillä tarkoitti sitä, että annoin sen posottaa normaalisti pitkät sivut ja epätoivon vimmalla pidätellä kulmiin ja lyhyille sivuille. Lisäksi polle käyttää vähän huonosti oikeaa takajalkaa, joten vauhdin hillitsemisen lisäksi piti yrittää saada oikealla pohkeella takajalka mukaan ja vasenta ohjaa vasten. Oikeaan kierrokseen kaikki oli aika haasteellista, mukaan lukien laukka. Vasempaan kierrokseen oli onneksi vähän helpompaa. Jättiläisen kanssa ei vielä laukata kentällä porukassa, koska kisavietti saa vallan ja sitten sohlataan. Joten keskityttiin itse keskiympyrällä nostamaan laukkoja ja kun se nousi rauhallisesti, otettin uusi käynti ja taas uusi nosto. Tässä huomaan, että pitäisi paremmin luottaa siihen omaan fiilikseen. Plörinäksi meni poikkeuksetta ne nostot, jolloin toimin vaikka tiesin ettei olisi pitänyt. Mutta tuli pari ihan nappisuoritusta, myös siihen vaikeampaan suustaan.

Ja lopputunnista kun pääsi kunnolla käyttämään pohkeitaan niin meno oli kyllä jo tosi kivaa. Loppuraveissa alkoi selkäkin tuntua siltä, että se tasaisesti pysyi rentona, vaikka askel oli edelleen reipas. Ja kun hevonen on niin suloinen, ei voi olla olematta hyvällä tuulella tunnin jälkeen :) Lisää treeniä vaan, meille molemmille.

Sekalaisia mietteitä viikon varrelta

Maanantaina pääsin menemään ihan uudella (suokki)tuttavuudella - ilman satulaa tietty :) En tiedä oonko mä talven pimeinä tunteina vaan kajahtanut lopullisesti, mutta näemmä mun ilman satulaa -kausi ei lopu ellei joku pysäytä mua. En tiedä miksi sen satulan kanssa homma tuntuu nyt niin täydellisen tylsältä ja nähdyltä nillittämiseltä ja ilman satulaa taas on se vapauden ja rentouden symboli. Se mikä on varmaa, on se että mulla on hauskempaa ratsastustunneilla kuin piiitkään aikaan, jotenkin osaan vain itse relata paremmin ja lopettaa sen jatkuvan itsekritiikin joka päässä normaalisti pyörii. Oon miettinyt ihan vakavasti, että näinköhän mun pitää jatkossa siirtyä johkin issikkatallille, missä vaan päivät pitkät painan maastossa ilman satulaa, kun ei tätiratsastajan nuppi sen toissajouluisen ilmalennon jälkeen enää niille massiivisille, isoliikkeisille puoliverisille anna myöden... Tai ehkä aika siinäkin on armollinen. Nyt tätä ja katsotaan mitä tulevaisuus tuo tullessaan.

Tunnin aiheena oli asetus ja taivutus ja oli kyllä mahtavaa kun oli kerrankin alla sellainen peli josta tunsi molemmat ihan selkälihaksista asti ja joka silminnähden rentoutui kun alkoi saamaan asetuksen kunnolla läpi (vaati ulkoapujen selkeää käyttöä, mikä oli hyvää koska nämähän multa aina tuppaa unohtumaan). Ja sitten taivutuksen osalta löytyi vielä uutta vaihdetta silmään, tuntui että kerrankin todella hallitsi sen pollen ulottuvuuksia. Vielä siitä ilman satulaa aspektista sen verran, että ehkä joskus viisautta olisi kokeilla hevosta ensin satulalla - nyt yllätyksenä tuli se, että jollain suokilla onkin vähän korkeampi ravi ja isommat liikkeet kuin toisilla... Lisäksi ruuna on aika nuori, joten oma tasapaino ei ollut vielä ihan kehittynyt, joten se "tasaisen junan eteenpäinpuksutus"-fiilis mikä esim. sillä tutulla ja turvallisella suokkitammalla (jolla siis eniten painelen ilman satulaa) tulee, oli aika kaukana tästä. Plussaa taas oli se, että ruuna oli niin jalomielinen (=nuori) tapaus, että se viimeiseen asti yritti tasapainottaa itsensä ratsastajan painon alle, mikä käytännössä tarkoittaa sitä että se pelasti mut useampaan otteeseen valumasta milloin millekin puolelle hevosen selän yli.

Ratsastustunnin hyvissä viboissa lähdin seuraavana aamuna juoksulenkille kun oli vähän lauhempaa vihdoin. Adan kanssa mennään siis vain sellaista "juostaan kilsa - kävellään kilsa" -meininkiä, mutta se on vaan hyvä että molempien paikat tottuu ennen kuin aletaan kunnolla urakoida. Meidän firma järkkää sellaisen maratonkoulun, joka alkaa maaliskuussa, ja siihen päätin mielenhäiriössäni osallistua. Ehkä luvassa vähän enemmän juoksujuttujakin taas, vaikka mulla tavoite ei ehdottomasti ole marassa, korkeintaan puolikkaassa. Silti, olisi kiva päästä kuntoon taas. Ikävää todeta, että tämän duunin myötä kaikki muinoin kehittämäni terveet elämäntavat ovat jääneet varsinkin syömisen osalta ja kaikki ne 12 kiloa, jotka joskus lähti, ovat tulleet takaisin. Eikä olisi kyllä toivoakaan enää juosta kymppiä siihen 50 minsan tuntumaankaan. Siitä on kuitenkin suunta taas vain ylöspäin (tai vaa'an lukujen osalta siis alaspäin, toivottavasti).

Koirasta vielä - se on nyt saanut kaikki 1-vuotisrokotuksetkin (helkutti, että rahastavat nykyisin sillä että ne pitää eri käynneillä ottaa rabies ja muut), mutta onpa vihdoin hoidettu kaikki. Muuten saa kehuja koko ajan, mutta nyt viimeisimmällä käynnillä vihjattiin että yhden kilon voisi (maltillisesti parin kuukauden aikajanalla) tiputtaa. No, on se omaankin silmään näyttänyt vähän pönäköityneen niiden juoksujen jälkeen. Mutta plussaa siis se, että on kestänyt talven pakkaset hienosti eikä sitä talviloimea ole tarvittu kuin niille vähän pidemmille lenkeille, kun mun keuhkot ei ole antaneet myöden liikkua kovin kovaa. Mikä on hyvä, koska Ada kyllä selvästi osoittaa mieltään tyhmää takkia vastaan aina kun joutuu sitä kantamaan ja ravistelee itseään about joka viides minuutti. Mutta aloitamme siis kuntokuuria myös koiran vuoksi, katsotaan josko tuo kilo lähtisi ihan vaan sillä.

Agilityssä Ada on yllättänyt ohjaajan positiivisesti tällä viikolla taas - se tykkää siitä puomista, miltä putosi pentuna (ja jonka vuoksi itse olen sitä estettä vähän jännittänyt) nyt ihan hulluna ja pitää olla tarkkana ohjaamisen kanssa, ettei se reppana luule että taas mennään puomia - sitä kun olisi kiva ravata edessuntaas. Ihanaa nähdä kun toisen itseluottamus kasvaa! Muutenkin Ada on nyt selvästi hokannut sen, että siellä tehdään rataa ja että yhden esteen jälkeen tehdään jotain seuraavaa heti perään. Siitä on myös kehkeytynyt aika... krhm... luova siinä suhteessa, ettei tosiaan välitä aina kuunnella mua siinä, että mikä este tulee seuraavaksi, kun itsekin voi valita jonkun kivan ja eteen tulevan. Ollaan nyt pari viime kertaa jouduttu jättämään radat kesken, kun toisella mopo keulii ja se lähtee tekemään omaa rataa. Pitää opetella itse ohjaamaan paremmin tai sitten tehdään vähän aikaa sitä, että joka esteen jälkeen kutsun sen sivulle, pitää nyt vähän miettiä miten kannattaa edetä. Kontakti olis kuitenkin aika kiva aloitus :) Mutta superhienosti se on kuitenkin edennyt tuossakin lajissa, kun menee jo ne renkaat, puomit ja muut ihan sujuvasti. Keppejä ei vielä ymmärretä, mutta kun en itsekään vielä muista kummalta puolelta ne piti aloittaa niin onko ihme...

Ensi viikolla on kouluttajan järjestämä tasokoe, jonka perusteella saadaan sitten yksilöllinen harjoitussuunnitelma. Tosi kivaa saada sellainen, on ollut itsellä vähän laiskanpulskeaa tämä treenaaminen ja huomaa, että kyllä se koirassakin näkyy kun treenaa liikkeitä ilman sen suurempia tavotteita ja hutiloiden. Kontaktista tiedän, että tulee noottia, mutta ihan oma vika :) Ehkä me otetaan Adan kanssa sellainen kontaktileiri kun päästään taas mökille vapaana painelemaan - siellä tuntuu, että kun vapaana treenaa, niin kontaktiinkin tulee ihan eri meininki kun käytännössä mikään ei toimi ilman sitä. Se on täällä kaupungissa niin helppo unohtaa. Mutta kevättä kohti ja kaikesta huolimatta hyvillä mielin. Ei meistä täydellisiä tule ja molemmat tarvitaan aikaa, mutta niin kauan kuin treenaaminen on kuitenkin molemmille kivaa niin sehän on tärkeintä.

Veden pehmeässä sylissä

Kaveri keksi, että mennään improvisoidusti Yrjönkadun uimahalliin töiden jälkeen. Se oli näppärä ehdotus siksi, koska Jii oli sopivasti päässyt koululta niin että Adalle oli lenkittäjä ja siksikin koska Yrjönkadulla ei tarvitse uimapukua ja yläkerrassa saa pyyhkeet ja kylpytakit kaupan päälle. Laiskan yllytyshullun paikka siis :)  Ja ihan mielettömän hienon näköinen paikkahan se oli, vaikka tietysti minä tihrustin sitä pääosin ilman silmälaseja tai piilareita. Ja täytyy kyllä sanoa, että vaikka siitä uinnin tekniikkakurssista on jo melkein vuosi, niin onpa kiva kun osaa kunnolla uida. Tajusin ehkä ensimmäistä kertaa, että hyvänen aika, tää uintihan kulkee! Ei ollut yhtään sellaista räpiköimisen meininkiä kuin joskus, sitä että voimat kuluu, hengästyttää eikä mihinkään liiku vaikka kuinka yrittää. Nyt kun kroppa lämpeni alkoi tuntua ihanan virtaviivaiselta varsinkin liukuvaiheessa. Rintauintia mä vaan vedin, kroolaaminen ei huvittanut eikä siellä oikein olisi mahtunutkaan, ja aluksi sekin tuntui vaikealta ilman uimalaseja. Mutta se oli aivan mieletön kokemus, kertakaikkiaan.Pitkästä aikaa mulla oli sellainen olo mun kropassakin, että vitsit jee tässä on hyvä olla ja kulkee! 1,5 km meni aikalaisessa euforiassa. Täytynee koittaa löytää uinnillekin vähän lisää tilaa aikataulusta, kun se näin sytyttelee vaikken koskaan olisi voinut uskoa. Jotkut asiat vaan tulee puun takaa, mutta tulkoon :)

Hitsit moon vino!

Maanantaina ratsitunnilla oli niin kylmä, että menin taas ilman satulaa, että edes peffa pysyis lämpimänä. Oltiin onneksi maneesissa, sen verran oli opekin mukavuudenhaluinen. Maanantaina ei tosin ollut ihan niin karseen kylmä kuin nyt, mutta keli oli tosi kosteankylmä ja inhaa olisi varmaan hevostenkin mielestä ollut olla ulkona. No  jokatapauksessa tunnilla tehtiin etuosakäännösmäisiä harjoituksia kulmissa ja sitten takaosa ulos -väistöä ympyrällä. Suomipolle oli kova peli näihin, paitsi toiseen suuntaan. Mietin, mikä on kun on toinen suunta ihan kauhean vaikeaa. Sitten menin peilin ohi ja katsoin: vasen jalka oli valehtelematta ainakin viistoista senttiä alempana kuin oikea!! Siis oikeasti! Ja hauskinta on se, että olen aina väittänyt, että vasen on just se lonkka, jonka lonkankoukistaja on jäykempi ja ihan oikeasti luullut, että vasen jalka jää siksi eteen ja ylös. No, joko olen oppinut hitsin hyvin kompensoimaan sitä tai sitten olen vino juuri toisinpäin kuin luulin.

Nyt olen ihan vainoharhaisesti tarkastellut töissä omaa asentoa ja tottahan se on: heti kun ajatus karkaa mä hakeudun mitä ihmeellisimmille mutkille. Olen ennenkin tiennyt, että ryhti on huono ja että jalkojen ristiminen ei ollenkaan auta asiaa, mutta siis silloinkin kun luulen istuvani "ihan normaalisti" istun selkä vasemmalle kaarella, paino vasemmalla istuinluulla. Apua, nyt en enää tiedä miten olla suorassa! Mutta outoa, että kehonhallinta ja -tuntemus on ollut ihan päin seiniä. Vaikka esim. ratsastuksessa tuollaista varmaan on vaikea itse huomata jalustimien kanssa, kun se ei korostu edestä katsottuna ihan niin pahasti.

Varmaan tässä sit pitäis joskus kohta aloittaa venyttely ja selän jumppaaminenkin niin en jää Quasimodoksi loppuiäkseni...

Ulkona tunnilla

Ohhoi, jotkut päivät ei vaan oo ihan meikäläisen bravuuripäiviä. Oltiin tänään ratsastamassa vihdoin ja viimein ulkokentällä, kun oli ekaa kertaa se tilanne talvella että a) oli lunta ja b) ei ollut jäätä. Upea kenttä ja hyvä ilmaa, teki hyvää mielelle ja ratsastuksellekin, kun sai posottaa kunnolla pitkää suoraa ennen kuin piti kääntää, toisin kuin maneesissa. Mulla oli alla kuumiva trakehner tamma, jota yleensä osaan kyllä ratsastaa. Tänään se oli vaan ekaa kertaa ulkokentällä ja niin himskatin vahva ja kuuro pohkeille tai ohjille tai ylipäätään mun ratsastukselle, että todella oli äitiä ikävä.

Mentiin vielä ulkoilun kunniaksi lisäyksiä askeleessa, mikä siis meillä tarkoitti sitä, että vielä jotenkuten kuulolla kulmissa pysyvää pollea kannustettiin lisäämään pituutta askeleeseen (minkä polle tulkitsi tarkoittavan lisäämään askeleita/vauhtia). Harmittaa se, että sain vasta viimeiset 4 minuuttia tunnista selän rennoksi ja askeleen letkeäksi, muu tunti vedettiinkin sitten niin yliviritetyllä tiikerillä. Kiva tamma se on, oikeasti, ei vaan ollut meikäläisen parasta ratsastusta. Tiedän, että siltä pitää saada kunnolla pohje läpi niin että pääsee tasapainottamaan sen vinoutta (vasen takanen hiipii liikaa vasemmalle) ja sitten kunnon tasainen ohjastuntuma. No, minä kyllä kiskoin ja potkin ja yritin, mutta tasaisuus ei vaan sujunut. Olen muutenkin huomannut, että se on se, mikä ensimmäisenä unohtuu kun kunto droppaa, on tosi vaikeaa ylläpitää tasaisuutta niillä hevosilla, jotka eivät alunalkaen sitä tee (hurraa suomipollet, jotka sentään tässä ovat usein hyviä. Ilmankos niistä tykkäänkin).

Olen yrittänyt tehdä taas vähän vatsoja ja punnerruksia. Josko tää ratsastuskin tästä taas lähtis paranemaan...

Talvi-iloa!

Lumi on edelleen kova juttu meidän perheessä :) Käväistiin viime viikonloppuna kaverilla, missä Ada sai painaa kunnon hangessa hyvässä seurassa. Lunta oli puoleen sääreen parhaimmillaan, melko väsynyt koira tuli kotiin...

Meidän kiltti, pieni koira on kasvanut vampyyriksi ;)

Ja vauhtia riitti molemmilla...

...mikä saattoi olla hiukkasen petollista siinä kohtaa kun tulikin syvempi lumi. Kyllä, Ada on tuolla jossain keskellä lumen pöllähdystä...

Eikä se oikeasti jäänyt kolmijalkaiseksi, kunhan kuvassa vaan :)

No, juoksemisen lisäksi ollaan taas käyty treenaamassa - tällä kertaa vuorossa taidonnäyte DoBo-pallon päällä. Kyllä se kaikenlaista osaa, kun vaan haluaa. Aluksi oli vähän arka pomppaamaan tuonne päälle asti, mutta viimeksi ei olisi tullut ollenkaan sieltä pois, olin ilmeisesti palkannut edellisellä kerralla kyllin hyvin :)

 Ja vikassa kuvassa kerrankin koko meidän perhe. On vähän tärähtänyt, mutta onneksi mekin ollaan...

Ada Aadolf Aadisdis

Ada täytti 1 vuoden jo reilusti joulukuun puolella. Mun oli tarkoitus tehdä sille syntymäpäiväksi oma hieno valokuvapostaus, missä olisi kuvia koko sen ensimmäiseltä vuodelta, mutta ensin tajusin että kaikki kuvat ovat Jiin koneella Treella ja kännykässä ja sitten käytössäoleva aika hupeni joulua edeltävään duunin loppukiriin ja sitten oltiinkin jo lomalla - taas ilman kuvia. Kyllä mä sen vielä joskus teen, kun kuvat ja minä päästään vihdoin kaapelinmitan päähän toisistamme :)

Koira on kuitenkin siis kasvanut ja käsittämätöntä, että se on jo ollut meilläkin pian sen vuoden! Ihanaa aikaa, ja aika opettavaista (varmaan puolin ja toisin..). Olen huomannut, etten edelleenkään ole se määrätietoinen ja johdonmukainen kouluttaja, joka toivoisin olevani, mutta että useinmiten korvaan sen sillä että pidän tärkeänä sitä että koira tekee juttuja joista se tykkää. Tämän koulutusfilosofian vuoksi voimme olla vain onnellisia siitä, että meille viime helmikuussa muutti yksi maailmankaikkeuden helpoimmista koirista... Ada nakerteli silloin pentuna sen Tuire Kaimion pentukirjan kulman ja joskus tylsyyden hetkenään se oli järsinyt jonkin löytämänsä kuulakärkikynän rikki olkkarin matolle, niin että nyt siinä on lystikäs musteläikkä. Muuten kaikki kengät ja kamat saavat olla aivan rauhassa lattialla päivät pitkät ilman, että niiden puolesta täytyy pelätä. Koiruus on kiltisti kotona, ei hauku porraskäytävän ääniä, ei tee tyhmyyksiä ja on ylipäätään niin huoleton kerrostalokaveri kuin vain voi toivoa. Sisällepissiminen loppui kuin napista kääntämällä kun se emätintulehdus saatiin hoidettua ja sen jälkeen se on tehnyt kaiken kiltisti ulos. Juoksujen aikana se selvästi merkkaili kun pissejä tuli yhden lenkin aikana neljät viidet, mutta palasi kiiman loputtua vanhaan kerta lenkissä-meininkiin. Joskus innokkaimpaan treeniaikaan piti vähän miettiä mitä namia käytti koulutukseen kun vatsa alkoi oireilla, mutta sekin meni ohi syksyllä ja nyt koira on syömistenkin osalta aika monipuolinen tallaaja - siis jos suostuu syömään. Entisenä labradorin omistajana tuntuu edelleen oudolta, että joku nuuhkaisee ruokaa tai namia ja päättää, että tätä mä kyllä en siis syö. Onneksi perusnappula menee edelleen ja vaihto aikuisruokaankin sujui kivutta. Ja siis viime kesän jälkeen ei ole tarvinut käydä enää eläinlääkärissäkään, joten tilanne on senkin suhteen loistava.

Ada tuntuu kasvaneen varsinkin joulukuun juoksun jälkeen myös henkisesti (voiko koirasta sanoa näin?). Huomaa, että silläkin alkaa vihdoin olla omat rajat siinä miten toiset koirat sitä saavat kohdella ja vaikka ajattelin, että se jää maailman pehmoimmaksi koiraksi niin sieltä alkaa nousta ihan jämäkkä koiraneiti. Ei ole kyllä vieläkään mitenkään dominoiva, mutta pitää kyllä jo puolensa. Ja tykkää edelleen juosta niin älyttömästi! Koirapuistossakin kivointa on ne  koirat, joiden kanssa saa painaa ympäri, ympäri, ympäri. Nyt koira on jo sen verran tarkkaavainenkin, että ei enää juokse päin puuta jos innostuu tosi paljon :) Muutenkin Ada tuntuu nyt aika paljon harkitsevammalta ja - paremman termin puutteessa - aikuisemmalta. Tavallaan on haikeaa, että pieni tohottaja on kasvanut, mutta onneksi Adassa on ihan hirveän paljon innostusta ja energiaa edelleen, vaan hiukan tasapainoisemmassa muodossa kuin ennen. Ei sitä mitenkään varautuneeksi voi vieläkään sanoa (paitsi ehkä eläinlääkärin vastaanotossa ja siihenkin on syynsä).

Treeneissä meillä oli taukoa melkein puolitoista kuukautta ensin juoksun ja siihen perään loman vuoksi, mutta vaikka kunto ja tottumus onkin tässä ehtinyt vähän karista, niin tekemisen iloa löytyy edelleen. Kävimme tänään eläinlääkärissä lonkka-, kyynär- ja silmäkuvauksissa ja ainakin Kennelliittoon lähti A:n lonkat ja 0/0 kyynärpäät. Superjees! Toisessa silmässä näkyi edelleen vähän CRD:tä, mutta hyvin hyvin lievänä ja sehän ei koiraa itseään kiusaa kyllä mitenkään tai rajoita yhtään mitään. Eli nyt voidaan alkaa sitten juostakin vähän enemmän (emännän kunto pitää kyllä saada eka myös ylös, koska multa loppuu puhti paaaaljon ennen koiraa) ja hyvillä mielin aloitella sitä agilityä. Kokeiltiin tällä viikolla pari rally-tokorataa ja sekin tuntui Adalle hyvin sopivan, kun siinä ei ollut mitään (tylsää) paikallaan odottamista ja kokoajan tapahtui jotain uutta ja jännää. En itse ihan ymmärrä miksi purkkien kiertäminen on niin jännää kuin se on, mutta jos koiralla kerran on kivaa niin antaa mennä :) Samoin teimme vähän DoBo-treeniä ja nyt tauon jälkeen Ada kampesi jo itseään siihen pallon päälle, mitä se ei vielä marraskuussa uskaltanut. Tauko on näemmä tehnyt ihan hyvää (tai ei ainakaan kovin pahaa) koirallekin ja minulle itselleni oli nähtävästi myös tosi hyvä juttu. Kaiken duunisuorittamisen keskellä taisi koiran kanssakin homma mennä vähän liian suorituspainotteiseksi ja nyt jaksaa taas pitää huolta siitä, että treeneissä häntä heiluu.

Ei sillä, on se koiranulkoiluttajan arki välillä aika rankkaakin, varsinkin nyt kun Jii on arjet pois ja me tytöt joudumme pärjäämään keskenämme, mutta kun niin kauan ehdin omasta koirasta unelmoida niin on tämä ylittänyt kaikki toiveet silti ihan kevyesti. Ada on juoksujen jälkeen muuttunut ihan sellaiseksi halikoiraksi, tulee aamulla sänkyyn (mitä sanoin ettei ikinä, ikinä, ikinä tule meillä tapahtumaan... kröhöm) ja sinkoaa kainaloon rötköttämään pusujen kera (muuten ei edelleenkään ole mikään sylikoira, jostain syystä tämä on poikkeus). Aamut ovat meikäläisen kokemusmaailmassa yleensä aika viheliäistä aikaa, varsinkin siinä heräämisen kohdalla, mutta kun on ensin vartin silitellyt hurttiaista niin kyllä se siitä on paremmaksi muuttunut.

Ja mekin Jiin kanssa olemme oppineet yhtä jos toista, koirista ja ennen kaikkea kai itsestämme. Kyllä se vastuunkanto opettaa. Ja kiintyyhän niihin kopasta tapittaviin nappisilmiin ihan älyttömästi. Oi koiruus!