Once more, with feeling: Ihania koiruuksia!

Siis nää koirat on ihania!! Mun kahdella kaverilla on tällainen paimensukuinen lapinkoira, joka mahdollisesti on ehkä kivoimpia koiria ikinä! Rotu vaan on ehkä just sen verran allergisoiva, etten uskalla ottaa itselleni, pitää miettiä ja katsella siedätyshoitoja. Ehkä otan kuitenkin itselleni sellaisen labradorin, joka meillä oli kotonakin - mutta siis ehdottomasti käyttölinjaisen, ne näyttelylinjaiset saa mussa jotain ahdistusväreitä jostain syystä. Labradorin pitää olla pieni, joustava, nopea ja palvelualtis. Ei sillä, etteikö näyttelylinjaiset sitä olis, mutta käyttölinjaiset on vaan... jotenkin enemmän. Argh. Itseilmaisu on taas ihan kadoksissa, näemmä.


Mutta näissä paimensukuisissa lapinkoirissa musta kivaa on niiden luonne. Säyseitä, muttei todellakaan mitään lapasia. Exhibit A, kun yritän kutsua sitä luo (tai oikeastaan paremmin kuvaan... :)


Ai mitä? Puhutko sä mulle? Kato mulla on tässä tää kepin syöminen kesken, en mä nyt jaksa kuin vähän tästä silmäkulmasta sua vilasta.


Joojoo, kato, mä oon näin bisibisi, ei nyt oikein ehdi. (Mulla on kieltämättä välillä töissä vähän sama tekniikka).


Nyt ei pysty. Kato tää keppi on nii-iin hyvää.


Ai mitä, ai siis muako sä kutsuit? Jookato, emmä yhtään tajunnut. Mut nyt, nyt mä oon hei tässä ihan tikkana. Siis tarkkana kuin por... makkara.

(Ja tässä vaiheessa siis pitää uudelleen korostaa, että nää koirat on ihan todistetusti temppukoneita, joten ei ole koiran vika, jos yks urpo kameran takana ei sitä osaa oikein pyytää... *huoh*)


Temppuja?? Siis kuka sanoi temppuja?? Kato mä osaan tälleen, eiks oo siistiä??!!??


Ja kato näääääiiiin...!!


Ja tästä vielä ympäri kuule, aika hyvää settiä, eiks jeh??!


Ohho. Nyt mä oon siis ihan kaikkeni antanut!


Ja mikä parasta:
Silloinkin kun nää näyttää nukkuvan...

... ne on valppaina (Juhannuksen jälkeen näillä oli jo ihan hyvä käsitys siitä, että tota kameran kanssa heiluvaa törspöä kantsiikin ehkä vähän varoa :) . I-hah-hah-ni-a!

Oh Coca-Cola, you and me are through now

Voi Coca-cola, elämäni ensirakkaus! Valittaen todettakoon, että meidän kahden suhde on nyt ohi. Over and done with. Förbi. Mutta älä ole pahoillasi, ei se johdu sinusta - vaan minusta. Sinä olet kaunis, ihana ja paras. Muotoilusi on upeaa ja olet selvästi muidenkin suosiossa (ainakin jos katsoo, millä tahdilla sedät joutuvat sitä lastaamaan hyllyille lähimarketissa...). Mulla on nyt vaan tällainen vaihe, että pitää koittaa pitää huolta itsestään vähän paremmin kuin ennen. Ja valitettavasti sinä et siihen kuvioon nyt kuulu. Siispä bye bye ja ha det kiva!


Mulla ja Cociksella on ollut aiemmin... no, sanotaanko läheinen suhde. Intensiivinen. Läheisriippuvainen. Maaninen. Onhan noita, sanoja. Mutta koska oon löytänyt elämästäni asioita, joita en voi muuttaa ja joihin en osaa vielä ihan suhtautuakaan, pitää koittaa ratkaista tästä alta niitä, mille tiedän voivani jotain. Niin kuin nyt esimerkiksi nämä terveelliset elämäntavat. Niin kuin nyt ei hyvänen aika joka ikinen Suomessa asunut nuorehko henkilö olisi saanut jo lastentarhassa suut ja silmät täyteen erilaista terveysvalistusta. Ja silti mä en oo oikeastaan lotkauttanut evääkään tehdäksen asiat itselleni paremmiksi, vaan aika suvereenisti luottanut siihen, että kyllä se kroppa siellä itsekseen pärjäilee, tekipä mitä tahansa (tai lähinnä jättipä tekemättä...).

No, sille on nyt pian 28 vuotta syötetty roskaruokaa ja cocista, eikä ole kyllä siitä huolimatta liikutettu viime vuosina ihan hirveän säännöllisesti. Mulla ei ennen tätä ole oikeastaan koskaan ole ollut mitään intoa liikkua. Ennen kaverit pitivät huolta siitä, että liikuin (mentiin tallille ja kouluun pyörällä kesäisin, käytiin kävelemässä jne.). Mutta sitten tuli opiskeluaika ja niin kävi, että elämä staattistui ihan tosi paljon. Ja sitten tuli töihin meno ja niin kävi, että elämä staattistui vielä siitäkin, vaikka ei olisi voinut kuvitella sen olevan mahdollista. Never say never.

Aika monta vuotta sitä pystyikin olemaan paikallaan, oikeastaan se on tosi yllättävää... Ja kun kehonsa unohtaa, niin sen takaisin käyntiin saaminen ei näemmä ole mitenkään erityisen iisiä. Ja mä olen sentään alle 30!! En halua edes ajatella, mitä olisi käynyt jos olisin pistänyt odotellen vielä pari vuotta lisää....

Ja sitä paitsi:
No they don't. Not in these parts. Mä saan siitä vieroitusoireita, mun verensokerin heilahtelu tekee mut ärtyisäksi ja ennen kaikkea tuo musta, kupliva kulta pistää aina koko metabolian ihan sekaisin. Joten se on loppu nyt. Se on nyt se mainostettu seuraava steppi tämän liikunnan jälkeen näiden terveempien elämäntapojen opiskelussa.

Ei se kyllä ihan helposti käy, koska se Cocis on ollut aika lailla kaikki kaikessa - energian lähde, lohtu ja palkinto ihanassa, suloisessa combossa. Mutta ei enää. Nyt pitää keksiä sitten jotain muuta. Liekö siinä syy, miksi olen töissä vetänyt tällä viikolla keskimäärin 6 kuppia teetä päivän aikana... (tosin nyt loppuu kyllä se teen kittaaminenkin, koska sekin vaikuttaa estävästi raudan imeytymiseen - tätäkään en ole tiennyt, ennen kuin farmaseutti eilen oston yhteydessä valisti).

Cociskuvat täältä, paitsi arvatkaa mikä :)

Liikkuvuusharjoittelu 0

Liityin Kiloklubiin, koska ajattelin että voisin sillä tavalla seurata näppärämmin tätä syömistä (se on siis ilmainen, joten ihan valtava satsaus ei ollut kyseessä).

Sillä seurauksella, että enhän minä jaksanut sinne juuri ensimmäistäkään ateriaa jaksanut vääntää, vaan heti piti mennä räpeltämään sinne liikunnan puolelle, koska se on paljon mielenkiintoisempaa ;)


Mistä päästään päivän ärsytykseen. Siis vaikka mä teen mitä, niin mun nykyliikunnalla mä en vaan kertakaikkiaan saa tuota boksia "vaihtelu" vihreälle, koska mun liikkuvuusharjoittelu on 0. Niin, että taas tää tökkäs tähän venyttelyyn. Infolaatikon mukaan joko venyttely, jooga, pilates jne. kävis tähän. Jopa se tai chi, jota pääsin siellä uuden duunin virkistyspäivänä kokeilemaan. Tarttis varmaan tehdä asialle jotain. Vaikka venytellä joskus, kun sekin jäi heti kun sormet sai lattiaan... Tavoitteiden saavuttaminen on vaarallista.

Labrakanina, part 2

Joo-o, kuten sanottu, mä olen nyt ihan pistelty, tökitty, rei'itetty ja viillelty. On kahden päivän sisään otettu enemmän näytteitä kuin ikinä yhteensä ennen, niin että terkkuja vaan tosiaan työterveyshuollolle, teillä pyörii homma hyvin.

Kävin siis jo tiistaina ottamassa ne alkuperäiset labrat, mihin kuului lähinnä rasva- ja kolesteroliarvojen mittaukset sekä pieni verenkuva. Kun niitä Googlettelin jälkikäteen, niin niistäkin luvuista näkee jo (terveellä ihmisellä) aika laajasti miksi ne otetaan ja mitä niiden heiluminen suuntaan tai toiseen tarkoittaa.

Tänään oli sitten vuorossa osa B eli tulosten käsittely ja kun nyt tähän lääkärirumbaan aloin, niin päätin poistattaa yhden luomenkin (ei se, mistä kirjoitin aiemmin. Se oli pisama, kuten arveltiinkin). Sen otti pois lääkäri nro 1 tänään, ja selvisin alle 15 minuutissa koko hommasta. Hyvä juttu.

Käsiteltiin siis aamulla mun tuloksia työterveyshoitajan kanssa, mutta koska luku oli niin alhaalla ja tarttin lääkkeitä niin työterveyshoitaja siis passitti mut lääkärille nro 2, että voitiin vielä erikseen katsoa tilanne. Iltapäivällä lääkäri taas kurkkasi tietoihin ihan tosi pikana ja vahvisti aikaisemman diagnoosin: raudanpuuteanemia. Joten eikun taas pilleriä naamaan. Ne on kyllä tehoavia, mutta hemmetti että sattuu vatsaan kun niitä syö. Pitää ottaa viimeiseksi illalla, niin sitten se ei niin tunnu - mutta sitten ei voi ottaa samaan aikaan maitoa, koska kalsium ja rauta estää toistensa imeytymistä.

Lääkäri nro 2 oli kyllä muutenkin aika huikea tapaus, mielipidettä löytyi ihan joka aiheeseen. Kysyin juoksusta ja tästä raudanpuuteanemiasta ja vastaus oli se, että maratonit voi kyllä melkein unohtaa, kroppa joutuu aika lailla liian koville. Ei sitä nyt ihan kielletty, mutta lääkärin mielipide oli selkeästi se, että koko maratoonaus on ihan hullujen hommaa - liian kova rasite keholle "ihan turhaan", koska liikunnan hyödyt jää siinä saamati - tai siis, ehkä pikemminkin niinpäin, että ylirasituksen huonot puolet ajaa ohi niistä eduista. Yritin selittää jotain itsensä haastamisesta, mutta juttu jatkui selityksellä siitä, miten on ihan turha niitä ainokaisia niveliään kuluttaa puhki. Puolimaratonit saivat sentään armon, joten niitä saan minäkin nyt sitten juosta ihan luvan kanssa :)

Toinen riemunaihe vastaanotolla oli sitten tämä ravintopuoli, siitäkin oli paljon sanottavaa, mutta lyhyesti:

• en syö kuituja läheskään tarpeeksi
• en syö proteiineja läheskään tarpeeksi
• en saa kalsiumia tarpeeksi
• saan ihan liikaa pitkälle jalostettuja hiilareita, kuten sokeria
• päivittäinen kalorimäärä about oikea, mutta tulevat pääosin vääristä jutuista

Joo. Eli aika hyvältä näyttää, vai?? ;) Ihan pari pikku muutosta tarttis siis tehdä, vain. Lupasin kiltisti ottaa nyt loman teemaksi tän ravinnon korjaamisen, vaikka kyllähän se tulee nyt vähän nopeammin kuin olin ajatellut. Mutta näillä sitten mennään. Aijuu, vielä tuli palautetta siitä, että syön laitosruokaa (=hiilarimoskaa) enkä eväitä. "Oikean ravinnon syöminen vaatii suunnittelua ja vaivannäköä nyky-Suomessa", sanoi lääkäri. No niin näemmä.

Olin ajatellut surffata vielä alennusmyynteihin töiden jälkeen tänään, mutta kun enhän mä saa näiltä tikeiltä edes tätä t-paitaa pois, joten meninkin sitten kilttinä tyttönä kirjastoon ja lainasin pari ravintoon liittyvää perusteosta. Hitsit. No, ei ole ainakaan enää mitään ongelmia miettiä mitä sitä tekis kesällään ;)

Valitin myös siitä, että vatsa menee sekaisin tosi usein. Ottivat vielä toisen satsin verta ja tekevät siitä geenitestit laktoosille ja keliakialle. Jos ne ei kerro mitään olennaista, on syy kuulemma vatsan toiminnallisessa häiriössä (valtaosalla laktoosivammaisista on kuulemma oikeasti tämä). Ja sen taas aiheuttaa usein joko aspartaami(juomat), hiiva tai liiat nopeat hiilarit.

Niin, ja parin viikon päästä tehdään vielä yksi lisätesti. Tän päivän jälkeen uskon kyllä 100% sen mitä lääkäreistä aina sanotaan: ihan terveenä sinne menin ja tulin ulos sata eri vaivaa mukana...

Labrakanina, part 1

Joo-o, kyllä se vaan on hieno juttu, että joskus ihminen pistetään menemään lääkäriin, vaikka se ei itse ollenkaan ymmärtäisi mennä. Niin kuin nyt vaikka uuden duunin työhöntulotarkastus, kerrassaan huippujuttu.

Otetaan nyt esimerkiksi vaikka verikokeet. Ne on ihan informatiivinen pläjäys kropan tilaan. Muuten menee hienosti (olin jopa esim. kolestoroleista salaa vähän ylpeäkin), mutta vanha vaiva - alhainen hemoglobia - näemmä on palannut kaveriksi. No, alle sadan ei nyt sentään menty, mutta ei ihan hirmu kaukaa hakenut... Onneksi se on ainakin ennen korjaantunut nopeasti rautalääkityksellä, joten ei niin kovin iso probleemi kuitenkaan.

Mutta onhan vaan lammasmainen olo. Tai jotenkin, että olisihan mun pitänyt tietää. Kun on koko kevään vähän väsyttänyt ja ollut vähän vetämätön olo (vaikka toisaalta ei kyllä mitenkään erityisen väsynyt, mutta ehkä mä oon vaan tottunut tähän alhaiseen hg-tasoon sitten??). Ja on aloittanut tän liikuntahomman kuitenkin aika suorilta jaloin. Ja vielä oon miettinyt moneen kertaan, että minkäköhän takia kuukautisten aikana juoksu kulkee niin paljon huonommin. No, ei ole ihmekkään jos vereen ei silloin enää riitä rautaa kun sitä pitää dumpata pois ylenmäärin :) Ja typerää typerää typerää, että sitä keksii itse itselleen kaikkia jänniä diagnooseja, niin kuin nyt vaikka sen kakkostyypin diabeteksen, jota epäilin sen janon vuoksi. Mutta nyt sekin tuli sitten mustaa valkoisella, että sokeriarvot on ihan kohdillaan, joten sen märehtimisen voi ainakin toistaiseksi jättää pois. Olisi pitänyt vaan aloittaa siitä kaikkein tutuimmasta vaivasta eli alhaisesta hemoglobiinista.

Ja sitten positiivisemmalla puolella, että muutenhan sitä tuntuukin olevan kroppa ihan ookoo. Hyvä minä!

Täytyy vaan nyt sitten huomioida, että kun tuohon alhaiseen hemoglobiiniin on kerran taipumusta, niin kova liikunta voi sitä rautaa kuluttaa kehosta. Työterkkari sanoi jopa, että maratonin aikana voi monelta painua hemoglobiini tosi alas. En kyllä tiedä miten totta tuo on, en ainakaan Googlesta heti löytänyt mitään vastauksia tuollaiseen. Täytyy vähän selvitellä, että osaa sitten jatkossa paremmin huomioida treenin suhteen myös tuon ravintopuolen ja muut mahdolliset vaikutukset. Kroppa ilmeisesti on itse osannut kertoa mulle oireista, koska nyt kesällä mun on tehnyt mieli ihan älyttömästi pinaattia ja maksaa. En vain ole laiskuuttani jaksanut tehdä sellaista ruokaa...

No, olen tällähetkellä ihan pistelty ja leikelty ja juttu jatkuu, mutta saa luvan jatkua myöhemmin, koska nyt on kiire parvekkeelle nauttimaan kesän (toivottavasti ei ) viimeisistä lämmöistä.

Ukkospäänsärkyä ja nihkeää ratsastelua

Maanantaina oli kyllä ihme päivä. Tavallaan väsytti koko ajan ja tavallaan ei. Ei saanut oikein otetta koko päivästä, jostain syystä - mikä on ihmeellistä, koska viime aikoina kyllä aika harvoin musta on tuntunut siltä, että päivä vain valuu ohitse.

No, ratsastustunti olisi muutenkin varmaan jäänyt keskiviikon superfiilisten vuoksi vertailussa kakkoseksi, mutta nyt vertailu taisi olla erityisen epäreilua. Mulla oli paritunti, jonka teema keskittyi istuntaan tällä kertaa. Tunnin aluksi oli aivan käsittämätön helle (ope oli mitannut aiemmin päällä kentällä n.42 C...) ja hevoset liikkuivat ihan tosi nihkeästi. Kaiken hyvän lisäksi mun ukkospäänsärky alkoi oireilla jo töissä ja kun pääsin tallille, päässä viilteli ihan kunnolla... Toi on jännä juttu toi ukkospäänsärky, että mikä sen sitten aiheuttaa. Mä olen jotenkin tulkinnut niin, että ilmassa on matalapainetta tai jotain muuta tosi ahdistavaa ja se saa pään oireilemaan. Mutta 100% varmuudella jos on ukkosta, niin päätä särkee. Eikä sen tarvitse siis realisoitua oikeaan salamointiin vaan riittää, että on "ukkosta ilmassa". No, yksi poikkeus tästä on. Viime talvena oli joskus marraskuun tienoolla se oikea lumimyrskysunnuntai, jolloin yhtäkkiä illalla alkoi salamoida. Sitä mä en tuntenut etukäteen. Että siis ehkä 98% varmuudella voi vain sanoa ;)

No, takaisin tuntiin. Ei tehty mitään ihmeellisempiä kuvioita, mutta mentiin paljon kaikkia askellajeja. Menin siis samalla isolla tammalla (joka on ihana!) kuin viime maanantainakin. Mutta tunti ei vain sujunut. En saanut hevosta eteen, vaikka parhaani yritin. Aina hetkittäin se kyllä liikkui ihan mukavasti, mutta sitten loppui liike ja multa istunta. Prrrrrrhana. Se hevonen on niin upea, kun sen saa kulkemaan, mutta nyt ei irronnut rentoutta&joustavuutta kuin vasemmassa laukassa. Tietysti oli kyllä kuumakin ja mäkin olin ihan naatti niistä viikonlopun juoksemisista, eikä se päänsärky varmaan auttanut ihan kamalasti sitä asiaa. Mutta silti. Kun joku asia on niin lähellä ja kuitenkin niin kaukana - niin kuin koen, että tää ratsastus just nyt on - niin turhauttaa ihan älyttömästi. Välillä tulee ihan superpäiviä ja sit on just näitä kun ei vaan suju. No, ens viikolla onkin oikea superputki: neljänä päivänä ratsastusta. Satsataan kunto sinne sit ;)

Kun oltiin jo tekemässä loppuraveja hevosten kanssa, se ukkonen sitten löi päälle - tai oikeammin salamat pysyivät järven toisella puolella, mutta sade ylsi kentälle asti. Ja ylsi aika isosti.

Vitsi kun kamera olisi ollut kädessä siinä vaiheessa kun vein tamman takaisin talliin. Uusi varsa oli nimittäin myös laitumella ja sai ensimmäistä kertaa elämässään fiilistellä sadetta. Sillä oli niin kerrassan muikea ilme, kun se yritti päästä pakoon pisaroilta mm. peruuttamalla mammansa vatsan alle... Se on ihana!

Puoli tuntia myöhemmin kun olin saanut tamman ja varusteet hoidettua paikoilleen, se oli nähtävästi jo alistunut kohtaloonsa. Ei se nyt ihan tyytyväiseltä vieläkään näyttänyt - mutta ei näyttänyt se mammakaan... The world is a sticky place sometimes, little one. Mutta kyllä se siitä :)

Cocoon

Oi että! Välillä sitä törmää vaan johonkin juttuun, joka tuntuu just jetsulleen ihan omalta. Pupulandian Jenni linkkasi blogissaan Cocoon-nimisen ranskalaisduon, jota kävin kuuntelemassa tietysti heti Youtubessa. Ja ihastuin ihan välittömästi! Naisella on niin pehmeän heleä ääni ja tykkään muutenkin tuollaisesta folkahtavasta indie "tyypit ja kitara"-meiningistä.

Mutta morjes - mistään ei saa niiden levyä! Tai siltä ainakin ensihätään vaikutti. No, Myspacesta löytyy kattava kuuntelulista, joten sillä nyt sitten mennään - ja BrittiAmazonista näkyi myös saavan alle £11, mutta oikeasti - onko tää uusien ihastusten käsiin saaminen normaalisti näin mutkikasta?



Tykkään ennen kaikkea duon omista biiseistä, mutta kieltämättä olivat saaneet ihan uutta särmää myös vanhoihin tuttuihin Hey Ya'an ja Kung fu Fightingiin :)

EDIT: Nyt se levy on jo matkalla mulle ;) Ah tätä itsekurin määrää ja syvyyttä!