Au, au, au, savate!

Joo. Maanantaina se taas alkoi, se savate. Kroppa tuntuu olevan ihan mössöä tänään. Olisi vaan pitänyt muistaa, että nuo treenit on rankkoja, vaikka kuinka peruskurssi onkin. Otin vielä maanantaina parikseni sellaisen kivan mieshenkilön, jonka kanssa sitten teki kaiken vähän kovempaa kuin mitä olisi kannattanut. Viisastuin kerrasta ja eilisaamun tunnille pyysin yhtä mukavaa tyttöä ja tein just niin löysästi kuin mitä kroppa käski. Eli tosi löysästi...

Oli silti tosi kivaa mennä taas savateen kun oli tuttu paikka - ainoastaan metron putkivikojen takia piti muuttaa reittiä ja harhailin bussilla vähän ohi pysäkistä. Mutta perille löytyi ja niin pois päin. Nolotti vaan vähän kun jatkokurssilla oli samat tytöt joiden kanssa kävin peruskurssia ja sitten piti selitellä miksen ole käynyt syksyllä ja miksi nyt olen peruskurssilla (taas).

Maanantain tunnilla opeteltiin suora lyönti ja suora potku. Olin yllättynyt siitä miten paljon kotoisammalta liikeradat tuntuivat näin toisella kertaa - vaikka voima kaikesta olikin syksyn tauon jälkeen kadonnut. Oli kivaa kun sai parin kanssa kunnolla sparrata, taas vain tuli esiin se sama kuin ennenkin eli aamulla puoli tuntia jaksaa keskittyä ja sitten herpaantuu. Oikein nolotti kun töhmin paikkojen näyttöä ja pari katsoi ihan ymmyrkäisenä ettei se sarja nyt kyllä noin mennyt... Punnerrukset tuntuivat edelleen pahalta, vaikka olin treenannut niitä! Oli pakko tehdä naisten punnerruksina. Muuten lihaskunto oli ihan ok. Liikkuminen oli yhtä tönkköä kuin ennenkin, jotenkin mun mielessäni taistelee semmoinen edes-takaisin pompinta niin kuin Rocky-leffoissa on ja sitten laukkahypyt - enkä saa siitä välistä tehtyä mitään fiksua jossa olisi liike ja suunta. Vaikea yhdistelmä. Vikat 15 min oli vaikeita, hyydytti älyttömästi. Mietin jälkikäteen, että olisi ehkä pitänyt vielä enemmän juoda edellisenä päivänä ja aamulla.

Keskiviikon aamuherätys oli KAMALA. Jaksoin kuitenkin kaapia itseni sängynpohjalta kun kieltäydyin ajattelemasta asiaa yhtään, nousin vaan ja iskin kamat niskaan. Bussillakin osasin mennä jo ihan tyylikkäästi oikealle pysäkille. Olin juonut paljon enemmän myös varastoon. Huomasin heti alussa, että pohkeet oli koko hommasta eniten jumissa ja liikkuminen olikin tunnin vaikein osio. Lihaskunto tehtiin pariharjoitteena ja muutenkin oli aika paljon tekniikkaa. Lopputunnista päästiin taas riehumaan säkin kanssa, mutta ei vaan irronnut lihaksistosta kunnolla. Vointi oli tosin muuten hirmu paljon parempi kuin maanantaina.

Kaikesta huolimatta oli hirmu kivaa taas tuolla, vaikka nyt on selkäkin kipeä ja pohkeilla ei oikein kävele, on fiilis kyllä lajista edelleen ihan yhtä mahtava!

Perfect breakfast

Yleensähän mä syön töissä aamupuuron ja sit jotain epämääräistä viikonloppuisin jahka nyt ylipäätään saan herättyä. Tätä ei kehtaa tehdä kovin aikaisin aamulla kun mun blenderi on niin kovaääninen että naapuritkin heräis, mutta jos herää esim. puoleltapäivin kuten tänään, voi hemmotella itseään ja tehdä maailman helpoimman ja parhaan pirtelön.

Mustikka-banaanismoothie (2 hlölle, tai 1,5:lle jos on ahne niinkoin mä)
1 iso banaani
100 g jäisiä mustikoita suoraan pakkasesta
1/2 prk maitorahkaa
1 prk maustamatonta jogurttia
pellavansiemenrouhetta (tää on mun oma hlökohtainen perversio, mutta siellä mustikanromujen joukossa toimii musta hienosti ;)

Kaikki blenderiin ja pari surautusta ja se on siinä. Ja tää pitää syödä heti kun mustikat on vielä jäisiä niin se ei maistu banaanipuurolta ;)

Työmatkalla satumaassa

Käsittämättömän kaunista edelleen. VR:n ongelmien vuoksi olen joutunut vaihtamaan reittiä Otaniemen kautta bussilla tai sitten junalla ja läpi Ruttopuiston. Molemmat ovat ihmeellisen kauniita!

Toukokuun juoksuplan (HCR!)

Jaahajaaha, mietin tänään että kyllä mä sitten aina märehdin kaikkea pitkään ja hartaasti ennen kuin saan tehdyksi. On sentään jotain, minkä päätän (melkein) salamanakin - nimittäin tänään aamulla sain päähäni, että kyllä sinne HCR:ään on kumminkin mentävä. Muutama kaveri siitä aiemmin jo puhuikin, mutta silloin en vielä käynyt mietintäprosessia vaan totesin aika kättelystä että ehhee-en minä sinne lähde itteäni nolaamaan/hajottamaan. En tiedä miksi tänään tuli eri fiilis, mutta fakta on se, että nyt oon sitten ilmoittautunut hommaan. En tosin laittanut kummoistakaan tavoiteaikaa (2:20) koska tuon 8.5. HCR:n lisäksi olen lupautunut 22.5. Likkojen lenkille sekä 30.5. Naisten kympille enkä viitsi vetää övereitä tuossakin. Tulkoon lisää vauhtia jos tulee, mutta mä haluan alkuun juosta sen vaan läpi. Etukäteen vähän pelottaa, että entäs sitten jos ja kun telon itseni jo tuolla puolimaralla, oikea nilkka ja polvi ja vasen lonkka kun ovat taas olleet ikäviä yhtään pitempikestoisessa rasituksessa. Mutta sitten vaan päätin, että nyt kokeillaan - tulee ainakin treenattua keväällä sitten kunnolla. Ainoa harmitus tuli siitä, etten älynnyt ilmoittautua opiskelijana mutta menköön nyt kun mulla kummiskin on se päivätyökin...

Päätin näin siitä huolimatta, että käväisin tänään juoksemassa sen 6,2 km lenkkini ratsastustunnin perään. Ehkäpä jo etureisien kivistyksestä ja vasemman lonkan kiristyksestä olisi pitänyt arvata, että nihkeetä tulee mutta homma ei lainkaan parantunut sillä, että unohdin:

• juoda ennen kuin lähdin lenkille, fiksua jos on jo ehtinyt tallilla sen pari-kolme tuntia paahtaa ilman juotavaa
  
• sykevyön jonka pyhästi lupasin itselleni ottaa mukaan vauhdin hillitsemiseksi
• mp3-soittimen. En ymmärrä miksi, koska pidin sitä vielä kädessäkin just ennen lähtöä
• ottaa aikaa lenkille
  

No, pikku vastoinkäymisiä on aina..

Tein alkuun n. 10 min kävelyverkan ja sitten lähdin juoksemaan. Vaikka kuinka yritin jarrutella, kroppa pyrki koko ajan kasvattamaan vauhtia siihen vanhaan tuttuun rytmiin ja hengästyshän siitä seurasi, ensiksi. Sen jälkeen tuli niin hillitön jumitus jalkoihin, etten muista milloin olisi ollut ihan noin vaikeaa. Oon aiemminkin todennut, että ratsastus ei kyllä lajina ole ihan juoksun paras kaveri, koska jäykistää lihaksia. Nyt tuntui heti kättelyssä, että jalat olivat paitsi tönköt myös väsyneet. Meinasin kuolla ensimmäisen osuuden hitaasti nousevaan ylämäkeen, mutta puolessa välissä lenkkiä alkoi sentään vähän helpottaa (siinä tuli alamäki ;) ja lopun rullasi ihan puhtaalla sisulla. Ehdin samalla miettiä syntyjä syviä ja sitä HCR-ilmoa. Vaikka olikin vähän tuskaisaa niin endorfiinit lähti liikkeelle ihan samalla lailla kuin ennenkin ja mikäs siinä oli juostessa kun ilma oli vain -3 C ja puut niin ihanan kuuraisina. Kyllä ne jalatkin siitä unohtuivat kun ei aktiivisesti keskittynyt fiilistelemään niitä vaan mietti ihan muita.

Nyt vaan pitäis löytää joku näppärä 16 viikon harjoitusohjelma, joka tukis noita huikeita (!) puolimaratavoitteita. Ajattelin siinä juostessa, että yritän tähdätä siihen 30 km viikossa. Ehkä jos kamalasti laiskottaa niin 25 km riittää...

Överiksi taas meni..

Olihan sitten illalla tietty pakko kokeilla sitä punnerrussarjan vatsalihas- ja kyykkäohjelmaakin - niitä oli niin hauska taitella niitä ohjelmalehdyköitä että printtasin punnerrusjutun lisäksi myös nuo :)

Tein alkutestit eli putkeen niin paljon kuin pystyin. Vatsalihaksia sain 55 kun tein hitaasti ja oikein, mihin olin vähän pettynyt ja kyykässä taas lopetin 50:een kun alkoi korpeamaan, eikä "missään tuntunut". Överiksi se silti jotenkin meni, sillä tänään mä en pääse rappusia ainakaan alaspäin ja yskiminenkin sattuu (nauramista ei uskalla edes ajatella). Ehkä olis syytä vähän niitäkin lihaksia treenata??

Punnertaa, punnertaa

Törmäsin jo pari vuotta sitten sivustoon nimeltä 100 pushups, mistä löytyy tietoa punnerruksesta sekä valtavan kiva treeniohjelma, jonka tavoitteena on pystyä tekemään 100 peräkkäistä, oikeaoppista (miesten) punnerrusta. Kuuden viikon päästä aloittamisesta (joopajoo). Tuolloin edellisellä kerralla tein ohjelmaa muistaakseni noin kuukauden verran ja pääsin ainakin yli 50 peräkkäiseen naisten punnerrukseen, mutta siis varsinaisesta tavoitteesta jäätiin kyllä aika kauas.

Savate alkaa puolentoista viikon päästä ja mä odotan sitä jo vähän kauhulla, kunto laski taas aika iloisesti viime vuoden lopulla sairasteluiden ja muista kiireistä johtuvan löllöilyn takia. Siksi yritän vähän saada lihaskuntoa ylös, etten nyt aivan heti ekalle tunnille kupsahtaisia tuolla. Katsotaan kuinka käy.

Tein alkutestin ehkä vähän puolivillaisesti, mutten silti jaksanut punkea kuin 10 miesten punnerrusta, joten joudun tekemään kakkosohjelman mukaan. Ja ehkä vähän huijasin siinäkin, koska en taida mennä ainakaan ihan niin alas kuin ohjelmasivustolla näytetään, siihen jää rinnan ja maan väliin todella vaan se nyrkinmitta. Mutta ajattelin, että teen nyt silti noita miestenpunnerruksia, koska yllätyksekseni jo testin jälkeen tajusin, miten paljon tuo ottaa samalla myös vatsan ja kylkien lihaksiin, mitä naistenpunnerruksissa ei mun mielestäni oikein tule. Tuleepa vähän treenattua niitäkin samalla.

Vaikka muuten inhoan lihaskuntoa, niin kun saa yksin ja rauhassa tehdä punnerruksia niin niistä jollain sairaalla tavalla tykkään. Vaikka sitten esim. savatessa en tykkää niistä ollenkaan, kun iskee alemmuuskompleksi..

Saitilla on muuten ohjelmat esim. vatsalihaksille, kyykyille ja leuanvedolle. Ehkäpä otan ohjelmistoon jonkun noista jahka taas punnerruksilta kykenen ;)

Testissä eteläisemmät ladut

Kävin lauantaina kokeilemassa latuja Leppävaarassa ja olihan noissa etelän urissa eroa Ylläkseen, mutta riittävää samankaltaisuutta löytyi, jotta ymmärsin miten toimia. Jos mun mielestä Ylläksen ladut olivat kansoitetut, niin täytyy kyllä sanoa että Leppävaarassa oli hiihtäjää kuin pipoa, jopa ärsyttävyyteen asti. Toisaalta hyvä puoli on siinä, että lenkkejä saa kiertää vain yhteen suuntaan, eli tavallinen latu tuntui kyllin leveältä, useimmista kohti pääsi ja pystyi päästämään aika helposti ohi. Totesin mun hiihtovauhtini aika hitaanpuoleiseksi keskivertokansaan verrattuna, mutta en antanut sen häiritä: aurinko paistoi ja se 5,4 km latu oli musta oikein viihdyttävä, ei juurikaan niitä inhoamiani tasaisia pätkiä vaan oikeastaan koko ajan mentiin joko ylä- tai alamäkeen.

Tai siis sanon, että hiihdin sitä 5,4 km latua - tosiasiassa hukkasin molemmilla kiertämilläni kierroksilla tajun siitä, missä se latu menee kun se tuli sen ainoan tasaisen pätkän sukelsi puusillan ali siihen Leppävaaran urheilukentän ja katsomien tuntumaan. Pitikö kiertää joku lenkki vai kääntyä takaisin vai mitä? Ekalla rundilla lähdin kiltisti kiertämään latua ja totesin, että pertsaura loppui siinä katsomon edessä ja latu meni muutenkin hassusti. Se ei siis ainakaan ollut oikea valinta. Seuraavalla kerralla en katsomisesta huolimatta keksinyt että mihin suuntaan piti mennä, joten käännyin vain takaisin tulosuuntaan ja jatkoin lenksua. Oletan silti, että noin 10,5 km tuli tahkottua niitä latuja, mihin olen ihan ookoo tyytyväinen. Luisto olisi suosinut vielä kolmatta kierrosta samoin kuin käsittämättömän upea sää, mutta pää ei enää kestänyt ruuhkaisia latuja, joten painuin kotiin kun vielä oli kivaa.

Kiitolaukkaa!

Olo on ollut vähän alilämpöinen tällä viikolla, ilmeisesti yöunien vähyydestä johtuen. Pitää tsempata ensi viikolla tuon unen suhteen paremmin, pistetään tämä vielä ekan loman jälkeisen viikon piikkiin. Uskaltauduin kuitenkin ratsastustunnille ja hyvä niin - liikunnallisesti ei ollut kovin rankka tunti, mutta sitäkin piristävämpi!

Mentiin läheiselle pellolle, jossa oli lunta yli polven. Siellä sitten paahdettiin enempivähempi just niin kovaa kun hevosia menotutti. Mulla oli alla mahtava saksalainen ruunanrötäle, jolla jo maneesissa on valtaisa liike - hangessa kahlatessa liike oli toki edelleen iso kun koipia pitää nostaa, mutta ihan eri tavalla "helppoa" olla selässä kun takaosakin oli toiminnassa. Pellolle oli tehty sellainen tallattu ura, jota lopulta laukattiin. Ruuna sai mennä yksin kun siltä löytyi menohaluja ja voi että, oli kyllä niin mahtavaa pistellä enempivähempi täysiä pari rundia. Mä ymmärrän täysin, miksi ihmisistä tulee adrenaliiniriippuvaisia - se tunne kun kaikki kehossa on pelkkää joustavaa, sulavaa liikettä on ihan käsittämätön!

Nyt hiihtämään!

Loppiaispäivän fiiliksiä

Vielä maanantaina luulin, että vietän loppiaisen kotona maaten ja tenttiin lukien, hah miten väärässä sitä voikaan olla!

Aamun alkajaisiksi könysin sängystä ja taistelin itseni pitkästä aikaa sille kolmannelle tallille, jossa olen Vaavia käynyt maastoratsastamassa. Tällä kertaa luvassa oli ihan kenttätyöskentelyä, kun vanha opettajani piti tunnin. Vaavi oli söpö, niin kuin aina - tosin sen talvikarva oli aika vaikuttavan paksu ja pörröinen. Ja boksissa se ei osannut seisoa edelleenkään vaan koko ajan piti olla steppaamassa johonkin suuntaan.

Huomasin taas vanhan open tunnilla mistä tykkäsin silloin kun vielä kävin säännöllisesti hänen tunneillaan: ihana saada positiivista kannustusta ja keskittyä kunnolla yhteen tehtävään. Tässä on monta koulukuntaa, tiedetään. Minä nyt vaan satun kuulumaan tämän kannattajiin, ainakin useinmiten.

Meitä oli pakkastunnilla kolme ratsastajaa ja käytössä valtavan kiva, lanattu ulkokenttä. Vaavi oli vähän säpäkällä fiiliksellä ja pyrähteli kulmista silloin tällöin, mutta onneksi on sen verran perusjärkevä, että pysähtyi kyllä heti pyydettäessä. Tunnin aiheena oli hevosen raamin muuttaminen, pakkasta oli sen verran että työskenneltiin vain hyvin vähän laukassa. Ope haki hevoseen kaulan pituutta ja "korkeutta" - ei siis peräänantoa vaan sitä, että hevonen kulkee tasapainossa ja selästään oikealla tavalla rentona ja kaula on siinä sen muun paketin jatkeena. Tehtiin aluksi töitä itsenäisemmin ja haettiin hevoselle rentoutta - olin itse aluksi vähän jännänä, kun en Vaavilla ollut ennen kentällä mennyt enkä edes ratsastanut sitä kuolaimilla. Muistin maastosta miten herkkä se on istunnalle ja haettiin open kanssa sieltä rentoutta askeleeseen, yläkroppa piti saada rennoksi ("ajattele, että rintakehä ja kädet on vettä") ja istunnalla hidastettiin takajalkoja. Ideana oli se, että kun haluttiin hevoselta takajalat hidastamaan ja etujalkoihin letkeyttä, piti ratsastajan tehdä itse "samalla tavalla". Laukassa vasempaan kierrokseen saatiin kunnon pukkeilua, kuulemma hevosella on selässä tai takajaloissa on jotain jäykkyyttä, mikä aiheuttaa sen että se ensin yrittää vastustella liikettä. Pari kierrosta myöhemmin kaikki oli taas ihan ok.

Jäi semmoinen fiilis, että ihan ei vielä avautunut tuo Vaavin ratsastustapa. Se selvästi vastasi istuntaan hyvin ja ei tykännyt vahvasta tuntumasta, mutta oli jotenkin sen verran erilainen eri kierroksiin että mun oli vaikea löytää tasaista tasapainoa sen kanssa. Välillä meni pätkiä ihan tosi hyvin ja sitten se taas katosi ihan kokonaan ja oli joko tunkemassa turpaa yläilmoihin tai sitten ryntääseen kiinni (varsinkin oikeaan kierrokseen). Oli se silti söötti.

Tallilta ajoin tuhatta ja sataa lenkittämään kaveria ja sen koiria. Painettiin puolitoista tuntia oikein kunnon umpihangessa, harrastettiin arktista vuorikiipeilyä ja kavuttiin jollekin Espoon
nyppylöistä. Kesäkelillä varmaan helppo juttu, mutta sykkeen saa aika iloisesti ylös tosiaan kiipeämällä umpihankeen ja ylämäkeen. Maisemat oli kyllä sen arvoiset, näkyi vaikka kuinka pitkälle - eikä ainakaan tullut kylmä!

Illalla vielä toisen kaverin ihanaan lasagnepöytään. Paikalle oli kutsuttu muitakin kamuja ja juttu luisti. Miten kivaa onkaan viettää tuollaisia lepposia päiviä, ehtiä tehdä kaikkea kivaa ja näkemään välillä niitä kavereitakin oikein kunnolla!

Lomakuvia Ylläkseltä

Koska lomalla taisi olla keskimäärin -20 astetta pakkasta ja valoisa aika osui hiihtolenkkien kanssa päällekäin, jäi kuvien ottaminen vähän vähäiseksi. Muutama otos sentään tallentui kameralle (tosin ainakin jäätyneiden sormien, pahimmassa tapauksessa myös jäätyneen muun kropan kustannuksella). En ole ollut Lapissa kuin kerran aiemmin ja täytyy sanoa, että mua kyllä viehättää se luonto siellä hirmuisesti.

Täs mein mökki. Minä sitten tykkään hirrestä (mökin seinässä, en muuten erityisesti). Näytti ulospäin pienemmälle tupaselle kuin mitä oli, mutta oli ihan luksuskiva ja just sopivasti ihan latujen vieressä.


Tää Blogger ei suostu näyttämään niitä kauniita värejä niin kuin piti, mutta musta oli joka kerta ladulla mennessä yhtä ihmeellistä, miten periaatteessa valkoinen latu ja harmaat puunrungot ja mukamas-monokromitaivas yhtäkkiä paljastikin kaikkia ihmeellisiä sävyjä..


Jouluaatto. Kesänkijärvi. Reitin puoliväli. Olin ihan varma, etten pääse ikinä kotiin, kun kahvio oli joululomalla enkä saanutkaan luvattua kaakaota. Pääsin kuitenkin vielä takasinkin, tosin naurettavan hitaasti kipeällä nilkalla. Saunan jälkeen jo taas vähän hymyilyttikin ;)


Ihana kuu, jota mun kamerani ei selvästi vaan osannut kuvata. Tai sit mä en osannut kuvata. Oli siistiä nähdä, miten paljon valoa kuukin tuottaa, kun piti mennä pelkällä kuunvalolla. Hyvin näkyi lunta vasten.

Ja sit oli niitä hetkiä, jotka oli vaan ihan käsittämättömän kauniita. Tää on siitä ylämäestä, jossa heitin toiseen suuntaan mentäessä ne karmeet lipat. Kuten sanottu, ylämäkeen olisin mennyt tätä vaikka kuinka kauan, maisemat oli ihanat...


Ja näitä puita olis voinut vaan töllöttää (paitsi sit kun tuli kylmä...).

Gorgeous!

Ylläksellä ei näkynyt aurinkoa yhtenäkään päivänä, mutta takaisin tullessa just Napapiirin kohdalla nousi aurinko! Se oli ehkä parin viikon auringottomuuden jälkeen hienommalta tuntuva hetki kuin mitä kuvasta näkyy ;)


Pysähdyttiin kuvaamaan yhtä koskea vähän Tornion yläpuolella. Silmänruokaa riitti...


Täytyy sanoa, että rakensipa ihminen mitä tahansa, niin kyllä luontokin aika kivasti nää hommat hoitaa.

Ja taas tuli yksi asia todistettua (niin kuin se nyt olisi enää mitään lisätodisteita vaatinut...). I lovelovelove the sun!

Pakkashevostelua

Käväisin loman päätteeksi sunnuntaina vielä bestikseni kanssa Tampereella jäädyttämässä itseni perusteellisesti lapsuuden tallin maneesissa. Tuli ihan nostalginen fiilis siinä hytistessä, lämpötilanneula oli kavunnut alle miinus 15 asteen ja mulla oli kaverin hevosen villafiltti ympärillä. Muuten pysyi aika kivasti lämpimänä, mutta perinteiset varpaat ja sormet oli vähän kovilla - siinä määrin, että vaikka kaveri tarjosi istuntatuntinsa hevosta ratsastettavaksi takaisin tallille, päätin että omatoiminen kävely on fiksun valinta. Viima osui naamaan enkä tuntenut enää ylähuultani kun päästiin takaisin talliin, mutta lämpenihän se sitten siinä. Huulet oli tosin siniset vielä illalla, vaikkei enää ollut kylmäkään...

Tunti oli silti ihan hyödyllistä katsottavaa, kyseessä oli istuntatunti jota piti samanaikaisesti kouluratsastaja sekä fysioterapeutti, molemmat teettivät erikseen tehtäviä ja purkivat suusanallisesti havaintoja ratsastajan kanssa. Tykkäsin myös siitä, kun opettaja näytti konkreettisesti mitä tarkoitti ja siirteli ratsastajien jalkoja ja kosketuksella näytti mitä piti tehdä. Kokemuksesta tiedän, että mun kropanhahmotuskyky on aikalailla nollan tietämillä, joten on vaan ihan hirmu hyödyllistä kun joku "laittaa sut oikeaan asentoon". Parhaimmat ahaa-elämykset on tulleet juuri noin.

Eilen kävin sitten ratsastamassa rästitunnin ennen joulua perutusta viimeisestä ratsastustunnista. Silloin asteita oli yli miinus kaksikymmentä - nyt niitä oli Espoosta lähtiessä miinus seitsemän, mutta ihme kyllä tallia kohti ajettaessa lukemat päätyivät -17 Celsiusasteeseen. Mentiin ulkokentällä lumihangessa, mikä toimi ihan kivasti mutta pyysin silti opettajalta, että sain mennä ilman satulaa. Ja hevosen selkä oli kyllä ihan paras lämmike kylmällä! Mentiin siirtymisiä ja mulla oli ihana, häröilevä suokkiruuna josta tykkään kyllä kovasti. Se antaa niin nopeaa palautetta omasta ratsastuksesta, että on opetusmestarina verraton. Ja kun ilman satulaa on vielä vähän pakko kuunnella hevosta tai muuten lentää selästä, oli tunti kyllä opettavainen vaikkei pakkasen vuoksi pystyttykään hirveästi "tekemään" kuin siirtymisiä käynnistä raviin ja takaisin.

Fiilistelin taas sitä vasemman lonkan kinnausta ja jäin sunnuntain istuntatunnin katselun jälkeen miettimään, että ongelma on ehkä samaan aikaan mun oikeassa kyljessä joka ei suostu pysymään jäntevänä (tai ehkä tää on vähän muna-kana -juttu, kumpi on syy ja kumpi seuraus?). Löysin itseni nimittäin istuinluiden kanssa sieltä vasemmalta oikea kylki ihan rutussa. Ja ihan sama mihin kierrokseen mentiin.

Tunnin lopuksi alkoi sataa semmoisia kivikovia lumi"rakeita" ja vaikka lämpötila lauhtuikin alkoi tulla kylmä kun lumisade kasteli hevosen selän ja mun ratsastushousut. Luulin olleeni ovela ja pääseväni helpolla hevosen loppuhuollon suhteen, mutta ruunan buutsit olivat tunnin aikana keränneet sisäpuolelle (!) käsittämättömän lumikerroksen, joka oli jäätynyt ihan kovaksi ja kiinni. Ei ihme kun ne nousivat ylemmäs ja ylemmäs sitä mukaa kun lunta pakkautui sinne sisään, suli lämmintä jalkaa vasten ja jäätyi kiinni. Siihen ei tehonnut edes juuriharja vaan oli pakko kaviokoukulla (!!) irroitella pahimpia. Talviratsastuksessa on selkeästi ihan omat ongelmat...

Päivän (jos toisenkin) biisi

Työkaveri soitti eilen Foo Fightersia ja Pretender on soinut päässä nyt non-stop, jopa ratsastustunnilla. Soikoon se myös teidän päässänne ;) No, oikeastaan pistin sen tähän, koska video on vaan magee.

101 km ja grande pyllähdys

Noniin, loman hiihdot ovat (onneksi) takanapäin ja 101 km latuja tuli kierrettyä. Ihan helppoa se ei ollut, mutta tuli tahkottua ja kun löysi oman rytminsä, siitä tuli oikestaan ihan kivaa. En mä nyt vieläkään ihan pala tälle lajille, mutta joku pieni lämmin paikka sydämestä ehkä löytyy jo. Perhe on ollut sankarimainen hiihtäjä ja mun luvut kalpenee näiden hiihtojättien rinnalla. Äiti hiihti 173 km, veli 160 km ja karpaasi-isäni 201 km. Jee meidän perhe! Omasta hiihdosta aiempien huomioiden lisäksi sanottava, että mä hiihdän mielummin rengasmaisia lenkkejä siellä missä muut ihmiset ei kulje. Ainakin ladut, joissa on pikkunatiaisia pitäisi olla multa ihan kiellettyjä, käämi palaa ihan välittömästi. Ja outoa on se, että kestän tosi paljon mieluummin vaikka ylämäkeä, mutta tasamaa on mulle ihan kuolemaksi.

Tänään mun piti hiihtää 13,4 km saadakseni sata täyteen. Olin valinnut sopivan reitinkin, mutta tajusin puolessa välissä, että olin unohtanut vyölaukkuni (ja siten kaiken juotavan, rahat jne.) mökille. En uskaltanut lähteä kauas ilman juotavaa, joten lähdin sauvomaan takaisinpäin. Jouduin siten laskemaan Isometsän mäen - 1,7 km pelkkää laskua - vähän ennemmin kuin ajattelin. Ikävä kyllä ladulla oli ruuhkaa juuri silloin kun tulin alaspäin, joten en päässyt pois latu-urista keskemmälle jarruttamaan ennen kuin vauhti oli jo ihan tosi kova. Koko päivän satoi lunta ja sitä oli kertynyt ladun keskelle epämääräiseksi möykyiksi, jossa tasapaino ei enää vauhdin vuoksi pitänytkään. Tein ihan tosi hienon pyllähdyksen täydestä vauhdista polvelle ja kyljelle, onneksi pää ei tärähtänyt maahan asti, kaikki muut ruumiinosat sen taisivatkin tehdä. Koska ladulla oli ruuhkaa, myös katsojia oli ihan iloisesti kun yritin kasata itseni ja päästä pystyyn. Vaikeampi juttu kun sukset ja sauvat sojottavat ylöspäin samalla kun itse on nenä kiinni ladunpinnassa. Polvea jomotti koko laskun ajan, mutta adrenaliini kiersi sen verran runsaana, ettei siihen oikein tarvinut keskittyä.

Hain mökistä sen vyölaukun ja päätin ottaa mäen kanssa revanssin. Hiihdin takaisin Isometsän mäelle, kipusin sen 1,7 km uudestaan ylös (mikä ei tuntunut yhtään pahalta enää siinä vaiheessa. Todistaa vaan, että ylämäet on mun kavereita). Kello oli jo sen verran paljon, että mäki oli ihan tyhjä ja pääsin siis valitsemaan nynnyvaihtoehdon alastuloon eli aurasin koko mäen alas - surkeaa ehkä, mutta enpähän ollut vaarassa enää kaatua. Melko lailla niin olen tullut muutkin mäet täällä, joten harjoitusta nynnyilyyn on saatu. No, mäki sai ehkä vietyä ekalla kerralla parit ylpeyspisteet, mutta mulle riitti kunnialla tehty alastulo. Mäet on muuten hassuja, ensin sitä tamppaa yhtä mäkeä ylös 30 min ja huitaisee sen sitten alas alta viiden minuutin.

No, huomenna ajetaan Ylläkseltä kotio. Leppävaarassa on kuulemma hienot ladut, joten enköhän mä saa hiihtokilometrejä tälle vuodelle vielä muutaman lisääkin. 101 km on kuitenkin musta jo aika kova suoritus ihmiselle, joka lukion jälkeen vannoi, ettei hiihdä enää ikinä.

Uudenvuodenlupauksia

Mä olen kova tekemään uudenvuodenlupauksia ja suurin osa niistä menee juuri niin kuin melkein kaikilla muillakin, ne pitävät ehkä pari viikkoa ja unohtuvat. Sitten ne muistetaan parin kuukauden päästä uudestaan ja pidetään kiinni hetki kunnes ne taas unohdetaan. Mutta musta on tärkeää silti tehdä itselleen tavoitteita, nostaa itselleenkin esiin asioita, joiden toivoisi olevan toisin. Ja siksi mä joka vuosi jaksan ja ennen kaikkea haluan tehdä uudenvuodenlupauksia. Elämä on prosessi ja kehittyä täällä täytyy kai kaikkien. Siksi mä olen valinnut tälle vuodelle erilaisia teemoja, joiden toivon näkyvän elämässä.

Liikunta
Jos viime vuoden aikana mä löysin liikunnan ilon pitkästä aikaa sekä monta uutta kivaa lajia, mä toivon että tänä vuonna saisin liikuntaan sännöllisyyttä ja monipuolisuutta. Tää hiihdon aloittaminen on näyttänyt, että vain osa lihaksista on toiminnassa, loput vaan jähittää - nyt pitäisi saada muutkin mukaan. Siispä tavoitteena on se, että venyttelisin ainakin tärkeimmät lihasryhmät kerran viikossa ja tekisin kunnon lihaskuntoharjoitukset 1-2 kertaa viikossa. Juoksun suhteen mä aion ilmoittautua keväällä maratonkouluun ja juosta 2-3 kertaa viikossa vähintään 30 min. Kuten jo aiemminkin täällä mainostettu, aion osallistua ystävien ja äidin kanssa joko Naisten kympille tai Likkojen lenkille sekä loppuvuodesta jollekin kivalle puolimaratonille.

Elämäntavat
Tajusin vasta joulukuun alussa, että oon onnistunut mun painonpudotustavoitteessa, puolessatoista vuodessa on tippunut 12 kiloa. Ensi vappuna umpeutuu veto ja jos pidän mun nykypainon, voitan omalta osaltani. Sain työpaikkalääkäriltä paljon ajateltavaa mun ravinnon suhteen kesällä, mutten jaksanut tehdä kovinkaan paljon asian eteen alkuinnostuksen jälkeen. Oon huomannut, että näin lomalla kun on tullut syötyä taas vähän mitä sattuu mielialat tuntuvat lähtevän vähän lapasesta ja muutenkin vointi on mitä sattuu. Siispä, yritän katsoa vähän tarkemmin mitä syön, vähentää lihansyöntiä ja ennen kaikkea karkinsyöntiä. Siihen taas turvaudun heti kun alkaa väsyttää, joten uni olkoon prioriteetti tänäkin vuonna. Sen verran olisi myös kiva timmiytyä, että nykyinen housukoko mahtuisi kunnolla eikä olisi vähän kippana niin kuin nyt :)

Psyyke
Kesä oli mahtava kun yritin pysyä positiivisena. Negatiivisen energian karistaminen ja ratkaisuihin (eikä vaan niihin ainaisiin ongelmiin) keskittyminen vapauttaa elämään paljon laveammin, kevyemmin. Siitä on vaikea ylläpitää (mäkään en päässyt sitä 10 päivän haasteetta koskaan "läpi"), mutta silloin kun se toimii, se todella toimii. Ja fakta on se, että mua ihan totta ällöttää olla valittaja, aina naukumassa siitä miten joku on pielessä. Joten tänä vuonna yritän muistuttaa itseäni siitä, että positiivisuus on MUN etuni ennen kaikkea. Samoin olen valmis lopettamaan mun elämäni sabotoinnin tapahtuipa se opiskelujen, työn tai muun osalta - syynä on useinmiten se, että alan tehdä asioita ihan liian myöhään. No more ;)