Ensin vähän hehkutusta: jee, selvisin! Olin yrittänyt ovelaa "jos en ajattele sitä ollenkaan se ei ehkä tulekaan"-tekniikkaa tämän tapahtuman suhteen, lähinnä ettei mun kilpailuhermot flippaisi täysin ennen kisaa. Nyt ei ilmestynyt edes mitään soveliaita tauteja tai kremppoja tekosyyksi, joten huomasin sunnuntai-aamuna, että varmaan tässä sitten pitää todella juosta. Onneksi oli perhettä ja sukua mukana, koska en ollut edes avannut sitä ohjelehdykkää ennen tapahtumaa. Pikkuveli toimi huoltojoukkoina ja otti kiltisti kaikki tavarat kannettavakseen.
Ennen lähtöä jänskätti aika kovasti, mutta Bollywood-alkuverryttely (vaikka tuntuikin vähän tyhmältä) kyllä lievensi jännitystä mukavasti. Sykemittari meni rikki tiistain suunnistuksessa, joten en nähnyt lukemia - ehkä ihan hyväkin juttu. Oltiin ekassa lähtöryhmässä ja lähtö sujui aika kivuttomasti, ei tarvinut kävellä lähtötötsien jälkeen ollenkaan vaan ihan sujuvasti päästiin eteenpäin. Juoksin äidin kanssa 6 kilsaan asti, high-fivetettiin joka kilometrikyltillä ja kivaa oli. Ekan kilsan kohdalla alkoi oikeaa kylkeä vähän pistää ja se jatkui 5 kilsan kohdalle, mutta muuten ei mikään paikka mennyt rikki tai tuntunut pahalta koko lenkin aikana. Join 4 km kohdalla vähän vettä ja se oli kyllä virhe, vatsa tuli kipeäksi - onneksi sitä kesti vain kilometrin verran.
Jos olisin ollut yksin juoksemassa, en olisi varmasti pitänyt alkuun niin kovaa vauhtia. Mentiin aika tarkalleen 6 min/km tahtia. Mutta 6 km kohdalla alkoi tuntua siltä, että pitäisi päästä vähän kovempaakin ja lähdin vetämään yksikseni vähän kovempaa. Ärsytti, koska päästäkseen vähän kovempaa piti itseasiassa juosta aika paljonkin kovempaa, koska ihmisiä oli yllättäen tiellä älyttömästi. Ylitin itseni, koska jaksoin pitää kovaa tahtia sen lopun neljä kilsaa, vaikka välillä tuntuikin pahalta. Kahdeksan kilsan kohdalla oli joku setä, joka luetteli sijanumeroita, mun kohdalle tuli 449, joka lämmitti kyllä - sitä lisäenergiaa tarvitsi, koska juuri siinä kohdalla tuntui ensimmäistä kertaa siltä, että jalat olivat hapoilla ja väsyneet.
Ylämäet olivat selvästi mun vahva kohta, epäilen että suunnistuksella on ollut tässä positiivinen vaikutus. Pääsin ohi valtaosasta ihmisistä juuri ylämäissä ja tasamaalla vain pidin sitten paikkana. Viimeinen suora tuntui ihan karsealta ja kun se ei loppunutkaan siinä missä oletin melkein itketti. Juuri sillä hetkellä näin kuitenkin pikkuveljen tsemppaamassa ja yhtäkkiä löysin vielä jonkun supervaihteen itsestäni ja paahdoin todella ihan täysiä maaliin. 54 minuuttia, jee! En ollut asettanut itselleni mitään tavoitetta (koska en suostunut ajattelemaan koko juoksua etukäteen), mutta olisin varmasti ollut tyytyväinen kaikesta alle tunnin ajasta. Äiti ei tullut kovin kaukana takana ja päätyi 55 minuuttiin. Superperhe!
Olin niin iloinen ja tyytyväinen koko juoksuun, siihen että jaksoin juosta alusta niin kovaa ja pitää yllä tahtia sittenkin kun se ei ollut enää missään mielessä mukavaa. Säälittää, että ei saanut kunnon ajanottoa kun sykemittari todella oli rikki, mutta kyllä nuo pyöreät minuutit riittävät.
Ja sitten vielä loppuhehkutusta: Jee, selvisin!! Ja olihan se tosi kivaakin vielä :)
30.5.2010
29.5.2010
Pilateskurssilla
Olin tänään Fatima Witickin pilatesstarttikurssilla. Selvisi, etten osaa hengittää, jee! Tai osaan, mutta kuulemma vaan nipin napin niin, että säilyn hengissä :)
Oli käsittämättömän rankka kaksituntinen, ottaen huomioon, että opeteltiin vain hengittämään ja liikutettiin lantiota naurettavan vähän. Mutta hyviä oppeja, hyviä oivalluksia ja samaa turhaumaa kuin laulutunneilla ja ratsastuksessa tulee oman kehon heikkouteen ja jäykkyyteen. Pää kävi ylikierroksilla tunnin jälkeen, mutta ymmärsin kyllä, että juuri tällainen olisi hyödyllistä - sitä tolkuttaa toinen ratsastuksenopettajistanikin. Tunneille päästäkseen pitäisi kuitenkin maksaa melko suolainen kuntoklubin jäsenhinta ja mietin vielä aionko oikeasti käydä vai olisiko se taas kerran vain kuvitelmaa.
Nyt otan rennosti ja käyn läpi vaatekaappejani miljoonatta kertaa. Ja ahdan naamaani mässyä, Naisten kymppi - mikä ihana tekosyy!
Oli käsittämättömän rankka kaksituntinen, ottaen huomioon, että opeteltiin vain hengittämään ja liikutettiin lantiota naurettavan vähän. Mutta hyviä oppeja, hyviä oivalluksia ja samaa turhaumaa kuin laulutunneilla ja ratsastuksessa tulee oman kehon heikkouteen ja jäykkyyteen. Pää kävi ylikierroksilla tunnin jälkeen, mutta ymmärsin kyllä, että juuri tällainen olisi hyödyllistä - sitä tolkuttaa toinen ratsastuksenopettajistanikin. Tunneille päästäkseen pitäisi kuitenkin maksaa melko suolainen kuntoklubin jäsenhinta ja mietin vielä aionko oikeasti käydä vai olisiko se taas kerran vain kuvitelmaa.
Nyt otan rennosti ja käyn läpi vaatekaappejani miljoonatta kertaa. Ja ahdan naamaani mässyä, Naisten kymppi - mikä ihana tekosyy!
27.5.2010
Ratsastuskuulumisia
Miten tämä blogaaminen menee niin kausittain, välillä tulee pitkiä pätkiä kun olisi hirveästi asiaa ja välillä taas tapahtuu niin kamalasti, ettei ehdi vilkuilla blogiin päin vaikka halujakin riittäisi? Nyt on viimeiset päivät "vanhassa" työssä vieneet kaiken ajan niin, että silmät vaan pyörivät päässä aamusta iltaan ja unikaan ei oikein tule silmään... Ehkä sitä on vaihdon tarpeessa?
No, viime viikolla oli joka tapauksessa ratsastusta, kävin jo maanantaina rästitunnilla ja menin taas isolla tammalla. Sain mainioita oivalluksia ulkopohkeesta, miten käännöksissä pitää juuri ulkopohkeella ylläpitää liikettä - tämänkin juu tiesin, mutta toteutus taas jäänyt vähän vajaaksi. Hevonen valitettavasti ei liikkunut juuri sen kummemmin kuin viimeksikään, mutta parani aktiivisista pohkeista selvästi. Jännää, miten pohkeitakin on selvästi helpompi käyttää oikein sitten kun hevonen valmiiksi liikkuu eteenpäin - alkutunnit tällä tammuskalla kun menevät pääosin siihen, että sitä yrittää epätoivoisesti punkea eteenpäin ja samalla taivutella (ja toivoo ympyröillä ettei se kokonaan hyytyisi, koska alkuun taivutus JA eteenpäin liikkuminen on selkeästi mahdottomuus).
Perjantaina siis ehdottomasti viimeinen tunti toisella tallilla. Niin oli kuulemma sijaisopellakin, tuntui vähemmän pahalta kun oli muitakin lähtijöitä. Menin taas esteruunalla. Meni selkeästi paremmin kuin viime viikolla, vaikka huomasinkin jääväni kädellä taas vähän vetämään. Se on vaan niin helppoa, kun se hevonen vetää takaisin!! Tälläkin tunnilla tuli kyllä pohkeiden merkitys selvemmäksi, hevonen liikkui niin paljon paremmin kun pohje oli kiinni ohjaamassa (ja kääntämässä ja kannustamassa vähän reippaampaan takaosan työntöön...). Vaikka hevonen jäi todella epätasaiseksi, oli meillä joukossa hyviäkin pätkiä ja se, mistä erityisesti olin iloinen olivat viime kerralla unelmiksi jääneet ravista pysähdykseen siirtymiset. Nyt ei ollut mitään probleemia, vaan meni hallitusti ja ilman vetoa. Jee!
Ajattelin vielä (joskus kun olisi aikaa...) koota mietteet, jotka tuolta tallilta ovat hihaan tarttuneet ratsastukseen liittyen. Hyvää opetusta sielläkin, nyt on vain aika jatkaa matkaa. Kesäksi onkin varattu tunnit nyt ihan toiselta tallilta, kun ei sopivaa vuokrahevosta ole (vieläkään) tullut vastaan. Miten se on toisille niin helppoa, olenko mä jotenkin kranttu vai mitä? Ne ilmoitukset, joista olisin kiinnostunut, jäävät vaille vastausta. No, uskon että vielä joskus tässä tärppääkin.
No, viime viikolla oli joka tapauksessa ratsastusta, kävin jo maanantaina rästitunnilla ja menin taas isolla tammalla. Sain mainioita oivalluksia ulkopohkeesta, miten käännöksissä pitää juuri ulkopohkeella ylläpitää liikettä - tämänkin juu tiesin, mutta toteutus taas jäänyt vähän vajaaksi. Hevonen valitettavasti ei liikkunut juuri sen kummemmin kuin viimeksikään, mutta parani aktiivisista pohkeista selvästi. Jännää, miten pohkeitakin on selvästi helpompi käyttää oikein sitten kun hevonen valmiiksi liikkuu eteenpäin - alkutunnit tällä tammuskalla kun menevät pääosin siihen, että sitä yrittää epätoivoisesti punkea eteenpäin ja samalla taivutella (ja toivoo ympyröillä ettei se kokonaan hyytyisi, koska alkuun taivutus JA eteenpäin liikkuminen on selkeästi mahdottomuus).
Perjantaina siis ehdottomasti viimeinen tunti toisella tallilla. Niin oli kuulemma sijaisopellakin, tuntui vähemmän pahalta kun oli muitakin lähtijöitä. Menin taas esteruunalla. Meni selkeästi paremmin kuin viime viikolla, vaikka huomasinkin jääväni kädellä taas vähän vetämään. Se on vaan niin helppoa, kun se hevonen vetää takaisin!! Tälläkin tunnilla tuli kyllä pohkeiden merkitys selvemmäksi, hevonen liikkui niin paljon paremmin kun pohje oli kiinni ohjaamassa (ja kääntämässä ja kannustamassa vähän reippaampaan takaosan työntöön...). Vaikka hevonen jäi todella epätasaiseksi, oli meillä joukossa hyviäkin pätkiä ja se, mistä erityisesti olin iloinen olivat viime kerralla unelmiksi jääneet ravista pysähdykseen siirtymiset. Nyt ei ollut mitään probleemia, vaan meni hallitusti ja ilman vetoa. Jee!
Ajattelin vielä (joskus kun olisi aikaa...) koota mietteet, jotka tuolta tallilta ovat hihaan tarttuneet ratsastukseen liittyen. Hyvää opetusta sielläkin, nyt on vain aika jatkaa matkaa. Kesäksi onkin varattu tunnit nyt ihan toiselta tallilta, kun ei sopivaa vuokrahevosta ole (vieläkään) tullut vastaan. Miten se on toisille niin helppoa, olenko mä jotenkin kranttu vai mitä? Ne ilmoitukset, joista olisin kiinnostunut, jäävät vaille vastausta. No, uskon että vielä joskus tässä tärppääkin.
17.5.2010
Tavaraaaa...
Kuuma päivä, kävin ratsastamassa. Nyt kotona, laiskottaa. Rojua on kertynyt kasapäin lattialle (pitkälti siksi kun en ole jaksanut esim. vaatteita nostella takaisin kaappiin tai pesukoriin). Ällöttää, taas kerran. En tiedä ällöttääkö enemmän oma saamattomuus vai nää tavarat. Yritän silti pitää positiivisen fiiliksen, chillailen ja syön omatekemää viiliä vadelmilla. Ne on kaupan pakastealtaasta, mutta kuitenkin. Viili taas on edelleen lötköä, niin kuin jogurttikokeilukin, mutta maistuu ihan hyvälle. Seuraava satsi on jo tulossa. Idutkin varmaan voisi ottaa tänään pois purkista ja pistää salaatin päälle, jee!
Tämä artikkeli vastuullisesta kuluttamisesta sai taas tarttumaan tähän aiheeseen, josta olen täällä kirjoittanutkin. Samoja ajatuksia on pyörinyt omassakin päässä, varmaan pitkälti siksi, että olen viikon verran tavaillut John Naishin kirjaa Riittää jo - irti maailmasta, jossa kaikkea on ihan liikaa. Miten ihanan insinöörimäistä ostaa tavaran vähentämiseen avuksi kirja tavaran vähentämisestä - ja huomaa miten ei todellakaan ole päässyt eroon kuluttamisesta.
Artikkelissa tuli pari lausetta, jotka erityisesti saavat miettimään:
"Alan joka vuosi kuvitella, että elämää olisi mahdollista yksinkertaistaa. Että voisi luopua turhasta. Mietin suuria, päädyn siivoamaan vaatekaappini."
Miksi omatkin ekologiseksi tarkoitetut teot jäävät juuri tälle asteelle, käy kerran läpi tavarat, valikoi muutamia turhakkeita kierrätettäväksi eteenpäin ja se on sitten siinä? Silläkö pitäisi pärjätä koko seuraava vuosi? Esimerkiksi sen energiajätteen kierrättämisen suhteen meinasi tulla stoppi jo ihan heti kättelyssä kun lajitteluohjeet olivat ihan hepreaa - siinä auttoi soitto kaverille, joka jo osasi tätä lajitella. Toinen siinä, kun kuulin, että Sellon energiajätteen keruu oli lopetettu kun eivät olleet varautuneet volyymiin. Helpotus oli suuri kun viikonloppuna kävin tsekkaamassa, että piste pyörii taas. Kolmas ongelma on siinä, etten ole vieläkään selvittelyistä huolimatta ihan varma meneekö energiajae polttoon eri vai samaan tehtaaseen kuin sekajätekin täällä Uudellamaalla. Jos menee, olen pettynyt.
"Yhä useampi osaa kysyä missä, kuka ja mistä tuotteen on tehnyt, vaikka vastaukset olisivatkin monimutkaisia ymmärtää. Miksi sen sijaan unohtuu. Olemme ehkä oppineet miettimään edes vähän mitä ostamme, muttemme sitä onko jatkuva ostaminen koko ajan ehdottoman tarpeellista."
Näin juuri. Kävin Sellossa viikonloppuna pyörimässä ja päädyin Lindexiin etsimään alkkareita rikkinäisten armadan tilalle. Kuinka ollakaan, sieltä löytyi kivoissa väreissä luomupuuvillaisia vastaavia. Ja ensimmäinen impulssi oli todentotta ostaa niitä samantein ainakin viidettoista. Miksi? Mietin vähän lisää ja laskeskelin päässäni ja päädyin ostamaan kolmet (3 kahden hinnalla tarjous). Se riittäköö ja nyt voin heittää lumppuihin myös ne kolmannet, "ehkä" -tuomion saaneet vanhat. Puuvilla menee muuten myöskin energiajakeeseen, näin kertoivat.
Mutta ei tämä nyt niin helpolta tunnu tämä kestävämpi elämä. Tuntuu, että aika paljon aikaa joutuu käyttämään kaiken selvittelyyn. Esimerkiksi nyt vaikka luomumaito. Piti oikein käydä erikseen selvittämässä Valion sivuilta, mitä se luomu nyt sitten meinaa. Kesällä lehmät pääsevät päivittäin ulos, talvellakin pitäisi voida ulkoilla (mutta kuinka usein) ja navetassa pitäisi olla riittävästi tilaa liikkua (mutta mikä on riittävästi?). Lehmät menevät lypsykoneeseen itse, silloin kun siltä tuntuu, usein 2-3 kertaa päivässä. Se kuulostaa kivalta. Mutta luomumaitokin on pastöroitua, vaikkei sentään homogenisoitua, riittääkö se?
Kohkasin taannoin niistä ihanista Pink Lady-omenista, niin senkin suhteen tieto lisää tuskaa. Joidenkin lähteiden mukaan omenatkin sisältäisivät valtavasti asetaldehydiä (kuten myös esim. jogurtti, viili taas ei), jonka puolestaan väitetään olevan tupakan veroinen jollei suurempikin karsinogeeni ja altistus suun ja ruokatorven limakalvoilla voi altistaa syövälle. Onko totta, että omena päivässä pitää lääkärin loitolla vai onko se juuri toisin päin?
Ahdistaa ja kaipaisin sellaista kädestäpitelijää, joka neuvoisi ja toisaalta lohduttaisi. Valitin kiirastorstaina mökillä äidille, ettei tässä uskalla kohta mitään syödä. Vastaus kuului, että syömättä jättäminen se vasta vaarallista onkin ;) Kai se sitten on niin, että kaiken tämän keskellä jotain valintoja pitää tehdä. Mutta kyllä tieto toden totta lisää tuskaa. Koitan silti olla vielä lannistumatta tämän ekoilun suhteen. Joitain hyviä parannuksia sitä ainakin voi tehdä.
Tämä artikkeli vastuullisesta kuluttamisesta sai taas tarttumaan tähän aiheeseen, josta olen täällä kirjoittanutkin. Samoja ajatuksia on pyörinyt omassakin päässä, varmaan pitkälti siksi, että olen viikon verran tavaillut John Naishin kirjaa Riittää jo - irti maailmasta, jossa kaikkea on ihan liikaa. Miten ihanan insinöörimäistä ostaa tavaran vähentämiseen avuksi kirja tavaran vähentämisestä - ja huomaa miten ei todellakaan ole päässyt eroon kuluttamisesta.
Artikkelissa tuli pari lausetta, jotka erityisesti saavat miettimään:
"Alan joka vuosi kuvitella, että elämää olisi mahdollista yksinkertaistaa. Että voisi luopua turhasta. Mietin suuria, päädyn siivoamaan vaatekaappini."
Miksi omatkin ekologiseksi tarkoitetut teot jäävät juuri tälle asteelle, käy kerran läpi tavarat, valikoi muutamia turhakkeita kierrätettäväksi eteenpäin ja se on sitten siinä? Silläkö pitäisi pärjätä koko seuraava vuosi? Esimerkiksi sen energiajätteen kierrättämisen suhteen meinasi tulla stoppi jo ihan heti kättelyssä kun lajitteluohjeet olivat ihan hepreaa - siinä auttoi soitto kaverille, joka jo osasi tätä lajitella. Toinen siinä, kun kuulin, että Sellon energiajätteen keruu oli lopetettu kun eivät olleet varautuneet volyymiin. Helpotus oli suuri kun viikonloppuna kävin tsekkaamassa, että piste pyörii taas. Kolmas ongelma on siinä, etten ole vieläkään selvittelyistä huolimatta ihan varma meneekö energiajae polttoon eri vai samaan tehtaaseen kuin sekajätekin täällä Uudellamaalla. Jos menee, olen pettynyt.
"Yhä useampi osaa kysyä missä, kuka ja mistä tuotteen on tehnyt, vaikka vastaukset olisivatkin monimutkaisia ymmärtää. Miksi sen sijaan unohtuu. Olemme ehkä oppineet miettimään edes vähän mitä ostamme, muttemme sitä onko jatkuva ostaminen koko ajan ehdottoman tarpeellista."
Näin juuri. Kävin Sellossa viikonloppuna pyörimässä ja päädyin Lindexiin etsimään alkkareita rikkinäisten armadan tilalle. Kuinka ollakaan, sieltä löytyi kivoissa väreissä luomupuuvillaisia vastaavia. Ja ensimmäinen impulssi oli todentotta ostaa niitä samantein ainakin viidettoista. Miksi? Mietin vähän lisää ja laskeskelin päässäni ja päädyin ostamaan kolmet (3 kahden hinnalla tarjous). Se riittäköö ja nyt voin heittää lumppuihin myös ne kolmannet, "ehkä" -tuomion saaneet vanhat. Puuvilla menee muuten myöskin energiajakeeseen, näin kertoivat.
Mutta ei tämä nyt niin helpolta tunnu tämä kestävämpi elämä. Tuntuu, että aika paljon aikaa joutuu käyttämään kaiken selvittelyyn. Esimerkiksi nyt vaikka luomumaito. Piti oikein käydä erikseen selvittämässä Valion sivuilta, mitä se luomu nyt sitten meinaa. Kesällä lehmät pääsevät päivittäin ulos, talvellakin pitäisi voida ulkoilla (mutta kuinka usein) ja navetassa pitäisi olla riittävästi tilaa liikkua (mutta mikä on riittävästi?). Lehmät menevät lypsykoneeseen itse, silloin kun siltä tuntuu, usein 2-3 kertaa päivässä. Se kuulostaa kivalta. Mutta luomumaitokin on pastöroitua, vaikkei sentään homogenisoitua, riittääkö se?
Kohkasin taannoin niistä ihanista Pink Lady-omenista, niin senkin suhteen tieto lisää tuskaa. Joidenkin lähteiden mukaan omenatkin sisältäisivät valtavasti asetaldehydiä (kuten myös esim. jogurtti, viili taas ei), jonka puolestaan väitetään olevan tupakan veroinen jollei suurempikin karsinogeeni ja altistus suun ja ruokatorven limakalvoilla voi altistaa syövälle. Onko totta, että omena päivässä pitää lääkärin loitolla vai onko se juuri toisin päin?
Ahdistaa ja kaipaisin sellaista kädestäpitelijää, joka neuvoisi ja toisaalta lohduttaisi. Valitin kiirastorstaina mökillä äidille, ettei tässä uskalla kohta mitään syödä. Vastaus kuului, että syömättä jättäminen se vasta vaarallista onkin ;) Kai se sitten on niin, että kaiken tämän keskellä jotain valintoja pitää tehdä. Mutta kyllä tieto toden totta lisää tuskaa. Koitan silti olla vielä lannistumatta tämän ekoilun suhteen. Joitain hyviä parannuksia sitä ainakin voi tehdä.
15.5.2010
Treenit Jukolan maisemissa
Olen tainnut mainitakin, että olen menossa tänä vuonna Venlojen viestiin, joka järjestetään siis Jukolan viestin yhteydessä. Siinä nelihenkiset naisjoukkueet kisaavat suunnistuksesta. Kaverini viimevuotinen joukkue suppeni yhdellä, joten sain kutsun tulla mukaan Kirmailijoihin. Lupasin ;)
Lähdettiin aamulla treenaamaan tämän vuoden kisamaisemiin (varsinainen alue on siis ollut harjoituskiellossa jo varmaan viisi vuotta, mutta siinä lähellä saa treenata). Harjoitusrata oli 8,8 km ja sisälsi 19 rastia. Autossa ajaessa oli jo ihan selvää, että kaikkia ei ehtisi kiertää, sovimme että 3 tuntia käytetään ja sitten pitää tulla takaisin autolle. Piirsin kunnianhimoisen radan muuttaen vaan reittejä niin, että juoksumatkat lyhenivät ja ihan kauimmaiset rastit jäivät pois. Kun päästiin parkkipaikalle, oli siellä kisaajia jo muutamia. Nämä antoivat hyviä neuvoja: karsea maasto, älkää yrittäkökään kiertää kaikkia rasteja ja ottakaa vettä mukaan.
Ja toden totta, ihan järkyttävän kamala maasto. Eteen ei näe puskalta paria metriä pidemmälle, yritä siinä arvioida maaston muotoja sitten. Joko tiellä on hakkuuaukeaa 3 metrin koivikolla tai sitten muuta pöpelikköä, josta pääsee läpi vain itsensä naarmuttamalla. Maastossa on kiveä ja kalliota, mutta läheskään kaikkea ei ole merkitty karttaan (se vilkkuu muutenkin merkkiä merkin perään, joten ymmärrän kyllä). Metsä oli muutenkin märkää ja kovin soista ja korkeuseroja on paljon, oikeastaan koko ajan on menossa ylös tai alas. Todettiin treenien jälkeen yhteistuumin, että jatkuvasti itsensä paikallistaminen kartalta ei vain onnistu. On pakko etsiä rajoittimia kauempaa (ts. kun tulee iso suo vastaan, on mennyt liian pitkälle - ainakin parisataa metriä...). Piti katsoa koko ajan jalkoihinsa eikä juuri päässyt juoksemaan, sillä maata ei juurikaan hahmota eteenpäin ja jyrkänteetkin voivat hyvin olla näkymättömissä kunnes on siitä metrin päässä. Ohhoijaa.
Loppujen lopuksi lyhensin radikaalisti lenkkiä ja silti yksi rasti jäi löytymättä kun jouduin kesken kaiken lähtemään hätäpäässä takaisin autolle tajutessani miten kovin kaukana lähtöpisteestä olinkaan. Etsittiin ensimmäistä rastia kolmen hengen porukalla 55 minuuttia eikä poistuttu 300 metrin sektorilta varmaan kertaakaan. Sitten lähdin eteenpäin yksin ja alkoi sujua vähän paremmin, maastokin oli vähän helpompaa. Toiselle ja kolmannelle tulin ihan suoraan, neljännelle törmäsin kaveriin ja löydettiin se yhteisvoimin ja viideskin löytyi melko helposti. Kuudes, joka sijaitsi ehkä 150 metriä neljännen pohjoispuolella, osoittautui sen sijaan ärsyttävän vaikeaksi. Otin vitoselta suuntiman sille kolme kertaa ja ei vain löytynyt, menin koko ajan ohi enkä siinä pöpelikössä keksinyt mikä oli vikana, ennen kuin sain yhdestä jyrkänteestä kiinni, otin uuden suunnan ja tadaa, päädyin suoraan rastille. Seuraavan rastin kanssa lähdin kiertämään suota ja päädyin ihan väärälle puolelle pitkää jyrkännettä, jonka jouduin sitten ylittämään ja yrittämään uudelleen. Tulin kuitenkin liian paljon itään kun en ollut ihan varma mistä kohtaa jyrkänteen olin ylittänyt ja sitten tajusin, etten ehtisi etsiä enempää kun takaisinkin piti ehtiä. Olin vielä ajautunut niin kauas aikomaltani paluureitiltä, että jouduin ylittämään etukäteen kammoamani hakkuuaukean, joka tuntui jatkuvan ja jatkuvan. Ja koko ajan aurinko porotti taivaalla ja sai pään särkemään ja korvat surisemaan, vaikka minulla sentään ainoana porukasta oli pullovettä mukana (muut tosin olivat hörppineet puroista matkan varrella). Raskas maasto ja noin kuuma keli olivat aika nuuduttava yhdistelmä, täytyy sanoa. Törmäsin muihin kavereihin vielä vähän ennen maalia ja päätimme vikoilla energioilla mennä toisen tiimikaverini kanssa hakemaan viimeisen rastin, joka löytyikin tosi helposti. Lopputulos: 7 rastia, 3 tuntia ja naurettavat 3,3 km maastossa. No, tiedän tehneeni lenkkiä kyllä sen verran, että oikeasti tehtiin paaaaaljon pidempi reitti. Mutta kartassa tuo lenkki ei todella ole 3,3 kilsaa pidempi.
Harjoituskarttaa voi hyödyntää vielä uudestaan, koska metsään jäi 12 rastia löydettäväksi. Venloihin on vielä 5 viikkoa, joten on tässä vielä aikaa harjoitella. Kuntoakin pitäisi kyllä nostaa, sen verran mäet ja pöheiköt aiheuttivat puuskutusta. Aion ainakin toiseen kertaan uskaltautua maastoon, vaikka rohkeutta se kyllä vaatii. Mutta vielä enemmän rohkeutta vaatisi mennä sinne Venloihin ilman lisätreeniä, koska tästä harjoittelusta jäi kyllä tosi paha maku suuhun. Onneksi muilla treenikavereilla meni aika samaan tyyliin. Ja joku kilpasuunnistaja on kuulemma arvioinut nuo Kytäjän maastot Suomen vaikeimmiksi. Vaikkeivät vaikempia olisikaan, hitsin vaikeita näin alkavalle suunnistajalle kuitenkin. Mutta kyllä se siitä.
Lähdettiin aamulla treenaamaan tämän vuoden kisamaisemiin (varsinainen alue on siis ollut harjoituskiellossa jo varmaan viisi vuotta, mutta siinä lähellä saa treenata). Harjoitusrata oli 8,8 km ja sisälsi 19 rastia. Autossa ajaessa oli jo ihan selvää, että kaikkia ei ehtisi kiertää, sovimme että 3 tuntia käytetään ja sitten pitää tulla takaisin autolle. Piirsin kunnianhimoisen radan muuttaen vaan reittejä niin, että juoksumatkat lyhenivät ja ihan kauimmaiset rastit jäivät pois. Kun päästiin parkkipaikalle, oli siellä kisaajia jo muutamia. Nämä antoivat hyviä neuvoja: karsea maasto, älkää yrittäkökään kiertää kaikkia rasteja ja ottakaa vettä mukaan.
Ja toden totta, ihan järkyttävän kamala maasto. Eteen ei näe puskalta paria metriä pidemmälle, yritä siinä arvioida maaston muotoja sitten. Joko tiellä on hakkuuaukeaa 3 metrin koivikolla tai sitten muuta pöpelikköä, josta pääsee läpi vain itsensä naarmuttamalla. Maastossa on kiveä ja kalliota, mutta läheskään kaikkea ei ole merkitty karttaan (se vilkkuu muutenkin merkkiä merkin perään, joten ymmärrän kyllä). Metsä oli muutenkin märkää ja kovin soista ja korkeuseroja on paljon, oikeastaan koko ajan on menossa ylös tai alas. Todettiin treenien jälkeen yhteistuumin, että jatkuvasti itsensä paikallistaminen kartalta ei vain onnistu. On pakko etsiä rajoittimia kauempaa (ts. kun tulee iso suo vastaan, on mennyt liian pitkälle - ainakin parisataa metriä...). Piti katsoa koko ajan jalkoihinsa eikä juuri päässyt juoksemaan, sillä maata ei juurikaan hahmota eteenpäin ja jyrkänteetkin voivat hyvin olla näkymättömissä kunnes on siitä metrin päässä. Ohhoijaa.
Loppujen lopuksi lyhensin radikaalisti lenkkiä ja silti yksi rasti jäi löytymättä kun jouduin kesken kaiken lähtemään hätäpäässä takaisin autolle tajutessani miten kovin kaukana lähtöpisteestä olinkaan. Etsittiin ensimmäistä rastia kolmen hengen porukalla 55 minuuttia eikä poistuttu 300 metrin sektorilta varmaan kertaakaan. Sitten lähdin eteenpäin yksin ja alkoi sujua vähän paremmin, maastokin oli vähän helpompaa. Toiselle ja kolmannelle tulin ihan suoraan, neljännelle törmäsin kaveriin ja löydettiin se yhteisvoimin ja viideskin löytyi melko helposti. Kuudes, joka sijaitsi ehkä 150 metriä neljännen pohjoispuolella, osoittautui sen sijaan ärsyttävän vaikeaksi. Otin vitoselta suuntiman sille kolme kertaa ja ei vain löytynyt, menin koko ajan ohi enkä siinä pöpelikössä keksinyt mikä oli vikana, ennen kuin sain yhdestä jyrkänteestä kiinni, otin uuden suunnan ja tadaa, päädyin suoraan rastille. Seuraavan rastin kanssa lähdin kiertämään suota ja päädyin ihan väärälle puolelle pitkää jyrkännettä, jonka jouduin sitten ylittämään ja yrittämään uudelleen. Tulin kuitenkin liian paljon itään kun en ollut ihan varma mistä kohtaa jyrkänteen olin ylittänyt ja sitten tajusin, etten ehtisi etsiä enempää kun takaisinkin piti ehtiä. Olin vielä ajautunut niin kauas aikomaltani paluureitiltä, että jouduin ylittämään etukäteen kammoamani hakkuuaukean, joka tuntui jatkuvan ja jatkuvan. Ja koko ajan aurinko porotti taivaalla ja sai pään särkemään ja korvat surisemaan, vaikka minulla sentään ainoana porukasta oli pullovettä mukana (muut tosin olivat hörppineet puroista matkan varrella). Raskas maasto ja noin kuuma keli olivat aika nuuduttava yhdistelmä, täytyy sanoa. Törmäsin muihin kavereihin vielä vähän ennen maalia ja päätimme vikoilla energioilla mennä toisen tiimikaverini kanssa hakemaan viimeisen rastin, joka löytyikin tosi helposti. Lopputulos: 7 rastia, 3 tuntia ja naurettavat 3,3 km maastossa. No, tiedän tehneeni lenkkiä kyllä sen verran, että oikeasti tehtiin paaaaaljon pidempi reitti. Mutta kartassa tuo lenkki ei todella ole 3,3 kilsaa pidempi.
Harjoituskarttaa voi hyödyntää vielä uudestaan, koska metsään jäi 12 rastia löydettäväksi. Venloihin on vielä 5 viikkoa, joten on tässä vielä aikaa harjoitella. Kuntoakin pitäisi kyllä nostaa, sen verran mäet ja pöheiköt aiheuttivat puuskutusta. Aion ainakin toiseen kertaan uskaltautua maastoon, vaikka rohkeutta se kyllä vaatii. Mutta vielä enemmän rohkeutta vaatisi mennä sinne Venloihin ilman lisätreeniä, koska tästä harjoittelusta jäi kyllä tosi paha maku suuhun. Onneksi muilla treenikavereilla meni aika samaan tyyliin. Ja joku kilpasuunnistaja on kuulemma arvioinut nuo Kytäjän maastot Suomen vaikeimmiksi. Vaikkeivät vaikempia olisikaan, hitsin vaikeita näin alkavalle suunnistajalle kuitenkin. Mutta kyllä se siitä.
Pysähdyksiä
Harjoiteltiin perjantain tunnilla jostain syystä toisellakin tallilla kouluohjelmien pätkiä ja miten ollakaan samaa ravi-pysähdys-ravi -ohjelmaa. Menin esteruunalla, jolla pitää aina hetki kalibroida itseään että muistaa tehdä pidätteet istunnalla eikä ohjalla, siitä se vain puree kiinni ja lähtee kiikuttamaan. Vaikeaa oli silti, vaikka liike itsessään kyllä paranikin kun harjoiteltiin. Tehtiin tätä siten, että tultiin pituushalkaisijalle, pysähdyttiin, otettiin ravi ja kun oltiin saatu hevonen taas suoraksi, sai jo kääntää takaisin uralle. Käännöksissä piti pitää huoli siitä, että hevonen liikkui samaa tempoa kuin suorallakin, ruunalla se tarkoitti sitä, että sisäpohkeella vahva tasainen painaminen, ulko-ohja tiukkana ja lantiosta voimakas eteenajo, muuten hyytyi tai vaihtoehtoisesti nosti laukan.
Tehtiin myös laukannostoja poikkihalkaisijalla ravissa, nyt piti keskittyä siihen, että sai hevosen suoraksi, asetuksen läpi ja noston suoralla hevosella, jonka jälkeen vasta sai kääntää. Tuntui koko poikkihalkaisija aika lyhyeltä siinä vaiheessa...
Oli taas älyttömän kuumaa ja hevosetkaan eivät oikein mitään ekstraa vapaaehtoisesti halunneet tehdä. Ruuna pehmeni vähän, mutta jäi pitkäksi. Pitää muistaa aktiiviset, lähellä olevat pohkeet jumputtelun sijaan.
Tämä oli nyt vika tunti tämän opettajan kanssa, vähän haikeaa. Olen kuitenkin edelleen sitä mieltä, että on aika vaihtaa tallia. Ei auta, vaikka olisi kivoja hevosia tallissa jos niillä ei saa ratsastaa vaan tunnille annetaan jäykimmät ja osaamattomimmat. Kyllä niiltäkin oppii, muttei yhtään samalla tavalla kuin sellaiselta hevoselta, joka osaa jo valmiiksi kantaa itsensä hyvässä tasapainossa. Mistä löytyisi kiva, osaava vuokraheppa, jonka kanssa opetella lisää?
Tehtiin myös laukannostoja poikkihalkaisijalla ravissa, nyt piti keskittyä siihen, että sai hevosen suoraksi, asetuksen läpi ja noston suoralla hevosella, jonka jälkeen vasta sai kääntää. Tuntui koko poikkihalkaisija aika lyhyeltä siinä vaiheessa...
Oli taas älyttömän kuumaa ja hevosetkaan eivät oikein mitään ekstraa vapaaehtoisesti halunneet tehdä. Ruuna pehmeni vähän, mutta jäi pitkäksi. Pitää muistaa aktiiviset, lähellä olevat pohkeet jumputtelun sijaan.
Tämä oli nyt vika tunti tämän opettajan kanssa, vähän haikeaa. Olen kuitenkin edelleen sitä mieltä, että on aika vaihtaa tallia. Ei auta, vaikka olisi kivoja hevosia tallissa jos niillä ei saa ratsastaa vaan tunnille annetaan jäykimmät ja osaamattomimmat. Kyllä niiltäkin oppii, muttei yhtään samalla tavalla kuin sellaiselta hevoselta, joka osaa jo valmiiksi kantaa itsensä hyvässä tasapainossa. Mistä löytyisi kiva, osaava vuokraheppa, jonka kanssa opetella lisää?
12.5.2010
Kesä... ja kärpäset!!
Tänään ratsastustunnille kahden viikon tauon jälkeen ja mikä iiiihhhahhana auringonpaiste, kertakaikkiaan! Sain tunnille lempitammuskan, jolla viimeksi meni niin superhyvin - tänään oli vähän toinen ääni kellossa.
Tamma oli toisen hevosen ontumisen vuoksi joutunut menemään jo kaksi tuntia ennen mun tuntia ja oli sitä mieltä, ettei kolmas oikein enää kiinnostanut. Päivällä oli ollut aika kuumaakin, onneksi meidän tunnille viileni kun aurinko siirtyi vähän alemmas ja puiden taa. Huomenna olisi tallilla kisat, joten harjoteltiin ohjelmanpätkiä helppo B:1:stä, vaikka vain yksi oli osallistumassa. Ravista pysäytys-peruutus-ravia yhdistelmiä sekä temponvaihteluita harjoitusravi- kevyt ravi - harjoitusravi. Tamma tuntui tosi nihkeältä ja uskomatonta kyllä, kentällä pörräsi sellainen armada erilaisia öttiäisiä, että oli aika tukalaa hevosella ja ratsastajalla... Varsinkin pysäytyksissä tamma tuntui kysyvän, että et varmaan tosissaan kuitenkaan tarkoita, että pysähtyisin tähän kaikkien syötäväksi...
Yksi mahtava kevytravipätkä saatiin, oikein tunsi kun takapää alkoi työntää. Siitä kyllä huomasi, miten valtava ero on hevosen askeleessa kun se liikkuu selän kanssa. Muuten tunti olikin vähän sellaista vetoleikkiä eikä rentoudesta tai pyöreydestä ollut merkkiäkään, mikä tietysti harmitti. Huomasin myös, että istunta katosi koko ajan ja jäin koko ajan sisäpuolelle vetämään, jotenkin vipumaisesti. Olisi vaan pitänyt taas yrittää ratsastaa takaa eteen, mutta ei. Oman ongelmansa aiheuttivat tosiaan ne ötökät, koska tamma yritti päänheilutuksella saada ne kauemmas mikä tietysti ei oikein auttanut tasaista menoa. No, oli kuitenkin kiva olla niin hyvällä säällä ulkona, liikuntaa tuli ja ensi kerralla varmaan sitten meneekin jo taas paremmin :)
Tamma oli toisen hevosen ontumisen vuoksi joutunut menemään jo kaksi tuntia ennen mun tuntia ja oli sitä mieltä, ettei kolmas oikein enää kiinnostanut. Päivällä oli ollut aika kuumaakin, onneksi meidän tunnille viileni kun aurinko siirtyi vähän alemmas ja puiden taa. Huomenna olisi tallilla kisat, joten harjoteltiin ohjelmanpätkiä helppo B:1:stä, vaikka vain yksi oli osallistumassa. Ravista pysäytys-peruutus-ravia yhdistelmiä sekä temponvaihteluita harjoitusravi- kevyt ravi - harjoitusravi. Tamma tuntui tosi nihkeältä ja uskomatonta kyllä, kentällä pörräsi sellainen armada erilaisia öttiäisiä, että oli aika tukalaa hevosella ja ratsastajalla... Varsinkin pysäytyksissä tamma tuntui kysyvän, että et varmaan tosissaan kuitenkaan tarkoita, että pysähtyisin tähän kaikkien syötäväksi...
Yksi mahtava kevytravipätkä saatiin, oikein tunsi kun takapää alkoi työntää. Siitä kyllä huomasi, miten valtava ero on hevosen askeleessa kun se liikkuu selän kanssa. Muuten tunti olikin vähän sellaista vetoleikkiä eikä rentoudesta tai pyöreydestä ollut merkkiäkään, mikä tietysti harmitti. Huomasin myös, että istunta katosi koko ajan ja jäin koko ajan sisäpuolelle vetämään, jotenkin vipumaisesti. Olisi vaan pitänyt taas yrittää ratsastaa takaa eteen, mutta ei. Oman ongelmansa aiheuttivat tosiaan ne ötökät, koska tamma yritti päänheilutuksella saada ne kauemmas mikä tietysti ei oikein auttanut tasaista menoa. No, oli kuitenkin kiva olla niin hyvällä säällä ulkona, liikuntaa tuli ja ensi kerralla varmaan sitten meneekin jo taas paremmin :)
Suunnistus paranee
Ekaa kertaa kunnolla tänään suunnistamassa, hyvin meni. Päätin kerrankin, etten juokse liikaa, katson karttaa ja ennen kaikkea luen maastoa. Menin taas tutun ja turvallisen C-radan, tällä kertaa 3,9 km pituisen. Aika helppohan se oli, mutta ihan hyvä kaudenavaukseen.
Olin iloinen, että kaikki rastit löytyivät aika lailla sieltä "mistä pitikin" ja tulin niille kohtalaisen suoraan. Parissa kohtaa olisin voinut katsoa karttaan ja valita reitin vähän paremmin, huomasin taas kerran tulleeni suolle vasta kun varpaat jo kastuivat.
Mutta olipa kivaa puskarymyytystä ja sykekin sai kunnolla kyytiä sen reilun tunnin kun paineli ylä- ja alamäkiä. Vähän tuli vasen nilkka kipeäksi, ilmeisesti tulin sille kahdesti peräkkäin huonosti alas. Ja ihan täydessä juoksukunnossa en selvästi ollut, joten sain senkin vuoksi kerrankin keskittyä maastonlukuun ja fiilistelyyn. Mutta uskalsin taas mennä ja kivaa oli - on jännä miten luontevalta paikalta metsä tuntuu, vaikken mikään kokenut metsänkävijä olekaan.
Olin iloinen, että kaikki rastit löytyivät aika lailla sieltä "mistä pitikin" ja tulin niille kohtalaisen suoraan. Parissa kohtaa olisin voinut katsoa karttaan ja valita reitin vähän paremmin, huomasin taas kerran tulleeni suolle vasta kun varpaat jo kastuivat.
Mutta olipa kivaa puskarymyytystä ja sykekin sai kunnolla kyytiä sen reilun tunnin kun paineli ylä- ja alamäkiä. Vähän tuli vasen nilkka kipeäksi, ilmeisesti tulin sille kahdesti peräkkäin huonosti alas. Ja ihan täydessä juoksukunnossa en selvästi ollut, joten sain senkin vuoksi kerrankin keskittyä maastonlukuun ja fiilistelyyn. Mutta uskalsin taas mennä ja kivaa oli - on jännä miten luontevalta paikalta metsä tuntuu, vaikken mikään kokenut metsänkävijä olekaan.
9.5.2010
HCR, hauskaa hemmottelua ja ekoprojekti
En päässyt juoksemaan lauantaina, mutta katsomaan silti ängin, vaikkei sää nyt hurjan hyvä siihen tarkoitukseen ollutkaan (juoksemista ajatellenhan tuo oli melkein ihanteellinen). Zoomailin pikkuveljeä, kaveria ja tulipa vielä pari yllätysbongailtavaakin vastaan. Katselin menoa 9 km, 12 km ja 19 km kohdalla ja hyvältähän se näytti. Bongasin ulkoministerinkin kerran, ensin meinasin ihmetellä, että tuleepa järkyttävä lössi ihmisiä yhdessä kohtaa, ennen kuin tajusin kuka siellä keskellä paahtoi. Moni taisi haluta olla ko herran peesissä :)
Kaikki pääsivät tavoitteisiinsa, upeita alle kahden tunnin suorituksia, hyvä tyypit! Ja mulla oli hauskaa kun olin pukenut lämpimät vaatteet ja ottanut teetä termariin. Kyllähän se vähän harmitti kun katseli miten kivoissa maisemissa porukka siellä juoksi mutta päätin sitten tehdä oman puolimaratonin joskus ja juosta saman lenkin niin ei jää harmittamaan.
Illalla pääsin viettämään pitkästä aikaa kunnon tyttöjeniltaa, oli saunomista ja hemmotteluhoitoa mukaanlukien mun elämäni melkein ensimmäinen kasvonaamio. Jotain turvejuttua oon joskus käyttänyt, mutta muuten tuollaiset ovat jääneet ihan mysteeriksi, en ole oikein osannut kaivatakaan niitä. Tämä oli ihan ookoo tuttavuus, joku suklaalta tuoksuva naamio joka muutti mut välittömästi mutamonsteriksi, ihan jees ;) Ja tokihan siitä piti heti ottaa oikein kuvakin, kun innostuttiin.
En kyllä tiedä oikein osaanko tuota naamiohommaa kaivata tämänkään jälkeen, mutta saunahunaja tuntui oikein kivalta tuttavuudelta, joten sitä voisin joskus hankkiakin. Tai pyytää lahjaksi, jos joku haluaa joskus välttämättä tuoda jotain.
Mua nimittäin ällöttää kaikenlainen tavara edelleen. Lomalta paluun jälkeen on taas vain ahdistanut kaikki täällä kämpässä. Nyt kun olen yrittänyt kerätä energiajaetta erilleen, on keittiö täynnä erilaista muoviroskaa, josta pitäisi päästä selville kelpaako se keräykseen vai ei. Ja sitä tajuaa, miten valtavasti sitä kamaa vaan on. Osa siitä on ihan roskaa, jota huomaamatta kuskaa esim. ruokaostosten yhteydessä kotiin ja takaisin roskikseen. Kaupassa mua vastaan hyökkää sälävuoret (vaikka on lakko - meidän kaupassa riittää silti kamaa...) ja kotona kun nostaa katseen lehdestä näkee saman. Tavaraa tavaran perään, pelkästä omistamisen ilosta (valtaosan kohdalla mietin kyllä, että onko se edes sitä) ja useimmat ihan käyttämättömiä. Töissäkin mokasin hyvistä aikeista huolimatta viime viikolla ja otin kahdesti kertakäyttöastian vaikka tavallisiakin olisi ollut tarjolla. Ja silti, mikä riemu kun keksin uusiokäyttöä parille vanhalle muovipakkaukselle (kun ne pesi ja laittoi multaa ja herneitä sai vallan käyttökelpoisia idätysastioita).
Silti, Floridasta tuli ostettua kaikennäköistä. Olin luvannut itselleni farkut, mutta kun sopiva malli löytyi niin ostinkin kahdet. Kaikkiin ostoksiin olen erittäin tyytyväinen kyllä, mutta omantunnon kolkutusta hillitäkseni alan noudattaa "yksi sisään kaksi ulos"-periaatetta, eli jokaista hankkimaani tavaraa kohti heitän kaksi pois (hyvät kiertoon, huonot sitten uusiokäyttöön jos keksii tai roskiin). Siten tavaran määrä väkisinkin pienenee, muttei aja itseään mihinkään ehdottomaan kulutuskieltoon. Täytyy katsoa ensi viikolla läpi mitä lähtee noiden Floridan ostosten sijaan. Lisäksi olen luvannut itselleni yhden kirjan ja ne Vibram FiveFingersit, jälkimmäiset uuden työpaikan johdosta itse itseäni onnitellen. Niitä etsin matkalta, mutten päätynyt sellaiseen kauppaan jossa niitä olisi myyty, joten pitää suunnata Stockalle, jossa niitä ainakin kuulemma löytyy.
Muutenkin tämä järkevämmän kulutuksen ajatus mietityttää, joten kirjailen näitä ajatuksia myös tänne blogiin kun jotain järkevää tulee mieleen. Ekohaaste on alkanut.
Kaikki pääsivät tavoitteisiinsa, upeita alle kahden tunnin suorituksia, hyvä tyypit! Ja mulla oli hauskaa kun olin pukenut lämpimät vaatteet ja ottanut teetä termariin. Kyllähän se vähän harmitti kun katseli miten kivoissa maisemissa porukka siellä juoksi mutta päätin sitten tehdä oman puolimaratonin joskus ja juosta saman lenkin niin ei jää harmittamaan.
Illalla pääsin viettämään pitkästä aikaa kunnon tyttöjeniltaa, oli saunomista ja hemmotteluhoitoa mukaanlukien mun elämäni melkein ensimmäinen kasvonaamio. Jotain turvejuttua oon joskus käyttänyt, mutta muuten tuollaiset ovat jääneet ihan mysteeriksi, en ole oikein osannut kaivatakaan niitä. Tämä oli ihan ookoo tuttavuus, joku suklaalta tuoksuva naamio joka muutti mut välittömästi mutamonsteriksi, ihan jees ;) Ja tokihan siitä piti heti ottaa oikein kuvakin, kun innostuttiin.
En kyllä tiedä oikein osaanko tuota naamiohommaa kaivata tämänkään jälkeen, mutta saunahunaja tuntui oikein kivalta tuttavuudelta, joten sitä voisin joskus hankkiakin. Tai pyytää lahjaksi, jos joku haluaa joskus välttämättä tuoda jotain.
Mua nimittäin ällöttää kaikenlainen tavara edelleen. Lomalta paluun jälkeen on taas vain ahdistanut kaikki täällä kämpässä. Nyt kun olen yrittänyt kerätä energiajaetta erilleen, on keittiö täynnä erilaista muoviroskaa, josta pitäisi päästä selville kelpaako se keräykseen vai ei. Ja sitä tajuaa, miten valtavasti sitä kamaa vaan on. Osa siitä on ihan roskaa, jota huomaamatta kuskaa esim. ruokaostosten yhteydessä kotiin ja takaisin roskikseen. Kaupassa mua vastaan hyökkää sälävuoret (vaikka on lakko - meidän kaupassa riittää silti kamaa...) ja kotona kun nostaa katseen lehdestä näkee saman. Tavaraa tavaran perään, pelkästä omistamisen ilosta (valtaosan kohdalla mietin kyllä, että onko se edes sitä) ja useimmat ihan käyttämättömiä. Töissäkin mokasin hyvistä aikeista huolimatta viime viikolla ja otin kahdesti kertakäyttöastian vaikka tavallisiakin olisi ollut tarjolla. Ja silti, mikä riemu kun keksin uusiokäyttöä parille vanhalle muovipakkaukselle (kun ne pesi ja laittoi multaa ja herneitä sai vallan käyttökelpoisia idätysastioita).
Silti, Floridasta tuli ostettua kaikennäköistä. Olin luvannut itselleni farkut, mutta kun sopiva malli löytyi niin ostinkin kahdet. Kaikkiin ostoksiin olen erittäin tyytyväinen kyllä, mutta omantunnon kolkutusta hillitäkseni alan noudattaa "yksi sisään kaksi ulos"-periaatetta, eli jokaista hankkimaani tavaraa kohti heitän kaksi pois (hyvät kiertoon, huonot sitten uusiokäyttöön jos keksii tai roskiin). Siten tavaran määrä väkisinkin pienenee, muttei aja itseään mihinkään ehdottomaan kulutuskieltoon. Täytyy katsoa ensi viikolla läpi mitä lähtee noiden Floridan ostosten sijaan. Lisäksi olen luvannut itselleni yhden kirjan ja ne Vibram FiveFingersit, jälkimmäiset uuden työpaikan johdosta itse itseäni onnitellen. Niitä etsin matkalta, mutten päätynyt sellaiseen kauppaan jossa niitä olisi myyty, joten pitää suunnata Stockalle, jossa niitä ainakin kuulemma löytyy.
Muutenkin tämä järkevämmän kulutuksen ajatus mietityttää, joten kirjailen näitä ajatuksia myös tänne blogiin kun jotain järkevää tulee mieleen. Ekohaaste on alkanut.
5.5.2010
Äänityksissä
Huhhuh, olipa jänskätyspäivä! Ystäväni on bändinsä kanssa tekemässä levyä ja pyysi minua laulamaan sille taustoja yhteen kappaleeseen. Usko omaan laulutaitoon oli kyllä aika kovasti koetuksella siinä vaiheessa, mutta suostuin kuitenkin kun ajattelin, että pitäähän sitä aina joskus jotain uskaltaakin. Tietysti tämä köhiminen ei varsinaisesti ollut parantanut ääntä, mutta niin vaan se kesti juuri kriittiset - viimeinen raita meni onneksi kerrasta putkeen, koska oli niin korkealla että ääni kuoli välittömästi sen oton jälkeen. Seuraavat olivat vaan pelkkää kähinää.
Mutta on ollut muutenkin hienoa seurata läheltä, miten musiikkia tehdään. Vaikka olen ikäni laulanut itsekseni ja kuorossa, en itseasiassa ole koskaan ajatellut, mitä kappaleen tekoprosessiin kuuluu. Mieletöntä kuulla eriasteisia versioita biisistä, nähdä ja kuulla sen valmistuksen elinkaari.
Ja olihan se siistiä olla äänittämässäkin sitä laulua, oikeaan mikrofoniin (sellaiseen, joihin aina muusikot laulaa telkkarissa, missä on se harsopyörylä siinä edessä). Ja vähänkö outoa kuulla omaa ääntään nauhalta, ei ollut yhtään sellainen kuin ajattelin... Mutta yllättävän kiva ääni, sentään. Olin aika ylpeä itsestäni, siitä että uskalsin ja siitä että pätkistä tuli niin kivat. Muuthan eivät kuule sitä ääntä sieltä kaiken keskeltä, paitsi jos erikseen sanotaan että tuossa tuo ääni. Mutta minä tiedän, että se on siellä ja jostain syystä se on kauhean kiva juttu.
Kuva täältä.
4.5.2010
Ei HCR:ää tänä vuonna
No, työkaveri ja poikaystävä pakottivat lääkäriin yskästä. Lääkäri kuunteli keuhkot ja katsoi tulehdusarvot ja tuomiohan sieltä tuli. Kuulemma joku tulehdus on keuhkoissa päällä, enkä ehdi toipua lauantaiksi riittävästi että voisin osallistua HCR:ään. Tiedän, että järkevää on jättää se juoksu väliin (kuka sitä nyt oikeasti haluaa terveydellään leikkiä - sitä paitsi tämän piti olla terveyttä edistävä harrastus), mutta silti harmittaa ihan vietävästi.
Inhaa kun vihdoin oli saanut pään taivutettua siihen, että voin kuitenkin juosta ja sitten kroppa tekee vuorostaan tenän. No, hirveällä tsempillä sitten Naisten kympille, ei tässä muu auta. Treenaamisen saa aloittaa kuulemma kun on ollut viikon oireeton. Nyt yskä on vielä aika karmea, joten ihan heti ei taida olla sen aika.
Mutta odottakaahan vaan ensi vuonna...!
Inhaa kun vihdoin oli saanut pään taivutettua siihen, että voin kuitenkin juosta ja sitten kroppa tekee vuorostaan tenän. No, hirveällä tsempillä sitten Naisten kympille, ei tässä muu auta. Treenaamisen saa aloittaa kuulemma kun on ollut viikon oireeton. Nyt yskä on vielä aika karmea, joten ihan heti ei taida olla sen aika.
Mutta odottakaahan vaan ensi vuonna...!
1.5.2010
Lähtö
Huomisaamuna koittaa lähtö, pöh. Tavallaan oon ihan kypsä lopettamaan löysäilyn, yllättävän nopeasti siihen kyllästyykin (vaikka etukäteen aina luulisi, että sitä kyllä jaksaa vaikka kuinka ja kauan, mutta ei). Ja silti on ihanaa olla vaan täällä 8000 kilometrin päässä, kaukana arjesta ja mistään pikkukiusoista ja harmeista. Ei tarvitse miettiä elämää mullistavia päätöksiä jne jne jne.
Kivaa on ollut, vaikka flunssa on vaivannutkin. Ei onneksi niin paljon, että olo olisi superkurja - yskä vaan on paha ja nuha on viime päivinä hiipinyt päälle. Toivon, että huomisia lentoja ajatellen korvakäytävät olisivat kuitenkin auki tai laskeutumisista tulee jotain tosi jännää...
Kaikki ei ole yhtään pahoillaan, että lähdetään. Tämäkin kurre oli kovasti sitä mieltä, että oltais voitu häipyä paikalta NYT. Kaikki karvat pörrössä, mielessä pyöri vain ne kaikki tarinat niistä tappajaoravista, jotka purevat sormet irti ja mitä vielä. Onneksi tyytyi vain säksättämään meille puusta kunnes älyttiin häipyä sen reviiriltä.
Kyllä se tästä. Ihana loma, moikkamoi Florida! Ja tietysti terve Suomi ja suloinen toukokuu!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)