Naisten kympillä

Ensin vähän hehkutusta: jee, selvisin! Olin yrittänyt ovelaa "jos en ajattele sitä ollenkaan se ei ehkä tulekaan"-tekniikkaa tämän tapahtuman suhteen, lähinnä ettei mun kilpailuhermot flippaisi täysin ennen kisaa. Nyt ei ilmestynyt edes mitään soveliaita tauteja tai kremppoja tekosyyksi, joten huomasin sunnuntai-aamuna, että varmaan tässä sitten pitää todella juosta. Onneksi oli perhettä ja sukua mukana, koska en ollut edes avannut sitä ohjelehdykkää ennen tapahtumaa. Pikkuveli toimi huoltojoukkoina ja otti kiltisti kaikki tavarat kannettavakseen.

Ennen lähtöä jänskätti aika kovasti, mutta Bollywood-alkuverryttely (vaikka tuntuikin vähän tyhmältä) kyllä lievensi jännitystä mukavasti. Sykemittari meni rikki tiistain suunnistuksessa, joten en nähnyt lukemia - ehkä ihan hyväkin juttu. Oltiin ekassa lähtöryhmässä ja lähtö sujui aika kivuttomasti, ei tarvinut kävellä lähtötötsien jälkeen ollenkaan vaan ihan sujuvasti päästiin eteenpäin. Juoksin äidin kanssa 6 kilsaan asti, high-fivetettiin joka kilometrikyltillä ja kivaa oli. Ekan kilsan kohdalla alkoi oikeaa kylkeä vähän pistää ja se jatkui 5 kilsan kohdalle, mutta muuten ei mikään paikka mennyt rikki tai tuntunut pahalta koko lenkin aikana. Join 4 km kohdalla vähän vettä ja se oli kyllä virhe, vatsa tuli kipeäksi - onneksi sitä kesti vain kilometrin verran.

Jos olisin ollut yksin juoksemassa, en olisi varmasti pitänyt alkuun niin kovaa vauhtia. Mentiin aika tarkalleen 6 min/km tahtia. Mutta 6 km kohdalla alkoi tuntua siltä, että pitäisi päästä vähän kovempaakin ja lähdin vetämään yksikseni vähän kovempaa. Ärsytti, koska päästäkseen vähän kovempaa piti itseasiassa juosta aika paljonkin kovempaa, koska ihmisiä oli yllättäen tiellä älyttömästi. Ylitin itseni, koska jaksoin pitää kovaa tahtia sen lopun neljä kilsaa, vaikka välillä tuntuikin pahalta. Kahdeksan kilsan kohdalla oli joku setä, joka luetteli sijanumeroita, mun kohdalle tuli 449, joka lämmitti kyllä - sitä lisäenergiaa tarvitsi, koska juuri siinä kohdalla tuntui ensimmäistä kertaa siltä, että jalat olivat hapoilla ja väsyneet.

Ylämäet olivat selvästi mun vahva kohta, epäilen että suunnistuksella on ollut tässä positiivinen vaikutus. Pääsin ohi valtaosasta ihmisistä juuri ylämäissä ja tasamaalla vain pidin sitten paikkana. Viimeinen suora tuntui ihan karsealta ja kun se ei loppunutkaan siinä missä oletin melkein itketti. Juuri sillä hetkellä näin kuitenkin pikkuveljen tsemppaamassa ja yhtäkkiä löysin vielä jonkun supervaihteen itsestäni ja paahdoin todella ihan täysiä maaliin. 54 minuuttia, jee! En ollut asettanut itselleni mitään tavoitetta (koska en suostunut ajattelemaan koko juoksua etukäteen), mutta olisin varmasti ollut tyytyväinen kaikesta alle tunnin ajasta. Äiti ei tullut kovin kaukana takana ja päätyi 55 minuuttiin. Superperhe!

Olin niin iloinen ja tyytyväinen koko juoksuun, siihen että jaksoin juosta alusta niin kovaa ja pitää yllä tahtia sittenkin kun se ei ollut enää missään mielessä mukavaa. Säälittää, että ei saanut kunnon ajanottoa kun sykemittari todella oli rikki, mutta kyllä nuo pyöreät minuutit riittävät.

Ja sitten vielä loppuhehkutusta: Jee, selvisin!! Ja olihan se tosi kivaakin vielä :)