Treenit Jukolan maisemissa

Olen tainnut mainitakin, että olen menossa tänä vuonna Venlojen viestiin, joka järjestetään siis Jukolan viestin yhteydessä. Siinä nelihenkiset naisjoukkueet kisaavat suunnistuksesta. Kaverini viimevuotinen joukkue suppeni yhdellä, joten sain kutsun tulla mukaan Kirmailijoihin. Lupasin ;)

Lähdettiin aamulla treenaamaan tämän vuoden kisamaisemiin (varsinainen alue on siis ollut harjoituskiellossa jo varmaan viisi vuotta, mutta siinä lähellä saa treenata). Harjoitusrata oli 8,8 km ja sisälsi 19 rastia. Autossa ajaessa oli jo ihan selvää, että kaikkia ei ehtisi kiertää, sovimme että 3 tuntia käytetään ja sitten pitää tulla takaisin autolle. Piirsin kunnianhimoisen radan muuttaen vaan reittejä niin, että juoksumatkat lyhenivät ja ihan kauimmaiset rastit jäivät pois. Kun päästiin parkkipaikalle, oli siellä kisaajia jo muutamia. Nämä antoivat hyviä neuvoja: karsea maasto, älkää yrittäkökään kiertää kaikkia rasteja ja ottakaa vettä mukaan.

Ja toden totta, ihan järkyttävän kamala maasto. Eteen ei näe puskalta paria metriä pidemmälle, yritä siinä arvioida maaston muotoja sitten. Joko tiellä on hakkuuaukeaa 3 metrin koivikolla tai sitten muuta pöpelikköä, josta pääsee läpi vain itsensä naarmuttamalla. Maastossa on kiveä ja kalliota, mutta läheskään kaikkea ei ole merkitty karttaan (se vilkkuu muutenkin merkkiä merkin perään, joten ymmärrän kyllä). Metsä oli muutenkin märkää ja kovin soista ja korkeuseroja on paljon, oikeastaan koko ajan on menossa ylös tai alas. Todettiin treenien jälkeen yhteistuumin, että jatkuvasti itsensä paikallistaminen kartalta ei vain onnistu. On pakko etsiä rajoittimia kauempaa (ts. kun tulee iso suo vastaan, on mennyt liian pitkälle - ainakin parisataa metriä...). Piti katsoa koko ajan jalkoihinsa eikä juuri päässyt juoksemaan, sillä maata ei juurikaan hahmota eteenpäin ja jyrkänteetkin voivat hyvin olla näkymättömissä kunnes on siitä metrin päässä. Ohhoijaa.

Loppujen lopuksi lyhensin radikaalisti lenkkiä ja silti yksi rasti jäi löytymättä kun jouduin kesken kaiken lähtemään hätäpäässä takaisin autolle tajutessani miten kovin kaukana lähtöpisteestä olinkaan. Etsittiin ensimmäistä rastia kolmen hengen porukalla 55 minuuttia eikä poistuttu 300 metrin sektorilta varmaan kertaakaan. Sitten lähdin eteenpäin yksin ja alkoi sujua vähän paremmin, maastokin oli vähän helpompaa. Toiselle ja kolmannelle tulin ihan suoraan, neljännelle törmäsin kaveriin ja löydettiin se yhteisvoimin ja viideskin löytyi melko helposti. Kuudes, joka sijaitsi ehkä 150 metriä neljännen pohjoispuolella, osoittautui sen sijaan ärsyttävän vaikeaksi. Otin vitoselta suuntiman sille kolme kertaa ja ei vain löytynyt, menin koko ajan ohi enkä siinä pöpelikössä keksinyt mikä oli vikana, ennen kuin sain yhdestä jyrkänteestä kiinni, otin uuden suunnan ja tadaa, päädyin suoraan rastille. Seuraavan rastin kanssa lähdin kiertämään suota ja päädyin ihan väärälle puolelle pitkää jyrkännettä, jonka jouduin sitten ylittämään ja yrittämään uudelleen. Tulin kuitenkin liian paljon itään kun en ollut ihan varma mistä kohtaa jyrkänteen olin ylittänyt ja sitten tajusin, etten ehtisi etsiä enempää kun takaisinkin piti ehtiä. Olin vielä ajautunut niin kauas aikomaltani paluureitiltä, että jouduin ylittämään etukäteen kammoamani hakkuuaukean, joka tuntui jatkuvan ja jatkuvan. Ja koko ajan aurinko porotti taivaalla ja sai pään särkemään ja korvat surisemaan, vaikka minulla sentään ainoana porukasta oli pullovettä mukana (muut tosin olivat hörppineet puroista matkan varrella). Raskas maasto ja noin kuuma keli olivat aika nuuduttava yhdistelmä, täytyy sanoa. Törmäsin muihin kavereihin vielä vähän ennen maalia ja päätimme vikoilla energioilla mennä toisen tiimikaverini kanssa hakemaan viimeisen rastin, joka löytyikin tosi helposti. Lopputulos: 7 rastia, 3 tuntia ja naurettavat 3,3 km maastossa. No, tiedän tehneeni lenkkiä kyllä sen verran, että oikeasti tehtiin paaaaaljon pidempi reitti. Mutta kartassa tuo lenkki ei todella ole 3,3 kilsaa pidempi.

Harjoituskarttaa voi hyödyntää vielä uudestaan, koska metsään jäi 12 rastia löydettäväksi. Venloihin on vielä 5 viikkoa, joten on tässä vielä aikaa harjoitella. Kuntoakin pitäisi kyllä nostaa, sen verran mäet ja pöheiköt aiheuttivat puuskutusta. Aion ainakin toiseen kertaan uskaltautua maastoon, vaikka rohkeutta se kyllä vaatii. Mutta vielä enemmän rohkeutta vaatisi mennä sinne Venloihin ilman lisätreeniä, koska tästä harjoittelusta jäi kyllä tosi paha maku suuhun. Onneksi muilla treenikavereilla meni aika samaan tyyliin. Ja joku kilpasuunnistaja on kuulemma arvioinut nuo Kytäjän maastot Suomen vaikeimmiksi. Vaikkeivät vaikempia olisikaan, hitsin vaikeita näin alkavalle suunnistajalle kuitenkin. Mutta kyllä se siitä.