Noniin, loman hiihdot ovat (onneksi) takanapäin ja 101 km latuja tuli kierrettyä. Ihan helppoa se ei ollut, mutta tuli tahkottua ja kun löysi oman rytminsä, siitä tuli oikestaan ihan kivaa. En mä nyt vieläkään ihan pala tälle lajille, mutta joku pieni lämmin paikka sydämestä ehkä löytyy jo. Perhe on ollut sankarimainen hiihtäjä ja mun luvut kalpenee näiden hiihtojättien rinnalla. Äiti hiihti 173 km, veli 160 km ja karpaasi-isäni 201 km. Jee meidän perhe! Omasta hiihdosta aiempien huomioiden lisäksi sanottava, että mä hiihdän mielummin rengasmaisia lenkkejä siellä missä muut ihmiset ei kulje. Ainakin ladut, joissa on pikkunatiaisia pitäisi olla multa ihan kiellettyjä, käämi palaa ihan välittömästi. Ja outoa on se, että kestän tosi paljon mieluummin vaikka ylämäkeä, mutta tasamaa on mulle ihan kuolemaksi.
Tänään mun piti hiihtää 13,4 km saadakseni sata täyteen. Olin valinnut sopivan reitinkin, mutta tajusin puolessa välissä, että olin unohtanut vyölaukkuni (ja siten kaiken juotavan, rahat jne.) mökille. En uskaltanut lähteä kauas ilman juotavaa, joten lähdin sauvomaan takaisinpäin. Jouduin siten laskemaan Isometsän mäen - 1,7 km pelkkää laskua - vähän ennemmin kuin ajattelin. Ikävä kyllä ladulla oli ruuhkaa juuri silloin kun tulin alaspäin, joten en päässyt pois latu-urista keskemmälle jarruttamaan ennen kuin vauhti oli jo ihan tosi kova. Koko päivän satoi lunta ja sitä oli kertynyt ladun keskelle epämääräiseksi möykyiksi, jossa tasapaino ei enää vauhdin vuoksi pitänytkään. Tein ihan tosi hienon pyllähdyksen täydestä vauhdista polvelle ja kyljelle, onneksi pää ei tärähtänyt maahan asti, kaikki muut ruumiinosat sen taisivatkin tehdä. Koska ladulla oli ruuhkaa, myös katsojia oli ihan iloisesti kun yritin kasata itseni ja päästä pystyyn. Vaikeampi juttu kun sukset ja sauvat sojottavat ylöspäin samalla kun itse on nenä kiinni ladunpinnassa. Polvea jomotti koko laskun ajan, mutta adrenaliini kiersi sen verran runsaana, ettei siihen oikein tarvinut keskittyä.
Hain mökistä sen vyölaukun ja päätin ottaa mäen kanssa revanssin. Hiihdin takaisin Isometsän mäelle, kipusin sen 1,7 km uudestaan ylös (mikä ei tuntunut yhtään pahalta enää siinä vaiheessa. Todistaa vaan, että ylämäet on mun kavereita). Kello oli jo sen verran paljon, että mäki oli ihan tyhjä ja pääsin siis valitsemaan nynnyvaihtoehdon alastuloon eli aurasin koko mäen alas - surkeaa ehkä, mutta enpähän ollut vaarassa enää kaatua. Melko lailla niin olen tullut muutkin mäet täällä, joten harjoitusta nynnyilyyn on saatu. No, mäki sai ehkä vietyä ekalla kerralla parit ylpeyspisteet, mutta mulle riitti kunnialla tehty alastulo. Mäet on muuten hassuja, ensin sitä tamppaa yhtä mäkeä ylös 30 min ja huitaisee sen sitten alas alta viiden minuutin.
No, huomenna ajetaan Ylläkseltä kotio. Leppävaarassa on kuulemma hienot ladut, joten enköhän mä saa hiihtokilometrejä tälle vuodelle vielä muutaman lisääkin. 101 km on kuitenkin musta jo aika kova suoritus ihmiselle, joka lukion jälkeen vannoi, ettei hiihdä enää ikinä.
2 kommenttia:
Vau - 100 kilsaa ja vähän ylikin suksilla on hieno suoritus! Ootko muuten kokeillut hiihtäessä sykemittaria? Mulle oli yllätys, ettei tarvitse hiihtää täysiä, vaan että peruskestävyyttä kehittää vähän hidasvauhtisempikin hiihto. Vähän sama juttu siis kuin juoksussa.
En ole vielä kokeillut sykemittaria kun unohdin sen jouluna kotiin... Mutta toiveissa on, että ehtisin kokeilla tällä viikolla (jos nyt teen ihmeen ja saan itseni potkittua ladulle joku päivä).
Lähetä kommentti