Good friends are worth gold

Olen tehnyt tänään pitkälti "ei mitään", tuijottanut merta (joka on vihdoin tyyni) ja pohtinut syntyjä syviä (mieli taas ei ole niin tyyni), luonut uusia maailmoita ja (ilmeisesti) polttanut poskipääni. Taas kerran :) Valkonaama ei vaan opi.

Käytiin katsastamassa äsken juuri toinen ranta vähän kauempaa rannikolta. Siellä hiekka oli valkoista ja hienojakoista, ihan kuin puuterilla olisi kävellyt. Aurinko laski upeasti ja mekin näpsimme kuvia sen kun kerkesimme, paikalla oli myös useita professionaalimpiakin kuvaajia ottamassa ilmeisesti hääkuvia, koska poseerauksiin sisältyi paljon halaamista ja sylikkäinoloa. Maisemat olivat kyllä kerrassaan upeat!

Kello on täällä kääntynyt vasta osoittamaan iltaa, mutta Suomessa on jo wapunaatto. Se on lisäksi parhaan ystäväni syntymäpäivä - siispä valtaisat onnittelut Turkuun! Tämä taitaa olla jo kolmas tai neljäs vappu poissa Suomesta ja siten kaukana juhlahumusta (puhumattakaan itse juhlakalusta), mutta hyvät ystävät kulkevat kompaktisti mukana maailmallakin. Kiitos kaikille teille, joiden hauskoille tai koskettaville jutuille ja edesottamuksille hymähtelen myös toiselta puolen palloa - olette tärkeitä! Ja tänään siis erityisonnittelut Rixalle, jonka olen tuntenut jo ala-asteelta lähtien ja jonka kanssa olen ehtinyt nähdä ja kokea yhtä jos toista noiden aikojen jälkeen. LYLAS!

Floridan luonto

Täällä Floridassa on vähän erilainen biotooppi kuin Suomessa - jos jonkinmoista vipeltäjää täälläkin menee (kuten torakoita, yäk. Niistä en oo yhtään kade).


Hotellin alueella painelee kaksikin haikaraa. Yleensä aamuisin. Kivoja otuksia, syövät pois tyhmät käärmeet.


Näistä tulee mieleen The three Stoogees. Älkää kysykö miksi.


Äitilintu. Sen pesä on ikävästi just meidän auringonottotuolien vieressä ja se on ymmärrettävän hämmentynyt tilanteesta.


Tää kaveri taas leikkii omistavansa meidän auringonottopaikan. Sitä ei kiinnosta pätkääkään, että ihmiset haluaisivat nuo tuolit käyttöön...


Öttiäisiä on muunkinlaisia, sudenkorentoja on paljon. Kuvaaja on liian huono pystyäkseen kuvaamaan tosin muita kuin kuolleita...


Kukka.


Toinen kukka.


Sama kukka kuin edellisessä, eri väri. Kauniita, valtavia pensaita tällaista.


Ihania hiekalla eläviä sankarikukkia.


Näkymä meidän pihalta just ennen toissaöisen myrskyn alkua...


Eilen oli vähän eri meininki, auringonlasku näkyi aika ihanasti..


Näitä liitovarjoja näkyy aika paljon. Vaikuttaa aika rankalta harrastukselta tässä tuulessa...



Lomalla on aikaa väsätä kaikennäköistä :) Good to be in love!

Aamulenkillä perheen kanssa

Ameriikan aikaan taipuminen ei oikein ota sujuakseen, tänään koko perhe heräsi joskus neljän ja viiden välillä. Aurinko nousi vähän seitsemän jälkeen ja siinä vaiheessa oli ehditty jo syödä aamupalaa, katsoa uutiset, lukea ja etsiä monenmoista kadonnutta tavaraa. Mun kurkkuni on vähän kipeä, punainen ja turvonnut mikä saa epäilemään, että ehkä yskänkin aiheuttaa joku virus. Siitä huolimatta olo oli sen verran ookoo (muita oireita ei edelleenkään ole), että lähdin muun perheen kanssa juoksemaan aamulenkkiä. En muista milloin oltaisiin koko perhe yhdessä juostukaan, joskus lapsena varmaan. Kiva, että urheilukipinä on tarttunut kaikkiin!

Aika raskaalta tuntui silti lenkki, juostiin n. 6 km reiluun puoleen tuntiin. Juostiin hiekalla siinä ihan merenrannan vieressä, missä vietti ja juoksuasento tuntui lähinnä urpolta. Juoksin ainoana kengät jalassa, koska eilisen kävelyllä nähtiin lukemattomia rannalle huuhtoutuneita meduusoita ja simpukoita, joihin en halunnut törmätä. Pahalta kyllä tuntui, kroppa oli jäykkä ja kipeä ja keuhkot täynnä limaa. Mutta pahan lenkin jälkeen voi sentään fiilistellä siitä, että tulipa taas juostua ja enkä antanut periksi vaan juoksin loppuun saakka. Yllättävän paljon sitä voi prässätä silloinkin kun ei ole niin letkeät fiilikset, näemmä :)

Kuva on eilisillalta, toissayön myrskyn jälkeen päivä oli kerrassaan upea, auringonlasku samaten. Ihanaa vappuviikkoa kaikille!

Ihana Meksikonlahti!

Miten huippua herätä aaltojen kohinaan ja siihen, että matkalla lentokoneen ja -asemien kuivasta ilmasta kärsineet keuhkot saavat hengittää sopivan kosteaa ilmaan. Olen viikon lomalla auringossa ja vaikka tulivuoren takia saikin jännätä oikein urakalla pääseekö ylipäätään matkaan ja matkaakin tehtiin yli 25 tuntia putkeen (ja kroppa on melko väsy), on silti aivan mieletön fiilis. Loma!

Sadetunti

(Kuvassa oikea hevonen, ratsi en ole minä - siksi leikkasin kuvaa tuolla tavalla...)

Menin tänään sille kolmannelle tallille, jossa käyn - sen missä olen käynyt maastoiluttamassa Vaavia. Vanha opettajani piti tänään mulle yksityistunnin ja vaikka satoi ikävästi ja kuntokin oli vähän alamaissa - nyt on yskittänyt pian pari päivää - niin silti oli kivaa taas mennä juuri tämän opettajan silmien alla. Pyysin tunnin aiheeksi ihan perusratsastusta (en mä koskaan mitään muuta taida halutakaan).

Tunnilla oli Vaavin sijaan taas sama kirjava ruuna, jonka selässä tunnen minäkin itseni pieneksi. Sen säkä on varmaan 185 cm. Siksi onkin hassua, että kokoonsa nähden se on silti sydämeltään ihan säikky. Menin viimeksi ruunalla kesäkurssilla ja törmäsin silloin samaan ongelmaan kuin tänään - en vaan mitenkään saa miellettyä, että jättiläishevonen ei ole laiska vaan kauhusta kankeana. Nyt se vielä korostui kun menin kentällä yksin. Hevonen keskittyi kaikkeen muuhun kuin minuun, mutta yritettiin lähteä liikkeelle siitä että fiilisteltiin sen suoruutta. Tunsin itsekin, että vasemmassa kierroksessa se tunkee lapaa eteen. Oikeassa se teki samoin, mutta se oli selvästi vaikeampi tunnistaa. Pystyn siis ilmeisesti hahmottamaan sen, että hevonen tunkee sisäjalkaa vasten mutta en ulkojalkaa (johtuisikohan siitä, että ulkopohje on usein irti?).

Tehtiin sellaista aika vapaamuotoista ympyrätyöskentelyä molempiin suuntiin käynnissä, ravissa ja laukassa. Vaikeinta oli tosiaan saada eläintä eteenpäin, koska heti kun omassa kropassa jännittyi jotain, se pysäytti koko hevosen liikkeen. Samoin eilisen tamman roikunnan jälkeen tuntui melkein mahdottomalta pitää tasainen käsi kun hevonen ei meinannut millään antaa ottaa edes höyhenenkevyttä tuntumaa. Sitten kun se antoi, se meni ihan kuolaimen taakse ja sen ennestään melkoinen etupainoisuus vaan lisääntyy. Kun se on noin iso polle, ei toivoakaan, että se etupainoisena saisi kannettua itseään vaan väsyy vaan. Tunnin ajan yritettiin siis työstää sitä takapainoiseksi pitämällä huoli siitä, että nokka ei laskeutunut ja takajalat liikkuivat.

Se ei kuitenkaan onnistunut ennen kuin aloitettiin laukkatyöskentely. Ensin en meinannut oikeasti saada koko laukkaa nostettua, siihen piti keskittyä ihan älyttömästi. Sitten piti parantaa poljentaa tekemällä siirtymisiä raviin ja heti takaisin laukkaa. Niillä hevonen alkoi vähitellen laukata itse. Sitten piti keskittyä istumaan hevosen takajalkojen päällä ja pitää rintakehä ja kädet rentoina. Ja yhtäkkiä joku vaan naksahti ja sitten ruuna alkoi kulkea hienosti. En tajua. En mielestäni tehnyt mitään ihmeellistä erilailla. Mutta kun hevonen rentoutui niin itsekin sai paketin kohdalleen ja pystyi taas _ratsastamaan_ kunnolla. Siitä sai takosaankin vielä lisää poweria ja vikat minuutit saikin sitten ratsastella leveä hymy naamalla. Ja hevonenkin lakkasi pelkäämästä ja keskittyi kunnolla. On se aika mahtavaa kun sellainen valtava mötikkä kulkee ajatuksella ;)

Keskiviikon ratsastukset ja vähän venyttelyä

Hevoset oli rokotettu edellisenä päivänä ja nyt oli rauhallinen tunti - pääosin käyntiä ja lyhyehköjä ravipätkiä. Menin mun lempparitammalla, sillä joka yleensä näyttää kirahvilta, mutta joka osaa halutessaan pyöristyä käsittämättömän upeaksi kouluratsuksi. Se on nyt kevään korvilla ollut tosi ärtsykärtsytammamamma, mutta ilmeisesti sillä oli vähän kökkö olo rokotuksesta, koska heti karsinaan tullessa se oli kaikkea muuta kuin kärtty - se halusi puhallella naamaan, haisteli harjoja ja oli ylipäätään tunkemassa päätä mun kainaloon, olalle, selkään. Oikeastaan aika liikuttavaa, miten monella tavalla se yrittikään kertoa, että mulle pitää olla kiltti tänään, mulla on kökkö fiilis. Tiedän itse tuon tunteen, kun pitää vaan päästä kainaloon ;)

Tehtiin sellaista kulmaharjoitusta käynnissä ja ravissa, että joka kulmassa piti kääntää varsinkin ulkoavuilla. Tamma rentoutui vähitellen vaikka jännitin kovasti pohkeitani, olin laittanut sellaiset nysäkannukset varmuuden vuoksi jalkaan ja tajusin vasta selässä miten kauan on siitä kuin olen edellisen kerran niillä uskaltanut ratsastaa. Nyt yritin olla ekstravarovainen ja pitää jalan paikallaan, mikä tietty näppärästi sai koko yläjalan ja pakarat jännittymään :) Kulmat saatiin menemään kivasti joka kerran, kun sain asetuksen tammalta läpi ennen kulmaa - aina kun se ei onnistunut, meni pieleen. Säännönmukaista kerrankin. Tamma oli vaan ihan kamalan raskas ratsastaa, vasta ihan loppuraveissa ja vähän ennen se alkoi liikkua itse ja kun moottori löytyi niin pääkin keveni. Jos hevosen pää painaa 50 kg ja kaula saman verran ja hevonen vielä itse painaa sitä alaspäin, ei ihme että kädet on TOSI kipeet. Miksen miksen miksen mä osaa toteuttaa sitä pohkeesta eteen ideologiaa vaikka tiedän, että pitäis???

Hauskaa oli kuitenkin se, että vaikka tammalla ratsastetaan kuolaimettomilla ohjilla, se alkoi lopputunnista kuolata. Jännää, miten se syljeneritys on todella yhteydessä siihen rentoutumiseen, oon aina ajatellut että se tulee kuitenkin niistä kuolaimista. Näemmä ei :) Ja tamma oli saanut juuri hienon uuden satulan, jossa sen lavoillakin on tilaa liikkua. Olipa hyvä penkki istua, täytyy sanoa. No, olikin Prestige. Kyllä laadun tunnistaa!

Tehtiin työkaverin kanssa eilen vartin pikavenyttelyt keskellä päivää, tekipä todella hyvää -työtehokin kohosi roimasti. Työkaveri käy syvävenyttelyssä ja joogassa ja näytti tehokkaat jalkojenvenytykset, tehtiin järjestyksessä lonkankoukistajat (au!), takareidet (auau!) ja etureidet. Kumma miten oikeat asennot vaikuttavat, kaveri vahtasi kuin haukka että teen kaiken just eikä melkein oikein, noissa venytyksissä oli vielä aika paljon tasapainoharjoitustakin ja kyllä oli naama meikäläisellä aika punaisena kun huhkin itseäni pysymään vakaana niissä asennoissa. Lopuksi venytettiin piriformistakin, mikä on varmaan ainoa lihas mun kropassa joka venyy hyvin. Tuntui hyvältä olla kerrankin kuningasvenyttelijä, pääsin vaikeimmankin tason aika keppasesti läpi (kyllä se silti tuntui, ei huolta ;). Ehkä syksylle voisi miettiä jotain ohjattua venyttelyä kun en näemmä itse tiedä mitkä asiat venytellessä ovat tärkeitä ja mitkä ei. Esimerkiksi nilkan asento tuli vastaan monessa kohtaa, varsinkin oikeaa nilkkaa haluaisin kääntää koko ajan ulospäin niin että paino tulee vain jalan reunalle eikä kokonaan. Kehofiilistely jatkuu!

Kasvaa se!

Musta on tullut kasvi-ihminen. Ja kevätihminenkin kai, vaikka allergiat kyllä vähän lannistaa mun innostusta. Mutta kasvun ihme on todella ihme, miten tällaisestakin kuolleesta tikusta vielä tunkee uutta elämää? Ei tarvita kuin vähän vettä ja valoa. Ihme!


Sieltä...
...ne...
..tulee!
Ihana uusi baby. Ihan tuosta noin. Kyllä luonto osaa!


EDIT: tämä ei ollutkaan rahapuu, niin kuin luulin. Mutta mikä puu se sitten on, apua?

Omantunnon kolkutuksen poistoon

Eilinen ekokriisini alkoi osuvaan aikaan, nyt vietetään näemmä Nuukuusviikkoa. Teemana on “Vähemmän kulutusta -enemmän elämää”, mikä menee meikäläisenkin ideologioihin ihan kivasti. Jos en pääse lomalleni tulivuoren takia, aion käydä pyörähtämässä Kaapelin Kierrätystehtaalla katsomassa. Ja Porkkanamafian tempauksessa Vallilan kirjastolla.

Tulivuoresta puheenollen, upeita kuvia!!

Ja takaisin aiheeseen... Pieniä päätöksiä tein tähän ekoaiheeseen liittyen:

• Alan kierrättää energiajaettakin. Keräyspiste on alle kilsan päässä, joten hyviä syitä ei kai ole olla tekemättä tätä. Harmittaa valtavasti, että tungin esim. ison muovipussirykelmän ihan tavalliseen sekajätteeseen mun siivouskuukauden aikana, ne olisi tietty pitänyt laittaa kiertoon. Sekajätteen kierrätysohjeet.
• Teen mökille pienen kasvimaan, samoin koitan viljellä jotain fiksua parvekkeella (mikä on vaikeaa, koska se saa järkyttävän paljon aurinkoa koko päivän ja kaikki meinaa kuolla siellä ihan heti just). Avomaankurkkuja, salaattia, yrttejä, ei sen kummempaa. Joskus myöhemmin voisi kokeilla vaikka kesäkurpitsaa tai porkkanaa. Pinaattia haluaisin myös, mutta ainakin pitää koittaa kerätä nokkosta tuoreena jos ei jaksa pinaattia. Inhoan marjastamista, mutta ehkä voisi harkita sitäkin, jos tulee yhtään hyvä marjavuosi. Blogostanissa on näemmä kaikenlaisia sisätilakasvatusviritelmiäkin, mutta ehken ole vielä ihan niin hurahtanut (yritin kasvattaa ituja, epäonnistuin. Yritin uudelleen, hometta tuli taas).
  
• Mietin niitä pesupähkinöitä pesukoneeseen, mutta nehän roudataan jostain tropiikista tänne, onpa ekologista. Suomessa kuulemma saman ajaisi Hyvänheikinsavikan siemenet, pitää selvittää onko tuollaista mahdollista kasvattaa ja toimiiko todella. Joku viljelijä voisi ottaa tästä vinkkejä ;)
• Ostan tästedes luomua jos en keksi tosi hyvää syytä olla ostamatta. Maitoa, munia, lihaa, kasviksia. Täytyykin selvittää, mitä kaikkea olisi tarjolla.

Näillä lähtee nyt aluksi.

EDIT. Tarkoitin siis kotimaista luomua. Kaukaa rahdattu luomu ei oikein vakuuta.

Ekoahdistus

Tein sitten tällaisen jalanjälkitestin. Testin tulos ei liiemmin naurattanut. Joo, on mulla auto ja joo mä asun yksin. Joo, syön lihaa ja ei, en ole tainnut olla kovin ahkera etsimään luomumerkkejä kaupasta tai ekologisempia pesuaineita. Mutta yritän kierrättää ja tästedes miettiä mitä ostan, vai ostanko ylipäätään. Ja silti meillä pitäisi olla 4,6 maapalloa, että mun kulutustottumuksia voisi tukea. Ahdistaa, ihan todella.

Jos ottaisi tavoitteeksi pudottaa tuota vuodessa vaikka nyt aluksi 3 palloon? Yritin lukea ohjeista, mitä se vaatisi. Jos jättäisi vuoden aikaiset lennot pois ja yksityisautoilun, ja miettisi vielä tarkemmin mitä syö ja mitä ostaa sain tulokseksi testin uudelleen tekemällä 2,83 palloa. Se ei ole vielä lähelläkään sitä 1 palloa (tai alle), joka olisi tarpeen, mutta ainakin suunta olisi oikein...

Mutta. Jos luovun autoilusta, joutunen luopumaan ratsastuksestakin. Toisaalta, tarvitsen autoa lähinnä siihen ratsastukseen. Vaikeaa, tosi vaikeaa. What to do?

Pitkä lenkki

En tiedä mistä sain vihdoin energiat lähteä juoksemaan eilen illalla, mutta kello oli kahdeksan ja katselin, miten nättiä ulkona oli kun oli vielä valoisaa ja kaikkea. Ennen kuin ehdin miettiä sen tarkemmin, kiskoinkin juoksuvermeet ylle ja painuin pihalle. Otin oikein sykemittarinkin mukaan ja sitä viritellessä keksin, että hei - tehdääs vähän eri lenkki kuin tavallisesti. Lähdin hölköttelemään eteenpäin ja keksin sitten, että kokeillaan vähän pidempää lenkkiä kun on niin kiva sää. Lenkki tuntui hyvältä ja se piteni ihan vahingossa, kosken jaksanut katsoa karttaa ja vaan ulkomuistista yritin muistella kaupunginosien nimiä. No, yli kymppi oli tarkoitus tehdä joka tapauksessa (siinä vaiheessa kun keksin tehdä sen pitkän lenkin), mutta yhteenlaskettu pituus oli 16,6 kilometriä ja lopussa alkoi kyllä jo vähän ahdistaa, kun päädyin vanhalle Turuntielle ja tajusin että matkaa oli vielä semmoinen 5-6 kilsaa kotiin ja ilta oli jo pimennyt...

Mutta olen tosi ylpeä, että jaksoin noin pitkän hurautella - antaa uskoa siihen, että selviän siitä HCR:stä (jonka olen meinannut viimeisen kuukauden aikana perua noin joka toinen päivä). 16,6 kilometriin täytyy lisätä vain 4,5 km ja saadaan se puolimara. Jee! Lähdin vähän liian kovaa liikkeelle, lenkin keskisykkeeksi tuli 141 ja aikaa kului 1:55, josta kävelin lopussa 5 min. Ihan kiukuttelematta kroppa ei tätä niellyt - seuraavanlaisia ajatuksia kasasin siinä matkan aikana:

• vasen lonkankoukistaja kipeytyy - mutta se menee ohi
• oikea nilkka kipeytyy - mutta se menee ohi
• oikea polvi kipeytyy - mutta se menee ohi
• tulee kamalan kuuma - mutta se menee ohi
• hengitys meinaa tukkeutua kaikesta rehkimisestä ja siitepölyistä - mutta se menee ohi
• oikea silmä alkaa allergioiden vuoksi vuotaa - se ei mene ohi, mutta sen kestää

HCR:ää ajatellen kysymykseksi jää, mitä olisi käynyt oikealle säärelle - sen penikat alkoivat tuntua aika pahalta ihan viimeisellä kilometrillä. Mutta ehkäpä saan vähän lisää kuntoa kehitettyä vielä tässä vajaassa kolmessa viikossa joka on jäljellä. Tosin mitään en aio juosta ennen torstaita, tuo vasen lonkankoukistaja on nyt aamulla älyttömän kipeä ja piti mua hereillä yöllä. Parantukoon nyt rauhassa.

Tälle viikolle teemalauluksi Bobby McFerriniä. Pitäisi ehkä ottaa koko elämän teemalauluksi?

Ruunalla taas

Arvasin ihan oikein ja perjantain tuntilistassa odotti mun nimen perässä ruunan nimi. Se oli taas edellisellä tunnilla, taas sillä samalla tytöllä, joka meni sillä viime tunnilla niin hienosti. Onneksi menivät laukkakavalettejä, ei alkanut ahdistaa samalla tavalla. Tosin loppuraveissa kyllä huomasi, että hevonen alkoi siinäkin hakea peräänantoon.

Meidän tunnin aiheena oli hevosen suoruus ja pääsin tekemään käytännössä samaa harjoitusta kuin sunnuntaina. Alkuraveissa ope jo sanoi, että vaikka tietää etten halua jäädä vetämään, kaarteissa pitäisi saada asetus kuitenkin läpi ja ulkoavut päälle, ruunan ulkokylki kun jää pitkäksi ja takaosa työntyy ulos, varsinkin oikeaan kierrokseen. Mentiin tehtävää, jossa tultiin suoraan kohti peiliä ja katsottiin siitä miten päin hevonen on ja kerrottiin opelle. Tässä sanoin samalla tavalla kuin ope oli sanonut mulle, että takaosa jää vasemmalle. Hämmentävää oli, että tässä kohti se ei nyt ollutkaan oikein vaan pitäisi ajatella, että etuosa jää oikealle ja korjata sitä. Eli "sisäpohkeella". Jäin muutenkin miettimään, etten taida ihan ymmärtää kielikuvaa "ulkokylki jää pitkäksi kaarteessa" - toisen tallin ope kun nimenomaan kehottaa ratsastamaan esim. väistön jälkeen ympyrällä sitä ulkokylkeä pitkäksi, niin että ulkotakajalka ottaa isoja askeleita. Näillä ei varmaan tarkoiteta samaa asiaa, mutta se hämmentää silti. Ruunalla ymmärrän puolipidätteen merkityksen ennen kaarretta, se tuo painoa takajaloille, mutta onko ongelma nyt siis enemmän sisäpohkeen läpimenemättömyydessä tuohon oikeaan, vai ulkopohkeen?

Plussaa tunnissa oli se, että ei kaahattu. Alkutunnista yritin kevyessä ravissa keskittyä istuntaan ja sainkin mielestäni aika hyvin sen vakaaksi. Sain kuitenkin taas jalasta kommenttia, että kantapää ei saa pyrkiä niin alas kuin minulla pyrkii. Siitä tulee nyt tosi paljon kommentteja, että tätä lienee syytä alkaa parantaa. Nilkka jännittyy samalla, mutta kun yritän rentouttaa sitä, polvi alkaa helposti kiivetä ylöspäin, eikä jalka siirry itseasiassa taaksepäin niin kuin pitäisi. Lopputunnista kevyt ravi tuntui paljon vaikeammalta, liekö lihakset olleet väsyneemmät?

Kysyin tunnin lopuksi opelta, että miten ihmeessä ratsastaisi ruunaa eteenpäin - nyt saan sen rauhalliseksi, mutten kertakaikkiaan keksi miten siitä eteenpäin. Vastaus oli, että nyt se jää vähän tyhjäksi, pitäisi vaan rohkeammin ratsastaa liikettä takaa. Ensi kerralla sitten :)

Keskiviikkona oli muuten Richard White, Kyran mies, kouluttamassa Ypäjällä. Molemmilta talleilta oli näemmä ollut edustus siellä kuuntelemassa, koska oppeja tuotiin oppilaillekin. Hän korostaa sitä, että pohkeen pitää olla koko ajan kiinni hevosessa - muuten kyse on kuin liian isosta kengästä, joka hölskyy ja nykii eikä ole kiva liikkua. Hän myös sanoo, että pohje voisi olla vähän edempänä kuin tavallisesti, silloin saisi pohkeen helpommin kunnolla kiinni. Tuoli-istuntaa, jossa roikutaan yläkropalla taas liian takana tässäkään ei tarkoiteta.

Ja vielä - unohtui mainita viime keskiviikon tunnista plussahetket: Tehtiin sellaista harjoitusta, että noustiin seisomaan jalustimille ja alettiin kääntää lantiosta niin, että seistiin siellä hevosen kulkusuuntaan nähden poikittain lopulta. Piti seurata oliko yhtä helppoa molempiin suuntiin - ei ollut vaan oikealle käännyin hienosti ja vasemmalle alkoi yläkroppa kiertyä paljon enemmän kuin lonkka ja tasapaino oli mennä koko ajan. Miettimistä tässäkin :)

Tuntijärjestystä oli silloin myös sekoitettu niin, että kaksi oikean tuntini ratsastajaa olivat jo ratsastaneet kun minä kiipesin vasta selkään. Katsoivat tuntia kun olivat omat hevosensa vieneet talliin ja kehuivat open välityksellä mun istuntaa. Se tuntui kyllä mukavalta. Nyt kun keksisi miten tuosta istunnasta saisi vielä sen vaikuttamisen tehokkaammaksi ;)

Mikä toimii yhteen, ei toimikaan toiseen

Suokkiputki jatkui keskiviikkona toisella tallilla, menin taas Vauhtisuokki-tammalla. Ajattelin ennen tuntia, että kivakiva, nyt pääsen sitten testaamaan niitä samoja vippaskonsteja, joita kokeilin ruunalla viikonloppuna. Eikä toimineet sitten yhtään, ilmeisesti hevoset tekevät vähän samoja juttuja mutta jotenkin eri syistä, enkä ihan keksinyt että miksi.

Tunnin aiheena oli ihan perusratsastus ja mentiin paljon pääty-ympyröillä. Vauhtisuokki kaahotti jo heti kättelyssä ja sitten se riemu vasta repesikin kun otti ohjat käteen. Jos kahta hevosta koittaa vertailla, niin ruuna kaahaa mielestäni sen vuoksi ettei ymmärrä apuja ja/tai koska jos se ei saa joka askeleella apuja niin se ahdistuu ja alkaa itse häslätä. Sen klassikko on nostaa pää ylös ja kulkea mielettömällä alakaulalla ihan selättömänä vauhdin koko ajan kiihtyessä. Tamma taas puree kiinni kuolaimeen, tunkee päänsä eteen ja alkaa kaahata etupainoisena niin, että pelottaa sen kompastuvan ja kaatuvan. Mikähän noissa voisi olla syynä?

No, jokatapauksessa yritin antaa Vauhtisuokille samoin aluksi paljon ohjaa, mutta siinä missä ruuna rentoutui, tämä vaan kiihdytti ihan holtittomuuksiin. Sitä ilmeisesti ärsyttää eteenpäin työntyvä pohje, joten en tiedä oliko sitten niin, että istunta vaan ajoi sitä tässä ihan liikaa eteen. Ärsytti lisäksi, kun pidätteitä (ja ei todella mitään kauniita tasaisia pidätteitä vaan ihan kunnon nykäisyjä, kun se kuolain oli jossain siellä hampaissa) olisi pitänyt ottaa joka askeleella - tamma kun suostui hidastamaan niistä aina yhdeksi askeleeksi kerrallaan ja sitten seuraavassa jo kiihdytti taas. Olo oli taas aika avuton...

Laukassa sain sen hetkeksi toiseen suuntaan tosi pehmeäksi ja rennoksikin, mutta silloinkin se tuntui tarvitsevan ihan älyttömästi pientä näpräystä siellä suussa tai katosi ja alkoi kiihdyttelemään. Kun ruuna taas arvosti tasaisuutta mielestäni enemmän. Sain opelta luvan jäädä ratsastelemaan kentälle omaan tahtiin vielä siinä vaiheessa kun muut lähtivät takaisin tallille ja siinä kun ratsastettiin yksinään kentällä kahdeksikkoa ja voltteja tamma vihdoin rauhottui sen verran, että ohjastuntumakin tasaantui. Pidätteitä piti silti ottaa koko ajan tai muuten tuli hermostuminen. Pohkeita taas oli mielestäni vaikea antaa - enemmänkin piti halata vaan kuin varsinaisesti käyttää niitä. Ehken saanut hevosta pohkeista ratsastettua läpi, koska näin jälkikäteen mietittynä sen reaktio oli lähteä pohkeesta vastakkaiseen suuntaan lapa edellä vauhtia kiihdyttäen. Ruuna sentään vähän alkaa taipua pohkeesta, vaikka vauhti silläkin lisääntyy.

Olen vaan ihan tosi hämmentynyt taas kerran, miten voi olla noin samalta näyttävä ongelma, jossa sama ratkaisu ei sitten kuitenkaan toiminut, yhtään. Pitää vielä vähän miettiä.

Nyt kohti tämän päivän tuntia, katsotaan onko luvassa vielä lisää ruunaa vai mitä tapahtuu ;)

Joskus juoksuinnostuksessaan voi unohtaa miten hyvää kävely ihmiselle tekee

Viikonloppuna paistoi aurinko ja elämä hymyili. Kerrankin tuntui siltä, ettei ollut mihinkään kiire ja ehti hengittää. Olin tehokkaana ajatellut, että nytpä juoksen koiran kanssa kunnolla ja pääsen taas kunnon juoksuvauhtiin. Mutta en tiedä mikä jumi oli, oliko ratsastuksesta vai muuten, mutta en kertakaikkiaan jaksanut kymmentä askelta enempää juosten. Oli siis pakko kävellä. Ja vaikken HCR-tavoitetta nyt yhtään edistänytkään, olin oikeastaan aika iloinen että kävelin - olin jo unohtanut miten hyvää kävely ihmiselle tekee.

Juokseminen tuo omanlaisensa hyvän olon, kroppa lämpenee ihan eri tavalla ja ajatuksiin tulee sellainen juoksunkokoinen tyhjiö. Mun on ainakin vaikea miettiä mitään kovin tarkkaa, paitsi sitä juoksenko liian kovaa tms. Kävelyssä taas voi ratkoa elämän ongelmia tai vaan hakeutua ns. "hyvään tilaan". Jotenkin kävely on konkreettisempaa, melkein meditatiivistä toimintaa. Siinä ehtii myös havainnoida ympäristöään enemmän - nyt oli ihanaa tutustua vaan uusiin juoksupolkuihin ja seurata miten ne sulivat ja muuttuivat hetki hetkeltä. Juoksu on musta ihanaa, mutta jostain syystä kävely tuntui viikonloppuna vielä paremmalta vaihtoehdolta, selkeytti mieltä enemmän ja sitä tekstiäkin syntyi paremmin kun vähän kävi välissä kävelemässä.

Ja mikäs oli mennessä, kun oli tällainen kaveri mukana :) Tämäkin on paimensukuinen lapinkoira, mutta eri kuin mulla yleensä hoidossa ollut. Tästä olisi pentujakin luvassa, ehkä joskus... Koirakuume vaan nousee taas... (vaikka taistelen edelleen sen suhteen, onko käyttölinjainen labradori mulle kuitenkin se omin rotu). Mutta on tämä yksilö vaan ihana, tosi kiltti ja tottelevainen!


Rapsuta mua!


Tein koiran kanssa 1,5 tunnin lenkkejä viikonlopun aikana useita, käytännössä aina kun alkoi ahdistaa tai kirjoittamiseen tuli liikaa taukoa. Ja silti, silti mua tuijotettiin näin kun tultiin kotiin. Annoin koirulin nauttia auringosta takapihan terassilla maailmaa tuijottaen ja sitä se halusikin tehdä melkein koko päivän (Flexin naru oli todella pidempi kuin kuvassa näyttää, joten koira pääsi ihan liikkumaankin pihalla...)

Mietin, että jos elämä vaan olisi enemmän sellaisessa vaiheessa, että koira ei joutuisi olemaan päivällä niin paljon yksin, ottaisin sellaisen heti. Logiikka oli about se, että jos olisi koira, joutuisin pakosta kävelemään enemmän ja jos taas kävelisin enemmän, ehkä mun elämäni ei olis tällaista epämääräistä toiveiden ja säntäilyjen sössöä niin kuin nyt. Selkeästi siis mielenterveyttä ylläpitävä tai jopa parantava voima ;)

Pink Lady

Löysin viime syksynä uuden fanituksen. Mä olen kääntynyt nyt edellisen fanituksen eli mandariinien ja klementiinien tieltä melkein kokonaan omeniin (no, aamupuuron kanssa pitää saada banaania ja sitä tungen myös smoothieihin jos niitä teen). Enkä ihan mihin tahansa ompunturjakkeisiin vaan näihin ihaniin, kertakaikkisen parhaisiin, juuri oikealla lailla rouskuviin, sopivan makeankirpakoihin Pink Ladyihin. Tulevat Italiasta ja niitä saa lähikaupasta vain satunnaisesti. Mutta kun saa, ostan kerralla reilun kilon :) En tiedä mikä näissä on, mutta tykkään vaan ihan sikana!

Kevään eka suunnistus

Kyllä saa olla iloinen, että on ystäviä - kun vajoaa alas motivaatiokuoppaan, joku on raapimassa ylös. Toitotin tänään Facebookissa miten ei huvita mikään ja heti Suvi pyysi mukaan suunnistamaan hänen ja erään toisen kaverini kanssa. Ihan niitä Venloja ja siitä aiheutunutta ahistusta ajatellen totesin, että on ehken hyvä vähän treenata vaikka vielä olisikin vähän märkä maasto, joten lähdin mukaan.

Koska mukana oli yksi motivaatio-ongelmainen, yksi flunssatoipilas ja yksi mamma 7 kg lisäpainon kanssa valittiin radaksi erittäin helppo D, tällä kertaa 1,6 km. Vaikka matkalla ei ollut kuin 5 rastia oli silti mukava piipahtaa metsän puolella vähän muistuttelemassa itselle miltä näyttää kartta ja miltä maasto. Törmäsin uusiin karttamerkkeihinkin, joten hyödykäs reissu. Ja nyt on sitten suunnistuskausi avattu, toivottavasti jatkuu aurinkoisena ja rastien löytymisen helppoutena :)

Eikun vaan kiitos seurasta, kaverit!

Joskus ei suju, mutta pitää uskaltaa kokeilla

Viikonlopun ratsastukset oli taas kerran tosi vaikeat - enemmän taas kerran henkisesti kuin fyysisesti. Menin sekä perjantaina että sunnuntain rästillä samalla suomenhevosruunalla, jolla olen nyt körötellyt aika monesti, oppimatta kuitenkaan hevosesta juurikaan mitään. Tykkään siitä kyllä, mutta epätoivo meinaa aina välillä iskeä ja melkein jo lähetän opettajalle viestiä, että ei enää tätä, en mä vaan tajua. En ole vielä kuitenkaan lähettänyt.

Ehdin kerrankin hyvissä ajoin perjantain tunnille ja ehdin seurata kun ruuna meni uskomattoman kivasti edellisellä tunnilla. Sen selässä istunut tyttö sai sen kerrankin kulkemaan tosi kivasti ja pehmeästi avuilla, ilman häsläystä. Ratsiope kehui vuolain sanoin ratsukkoa ja ilmoitti iloisesti mun kiivetessä selkään, että nyt se on sitten hyvin verkattu mulle. Joopajoo, ratsin stressitasot pongahti viimeistään siinä vaiheessa kattoon ja olin jo etukäteen varma siitä, että nyt ei tuu meillä sujumaan (-> positiivisuushaaste meni taas uusiksi....) Eikä kyllä sujunutkaan. Katsoin jo tunnilla, että tyttö käytti aika vahvoja ohjasotteita ja haksahdin taas kerran siihen samaan lankaan, johon aina ennenkin: vedän kädellä. Ja hevonen ottaa vaan painetta siitä, kun sählää muutenkin ja sittenhän se meni ihan plörinäksi muutenkin. Tunnin aiheena oli siirtymisten parantaminen askellajin sisällä, enkä varmaan tehnyt tietoisesti yhden yhtä kunnon siirtymistä. Kädet oli kipeänä jo heti kättelyssä ja sähellettiin vain. Näin, että opekin oli pettynyt ja se tuntui tietysti kahta pahemmalta. On yksi asia, jos ei saa hevosta kylmiltään verkattua, mutta jos se on jo valmiiksi pehmitetty ja avuilla, on ihan eri juttu sössiä tunti niin, että kaikki edellisen tunnin tulokset valuu viemäristä. Olo oli siis aika lailla huikea sen tunnin jälkeen.

Ja vielä huikeampi sunnuntaina, kun katsoin hevoslistaa ja totesin, että samalla ruunalla taas. Jes. Eka 20 minuuttia oli silkkaa paniikkia sekä ratsastajan ja hevosen osalta, sählinki vaan kasvoi. Kunnes ajattelin, että ei hemmetti - kokeillaan nyt jotain ihan muuta. Ja heitin ohjat pois, ihan kunnon länkkärityyliin. Hevonen oli aluksi aika pöllämystyneen oloinen, mutta sitkeästi yritin ratsastaa sitä pelkillä pohkeilla ja istunnalla, käytin ohjia vain siihen että sain sitä asetettua vähän. Ja kun niin oli pari minuuttia tehnyt, se alkoi toimia aika loistavasti hevosen rauhoittamiseen kuin ratsastettavuuteen. Tunnin aiheena oli hevosen suoruus ja oikein huomasi, miten kun sähellys lakkasi, sen suoruus alkoi parantua ja se alkoi antaa vähän paremmin ottaa ohjaakin takaisin. Normaalisti se on ihan vino suustaankin, puree kiinni oikealta ja on todella ihan ihan tyhjä vasemmalta. Nyt tuokin alkoi tasaantua, mutten sitten osannut siitä ratsastaa eteenpäin, kun en halunnut menettää rentoutta, joka tuolla ohjan poisheittämisellä olin saavuttanut.

Aina pitäisi vaan muistaa se, että hevosta ratsastetaan takaa eteen. Ja että kuumalla häslällä sitä vasta pitäisikin muistaa käyttää pohkeita. Harmittaa vieläkin se perjantai, mutta kyllä se tästä. Pitäähän ne oppirahat aina joskus maksaa.

Yep, text is coming ... but why is it in English???

Sain vihdoin istutettua itseni läppärin äärelle kyllin pitkäksi aikaa, että ehdin hahmotella ja aloitella kirjoittamaan uutta tarinaa. Jostain syystä scifiä ja jostain syystä englanniksi. Miksi ihmeessä, en kyllä keksi. Voi olla, että olen lukenut genren kirjat pääosin englanniksi, mutta olen ennen tuottanut ihan toimivaa suomenkielistä tekstiä silläkin saralla. Nyt pohdin lainakoiran kanssa lenkillä kävellessä juonenkäänteitä ja jotenkin se vaan nyt halusi tulla ulos englanniksi. Yritin käännellä niitä lauseita suomeksi, mutta tajusin että tää menee kokonaan siihen että mietin ensin yhden ajatuksen englanniksi ja alan sitten väkisin vääntämään sitä suomeksi, vaikka englanti olisi pulpahdellut vapaammin.

No, tekstiä syntyi kahdessa päivässä vain se 1700 sanaa, joka keskimäärin olisi ollut NaNoWriMon vaade. Mutta syntyi kuitenkin ja tästä voin sitten parantaa. Edelleen jään kuitenkin pohtimaan tuota kielivalintaa. Miksi englanti??

Terveisin nimimerkki "Huolissaan äidinkielestään"

Hyvät vinkit

Jäin keskiviikkona ratsastustuntini jälkeen juttelemaan ratsastusopeni kanssa, mulla on tapana jäädä suustani kiinni siellä kun meillä on illan vika tunti :) Ope on tehnyt vuosikausia fysioterapeutin töitä ja antanut ratsastustunneilla loistoneuvoja milloin mihinkin lonkan jähitykseen jne. Nyt kysyin vatsalihaksista - olen seurannut pikkuveljen innostamana netissä vellovaa keskustelua siitä kannattaako "tavallisia vatsalihaksia" (=ab crunches) tehdä lainkaan kun 95% kansasta tekee ne aivan päin seiniä vai pitäisikö tehdä staattisia lankkuja (vatsa-, kylki- ja selkälankkuja). Ope myönsi, että lankut ovat hyviä ja että hän aikoinaan oli tyrmistynyt siitä, kun ihmiset jotka olivat käyneet vuosikausia hänen vetämissä jumpissa tehden satapäin niitä vatsalihaksia saivat silti oikeissa vatsalihastesteissä luokattoman huonoja tuloksia -> koko liike oli tehty lonkankoukistajilla.

Ope kuitenkin näytti hyvän (musta vähän pilatesmaisen) tavan tehdä nimenomaan ratsastajalle sopivia vatsoja: maahan selälleen, jalat vähän koukkuun ja sitten noustaan puoli-istuvaan asentoon ylävatsoilla (napa kiinni selkärankaan ja selkä ojennettuna) pitäen käsillä tukevasti päästä kiinni ohimojen kohdalta (eli tuetaan päätä ylempää kuin ainakin minä olen tottunut), niska suorana ja rentona. Sitten aletaan taputtelemaan varpailla maata niin, että toinen jalka on aina ilmassa ja toisen varpaat koskettavat maata. Aika evil liike, tätä kun tekee hetken niin kyllä tuntuu. Lisäksi ope suositteli semmoisia lantiorullauksia, jossa lantiota ei nosteta kuin 10 cm irti maasta, mutta keskitytään siihen, ettei ristiselkä hievahda maasta missään kohtaa ja alavatsa liikkuu yhtenä pakettina napa vedettynä kohti selkärankaa. Tulkitsin itse tästä, että syvät alavatsan lihakset olisivat näissä eniten kohteena.

Sitten ope katseli vähän paremmin mun asentoja ja totesi, että mulla on oikea hartia selvästi alempana ja taaksepäin kiertyneenä kuin vasen. Lonkkakin on ilmeisesti epätasapainossa, koskapa tein sellaisen polvennostotestin, jossa katsottiin lähteekö asento vaappumaan kumpaan suuntaan enemmän - olin todella yllättynyt, että oikea puoli (=vasen jalka ilmassa) oli vaikeampi. Kuulemma keskimmäinen pakaralihas on molemmilla puolilla vähän heikko, enemmän vielä oikealla. Hyvin todennäköistä on, että juoksun ja ratsastuksen lonkkaongelmat johtuvat siitä, että vasen lonkka jää liian taakse -> vasen lonkan koukistaja ei saa tarpeeksi lepoa vaan on jatkuvasti vähän jännittyneenä. Se tukisi sitä kokemusta, että esim. juoksussa on helpompaa mennä vähän alamäkeen, jolloin jalkaa saa helpommin työnnettyä kunnolla taakse ja lonkkakin alkaa rentoutua.

Notkoselkähän mulla on aina ollut (sukuvika, kiitos geenit ;) ja sen vuoksi syvät vatsat ovat kaikessa ensisijaisen tärkeät. Testattiin lonkan vinous ja lattialla näytti siltä, että saan notkosta huolimatta selän suoraksi ja molemmat lantioluut aika tasaisesti, kunhan vaan käytän samalla syviä vatsalihaksia. Sain ohjeeksi tehdä myös selkälihaksia selkärangan tueksi - ne pitää kuitenkin tehdä niin, että lantio on siinäkin käännetty "napa kohti selkärankaa"-muotoon ja lantioluut ovat tasaisesti molemmilla puolilla. Katse saisi olla jopa enemmän vinosti eteen-alas, olen aina luullut, että vaan tuijotetaan lattiaa (sama koskee muuten niitä lankkujakin, kuulemma hartia-selkälinja voi mennä pieleen siinä jos katse on liian alas).

Aika paljon sulattelemista tuli, mutta hyvällä tavalla. Nyt lähden ratsastamaan ja viikonlopuksi koiravahdiksi kaverille, jee! Tulossa siis liikunnallinen viikonloppu kivassa koiraseurassa! Olo on vähän flunssamainen, viluttaa koko ajan, mutta eiköhän se lähde kun ottaa rauhassa ja pitää itsensä lämpimänä.

Lenkillä iskän kanssa

Tulin Tampereelle pääsiäisen viettoon ja samalla kun Äiti ja Pikkuveli menivät pelaamaan sulkapalloa, päätettiin lähteä Isän kanssa lenkille. Polvet ovat parantuneet hienosti, toisessa on edelleen viheliäisen näköinen vuotava haava mutta ne luut tuntuivat jo selkeästi paremmilta ja polvet menivät jo kunnolla koukkuun.

Sää oli harvinaisen harmaa, sumuinen ja sateinen yhtäaikaa ja pohja oli kivasti sulanut mutta hitsin märkä. Aika pahalta suoraan sanoen tuntui, vaikka viime viikon sunnuntaina kulkikin niin kivasti. Lenkki oli 6 km lenkki, melko tasaista maastoa ja silti siinä oli rämpimistä noin 40 minuutiksi ja vatsa lotisi kivasti koko matkan. Kotona oli kuitenkin ihan sankarimainen olo kun oli saanut itsensä liikkeelle - olenkin tässä pari päivää vaan syönyt karkkia ja roskaruokaa (juuri niin kuin uudenvuodenlupauksissani lupasin :). Palaan ruotuun heti pääsiäisen jälkeen.

Kokeilin lenkillä paria eri juoksutekniikkaa, sain ratsastuksenopettajaltani (fysioterapeutti) neuvoja siihen ja tuntui aika kivalta. Askelmittaa tuli helposti lisää ilman että tahti nopeutui ja muutenkin juoksu tuntui kulkevan jotenkin sutjakkaammin. Varoin vain polvia enkä uskaltanut vaihtaa tekniikkaa kokonaan. Hyvältä silti tuntui polvien suhteen, vaikka muu kroppa olikin vähän eri mieltä. Huomenaamuna kokeillaan uudestaan!

Äksidentti

Olisin oikeastaan halunnut kirjoittaa hyvin menneestä ratsitunnista ja open hyvistä neuvoista, mutta eilen illalla tän kaiken jälkeen menin juoksemaan autolle ja liukastumaan oikein kunnolla, kerron ratsastuksista sitten myöhemmin.

Olin jo hevosen selästä katsonut, että kohta oli paha - hyvin sulaneen tien jälkeen parkkipaikka oli ihan jäinen ja katala vielä niin, että siinä oli jotain mutaa ja vettä sen kovan jään päällä, mikä teki yhdistelmästä extraliukkaan. Hevonen, jolla menin oli tosi varovainen siinä kohdin ja vielä eräs ratsastuskaveri onnistui pyllähtämään tallinpihassa juuri ennen lähtöäni. Joten en ymmärrä, mikä ihme sai mut juoksemaan autolle?? No, näin tein ja just sopivasti kaarteessa liukkaus koitui kohtaloksi ja mäsähdin suoraan molemmille polville, toiselle kyynärpäälle ja kämmenelle siihen auton eteen. En ole ihan varma kuinka lähellä maata pääkin kävi, mutta mutaa ei ainakaan löytynyt hiuksista (toisin kuin ihan kaikkialta muualta), joten tuskin sai osumaa se. Ei tuntunut aluksi hirmupahalta, pääsin jotenkuten ylös ja lähdin fiksuna suoraan ajamaan kotiin. Matkalla alkoi jomottaa varsinkin oikeaa polvea niin hemmetisti, että positiivisuushaaste meni taas uusiksi. Ah, sitä itsesäälin määrää...

Epäilen, että mikään ei oo mennyt kunnolla rikki (vaikka herkuttelin tietty silläkin ajatuksella siinä ajaessani itku silmässä kotiin, ja sitä etten enää ikinä ikinä pysty juoksemaan tai liikkumaan tai mitään), mutta kun tulee suoraan luuhun isku koko painolla, on kipukin aika mojova. Tää tais olla vielä eka kerta kun muhun aikuisiällä oikein kunnolla sattuu, joten sikälikin oli vähän totuttelemista. Näytän pääsiäisenä kotilääkärille ja katsotaan miten tästä etenee. Nyt ei suju oikein kävely kuin köpöttäen, joten juoksu taisi joutua tauolle ainakin yli pääsiäisen. Mietin vielä huomista ratsastusta, pitäisikö peruuttaa. Kai sitä voisi mennä ilman jalustimia?