Joskus juoksuinnostuksessaan voi unohtaa miten hyvää kävely ihmiselle tekee

Viikonloppuna paistoi aurinko ja elämä hymyili. Kerrankin tuntui siltä, ettei ollut mihinkään kiire ja ehti hengittää. Olin tehokkaana ajatellut, että nytpä juoksen koiran kanssa kunnolla ja pääsen taas kunnon juoksuvauhtiin. Mutta en tiedä mikä jumi oli, oliko ratsastuksesta vai muuten, mutta en kertakaikkiaan jaksanut kymmentä askelta enempää juosten. Oli siis pakko kävellä. Ja vaikken HCR-tavoitetta nyt yhtään edistänytkään, olin oikeastaan aika iloinen että kävelin - olin jo unohtanut miten hyvää kävely ihmiselle tekee.

Juokseminen tuo omanlaisensa hyvän olon, kroppa lämpenee ihan eri tavalla ja ajatuksiin tulee sellainen juoksunkokoinen tyhjiö. Mun on ainakin vaikea miettiä mitään kovin tarkkaa, paitsi sitä juoksenko liian kovaa tms. Kävelyssä taas voi ratkoa elämän ongelmia tai vaan hakeutua ns. "hyvään tilaan". Jotenkin kävely on konkreettisempaa, melkein meditatiivistä toimintaa. Siinä ehtii myös havainnoida ympäristöään enemmän - nyt oli ihanaa tutustua vaan uusiin juoksupolkuihin ja seurata miten ne sulivat ja muuttuivat hetki hetkeltä. Juoksu on musta ihanaa, mutta jostain syystä kävely tuntui viikonloppuna vielä paremmalta vaihtoehdolta, selkeytti mieltä enemmän ja sitä tekstiäkin syntyi paremmin kun vähän kävi välissä kävelemässä.

Ja mikäs oli mennessä, kun oli tällainen kaveri mukana :) Tämäkin on paimensukuinen lapinkoira, mutta eri kuin mulla yleensä hoidossa ollut. Tästä olisi pentujakin luvassa, ehkä joskus... Koirakuume vaan nousee taas... (vaikka taistelen edelleen sen suhteen, onko käyttölinjainen labradori mulle kuitenkin se omin rotu). Mutta on tämä yksilö vaan ihana, tosi kiltti ja tottelevainen!


Rapsuta mua!


Tein koiran kanssa 1,5 tunnin lenkkejä viikonlopun aikana useita, käytännössä aina kun alkoi ahdistaa tai kirjoittamiseen tuli liikaa taukoa. Ja silti, silti mua tuijotettiin näin kun tultiin kotiin. Annoin koirulin nauttia auringosta takapihan terassilla maailmaa tuijottaen ja sitä se halusikin tehdä melkein koko päivän (Flexin naru oli todella pidempi kuin kuvassa näyttää, joten koira pääsi ihan liikkumaankin pihalla...)

Mietin, että jos elämä vaan olisi enemmän sellaisessa vaiheessa, että koira ei joutuisi olemaan päivällä niin paljon yksin, ottaisin sellaisen heti. Logiikka oli about se, että jos olisi koira, joutuisin pakosta kävelemään enemmän ja jos taas kävelisin enemmän, ehkä mun elämäni ei olis tällaista epämääräistä toiveiden ja säntäilyjen sössöä niin kuin nyt. Selkeästi siis mielenterveyttä ylläpitävä tai jopa parantava voima ;)