Joskus ei suju, mutta pitää uskaltaa kokeilla

Viikonlopun ratsastukset oli taas kerran tosi vaikeat - enemmän taas kerran henkisesti kuin fyysisesti. Menin sekä perjantaina että sunnuntain rästillä samalla suomenhevosruunalla, jolla olen nyt körötellyt aika monesti, oppimatta kuitenkaan hevosesta juurikaan mitään. Tykkään siitä kyllä, mutta epätoivo meinaa aina välillä iskeä ja melkein jo lähetän opettajalle viestiä, että ei enää tätä, en mä vaan tajua. En ole vielä kuitenkaan lähettänyt.

Ehdin kerrankin hyvissä ajoin perjantain tunnille ja ehdin seurata kun ruuna meni uskomattoman kivasti edellisellä tunnilla. Sen selässä istunut tyttö sai sen kerrankin kulkemaan tosi kivasti ja pehmeästi avuilla, ilman häsläystä. Ratsiope kehui vuolain sanoin ratsukkoa ja ilmoitti iloisesti mun kiivetessä selkään, että nyt se on sitten hyvin verkattu mulle. Joopajoo, ratsin stressitasot pongahti viimeistään siinä vaiheessa kattoon ja olin jo etukäteen varma siitä, että nyt ei tuu meillä sujumaan (-> positiivisuushaaste meni taas uusiksi....) Eikä kyllä sujunutkaan. Katsoin jo tunnilla, että tyttö käytti aika vahvoja ohjasotteita ja haksahdin taas kerran siihen samaan lankaan, johon aina ennenkin: vedän kädellä. Ja hevonen ottaa vaan painetta siitä, kun sählää muutenkin ja sittenhän se meni ihan plörinäksi muutenkin. Tunnin aiheena oli siirtymisten parantaminen askellajin sisällä, enkä varmaan tehnyt tietoisesti yhden yhtä kunnon siirtymistä. Kädet oli kipeänä jo heti kättelyssä ja sähellettiin vain. Näin, että opekin oli pettynyt ja se tuntui tietysti kahta pahemmalta. On yksi asia, jos ei saa hevosta kylmiltään verkattua, mutta jos se on jo valmiiksi pehmitetty ja avuilla, on ihan eri juttu sössiä tunti niin, että kaikki edellisen tunnin tulokset valuu viemäristä. Olo oli siis aika lailla huikea sen tunnin jälkeen.

Ja vielä huikeampi sunnuntaina, kun katsoin hevoslistaa ja totesin, että samalla ruunalla taas. Jes. Eka 20 minuuttia oli silkkaa paniikkia sekä ratsastajan ja hevosen osalta, sählinki vaan kasvoi. Kunnes ajattelin, että ei hemmetti - kokeillaan nyt jotain ihan muuta. Ja heitin ohjat pois, ihan kunnon länkkärityyliin. Hevonen oli aluksi aika pöllämystyneen oloinen, mutta sitkeästi yritin ratsastaa sitä pelkillä pohkeilla ja istunnalla, käytin ohjia vain siihen että sain sitä asetettua vähän. Ja kun niin oli pari minuuttia tehnyt, se alkoi toimia aika loistavasti hevosen rauhoittamiseen kuin ratsastettavuuteen. Tunnin aiheena oli hevosen suoruus ja oikein huomasi, miten kun sähellys lakkasi, sen suoruus alkoi parantua ja se alkoi antaa vähän paremmin ottaa ohjaakin takaisin. Normaalisti se on ihan vino suustaankin, puree kiinni oikealta ja on todella ihan ihan tyhjä vasemmalta. Nyt tuokin alkoi tasaantua, mutten sitten osannut siitä ratsastaa eteenpäin, kun en halunnut menettää rentoutta, joka tuolla ohjan poisheittämisellä olin saavuttanut.

Aina pitäisi vaan muistaa se, että hevosta ratsastetaan takaa eteen. Ja että kuumalla häslällä sitä vasta pitäisikin muistaa käyttää pohkeita. Harmittaa vieläkin se perjantai, mutta kyllä se tästä. Pitäähän ne oppirahat aina joskus maksaa.