Minäpä pääsen tänään ratsastamaan :)

Oon luokitellut itseni nyt 1,5 viikon potemisen jälkeen sen verran terveeksi, että uskallan liikkua nelijalkaisten seurassa ja vähän tehdä fyysistä ponnistelua. Yritän vältellä ihmisiä edelleen (paitsi perhettä ;), etten tartuttaisi tätä kamalasti edelleen ja kiitän onneani, koska samassa työhuoneessa oleva työkaveri on nyt yli 2 viikkoa ollut saikulla ja edelleen kuumeilee. Ehkä mulla kuitenkin kävi säkä, vaikka olo (ja ennen kaikkea fiilikset) oli kyllä välillä niin huhhuh, että en muista milloin viimeksi. Kaikki rysähti niskaan samaan aikaan, kiire töissä, kiire opinnoissa, pimeä, menkat ja väsymy ja lopulta se flunssa vaan sitten ryysi päälle.

Mutta tänään pääsen taas kopotikopotoimaan, jippiiii! Edes ajatus KehäI:n ruuhka-ajasta ei himmennä rahtustakaan sitä riemua, että voin taas mennä (vähän) uloskin ja liikkua.

Vaikka oon vielä väsynyt ja paleltaa ihan pikkuisen, olotila ja vapaus joka ratstastustunnista tuli, on ihan mieletöntä. Mikä sai mut miettimään, että 4,5 kuukaudessa on tapahtunut ihan tosi iso muutos. Mä kävin silloin ensimmäisellä lenkilläni ratsastustunnin jälkeen, kun potutti niin perhanasti ja yritin löytää uuden tavan purkaa sitä.

Mä pidin säännöllisesti kirjaa mun liikunnoista 3 kuukautta (joo, se vähän jäi syyskuulta...) ja yllätin itsenikin, miten pienestä tuo "säännöllisyys" liikuntaan oikein tulee. Menee ulos kerran, menee toisen, sitten innostuu jostain uudesta, menee taas ulos, pyytää kaverin mukaan ja yhtäkkiä viikot täyttyvät ihan erilaisesta menosta kuin ennen. Nyt on ihan normaalia tenttiinlukupäivinä, väsymyspäivinä, potutuspäivinä jne. mennä tekemään pieni lenkki tai suunnistusreissu tai kävellä töistä niin että se 10000 askelta eli about 7 km on tullut täyteen melkein joka ikinen päivä, ihan huomaamatta ja jo ennen sitä lenkille lähtöä.

Oon yllättynyt myös siitä, miten paljon liikunta katalysoi muuta elämänmuutosta. Jaksoin olla melko lailla positiivinen niin kauan kuin pysyin liikkeessä, ja mitä enemmän olin liikkeessä (siis säännöllisesti, ei yhdellä kerralla), sen paremmalla tuulella ja optimistisempi olin. Olen toivottavasti jatkossakin. Lisäksi tuo syöminen, jonka rajoittaminen (mässyttelyn ja tunnesyöppöilyn osalta) on ollut mulle tosi vaikeaa ainakin viimeiset 9 vuotta on helpottunut. Liikunnan vähentäminen on johtanut mulla tänä aikana melkein suoraan hyvän olon etsimiseen nameista, joista muuten olen (suureksi ihmeekseni) pystynyt olemaan aika helpostikin erossa. Ja suklaan ja muun mässyn syöminen - oon vasta nyt huomannut, miten huono olo siitä tulee heti syömisen jälkeen (aivo jumiutuu) ja mä saan näemmä vielä jotain ihme masennustakin siitä, ainakin pullapäivien jälkeen oon paljon kärttyisämpi ja maailma kaatuu niskaan.

Kolmas - ja musta ehkä se kivoin juttu - on tuntea kroppansa paremmin ja oppia käyttämään sitä ja nauttia siitä liikkeestä. Musta on ihanaa, että mun kädet jaksaa punnertaa, että jalat jaksaa juosta ja keskikroppa pysyy siellä hevosen selässä kerrankin tiiviisti juuri niin kuin haluan. Vaikka mä teen toimistotyötä, on kivaa kun energiaa jää vielä työpäivän jälkeenkin kulutettavaksi. Ja jotenkin musta on myös kiva mieltää itseni liikkuvaksi, meneväksi ihmiseksi. Se on pieni ihme :)