Vuodenlopun mietteitä

Aika tehdä vähän inventaaria vuodesta. Aika tapahtumarikas vuosi, kun alkaa miettiä... Oon monesta jutusta tosi iloinenkin, vaikka syksy oli kyllä rankempi kuin aikoihin.

Kivoja juttuja:

• Oon löytänyt liikunnan ilon. Joojoo, vielä pitäis saada sitä liikkumista säännöllisemmäksi, mutta tärkeintä tuntuu ainakin mulle olevan se, että moni liikkuminen tuntuu tosi kivalle tai ainakin "ihan" kivalle. Hyvä olo tulee jo tehdessä, mikä on suuri motivoija siihen, että pääsee liikkumaan silloinkin kun ei just huvittaisi...

• Sain kuin sainkin sen havittelemani opiskelupaikan. Todellisuus opiskelusta on sitä mitä se aina on - mielenkiintoa pitää kaivaa kaivonpohjalta - mutta toivon yhä, että siinä on enemmän sitä mun suuntaa kuin aiemmissa valinnoissa

• Uusia kivoja lajeja ovat suunnistus, juoksu ja savate. Ilmoittauduin kylläkin nynnynä uudelleen savaten peruskurssille, koska en kummiskaan kokenut olevani ihan siinä timmissä 1,5 kuukauden sairastelun jälkeen, että olisin kestänyt tappotehoja. Ja tekniikassa on myös vähän hiomista... Suunnistuksessa ajattelin ensi vuonna härskisti hyödyntää sukulaisia, jotka saavat luvan ottaa mut karttakouluun. Olisi kiva löytää vielä joku toinenkin talvilaji hiihdon lisäksi.

• Puolitoista vuotta sitten aloitettu painonpudotus on tuottanut kivat -12 kg tulokset. Se alkaa jo tuntua vaatekoossakin, mikä on super. Laihtuminen ei ole se mun päätavoite (vaikka siitä ensi vapuksi onkin veto, jota varten tää paino pitää vaan ylläpitää), mutta se on ainakin konkreettinen todiste siitä, että elämäntapojen muutos on tuonut konkreettisia tuloksia. Ja siitä olen tosi ylpeä.
  

• Tänä vuonna olen ehtinyt olla enemmän kavereiden kanssa, viettää enemmän lomaa, ylipäätään relata enemmän. Oon tutustunut ihan uudenlaisiin, ihaniin ihmisiin, jotka ovat opettaneet kaikennäköistä kivaa. Musiikkimaku on ainakin laajentunut! Ja oon käynyt vaeltamassa!

• Kuoron kanssa ollaan ehditty tehdä kaikennäköistä, mikä on ollut huippukivaa. Oma laulu ei kulje vieläkään, mutta yhdessä laulaminen ja meidän soundin kuunteleminen on kerrassaan ihanaa!
  

• Veli käski lisäämään tänne vielä, että saavutus oli se, että melkein siivosin mun kämpän. Lisätään nyt sekin. Se päätös ei nyt vielä ihan ole mennyt toteuttamisasteelle, mutta se päätös lopettaa Coca-Colan juominen on pitänyt. Olenkohan 3 lasillista nauttinut heinäkuun jälkeen, eikä oikeasti enää tee edes mieli. Lomalla oon yrittänyt juoda Sprite Zeroa, mutta siinäkin yksi lasi riittää.

• No laitetaan nyt tää blogikin sitten. Loppuvuonna on vähän tökkinyt, mutta yleisesti ottaen musta tän pitäminen on ollut hauskaa. Tietysti kun tämä nyt on ollut aika liikuntapainotteinen, ei ole ihme jos silloin kun ei liiku ei tunnu oikein olevan mitään kirjoitettavaakaan. Olkoonkin että dokumentoimatta on jäänyt moni sellainenkin juttu, josta olis hyvin voinut tehdä tekstiä ja kuviakin otin. Mutta elämä jatkuu ja ensi vuonna paremmin.

• No, on tää uusi ihmissuhdekin huippujuttu. Uudentuore, ja tosi vaikea kommentoida, mutta on riittänyt lämmittämään täällä kaukana Lapin pakkasissakin :)

EDIT. Unohdin yhden jutun listasta. Nimittäin otin viime joulun jälkeen television pois seinästä ja totesin kesäkuussa, etten ole kaivannut sitä kertaakaan, joten heivasin koko laitteen pois. Nyt joululomalla olen ollut kuin liimattuna töllöön ja huomaan, miten kamalan koukuttava se on, tarjoaa tyhjää tekemistä ajalle, jonka voisi käyttää paljon fiksumminkin. On oikeastaan tosi kiva mennä kotiin, kun siellä ei ole televisiota ja voi rauhassa puuhata kaikkea muuta.

Hiihtoreportaasi nro 2

70 km hiihtoa takana, mikä on musta aika mahtavaa, koska en oo hiihtänyt niin paljon varmaan elämässäni yhteensä. Tai ehkä just sen verran, max. No ehkä mä vähän huijaan, koska piti koulussa sentään hiihtää aika usein ja se peruslenkki taisi olla 8 km tai jotain sinnepäin.

Ei se nyt varsinaisesti "helposti" suju vieläkään, mutta alkaa jo mennä. Tänään pidin lepopäivää ja kävin heittämässä vain 8,6 km lenkin - eilen vedin 17 km mikä tuntui kyllä tosi pahalta, keli oli vähän leudompi mutta latu oli ihan puuroa. Ja niitä natiaisia oli just siellä loppuosassa latua, hiihtivät just sen verran kovaa ettei päässyt ohi mutta ei niin kovaa, että olis saanut rauhassa hiihtää. Nyt kasassa on siis 70 km ja rapiat ja kaksi hiihtopäivää jäljellä. Jää nähtäväksi, saanko 100 km rikki ennen kuin loma loppuu. Ehkä en jaksa olla ihan niin reipas, mutta yritys hyvä kymmenen.

Hiihtomietteitä

Terveiset Lapista!

Täällä on lunta, pakkasta ja kylmää, ennen kaikkea kylmää. Joulupäivänä mitattiin –27 astetta päivällä ja taisi se siitä vielä vähän laskeakin, olkoonkin että siinä vaiheessa se ei ihan hirveästi ketään enää kiinnostanut.. Kaunista täällä kuitenkin on ja uutta lunta on saatu melkein joka päivä. Pakkanenkin on hipsinyt pääosin –20 kohdilla, mikä on vielä ihan passeli hiihtokeli (sanovat minua viksummat. Tosin meidän vanhukset kävivät vielä tuossa –27:ssakin heittämässä jonkun 10 kilometriä, mua ei saanut sillä kelillä ulos kirveelläkään). Uusia suksianikin olen päässyt testaamaan, tosin mun yhteenlasketut kilometrit ovat neljältä hiihtopäivältä huikeat 45 kilometriä siinä missä muut mökkiläiset ovat iloisesti sivakoineet jo yli 100 kilometriä. Pari huomiota hiihtämisestä (ja minusta):

• Mä en todellakaan ole mikään joukkueurheilija. Kaksi päivää pystyin hiihtämään muiden mukana, sitten paloi käämi ja nyt oonkin hiihtänyt sitten ihan yksikseni. Toisaalta yksin ladulla, mp3-kuulokkeet korvissa kauniilla laduilla ei hiihtokaan tunnu yhtään hassumalta, vaikka niin epäilin. Tuskin musta koskaan mitään himohiihtäjää tulee, mutta tämmöinen yksinäinen sunnuntaihiihtelijä (melko tarkoin rajatuissa olosuhteissa) voi hyvin tullakin

• Jos tietyn reitin hiihtää tietyssä ajassa yhteen suuntaan, se ei ole mikään tae siitä, että sen hiihtäisi toiseen suuntaan yhtään samassa ajassa. Tää on jo tullut aika karvaasti koettua.

• Osa mun kropastani ei todellakaan pidä hiihdosta. Kapinarintaman etunenässä ovat: oikea nilkka (se jonka muussasin itsenäisyyspäivän tietämillä tehdessäni niitä punnerrushyppyjä), oikea polvi, vasemmat varpaat (jäätyy joka ikisellä kerralla), vasen lonkka (varmaan samat kiristykset kuin ratsastuksessakin)ja lapaluiden alapuolinen selkä. Ei hyvä.

• Alamäkiä ei arvosta oikein ennen kuin on tahkonnut niitä myös toiseen suuntaan.

• On ihan mahdollista, että sukset sekä eivät pidä että eivät luista. En ole ihan varma onko se parempi vai huonompi kuin tila, jossa sukset eivät luista sitten ollenkaan mutta pitävät niin perhanasti. Kliffaa ”laskea” alamäkeen kun vauhti loppuu jyrkimmässä kohtaa vaikka tekisi mitä.

• Hiihto on tekniikkalaji. Pahempi juttu meille, joilla ei ole tekniikkaa. Yritän miettiä ladulla, miltä Virpi Kuitunen ja Aino-Kaisa Saarinen näyttävät pistellessään ja se auttaa sentään vähäsen. Saa hartiat alas, sauvat riittävän taakse ja potkuun potkua. Ja älyää tehdä töitä selkä- ja vatsalihaksilla sen sijaan, että riuhtoo eteenpäin olemattomilla käsivarsillaan. Huitomiselta se tuntuu silti, paitsi niinä superhetkinä, jolloin yhtäkkiä saa rytmistä kiinni ja kaikki on tosi tosi helppoa. Sitten sitä horjahtaa ja kaik on mänt. Huitominen alkaa alusta.

• Kaatuminen metriseen penkkaan on oikeastaan ihan hauskaa. Tein tänään semmoisen hidastetun, missä sukset vaan poistuu ladulta ja tösähtää uppolumeen, sitten tasapaino menee ja toinen käsi yrittää ottaa vastaan – huonoin tuloksin, koska puuterilumesta ei saa otetta. Hetken olo on kuin kilpikonnalla, sitä makaa selällään eikä tiedä ihan mitä osaa voi liikuttaa. Kyllä sieltä aina jotenkin ryömien pääsee ylös. Ja jos ihmisiä ei ole katsomassa, ei tarvitse edes välittää kolauksen saaneesta ylpeydestä.

• Hell is other people. Myös ladulla. Jos ne ei laske suoraan niskaan, ne kiihdyttää juuri silloin kun niitä yrittää ohittaa. Tai jotain muuta yhtä huikeaa. Onko road ragen arktinen versio ski rage?

Ja silti, kyllä tää ihan kivaa on. Pitää vaan antaa itselleen vähän armoa, että tekee oman kroppansa edellytysten mukaisella tahdilla ja huomioi myös ns. psyykkiset rajoitukset. Hitaasti hyvä tulee, tässäkin. Saisko jostain vielä ostaa paketin kärsivällisyyttä?

Joulua!

Jaa-a, ehkä mulla on hämmentävä huumorintaju, mutta tää biisi on soinut päässä jo pari viikkoa (voipi johtua myös siitä, että kuuluu mun mp3-soittimen joulumuzac-osioon ;) Tänään alkaa loma ja aion hiihtää, syödä, nukkua (varsinkin nukkua) ja lukea sydämeni kyllyydestä kaikki melkein-2-viikkoa. Valitettavasti mukaan pitää mahduttaa vähän mikrotalousteoriaa, mutta sehän on vaan kivaa, tai näin mä haluan uskotella itselleni :)

Eiköhän jotain postauksia tule lomaltakin, mutta siltä varalta että laiskottaa, toivon kaikille oikein, oikein iloista joulunodotusta ja vielä tätäkin parempaa vuotta 2010!

Ja perään vielä vähän sanoituksia biisille You're a Mean One Mr Grinch. Sanat on vääntänyt kaikkien amerikkalaisten tuttu Dr. Seuss, joka on musta jäänyt harvinaisen vähälle käsittelylle rapakon tällä puolella. Mua kyllä hymyilyttää, mut mä oonkin näemmä todistetusti ihan kakara...

You're a mean one, Mr. Grinch.
You really are a heel.
You're as cuddly as a cactus,
You're as charming as an eel.
Mr. Grinch.

You're a bad banana
With a greasy black peel.

You're a monster, Mr. Grinch.
Your heart's an empty hole.
Your brain is full of spiders,
You've got garlic in your soul.
Mr. Grinch.

I wouldn't touch you, with a
thirty-nine-and-a-half foot pole.

You're a vile one, Mr. Grinch.
You have termites in your smile.
You have all the tender sweetness
Of a seasick crocodile.
Mr. Grinch.

Given the choice between the two of you
I'd take the seasick crockodile.

You're a foul one, Mr. Grinch.
You're a nasty, wasty skunk.
Your heart is full of unwashed socks
Your soul is full of gunk.
Mr. Grinch.

The three words that best describe you,
are, and I quote: "Stink. Stank. Stunk."

You're a rotter, Mr. Grinch.
You're the king of sinful sots.
Your heart's a dead tomato splot
With moldy purple spots,
Mr. Grinch.

Your soul is an apalling dump heap overflowing
with the most disgraceful assortment of deplorable
rubbish imaginable,
Mangled up in tangled up knots.

You nauseate me, Mr. Grinch.
With a nauseaus super-naus.
You're a crooked jerky jockey
And you drive a crooked horse.
Mr. Grinch.

You're a three decker saurkraut and toadstool
sandwich. With arsenic sauce.

Sunnuntailenkki

Kävin sunnuntaina kokeilemassa vähän pidempää lenkkiä pitkästä aikaa - no, ei siitä tainnut tulla kuin 9 km yhteensä, mutta kroppa jaksoi hyvin ja mikäs lumisateessa oli pyrähdellessä. Keuhkot kestivät ja kaikki meni hyvin muutenkin ja olo oli kerrassaan mahtava. Lenkin puolivälissä tuli vastaan hevonen, joka jakoi liikkumisen ilon ja pisti laitumellaan laukaksi. Olin miettinyt kameran mukaanottoa ja jättänyt sen kotiin joten kuva on nyt kännykällä ja jättää toivomisen varaa... Fiilis oli silti ihan loisto!

Sukset!

Mä olen sydämestäni inhonnut hiihtämistä kouluajoista lähtien, mutta niin vaan löysin itseni eilen suksikaupasta. Meillä koko muu perhe hiihtää ja joululomalla ollaan menossa puoleksitoista viikoksi Ylläkselle, missä ajattelin minäkin taas kokeilla. Muistelen hiihtäneeni edellisen kerran vuonna 2004 ja silloin se oli ihan karseeta, mä olin ihan rapakunnossa ja sit vaan hiihdin jonkun parisataa metriä muiden perässä ja itkin kinoksessa. Kypsää :)

Haluan uskoa, että laji on kurjaa vain sen takia, että oon ollut niin huonossa kunnossa suhteessa muihin ja että mulla on ollut huonot välineet. Nyt pitäisi olla sellaiset vehkeet, ettei ainakaan jää suksista kiinni ja kuntokin on ilmeisesti piirun verran parempi. Joten tattadaa, minäpä pääsen siis hiihtämään! Aion olla uusi Aino-Kaisa Saarinen tai jotain sinnepäin ja hiihtää uusilla Fischereilläni koko Ylläksen ristiin rastiin ennen kuin loma loppuu. Paree onkin, koska lajin ns. käynnistyskustannukset ei todellakaan olleet ihan ilmaiset... Mutta perinteisen ladut, täältä tullaan! Vähän reilu viikko vielä, sitten LOMA!

Ilman satulaa

Olin etukäteen ajatellutkin ennen perjantain ratsastustuntia, että vitsi kun ohjelmassa olisi jotain kivaa, rentoa ja helppoa. No, kivaa ja rentoa olikin, mentiin ilman satulaa - vaan puolipidätteiden harjoittelu tuntui silti tosi vaikealta. Menin tammalla, joka oli mukavan pieni ja muutenkin mukava, paitsi että se haluaa syödä aina maneesin muut hevoset ja ensimmäiset kymmenen minuuttia piti koittaa sukkuloida muiden välistä siltä etäisyydeltä, ettei tamma hyökännyt hampaat irvessä sivulle. Onneksi kun alettiin tekemään harjoitusta sen huomio kiinnittyi itse tekemiseen ja pystyttiin kulkemaan muiden seassa suhteellisen normaalisti.

Tarkoituksena oli tehdä pieniä puolipidätteitä kolmikaarisen kiemuran aikana ulko-ohjalla ja vatsalihaksilla siten, että hevonen olisi kulkenut tosi hidasta ravia ja alkanut taivuttaa takakintereitään kunnolla. Sain hevosen menemään kivaa ja rentoa ravia kyllä, mutta se hermostui puolipidätteistä ja sitkeästi aina kiihdytti kun sellaisen tein. Onneksi hevosen ravi oli tosi tasainen, joten mua ei selkään haitannut vähän reippaampi meno kaan, opettaja vaan hermostui kun kierros toisensa perään mentiin ilman sitä haettua hidasta ravia. Mun oli vaikea ylläpitää ravia kun hevonen alkoi hidastaa ja se yleensä tippui sitten käyntiin.

Laukassa sain sitten menon ihan toisenlaiseksi, siinä oli varmaan helpompi istua ja tilanne lähti purkautumaan paremmaksi sitä kautta. Oikeastaan oli tosi kivaa vaan laukkailla ympyrällä ilman sen kummempaa ohjelmaa, keskittyen vain niihin puolipidätteisiin ja siihen, että hevosen selkä oli lämmin ja mukava.

Oikeastaan mukavuus on suhteellista, koska loppukäyntien aikana vasta tajusin, että hevosella oli älyttömän ulkoneva selkäranka. Oli pakko tulla alas selästä taluttamaan :) Oli kuitenkin kiva taas pitkästä aikaa mennä ilman satulaa, siinä saa jotenkin paljon helpommin omaa istuntaa korjattua (tai ainakin havainnoitua: mä roikun edelleen vinossa niin että paino jää vasemmalle). Hevonenkin oli mukavampi kuin muistin. Nyt on vaan ollut keskiselän lihakset aivan jumissa, ilmeisesti olen niitä puolipidätteitä yrittänyt vatsalihasten sijaan tehdä selkälihaksilla. Paino on varmaan jäänyt vähän liian taakse hidastaessa. No, täytyy vähän venytellä...

Epic Fail

Mun improvisoitu osallistuminen NaNoWriMoon ei nyt sitten tänä vuonna tuottanut ihan toivottua tulosta, nimittäin kirja ei ole kyllä lähimainkaan valmis. Tälle on NaNoWriMossa sanontakin, "epic fail". Yep, that's me. Sanoja nyt tuli vähän enemmän sentään kuin mitä sivupalkki antoi ymmärtää, mutta 50 000 sanaa jäi silti tosi kauas. Pistetään pieleen menneen marraskuun piikkiin...

Itse kisa oli kuitenkin tosi kiva kokemus ja aion varmasti osallistua siihen myöhemminkin. Pari pikkujuttua, jotka on tosin munkin hyvä huomata ennen kuin osallistun uudestaan:

• Jotta kirjoittaa 50000 sanaa kuussa, pitää pystyä keskimäärin kirjoittamaan 1800 sanaa päivässä. Sen kirjoittamiseen multa menee näemmä noin 1,5 - 2 tuntia - vähän riippuen inspiraatiosta ja sen hetkisestä muusta tökkäilystä. Eli tämän verran aikaa pitäisi pystyä irroittamaan joka päivä kirjoittamiseen tai vaihtoehtoisesti yli 10 h viikossa.
• Arkisin voi vähän lipsuakin aikataulusta jos (ja siis tämä on iso JOS) viikonloput ovat vapaita kirjoittamiseen. Osallistumista on syytä harkita, jos ainoakaan marraskuun viikonlopuista ei ole vapaa ja arki-illatkin on pääosin buukattu ;)
• Juonta, henkilöhahmoja ja kerrontatapaa voi miettiä myös etukäteen. Tämä on ehkä hämmentävä fakta ainakin allekirjoittaneelle, mutta näin on näppylät.
  

Kisa oli kyllä tosi hyvin järjestetty ja tsemppiä olisi saanut kylliksi sitä halutessaan. Siinä vaiheessa vaan kun luovutusfiilis iski itselle, aloin blokkaamaan kolme kertaa viikossa tulleet viestit huomiokentästä enkä enää edes mennyt NaNoWriMo-foorumille hengaamaan, vaikka se aluksi niin hauskaa olikin. Syyllinen mieli ja niin pois päin...

No, en ollut ihan ainoa kisaan osallistuja enkä myöskään ainoa, jonka kirjoittaminen jäi vähän vaiheeseen. Statistiikka on lohdullista sentään joskus:

• 2009 NaNoWriMoon osallistui 167 150 kirjoittajaa
  
• kisassa kirjoitettiin 2 427 190 537 sanaa (eli keskimäärin 14 531 sanaa per kirjoittaja - minä olin siis aika kivasti keskiarvoa)
• voittajia (eli tuohon 50 000 sanaan yltäjiä) oli 32 173 kappaletta
• eli noin 19.2% osallistujista pääsi yli maalilinjan. Better luck next year ;)
  

Kivaa silti oli, että kisa ajoi asiansa: nyt päässä muhii jo monta uutta kirjoitusaihetta. Ehkä niistä sitten olisi ensi vuoden kandidaatiksi?

Lenkkiseuraa

... tai ehkä otsikon pitäisi olla lenkkiseurana, koska mut vähän niinkuin ylipuhuttiin siihen :)

Taisin johonkin aiempaan kirjoitukseen laittaakin, miten kivaa on kun nyt koko perhe on innostunut liikkumaan. Käväisin viikonloppuna juhlimassa isoäitiä ja koukkasin siitä sunnuntaiksi kotikotiin vanhempia ja kavereita katsomaan itsenäisyyspäivän kunniaksi. Ja aamulla mut herätettiin - wait for it - lenkille! Isä on käynyt nyt pitkin syksyä ahkerasti juoksemassa ja vetää nyt sellaista 6 km:n aamulenkkiä. Mä olin luvannut tulla mukaan (tosin kieltäydyin kohteliaasti alkuperäisestä, kello 06:n aikataulusta...) ja kymmenen aikaan todella lähdin mukaan lenkille. Oli siitä taas edellisestä lenksusta hetki ehtinytkin vierähtää ihan kivasti aikaa, mutta yllättävän mukavasti kulki koko matkan. Sitä ei varmaan yhtään edesauttanut se järjetön määrä kakkua, jonka kiskoin edellisenä päivänä siellä juhlassa... Oli varmaan kaikkien solujen sokeripitoisuus maksimissaan.

Jonkun toisen kanssa juokseminen on mulle edelleen aika vaikeaa, mutta nyt se tuntui yllättävän helpolta - pälätin koko matkan ja jaksoin vielä ottaa vähän loppukiriäkin, tosin siinä vaiheessa kyllä syke nousi salamana ja lihakset sanoivat seis. Mutta jos on yli neljä viikkoa paikallaan tekemättä juuri mitään, ei kai voi odottaa että kunto säilyy ihan ennallaan. Höh. Onneksi nyt alkaa jo olemaan ihan hyvä olo, kurkku on aamuisin vähän hassun tuntuinen ja nenä keksii aina valua jossain kohti, mutta toivo elää että joskus tästä paranen.

Onnistuin lauantai-aamuna töhmeltämään nilkkani vähän rikki (yritin semmoisia punnerrushyppyjä savatehengessä), mutta sekin pysyi ihan kiltisti kasassa kun vähän laittoi sidettä tukemaan. Kaikenkaikkiaan ollaan siis hyvään suuntaan menossa, jee!

Ja nyt mieletön tsemppi vielä äidille ja isälle, että jaksavat jatkaa tuota kuntoilua. Kävivät eilenkin pelaamassa sulkapalloa yhdessä ja tänä aamuna iskä heitti mut junalle ja oli pukenut jo valmiiksi lenkkivaatteet päällensä, että pääsee siitä sitten sujuvasti juoksemaan. Mahtavaa! Oon tosi iloinen ja ylpeä teistä molemmista, kuulkaa!

Hevosten hyväätekevä voima

En ollut nukkunut sunnuntai-keskiviikkoakselilla kuin muutaman tunnin yössä, monestakin eri syystä. Olin jo peruuttamassa ratsastustuntia eiliseltä, kunnes tuli semmoinen olo että ei hemmetti, mä en kestä olla vaan sisällä koko ajan. Opettaja on aiemminkin puhunut, että tänä syksynä hänellä on käynyt monia työuupumuksesta kärsiviä tuntilaisia, joiden kanssa on vaan menty maastoa ja vähän käpötelty. Peruutusviestin sijaan laitoinkin opelle siis viestin, että tuun mielelläni mut voisinko saada jonkun luottopollen ja vaan vähän köpötellä jossain kentän reunalla. Ja teki niin älyttömän hyvää a) päästä vähän ulos kotoa ja töistä ja b) saada muuta ajateltavaa siinä hevosia taputellessa. Tallilta tuli ihan uusi ihminen.

Sain luottosuokkitamman, joka on niin symppis tapaus, että. Sillä ei normaalilla tunnilla oo ehkä niin kiva mennä, koska on vähän vaikea rentoutumaan eikä rakennekaan ehkä riitä ihan kauniiksi kouluratsuksi. Mutta askel oli tasainen ja kuljetti kivasti. Mulla oli toppatakki päällä vaikka oli plussaa ja köpötellessä siinä oli niin lämpöinen ja hyvä olla, että! Jännää, miten joskus tuollaisella tunnilla huomaa omasta ratsastuksestaan enemmän asioita kun "tavallisella" tunnilla - nyt tajusin, että mulla hakee molempiin suuntiin paino koko ajan vasemmalle. Jäin miettimään, että tuo voi olla se oikea syy siihen, miksi mun vasen jalkani hakeutuu ihan eri asentoon ratsastaessa toisaalta miksi mun vasen lonkka on niin paljon jäykempi (vai onko tää se syy?). Huisaa!

Sillä energialla väänsin sitten ilman hampaiden kiristystä myös niitä mikrotalousteorian laskareita. Sain tehtyä tuplasti sen mitä yleensä. Ihmeiden aika ei ole ohi ;)

Kipee, kipee, kipee, terve, kipee, kipee...

Ärgh. Tiedättekö kun välillä vaan jää joku päälle ja siitä ei vaan pääse irti? Nyt jäi tauteilu päälle:
ensin viikonloppuvaelluksella meni polvi, jota parannettiin hiljaisella levolla ja tasaisella menolla. Sitten tuli flunssaa, väsymystä, poskionteloita ja mitä vielä, just kävin hakemassa antibiootit apteekista. Marraskuu on mustaakin mustempi tänä vuonna, näemmä. Ehkä joulukuu pelastaa?

Pääsis edes liikkumaan, niin ehkä olo siitä tokenis?

Lenkillä taas

Otti kyllä koville lähteä lenkille, kun metsässä oli jo viideltä pilkkopimeää ja jouduin vaihtamaan kivat, pehmeät pururadat märkään asvalttiin, joka tuntui turvallisemmalta (ja paremmin valaistulta) valinnalta. Harmi vaan, että viime viikon vaelluksella kipeytynyt polvi sanoi au tänäänkin, pehmeämpi alusta olisi kuitenkin ollut kai parempi vaihtoehto. Olin silti iloinen, että taas sain lähdettyä, polvea lukuunottamatta juoksu kulki ihan kivasti ja sykkeetkin pysyivät aisoissa. Kovin pitkää lenkkiä en sit kyllä saanutkaan tehtyä, varmaan semmoinen 5 km rimpahdus vaan. Mutta hyvää teki silti, ja ens viikolla taas paremmin ;)

Semmarit tänään, jeeeeee!

Toivottavasti jotain tällaista on luvalla illalla Semmareitten "Suuntaamme avaruuteen" - 20-vuotisjuhlakonsertissa Tavastialla. Can't wait!

OMG Savate

Tää viikko on taas ollut muutenkin hillitöntä vilinää, mutta savaten kanssa meinas tulla maanantai-aamuna oikein kunnon perisuomalainen itkupotkuraivari.

Meillä vaihtui ohjaaja nyt jatkokurssille siirryttäessä ja sen kivan naisohjaajan tilalle tuli (varmasti ihan kiva, emmäsitäsano) armeijamainen setä, joka veti semmoiset treenit, että a) sain pariltani turpiin (nenänpieli on edelleen kipeä) ja b) multa loppui kunto jo 15 min sisään (ei siis vielä oltu niin kovin hyvässä kunnossa kummiskaan... ja c) halusin oikeastaan vain koko lopputunnin pois.

Tehtiin sitä cardiota - mutta niin, että mun syke oli varmaan päälle 170 koko ajan... Tehtiin myös niitä pariharjoituksia, tosin sillä erolla että kun peruskurssilla näitä mentiin, tiesi kokoajan mitä oli tulossa. Nyt mentiin niin, että molemmat saivat tehdä esim. mitä vaan käsiliikkeitä ja tietäähän sitä mitä siitä sitten seurasi - multa katosi kaikki palikat samalla kertaa... ja turpiin tuli kun en osannut väistää oikein. Tai siis, kyllä mä monta väistinkin ja pari kiltisti opetti mulle esim. potkujen väistöt sekä kiepautukset, vaan kun on loppuväsymys niin sitä alkaa sähläämään ja huomio menee vähän muualle. Ei nyt naama kuitenkaan sinistynyt, joten ei se nyt mitenkään superdramaattinen osuma ollut. Vaikeinta oli, kun ei pystynyt itse oikein säätelemään sitä treenin tahtia kun rankkaa säkkitreeniä seurasi aina pariharjoite tai joku kokonaisvaltaisen kamala lihaskunto (tyyliin tähtihyppy kyykystä - punnerrus - jalkojen hyppääminen kropan alle ja taas tähtihyppy kyykystä). Kädet ilmoitti heti kättelyssä, että ne ei ala mitään ja keskivartalonhallinta katosi myös alta kaiken aikayksikön kun alkoi väsyttää.

Mutta selvisin tunnin loppuun, vaikka jouduinkin lintsaamaan aina sieltä mistä pystyin ;) Ja siis sanottakoon, että tää angsti kohdistui lähinnä siis omaan suoritustasooni - en vaan kertakaikkiaan ollut niin kunnossa, että olisin ilolla pomppinut siellä noita liikkeitä ja ahdistuin siitä, että pariharjoitteluna piti tehdä "vaiston" pohjalta eikä vaan kylmästi ohjelmoitua potkuputkea niin kuin ennen. Ohjaaja oli erittäin pätevä ja näytti mulle kyllä pari loistoneuvoa ja pari tyyppiä meidän tunneilta oli ihan liekeissä siitä treenistä. Pitäis vaan saada tuota kuntoa vielä vähäsen ylöspäin, ehkä minäkin sitten...

Etukäteen jo ahdistuin siitä, että keskiviikon tehotreenien pitäisi olla vielä maanantain tuntiakin karseampaa käsittelyä. Olin jo luopua koko leikistä ja harmittelin, miten puskan takaa kivan uuden harrastuksen lopettaminen tulee jos taso nousee liian äkkiä vastaan. Mutta meillä olikin vanha ohjaaja vetämässä väliaikaratkaisuna, ja se tunti menikin selkeästi helpommin - nyt pystyi taas vähän säätelemään tehoja itsekin eikä tehty kamppailuharjoitteita vaan säkkiä ja lihaskuntoa ihanina 6-5-4-3-2-1 min putkina. Teki tosi hyvää.

Kummaa vaan, että nyt mulla on kipeänä jotkut parin sentin lihakset kyynertaipeessa. En ole edes tajunnut, että siellä on lihaksia. Kummallista :)

Maanantain savate jää viikonlopun vaelluksen ja maanantain ope-tutoroinnin vuoksi väliin, mutta ens keskiviikkona sitten taas. Nyt pakkaamaan vaelluskamoja!

Kova lenkki

Olin viikonloppuna leirillä kavereiden kanssa (ja näin jälkikäteen tuntuu siltä, ettei siellä tehty kai kun juteltiin, laulettiin ja syötiin, syötiin, syötiin). Vaan olinhan mä lenkilläkin!

Lähdin viattoman sinisilmäisesti ja pahaa-aavistamattomasti lenkille kahden kaverin kanssa - olis ehkä pitänyt olla vähän enempi peloissaan. Toinen on suunnistusihme, joka loikkii myös kymppitonnia SM-tasolla, toinen moninkertainen maratonkonkari. Lenkin pituus oli vähän vajaa 8 km ja lopputuloksena se, että mä olin melko hyvin mehustettu perille päästyäni. Jaksoin silti, sekin on musta maininnan arvoinen juttu, kun niin harvoin olen jaksanut juoksemaan mennä näin syksyn pimennyttyä. Olisinko ehkä kolme kertaa käynyt kesän jälkeen ihan juoksemassa juoksemassa, kävelyllä sentään tiheämmin - kiitos ihanaisen kaverini, jonka kanssa ainakin yritetään mennä kerran viikossa.

Juoksu on kyllä ihan mahtava laji, kun siinä tulee se kokonaisvaltaisen hyvänolon fiilis useimmiten päälle kun vaan kylliksi menee. Ekat 3 km mentiin "lämmittelyvauhtia" eli varmaan reippaasti mun oletetun puolimaravauhdin yläpuolella - sen jälkeen toinen reissukavereista meni vetämään omaa treeniään ja jäin kahdestaan paahtamaan maratoonarin kanssa. Rento ja kevyt lenkki se ei kyllä mulle ollut (kaverille kylläkin), mutta alkoihan se sitten kulkea askel mullakin, vaikka puuskutus kyllä kertoi, että vähän liian kovaa pisteltiin. Olkoon sitten vauhtilenkki, vaikka mulle ehkä vähän pitkä semmoinen, kun peruslenksu on sen 6 km. Mutta uusissa maisemissa on mun mielestä kiva juosta ja kun toivuin ensijärkytyksestä sen suhteen, että reissussa oli joku mukana (normisti kun juoksen AINA yksin) niin sehän alkoi tuntua taas perin kivalta. Ja on se lenkillä jutteleminenkin omalla laillaan tosi jees, vaikka jotenkin mun juoksemiseen kuuluu nimenomaan se yksin asioiden funtsailu ja fiilistely.

No, maaliin päästiin ja suihku maittoi, niin maittoi myös ruoka sen jälkeen ;) Olipahan kivaa!

Oudot törröt

Ollaan tultu taas siihen outoon vuodenaikaan, jossa valo itsessään on huikea elämys ja maata kansoittaa kaikenlaiset oudot törröttimet. Tervetuloa marraskuu!





Minä lähden nyt leirittämään itseäni kunnolla, toiveena on paljon hyvää seuraa, ruokaa ja tekemistä. Sunnuntaina alkaakin jo kirjoitusskaba, joten ihan hyvä pitää pieni hengähdystauko ennen marraskuun sykettä...

Argh, NaNoWriMo!!!

Oon tuota kirjoituskuukautta tässä nyt pari päivää pähkinyt ja nyt alkaa ihan todella ahistaa, että mihinköhän lupauduin. Ongelma ei todellakaan ole se, etteikö erilaisia aiheita olisi. Ongelma on se, että niitä on liikaa (potenssiin kolme). Heti kun päätän, että kirjoitan nyt tuosta - uusi idea tulee päähän. Tai vanha juoni, johon keksii jotain uutta hienoa. Tai uuden päähenkilön.

No, sunnuntaina sen nyt sitten näkee, että mitähän sitä lähtee sitten kirjoittamaan. Mutta on silti kiva pitkästä aikaa olla tosi innoissaan koko kirjoittamisesta :D

Kun kirjauduin NaNoWriMoon, sain kirjoittamista tukevan meilin paluupostina. Kävin myös tutustumassa kisan foorumeihin ja koukutuin heti. Voin vain kuvitella, mitä teen marraskuun aamuyöt päästään jos tekstin tuottaminen ei suju... surffaan vertaistukea hakemassa keskustelupalstalla. Kisaan on 3,5 ohjetta, jotka kuuluvat seuraavasti:

1) It's okay to not know what you're doing. Really. You've read a lot of novels, so you're completely up to the challenge of writing one. If you feel more comfortable outlining your story ahead of time, do so. But it's also fine to just wing it. Write every day, and a book-worthy story will appear, even if you're not sure what that story might be right now.

Joo. Tää ykköskohta on mulla ainakin ihan hanskassa, ei todellakaan mitään käryä, mitä oon tekemässä. Tää menee totaalisti tuohon "wing it"-osastoon...

2) Do not edit as you go. Editing is for December. Think of November as an experiment in pure output. Even if it's hard at first, leave ugly prose and poorly written passages on the page to be cleaned up later. Your inner editor will be very grumpy about this, but your inner editor is a nitpicky jerk who foolishly believes that it is possible to write a brilliant first draft if you write it slowly enough. It isn't. Every book you've ever loved started out as a beautifully flawed first draft. In November, embrace imperfection and see where it takes you.

Pure output on jotenkin kaunis ilmaisu. Mun sisäinen kriitikko on kyllä aika vahva, joten tästä tullee ihan mielenkiintoinen kokeilu senkin vuoksi... Halaan epätäydellisyyttäni jo nyt, lokakuussa ;)

3) Tell everyone you know that you're writing a novel in November. This will pay big dividends in Week Two, when the only thing keeping you from quitting is the fear of looking pathetic in front of all the people who've had to hear about your novel for the past month. Seriously. Email them now about your awesome new book. The looming specter of personal humiliation is a very reliable muse.

No, oon nyt kailottanut tästä perheelle, kavereille, töissä, blogissa ja Facebookissa. Niin, ja kuorossa. About kaikki ihmiset, jotka tunnen (ja iso osa niistä, jotka eivät edes halua tuntea mua) tietää tästä nyt. Tervetuloa joulukuu ja odottava hlökohtainen nolotus :) Ei vaan, sisulla tästäkin kai selvitään?

3.5) There will be times you'll want to quit during November. This is okay. Everyone who wins NaNoWriMo wanted to quit at some point in November. Stick it out. See it through. Week Two can be hard. Week Three is much better. Week Four will make you want to yodel.

Joo, en epäile yhtään. Jos haluaa lopettaa jo ennen kisaa, on kai aika luonnollista että niin haluaa tehdä kisan kestäessäkin? Käytännössä kaiken ylimääräisen vapaa-ajan luovuttaminen kirjoittamiselle yhden kuukauden ajaksi on aika iso uhraus silti ja varmaan pistää mietityttämään moneen otteeseen (varsinkin siinä kohdassa, kun ei enää keksi miten setviä juoni raiteilleen tai saada eloa johonkin päähenkilöön). Vaan ken leikkiin ryhtyy...

Pohkeen paikka

Eilinen ratsastustunti savaten jälkeen tuntui aika pahalta, sen verran kroppa oli väsynyt ja varsinkin reidet niistä kaikista kyykyistä muusina. Vaan selvittiin siitäkin ja taas tuli uusia oivalluksia. Tuntia piti ratsastuksenopettajan tytär, joka on edelleen ihan käsittämättömän hyvä opettaja ollakseen vasta juuri kirjoittanut ylioppilaaksi. Pedagogia, erilaiset mielikuvat ja ennen kaikkea hevostuntemus on ihan kohdillaan, tunnilla oli taas ilo käydä.

Sain taas lempparitammani ratsuksi ja ilokseni se oli ollut jo edellisellä tunnilla, eli pollen dieseliä oltiin saatu jo vähän käyntiin ja se jo taipuikin jonkin verran. Meidän tunnilla aiheena oli istunta ja vaikka oon luullut sen vähän kehittyneen jo tässä, oli opittavaa vielä aika paljon. Mun kohdalla se tiivistyi pohkeen paikkaan ja siihen, ettei pohje heiluisi koko ajan eessuntaas. Työskenneltiin alkuverkka jo laukassa ja haettiin hevosiin sellaista reipasta eteenpäinpyrkimystä. Alkuverkan jälkeen työskenneltiinkin pääsääntöisesti ravia ja laukkaa ilman mitään kummempia kuvioita, haettiin vain tasaista istuntaa ja sitä pohkeen oikeaa käyttötapaa. Tehtiin sekä laukassa että ravissa kaksi ylös-yksi alas -harjoitusta ja hohhoijaa - ravissa se vielä jotenkuten sujui kun tahkottiin, mutta se laukka! Sain koko ajan ohjeen tukea alapohje enemmän kiinni hevoseen, vapauttaa polvi joustavaksi alas ja pitää pohje paikallaan. Sitä haettiin keskivartalon kautta ja yritettiin löytää oikeanlaista tapaa olla liikkeessä mukana niin että pohje kuitenkin jää paikoilleen. Ylös ei saanut nousta liian paljon ja lantion piti liikkua enemmänkin eteenpäin kuin ylöspäin, alaspäin tultaessa taas piti reisilihaksilla sitten jarruttaa, että kosketus satulaan oli höyhenenkevyt (sen sijaan, että olisin tyypilliseen tapaani lämähtänyt sinne melkein joka askeleella).

Ravissa sainkin tosi kivasti juonen päästä kiinni ja taas tuli näytettyä, miten tamma reagoi silmänräpäyksessä kun istunnan saa kohdalleen - se pyöristi kauniisti selän ja alkoi kulkea rentona sellaista mukavaa, matkaavoittavaa ravia. Se oli kyllä kovin pitkä, koska suoraan sanoen huomio meni kokonaan istunnan fiilistelyyn tuntuman sijaan. Silti saatiin opettajaltakin kehuja, että nyt meni oikein - juuri näin sitä peräänantoakin haetaan tasapainoisella istunnalla sen sijaan, että kamalasti säädettäisiin kädellä tms. Mutta se laukka. Mentiin laukkaa kierros kierrokselta ja mä en vaan löytänyt sille pohkeelle oikeaa paikkaa, jossa olisin saanut sen naulattua kiinni siihen hevoseen. Yritin painaa pohkeen kiinni ja silti ei onnistunut, vaikka itsestä tuntuikin siltä että kyllä se paikallaan pysyi. Lopulta ope pyysi mut keskelle ja näytti ihan konkreettisesti, missä asennossa sen jalan piti olla.

Tuli oikein ison luokan ahaa taas - kantapääkin saa siis koskea hevoseen (koska on jatke sille alapohkeelle). Oon välttänyt kantapään koskemista sen jälkeen kun joskus pari vuotta sitten oon saanut ehdottoman käskyn olla käyttämättä sitä. Mutta nyt vasta hoksasin, miten nämä käskyt yhdistyvät: alapohkeen voi pitää koko matkaltaan halaamassa sitä kylkeä, mutta kun "annetaan pohjetta" käytetään samaten koko sitä pohkeen alaa eikä sitä kantapäätä. En voi sanoa pystyneeni ihan heti toteuttamaan tätä ahaata siellä selässä, mutta ehkä se kristallisoituu tässä nyt sitten jahka seuraavaksi taas selkään pääsen.

Tunnista jäi hyvä fiilis ja oli kiva kuulla, että opettaja kehui itsepuolustuslajia - kuulemma se tukee kivasti kehonhallintaa ja voi auttaa hyvinkin tuohon istunta-asiaankin, jahka ymmärtää, miten sitä kehoa tulisi siellä selässä koordinoida. Innolla odotan ;)

Haaste on heitetty

Äiti antoi eilen puhelimessa haasteen: mennään yhdessä Likkojen lenkille (22.5.2009) tai Naisten kymppiin (30.5.2009). Tarkoitus on haastaa nyt myös muut suvun naiset liikkumaan ja osallistumaan, kumpi päivä/lokaatio nyt sitten ikinä onkaan parempi osallistuvalle väelle... Jee meidän suku!

Savaten peruskurssi suoritettu

Tänään sitten vedettiin vikat savate-treenit peruskurssin osalta. Onneksi minimoin jatkon empimiset jo etukäteen ja hankin sitä jatkokurssia jo kolmisen viikkoa takaperin, voin sitten nousta maanantai-aamuna klo 05.45 niin kuin tähänkin asti ainakin melkein joka maanantai ;)

Kun viimeksi esiteltiin molemmat jatkon treenaustavat, cardio ja tehotreeni, tehtiin nyt jo eka kunnon cardio - lämmittelyn jälkeen tasaisella sykkeellä minuutin välein tehtiin joko kasvavaa säkkisarjaa (eli esim. eka kaksi vasenta suoraa, siten 2 vasenta suoraa ja oikea koukku jne.) tai lihaskuntoa. "Työaika", kuten sitä jostain syystä kutsuttiin, oli 45 min, eli alku ja loppuverkoille jäi sitten se vartti - kyllä siinä ihan kivasti ehti säkkiä mätkiäkin. Ei tehty paritreeniä juuri lainkaan, alkulämmittelyksi vaan taas olkapää- ja varvashippaa.

Ehdittiin käydä suorat ja vinot vatsat, suorat ja vinot selät, perinteiset punnerrukset, miljoona erilaista kyykkyä (suorat ja sumot sekä pohjekyykyt ja haaraperussysteemit), vatsa- ja kylkilankut ja mitä vielä. Säkillä sai riehua sydämensä kyllyydestä. Olo oli treenin jälkeen hikinen ja vähän väsynyt, muttei onneksi ihan niin paljon kuin pelkäsin.

Surku fiilis vaan sen vuoksi, että meidän kiva ohjaaja ilmeisesti jatkaa peruskurssin ohjaamista (joka on siis samaan aikaan kuin meidän jatkokurssi), joten pitää taas opetella uuden tyypin tyylit. Silti innolla odottelen maanantaita (saas nähdä tuleeko sinne edes ketään... ;)

Jälkiä lumessa

Viikonloppuna oltiin siis kuoron kanssa maakuntamatkalla keikkailemassa. Tuli nähtyä Mikkeli, Joensuu ja Kuopio - kilometrejä (ja tunteja) bussissa tuli siis nähtyä reilusti yli kymmenen. Seura oli silti mukavaa, laulaminen tuntui pitkästä aikaa taas ihanalta (flunssainen ääni on pätkinyt ja ollut tosi epäluotettava, mikä on ahdistavaa. Ja oikeasta, rennosta hengittämisestä on tullut ihme kynnyskysymys, joko sujuu ja kaikki on helppoa tai sitten ei suju lainkaaan). Kehitettiin bussissa ja leirikeskuksessa kaikenlaisia leikkejä: kerrottiin tarinaa yksi sana kerrallaan, arvailtiin mitä hahmoa kukin ajatteli, laulettiin karaokea ja jammailtiin, viulu ja kitara soivat ja sai lallatella kaikennäköistä. Oli jotenkin kokonaisvaltaisesti ihan huippufiilis ja viikonloppu antoi taas virtaa jaksaa syksyä pitkälle eteenpäin.

Olin jo alunperin suunnitellut tekeväni lenkin sunnuntai-aamuna, kun kellojen kääntö sopivasti tuotti lisäaikaa tunnin verran elämään (eikö olekin jännän suhteellista tämä elämä?). Aamulla olin kuitenkin aluksi vähän plääh, enkä olisi millään jaksanut herätä. Vaan onneksi satuin katsomaan ulos ikkunasta ja sain vipinää kinttuihin: Joensuussa oli satanut lunta ja maa oli ihanan valkoinen! Aloitettiin joululaulujen harjoittelu tuolla reissulla, ja olihan se jotenkin sopivaa, että maassa oli lunta :)

Ehdin olla ulkona noin kolme varttia, mutta matkaa ei tullut askelmittarin mukaan kuin reilu kolme kilometriä, koska heiluin vain kameran kanssa - joka kulman takaa ilmestyi aina uudenlaista ihanaa katsottavaa ja kuvattavaa.

Uusia savate-kujeita

Meinasin laittaa otsikoksi "takapuoli tukossa", mutta sain sentään hillittyä itseni ;)

Oli meinaan taas semmoista settiä eilenaamulla savatessa, että huhhuh. Ilmeisesti ohjaaja koitti valmistella meitä peruskurssin loppumiseen ja jatkokurssilla meno on näemmä entistä rankempaa. Kivaa oli, taas - mutta nyt en pääse portaita enää ylöspäin koska pakarat on kipeät enkä alapäinkään koska etureidet ottaa vastaan...

Tehtiin siis ensimmäistä kertaa harjoituksia siinä muodossa kun jatkokurssilla ne tulevat olemaan, eli kokeiltiin sekä cardio-harjoittelua, jossa tehdään minuutin pätkissä vuoroin säkkitreeniä ja vuoroin lihaskuntoa tasaisella sykkeellä, ilman taukoja muttei repimällä. Kun alkulämmittely oli jo tosi rankka (tehtiin mm. askelkyykkyjä putkeen sekä kyykkykävelyä ympäri salia), alkoi voimat huveta melko nopiaan jo tuossa cardio-osuudessa. Sen jälkeen otettiin vielä loppuun näyte tehotreenien osuudesta, jossa taas tehdään kovaa säkkitreeniä ja kovasykkeistä lihaskuntoa puolen minuutin sarjaryppäänä ja sitten huilataan ja tehdään sama uudelleen. Olin erityisen iloinen siitä, että muistin ottaa vesipullon mukaan, puoli litraa meni alas aika kevyesti tuon tunnin aikana...

Opittiinpa tunnilla vielä yksi uusi potku, tai pikemminkin muunnos vanhasta tutusta lateraalista, jossa tehdään alkuun etujalan potku, tullaan alas, pyörähdetään selän kautta ja tehdään potku toisella jalalla. Näytti ihan mahdottomalta alkuun, mutta oli kyllä tosi helppo ja looginen. Sen sijaan tehtiin kunnolla väistötreeniä niin, että pari sai valita kummalla kädellä tekee lyönnin ja sitten piti vain reagoida. Onneksi käyn sitä nössöversiota jossa ei oikeasti lyödä, muuten olisi tullut kyllä turpaan urakalla... No, jännityksellä odotan ensi maanantaita, kuinka selviän ekasta jatkokurssin tunnista. Huu!

Ajattelin osallistua

... tällaiseen: NaNoWriMo eli (Jenkkilän) kansallinen romaaninkirjoituskuukausi :) Muutkin kansalaisuudet ovat tervetulleita ja ainakin itse aion kirjoittaa kyllä suomeksi. Toisaalta, voisi olla ihan hauskaa kirjoittaa myös englanniksi, kyllä se alkaa jo melkein äidinkielen veroisesti sujua. Silti, ajattelin tehdä kyhäelmäni suomen kielellä.

Pari probleemia:

1. Marraskuu on ihan kamala kuukausi. Pimeää, kiirettä töissä, tentteihin ja laskareihin pitäisi harjoitella ja kaikkea muutakin on koko ajan ja plaaplaa.
   
2. Kisassa ei saa käyttää aiemmin kirjoitettuja materiaaleja. Äääk! Nyt pitäisi käytännössä vetää hatusta joku kokonaan uusi aihe tai sellainen vanha, josta ei ole päätynyt jo perinteiset eka, toka ja vika luku paperille...
   

Ja silti, mä olen jo pari vuotta miettinyt tuohon (tai johonkin vastaavaan) osallistumista, että saisin kirjoittamisen taas kunnolla käyntiin. Oon ajatellut yhdistää tämän aamuheräämisiin - eli jos pystyisin, heräisin aamulla esim. klo 5 ja kirjoittaisin pari tuntia ja menisin sitten töihin. Oon tuon savaten kanssa huomannut, että aamuaika on ihmeellistä, se ei oikein ole mistään pois samalla lailla kuin ilta-aika. Ihmeellistä :)

Luomisvoimaa

Monille voipi olla jo ihan tuttu, minä vaan oon myöhäisherännäinen. Ukrainan Talentin 2009 voittaja Kseniya Simonova luo upeita, koskettavia tarinoita hiekkaan!

Lisää vastalaukkoja Silakalla

Tällä viikolla aihe oli sama kuin viime perjantaina - ja niin oli hevonenkin. Osassa asioista mentiin eteenpäin ja osassa taaksepäin. Sade oli aiheuttanut kentän pohjan huonontumisen niin, että mentiin maneesissa. Silakalla on tosi laaja liike, joten tuntui välillä taas siltä, että ehti tehdä kolme askelta ja sitten toinen pääty olikin taas edessä. Ongelmia aiheutti myös se, että hevonen "säikkyi" toista kulmaa, eli kerta toisensa jälkeen olisi halunnut singota juuri siinä kohdassa kun piti ottaa siirtyä laukkakaarteelta raviin ja suoristaa puomien väliin. Vaan tomeralla ratsastuksella heppa saatiin taas hanskaan ja sainkin jälkikäteen opettajalta ohjeet ratsastaa hevosta aina alusta asti yhtä päättäväisesti. Se on kuulemma eri asia kun hevosen kimppuun hyökkääminen, mistä opettajat aina joskus kommentoivat, itselläni on kuitenkin suuria vaikeuksia erottaa, että milloin on sallittua vaatia kunnolla ja milloin ei. Ilmeisesti pitäisi osata tunnistaa, mitä hevonen oikeasti pystyy tekemään ja vaatia sitä siihen. Minä en kyllä tunnista :)

Silakalla oli vähän helpompi ratsastaa toinen tunti, kun muisti jo vähän miten se toimi. Samaten lyhensin jalustimia ihan reippaasti jolloin istunnan sai tukevammaksi. Ihan jees tunnit ja tykkään kyllä Silakalla mennä nykyään tosi paljon. Kun vaan oppisi sitä paremmin hallitsemaan, nyt se ehtii viilata ratsastajaa linssiin sen kun kerkiää...

Kulttuuria

Keskiviikkona oli tosiaan Porcupine Treen keikka Jäähallilla, josta Hesari uutisoi aika kivaan sävyyn. Oon ehkä itse niin musiikkivammainen, että en tiedostanut olevani kuuntelemassa ihan "maailman komeinta uusprogea" mutta kivastihan tuo soi - tykkään bändin biiseistä hirveästi ja kun kaikki soittajat osaavat asiansa, ei siinä voi kun fiilistellä! Tietysti keikkapaikkana Helsingin jäähalli on kyllä aneemisin ikinä ja kun se ei ollut lähimainkaan loppuunmyyty, mietin aluksi miten se vaikuttaa tunnelmaan. Ei lainkaan. Bändin ei tarvinut kuin astua lavalle, ja tunnelma oli valmis. Siitä huolimatta, että bändi keksi soittaa alkuun 55 minuutin biisin uudelta levyltään ;)

Eniten kuitenkin ihailin keikalla tanskalaisen Lasse Hoilen tekemiä videoita, jotka kaikessa psykedeliassaan olivat käsittämättömän lumoavia (sellaisella ahdistavalla vivahteella). Otin tähän helpoimmasta päästä biisin kuunneltavaksi. Niitä videoita olisi jaksanut kyllä katsoa pitempäänkin kuin sen pari tuntia keikalla...



Toinen viikon kulttuurielämys liittyi jokavuotisiin Kirjamessuihin. Se on joka vuosi yhtä ihanan kamala ilmiö - sinne on pakko mennä, kuolata kaikki uudet ja vanhat kirjat joita tursuaa esittelypöydiltä tuhansittain - ja väsyttää selkä, jalat ja lompakko. Tänä vuonna ei ehkä ollut ihan niin vaikea olla ostamatta ihan koko paikkaa tyhjäksi, kun syystä tai toisesta (= taantuma) paikalla oli musta tosi paljon samoja kirjoja samoissa tarjouksissa kuin viimekin vuonna. Kuulin jossain tiskillä myös myyjien valittelevan, että ihmisiä on kyllä melkein entiseen malliin, mutta kukaan ei osta. Tuossa on mun mielestäni vähän sitä muna-kana-ongelmaakin. Miksi ostaa, jos ei ole kiinnostavia kirjoja tarjouksessa?

Teen messuilla yleensä kaksi kierrosta, ensin katselmuskierros ja sitten ostoskierros, ja nyt tuntui ekan kiekan jälkeen että täähän oli ihan sama kuin viime vuonna. Olin tarttunut niihin samoihin kirjoihin, jotka viime vuonna jäivät ostamatta ja hintalappukin taisi olla melkein sama... Joululahjojakaan ei oikeastaan löytynyt, mutta silti nautin siitä kirjojen lähelläolon tunnusta. Jos mulle haluaisi antaa sen maailman parhaan joululahjan, se olisi edelleen teltta vaikkapa ensi vuoden kirjamessujen keskelle, missä saisin rauhassa tutustua kaikkeen ihanaan, mitä siellä oli. Kiva oli myös törmätä tuttuihin ja jutella sananen kirjoista ja niiden vierestä :)

Olin muuten rontti, enkä mennyt tänään tenttiin. No, Suomen ja maailmantalous epäilemättä odottaa maltillisesti kuukauden, että pääsen kertomaan siitä viiltävät analyysini uusintatentissä...

Mihin katosi vatsalihakset?

Alkuun päivän musiikki-intro (joka on soinut päässä valtaosan päivästä), eli Still Unbroken by Lynyrd Skynyrd. "You can call me lost - I call it freedom".



Ohhoo, olipa taas semmoiset setit tänään savatessa, että oksat poies. Tehtiin pariharjoituksia, mutta kun meidän ryhmässä oli kolme, piti tsempata ekstrasti kun tehtiin kiertäen niin että joutui 2 kertaa putkeen treenaamaan ja kerran näyttämään lyönnit (=huilaamaan).

Tehtiin alkuverkkana taas parin kanssa varvas- ja olkapäähippaa. Meillä oli parin kanssa outo kuvio, mä hävisin kaikki varvasosuudet ja se taas kaikki olkapäät. No, enpä joutunut liikoja punnertamaan, mikä oli penalty erän häviämisestä - sen sijaan kyykkyhyppyjä jouduin tekemään vähän liiankin kanssa, huomasin että oikea etureisi oli vähän jäykkänä nyt illasta...

Sitten tehtiin muu lihaskunto ja oikeasti, miten on mahdollista että pystyn nykyään tekemään vaikka kuinka paljon tavallisia vatsalihaksia ja pienen harjoittelun jälkeen vähän paremmin myös niitä vinoja vatsalihaksia, mutta kun treenataan "alavatsan" lihaksia, koko paketti kaatuu melkein ensimmäiseen liikkeeseen? Onko mahdollista, että "ylävatsat" on hyvässä kunnossa ja "alavatsat" ei?? Onko ne todella eri lihakset vai teinkö mä vain sitä nyt tänään jotenkin pieleen? Tehtiin siis jalat ylhäällä sellaista liikettä, jossa käännetään polvia vuorotellen eri puolille - ottaa todella sinne alavatsan suuntaan. Tai olis ottanut, jos olis jaksanut. Minuutti on ihan tosi pitkä aika, jos pitää tehdä liikettä joka jo ekalla toistolla tuntuu ilkeältä...

Lisäksi tänään opittiin ihan uusi potku, joku Rowe tai semmoinen, tarkoituksena siis sisäkautta potkaista ylöspäin vastustajan suojaukset pois. Oliko himppasen kökköä suorittaa sitä, kun ei liikkuvuutta ole lainkaan... Teen kyllä jonkun marraskuun alku-lupauksen, että vielä ennen joulua venyttelen ainakin kolme kertaa viikossa. Tyhmää, että vaikka lihakset nyt vahvistuu, ei kroppa silti pysty suorittamaan kun paikat on ihan jumissa.

No, voittajana selvittiin (tai jotain sinnepäin) ja taas oli ihan voittajafiilis kun pääsi töihin, normaaliaikaan ja kunnon treenit jo vetäneenä (vaikka pikkiriikkisen väsyneenä...)

Illalla kävin vielä ratsastamassa rästitunnin toisella tallilla, sieltä olen ollut jo kolme kertaa poissa putkeen ja vähän jo melkein nolotti mennä paikan päälle, kun jouduin tämänkin keskiviikon perumaan Porcupine Treen keikan vuoksi. No, nyt tenttien jälkeen on aikaa (ja toivottavasti myös energiaa) taas käydä niitä ratsastelemassa, mutta ope kyllä vähän kyseli mikä mulla on ollut vähän siihen malliin, ettei toisia tämmöisiä putkia ehkä ole hyvä tähän lähiaikoihin järkätä...

Mutta ratsituntikin oli tosi kiva, mentiin esteitä - ihan simppeliä harjoitusta, jossa hypätään ympyrän kaarella ensin yksi este ja sitten suoralla kavalettejä in-outteina. Mulla oli mun lempparitamma ratsuna, mutta se tuntui jotenkin poikkeuksellisen jäykältä ja haluttomalta, ennen kuin estekorkeuksia nostettaessa alkoi imeä sitten itsekin sinne esteelle. Oli silti kiva vähän pomppia ja kivaa oli myös se, että sai ratsastaa vielä valoisassa, sekin piristi.

Mitähän kivaa sitä huomiselle keksisi? Kuorotreenit nyt ainakin, mutta saisko vielä jotain urheilua...?

Liikkeelle lähdön merkityksestä

Kävin eilen pitkästä aikaa lenkillä, tällä kertaa liikkumisharrastuksen aloittaneiden vanhempieni innostamana. Kivaa, että tämä pyörii näinkin päin: ensin yksi innostaa toisen ja sitten kun ekan into alkaa lopahtaa se toinen innostaa taas jatkamaan. Ikiliikkuja?

Oli muuten harvinaisen vaikea saada itsensä taas ulos ovesta, nyt meni noin neljä tuntia sitä jahkaamista, ennen kuin (liian myöhään) sain ryhtiliikkeen tehtyä ja lenkkarit jalkaan. Ajoitus oli vähän kiusallisen huono, koska flunssan ja pitkän liikkumattomuuden (ja varmaan myös pitkän juoksemattomuuden) takia vähän aliarvioin kauanko siihen 6 km peruslenkkiin menee aikaa. Nyt meni reilut 40 min kun ennen sen on tiristänyt puoleen tuntiin... Ja tietenkin sen vuoksi sitten olin myöhässä kuoron keikalta (no onneksi sentään vaan äänenavauksesta).

Oli kuitenkin taas ihan uskomaton fiilis, kun vihdoin sai itsensä potkittua ulos - ennen kaikkea siksi, että jaksoin kuitenkin sen 6 km ihan yhtäjaksoisesti, vaikka vähän hitaammin sitten. Mietin nyt, miten kannattaisi yhdistää noita juoksupäiviä, savateja ja ratsastusta - ratsastuksen jälkeen kun lihakset ovat niin jäykkänä, että esim. tällä kertaa vasemman sisäreiden kinnaus aiheutti juoksutekniikkaan vähän hutia ennen kuin lihas vähän lämpeni. Outo ongelma, koska siitä tuli sitten vasen lonkkakin kaupan päälisiksi kipeäksi. Se on vihoitellut nyt ratsastustunnilla, en tiedä onko ongelma ylikireässä lihaksessa vai missä.

Oon yllättynyt siitä, että musta juokseminen on oikeasti kivaa. Se liike generoi jotain hyvänolon hormoneja koko kropan täyteen nyt jo ihan parin kilsan jälkeen ja sitten tuntuu, että vois jatkaa ja jatkaa ja jatkaa. Oli pakko juosta ihan kotiin asti, koska siten sai vielä yhden pitkän vähän alamäkeen olevan suoran, jossa hienosti pystyi harjoittelemaan jalan rullausta. Jotenkin sen saman liikeradan aikaansaaminen tasaisella on vähän vaikeampaa.

Täytyy siis nyt vaan olla aktiivinen siinä, että potkii itsensä ulos vähän säännöllisemmin vaikka kuinka olis kurja sää ja kylmä ja pimeä. Tänä aamuna savateen lähtö ei ollut yhtään vaikeaa, kun oli jo valmiiksi hyvä liikuntasyke päällä. Mutta odotas vaan, jos jää pariksi viikoksi lepuuttamaan, lähtökitka on kasvanut niin suureksi, ettei mitään rajaa...

Onnea, Isä ja Äiti!

Vanhempani juhlivat tänään helmihääpäiväänsä, jes! Mieletöntä, että ihmiset haluavat kulkea elämäänsä yhdessä toisen kanssa. Olen mielettömän onnellinen ja kiitollinen siitä, että olen saanut kasvaa rakastavassa, ehjässä kodissa ja saada huomata, että vaikka ihmiset ovat epätäydellisiä, on rakkautta silti mahdollista vaalia yli kaikennäköisten vuosien.

Eli Äiti ja Isä - valtavasti onnea juhlapäivänänne!

EDIT: Mua on huijattu - helmihääpäivä onkin siis tulossa vasta ensi vuonna. Mikälie laskuhärö sattui kohdalle, mutta joka tapauksessa 29 vuottakin on jo aika saavutus. Mulla on siihen vielä se vuosi ;)

Vastalaukkoja

Ratsastustunti oli tänään harvinaisen ristiriitainen - tuli isoja ahaita, mutta kun niiden toteutukseen vienti tökki. Menin taas Silakalla, joka on melkein puolen vuoden ratsastuskoulukokemuksella muuttunut tavallaan vähän helpommaksi ja tavallaan vähän vaikeammaksi. Siitä on tullut niin kertakaikkisen tamma, kylkiin ei saa jäädä yhtään kiinni ja kaiken pitäisi olla hellää ja suostuttelevaa - vaan kun en saa sitä vastaamaan mun apuihini!
Aluksi mentiin siis käyntiä ja ravia keskiympyrällä asettaen ulospäin - tällöin päästiin myös ratsastamaan ulkoavuilla. Puoli kierrosta yritettiin tehdä aina väistöä sisäpohkeella siirtämällä perää ulospäin. Hevonen vain puutui, lakkasi liikkumasta ylipäätään eikä takajaloissa kyllä ollut väistöä ensinkään.

Tuli ainakin selkeästi ilmi, että mun on opeteltava herkistämistä sen sijaan, että jäisin vaan paukuttamaan entistä kovemmilla avuilla.. Opettaja yritti neuvoa mua erikseen, näytti miten hevosta voidaan herkistää raipan avulla sen intensiteettiä vähitellen koventamalla (ja aloittamalla ihan pienistä näpäytyksistä), mutta luulen että suurempi ongelma kertakaikkiaan on se, että hevonen ärtyi mun pohkeenkäytöstä ja lopetti yhteistyön.

Tunnin varsinaisena aiheena oli vastalaukka, mikä oli hevoselle näemmä yhtä helppoa kuin tavallinenkin laukka. Vaikeus tuli siitä, että laukannostot olivat epätasaisia ja hevonen oli aluksi koko ajan tiputtamassa sitä raviksi. Sillä on todella keinuva laukka, missä rennon ja eteenpäinajattelevan istunnan löytäminen on tosi vaikeaa, mutta onnistui kun lopputunnista hevonen alkoi ajatella itsekin eteenpäin - sitten sai helppoja reaktioita pienilläkin pohkeilla ja moni juttu alkoi sujua, vaikka hidas se oli kaikille avuille edelleen. En vain oikein tiedä mikä muuttui omassa ratsastuksessani, vai oliko vain niin että hevosen diesel vähitellen käynnistyi itsestään?

Aluksi mentiin siis käyntiä ja ravia keskiympyrällä asettaen ulospäin - tällöin päästiin myös ratsastamaan ulkoavuilla. Puoli kierrosta yritettiin tehdä aina kunnolla väistöä ulospäin niin, että takajalat olisivat oikeasti astuneet ristiin. No, eivät astuneet. Yritin koko ajan kovemmalla pohkeella ja tamma ei vaan väistänyt, mitä nyt leikki tunkevansa takapuoltaan ulos, vaikka oikeasti tunki sisäetulapaa sisään... Ja koko ajan se kävi vaan tahmeemmaksi pohkeelle. Opettaja otti mut lopulta ympyrän keskelle ja näytti itse mun raipalla, miten hevosta herkistetään pohkeelle - aluksi ihan pienillä kosketuksilla ja sitten voimistuen jos ei kuunnella. Ja samaan aikaan pohje päällä, että hevonen tietää mistä se raippa kertoo. Iso ahaa tuosta herkistämisestä, tajusin vasta sitten, miten paljon jään pohkeella kiinni.

Vastalaukat oli helppo tehdä hevosen hyvän tasapainon vuoksi - ongelmia oli vain itse laukan nostossa. Oon nyt viime aikoina huomannut muillakin tunneilla, etten jostain syystä enää nosta laukkaa vaan ajan hevosen siihen. Istunta kallistuu liikaa eteenpäin, enkä odota sen hevosen nostoa. Jokatapauksessa laukassa hevoseen tuli vähän säpäkkyyttä ja sen ratsastettavuus nousi monta kymmentä prosenttia, sitten selässä oli oikeastaan tosi kiva olla. Se on kyllä tosi symppis tapaus muutenkin, nyt ilmeisesti kiimassa koska oli ihan läheisriippuvainen, puhalteli kasvoille ja yritti tulla liki karsinassa ihan koko ajan.

Lopputunnista sitä ymmärsi, miten pienillä avuilla tuonkin hevosen kanssa voi toimia. Silloin kun hevosen liike on ihan pois, en vain älyä miten saan sen liikkumaan eteenpäin, jos en voi käyttää vahvaa istuntaa enkä vahvaa pohjetta. *huokaus* Yritän ajatella positiivisia, ja muistaa että ennenkin näistä ratsastusalhoista on selvitty taas siihen kehittymisen nousuun...

On tässä kiirettä pitänyt

Huhhuijaa, joistain viikoista ei voi kuin sanoa, että onpa kiva sentään että ne on takanapäin. Eipä sillä, kivoja hetkiä ja fiiliksiä tähänkin viikkoon on mahtunut, on vaan taas juostu niin tukka putkella että se hetkien maistelu on jäänyt vähän vähemmälle. Ja vaikka kuinka lupasin, niin unistahan se on taas tingitty tietysti (tosin ennen sitä jäi kyllä kuoro ja ratsit).

Niin kuin yleensäkin, nytkin on tuntunu siltä, että jos vaan voi asiat kerääntyä samalle aikajaksolle, niin ne tekee sen (riemusta kiljuen). Niinpä tällä viikolla ei suinkaan ollut kaksi tenttiä vaan vielä hillitön määrä duunin deadlinejä, niin että töissä on paahdettu nyt niska limassa taulukkoa ja sieltä sännätty suoraan kotiin lukemaan. Nyt voi sentään hetkeksi hengähtää, sillä aamulla oli (tän viikon) vika tentti ja työasiatkin näyttäisivät siltä, että saan ne tänään (tai mahd. pienellä viikonloppuviilauksella) pois alta. Huhhuh! Viikonlopuksi on sentään kivaa, kaverin tupaantuliaiset ja kuoron keikka (johon tietty voisi joskus harjoitellakin, mutta onneksi on sama setti kuin Loviisassa kesällä :)

Ajattelin nyt viikonloppuna silti laittaa rempalleen menneen elämän taas about kuntoon, hoitaa rästiasiat ja tehdä itselleni kunnon aikataulun, ettei näitä tämmöisiä viikkoja tulisi ihan näin paljon. Nytkin ehdin tän aamun tenttiin lukea about 60% koealueesta - aika vain yksinkertaisesti loppui kesken, kun en viitsinyt ennen maanantaina tehdä asialle mitään. Laskin, että meillä oli tenttiin 17 lukua ja yhden luvun käsittelyyn menee tekstin osalta 2,5 h ja siihen liittyviin tehtäviin n. 1,5. Kevyellä laskutoimituksella lukuaikaa olisi näin jälkeenpäin ajatellen ottaa 68 h, mikä ei ihan vastaa ma-to -iltojen vapaata aikaa mitenkään, varsinkin jos torstaille on lykätty toinen tentti, mihin tulevat kirjat piti myös jossain kohti plärätä.

No, niistä on nyt selvitty. Ja vaikka mikrotaloustieteen laskuharjoituksissa koinkin lieviä ja vähän enemmän vakavia (hysteriaan meneviä) paniikkikohtauksia siitä, etten todellakaan tajua mistään optimoinneista hittojakaan niin tuossa kunnolla lukiessa alkoi tulla pieniä ahaa-elämyksiäkin. Osasin mä tentissäkin jotain, sen verran että läpi meni mutta taidan jo henkisesti varautua uusimaan - olisi kiva jatkoa ajatellen ymmärtää ne asiat ihan kunnolla. Jos olisi ollut kaksi lisäpäivää (tai älynnyt aloittaa 2 päivää aiemmin) niin uskon, että se olisi riittänyt jo ihan eri meininkiin. Ei silti ahista, yhtään. Oli roimasta univelasta huolimatta kerrankin tosi levollinen olo siellä tentissä. (Harmi, ettei se auttanut siltikään muistamaan miten substituutio- ja tulovaikutukset laskettiin...)

Ja nyt, jottei koko viikko jäisi ihan vaan tämän jauhamiseen, niin menen nyt nautiskelemaan ratsastustunnista!

Valoa!

Mä olen monessakin suhteessa tosi iloinen siitä, että silloin kun en älyä itse poistua talosta, mulla on sellaisia kavereita, jotka keksii ihania ideoita ja suorastaan repii ulko-oven raikkaammalle puolelle :)

Niin kuin nyt Linnanmäen valokarnevaaleille - en olisi varmaan osannut itse lähteä sinne, mutta ilta osoittautui hauskimmaksi pitkään aikaan! Oli hauskaa istua ainakin mun mielessäni kesään yhdistyvissä laitteissa ja katsella yönpimeää Helsinkiä ja kaikkia niitä valoja. Olivat toki ne Lintsinkin valot upeita, mutta vielä kivempia olivat mielestäni ne Helsingin "tavalliset" valot, joita yläilmoista katsottuna jatkui horisonttiin käsittämätön määrä.


No, oli ne Lintsivalotkin ihan kivoja :)


Rinkeli on jännä vehje. Mä aina haluan sinne ja vaikka se tavallaan on ihan lälly, niin silti mua huimaa ihan hirveästi kun se liikkuu. Kokemus on silti samaan aikaan upea ja vähän pelottava, juuri sitä mitä huvipuistosta kai halutaankin?


Tää pinkki vesivalopallo tuo mulle mieleen mun ensimmäisen käyntini Heurekassa, oltiin jollain koulun luokkaretkellä. Näin siellä ensimmäistä kertaa elämässäni plasmapallon ja taisin käyttää yli puolet ajastani tökkien sitä sormillani ja katsellen salamoita, jotka leimusivat sisällä. Jostain syystä tää toi sen mieleen.


Valo, valon puute ja epätavallinen valo luovat tavallisista asioista taianomaisia. Linnanmään maastot oli muutettu muutaman kurpitsan ja valonheittimien avulla taikametsiksi. Mielikuvitus lähti käyntiin aika iloisesti tästä :)


Valokarnevaalien energiankulutuksesta on ollut paljon polemiikkia ja tavallaan tuntuukin tyhmältä pitää huvipuistoa auki myöhään syksyllä sateessa ja viimassa. Toisaalta en muista milloin olisin nauranut yhtä paljon tai viettänyt yhtä hauskan illan kuin nyt vuoristoradan, kummitusjunan ja pimeässä syötyjen hotdogien kanssa.

Syksypäivät

Syksy on kuitenkin aika ihanaa aikaa, vaikka päivät lyhenevät, valo vähenee ja ilma kylmenee (ja kurjistuu, ainakin jossain määrin). Kun ehtii olla ulkona, muistaa että näissäkin päivissä on oma viehätyksensä:

Kaivopuistossa on oravia. Söpöjä! Niitä nähtiin ihanalla lauantai-aamun aamiaiskävelyllä.

Vaahterat kaikessa loistossaan. Tän aina unohtaa talvella, miten upealta eriväriset lehdet näyttävät kuulaassa syysaamussa.

Jopa maahan pudonneet lehdet ovat kauniita (kunnes tulee sade ja niistä tulee möhkää).

Kivaa on myös se, kun tenttiinluvun sijaan tallilta tulee viesti, että voisi lähteä heppailemaan. Meni ehkä nanosekunti aikaa miettiä, että "jookylmätuun!" Ja sitten olinkin jo autossa matkalla tallille.

Kaikki tallin hepat oli mukana ja omistaja veti kivan reilun parin tunnin maaston upean kirkkaassa syyssäässä. Näin nyt vähän muitakin maastoja, kuin ne missä oon itsekin mennyt. Oli kivaa mennä taas Vaavilla, se käyttäytyi niin hienosti ja jotenkin maastossa saa sen kokemuksen riemusta, joka hevosellekin tulee kun se saa liikkua. Että ei ole niin kovin tärkeää, kuinka hienosti mennään vaan jo se itsessään, että kuljetaan on upea juttu.

Minäpä pääsen tänään ratsastamaan :)

Oon luokitellut itseni nyt 1,5 viikon potemisen jälkeen sen verran terveeksi, että uskallan liikkua nelijalkaisten seurassa ja vähän tehdä fyysistä ponnistelua. Yritän vältellä ihmisiä edelleen (paitsi perhettä ;), etten tartuttaisi tätä kamalasti edelleen ja kiitän onneani, koska samassa työhuoneessa oleva työkaveri on nyt yli 2 viikkoa ollut saikulla ja edelleen kuumeilee. Ehkä mulla kuitenkin kävi säkä, vaikka olo (ja ennen kaikkea fiilikset) oli kyllä välillä niin huhhuh, että en muista milloin viimeksi. Kaikki rysähti niskaan samaan aikaan, kiire töissä, kiire opinnoissa, pimeä, menkat ja väsymy ja lopulta se flunssa vaan sitten ryysi päälle.

Mutta tänään pääsen taas kopotikopotoimaan, jippiiii! Edes ajatus KehäI:n ruuhka-ajasta ei himmennä rahtustakaan sitä riemua, että voin taas mennä (vähän) uloskin ja liikkua.

Vaikka oon vielä väsynyt ja paleltaa ihan pikkuisen, olotila ja vapaus joka ratstastustunnista tuli, on ihan mieletöntä. Mikä sai mut miettimään, että 4,5 kuukaudessa on tapahtunut ihan tosi iso muutos. Mä kävin silloin ensimmäisellä lenkilläni ratsastustunnin jälkeen, kun potutti niin perhanasti ja yritin löytää uuden tavan purkaa sitä.

Mä pidin säännöllisesti kirjaa mun liikunnoista 3 kuukautta (joo, se vähän jäi syyskuulta...) ja yllätin itsenikin, miten pienestä tuo "säännöllisyys" liikuntaan oikein tulee. Menee ulos kerran, menee toisen, sitten innostuu jostain uudesta, menee taas ulos, pyytää kaverin mukaan ja yhtäkkiä viikot täyttyvät ihan erilaisesta menosta kuin ennen. Nyt on ihan normaalia tenttiinlukupäivinä, väsymyspäivinä, potutuspäivinä jne. mennä tekemään pieni lenkki tai suunnistusreissu tai kävellä töistä niin että se 10000 askelta eli about 7 km on tullut täyteen melkein joka ikinen päivä, ihan huomaamatta ja jo ennen sitä lenkille lähtöä.

Oon yllättynyt myös siitä, miten paljon liikunta katalysoi muuta elämänmuutosta. Jaksoin olla melko lailla positiivinen niin kauan kuin pysyin liikkeessä, ja mitä enemmän olin liikkeessä (siis säännöllisesti, ei yhdellä kerralla), sen paremmalla tuulella ja optimistisempi olin. Olen toivottavasti jatkossakin. Lisäksi tuo syöminen, jonka rajoittaminen (mässyttelyn ja tunnesyöppöilyn osalta) on ollut mulle tosi vaikeaa ainakin viimeiset 9 vuotta on helpottunut. Liikunnan vähentäminen on johtanut mulla tänä aikana melkein suoraan hyvän olon etsimiseen nameista, joista muuten olen (suureksi ihmeekseni) pystynyt olemaan aika helpostikin erossa. Ja suklaan ja muun mässyn syöminen - oon vasta nyt huomannut, miten huono olo siitä tulee heti syömisen jälkeen (aivo jumiutuu) ja mä saan näemmä vielä jotain ihme masennustakin siitä, ainakin pullapäivien jälkeen oon paljon kärttyisämpi ja maailma kaatuu niskaan.

Kolmas - ja musta ehkä se kivoin juttu - on tuntea kroppansa paremmin ja oppia käyttämään sitä ja nauttia siitä liikkeestä. Musta on ihanaa, että mun kädet jaksaa punnertaa, että jalat jaksaa juosta ja keskikroppa pysyy siellä hevosen selässä kerrankin tiiviisti juuri niin kuin haluan. Vaikka mä teen toimistotyötä, on kivaa kun energiaa jää vielä työpäivän jälkeenkin kulutettavaksi. Ja jotenkin musta on myös kiva mieltää itseni liikkuvaksi, meneväksi ihmiseksi. Se on pieni ihme :)

Piristystä

Valitsen yleensä kaiken kuuntelemani musiikin sen hetkisen fiiliksen mukaan, tänään soi Irina. Jossain iltapäivän vaikeimpina hetkinä jäi päähän pyörimään biisin "Minä" kertosäe:

Minä, minä aina minä
mä enkö muuta osaa ajatella
Voi kunpa itsestänsä lomaa ottaa voisi
edes yhden päivän huoletta olla

Koska juuri siltä musta tänään on tuntunut. Taisin vähän itkeäkin, kun olo oli niin kurja eikä valoa taas missään näy. Mua ei oo kyllä tarkoitettu pysymään paikoillani.. Tää flunssa vaan pitkittyy ja vaikkei muita oireita enää ookaan, Ja sitten päätin (huokaisten..), että nyt sai tää vellominen taas ainakin hetkeksi riittää. Kampesin itseni töiden jälkeen kauppan kautta kotiin ja mukaan tarttui seuraavat objektit (koska onnea, kuten hyvin tiedetään, voi ostaa kaupasta).


Käsi ylös, joka tietää tän kasvin nimen. Ananas-joku? Myyjä oli jos mahdollista vielä happamampi kuin minä, joten ei kiinnostanut hänen kanssaan asiasta keskustella, eikä sitä lukenut myöskään hyllyssä. No, jokatapauksessa sen väri on luonnonvalossa hurmaava, vaikka tuo keinovalo ei sen huumaavaa oranssia tuokaan ihan oikein esiin. Se on säkenöivä. Ja säilyy toivottavasti elossa pitkälle ja piristää mua.


Oranssi värilastu oli vähän spontaanin inspiraation kukkanen. Senkin värit ovat ihan ahterista, oikeasti nuo ovat persikkaisemmat, ei noin ytyn oranssit sävyt. Mutta haluaisin väriruiskeen mun eteiseen ja tuo toka-alin voisi olla just se oikea. Viikonloppu näyttää.

Inkivääri tuli kahdesta syystä, aion tehdä sitä kamalaa inkiväärijuomaa, josta kaikki aina kohkaavat. Ja toiseksi aion leipoa kesäkurpitsa-omena-inkiväärikakkua. En kyllä tiedä vielä mikä sen ohje voisi olla, mutta eiköhän sekin tästä lutviudu. Inkivääri on ihanaa, you can't go wrong with it! (kop kop kop)

Ja tuo levy. En oikein tiedä mikä muhun iski, koska en ollut koskaan edes kuullut koko laulajasta. Eikä se ollut tuo kansikuvakaan. Se olis ehkä voinut olla tuo otsikko: Half the perfect world. En tiedä, mutta joku sai ottamaan senkin mukaan, enkä vois iloisempi olla - Madeleine Peyroux on semmoista fiilistelyjazzia, vähän Billie Hollidayn tyyliin. Tämän illan levy, ja varmaan tulevienkin pimenevien iltojen :) Vaatii kynttilöitä ja teekupin rinnalleen. Hunajan ja inkiväärin kera.



Tässä yksi biiseistä, paljon rakentavampaa tekstiä kuin tuossa Irinan kappaleessa. Ei kylläkään niin jazzahtava kuin nuo muut biisit, vaikka tässäkin ihana basso löytyy.

You've got gold to give, and time to pray,
You think livin' right is livin' your way -
but there's a heaven down here, baby,
We can find it if we try -
I don't want all of it,
all I need is a little bit

Kyllä se taas tästä

Tip tip tip

Huippuhomma. Heräsin tänään puoli kuudelta outoon, mutta sitkeään ääneen. Vesi tippui jossain vettä vasten. Ulkona oli karsea myrsky, joten ihmettelen edelleen miten senkin läpi kuulin, miten joku tippui vettä vasten jossain sisällä...

Ilmastointihormi ei ilmeisesti kestänyt tuulta ja sadetta yhtä aikaa, vaan alkoi tunkea vettä sisään. Parketillehan se meni, nyt mietitään pitääkö se uusia vai ei. Kliffaa on se, että kun soitin 06.00 huoltoyhtiöön, lupasivat huoltosedän vasta maanantaille, "joskus klo 8 jälkeen". Jäämme jännityksellä seuraamaan tarinan loppua... Parketti on sentään piirun verran parempi nyt kuin yöllä, ehkä sillä on vielä toivoa kuivua about normaaliksi. Tässä väsymys- ja kuntotilassa lattioiden uusiminen ei todellakaan oo sitä, mihin vähät energiani haluaisin suunnata.

Flunssapa hyvinkin

Sai se sitten kuitenkin niskaotteen, se flunssa. Tiistaina lämpö alkoi nousta ja silti tuntui koko ajan vain vilummalta. Skippasin kuoron. Eilen skippasin savaten, luennon ja ratsastuksen, sekä työn. Tänään aamulla olo tuntui paremmalta, lähetin pomolle viestin että tulossa ollaan, kävin tsekkaamassa laskuharjoitukset.. ja jo töihin kävellessä tiesin, että virhearvio tuli tehtyä. Ehdin olla ehkä puoli tuntia työpisteellä ennen kuin kroppa alkoi taas täristä ja voimat vaan valuivat jonnekin. Eiku takaisin kotiin, nyt oon perunut about kaiken mitä viikonlopulta voi enää perua.

Ihanaa on ollut kuitenkin se välittämisen määrä, mitä lähipiiriltä tulee kun joku sairastuu. Ei ole tarvinut pelätä jäävänsä yhtään yksin kun kännykkään ja sähköpostiin ja Facebuukkiin on tulvinut erilaisia tsemppiviestejä ja kyselyitä haluaisinko, että joku kävisi puolestani kaupassa tai apteekissa. Sain jopa yhdeltä ihanaiselta ystävältä purkin omatekoista omena-aroniahilloa, joka maistuu upeasti leivänpäällä kun pitää täällä neljän seinän sisällä kykkiä... Vaikka mieli on muuten kovin musta, se mistä ihan aidosti voin olla tosi kiitollinen on ystävät, jotka onnistuivat piristämään ja herkistämään ihan todella.

Ja jottei unohtuisi, listaan tähän ne kaikki kivat ehdotukset, joita flunssan karkoittamiseksi Naamakirjassa ehdotettiin:

• Älä luovuta, vielä on aikaa konjakille tai viskille! (koska ei? Koska mulla ei ole viskiä kotona ikinä (yäkyäkyäk), valitsin portviinin.)
  
• Sipulimaitoa. Ja sit se konjakki siihen päälle että saa pahan maun äkkiä suusta (ja mäkun luulin että tää sipulimaito on ihan urbaani legenda)
• C-vitamiinia, auringonhattu-uutetta, raakaa kossua... Jos ne ja sipulimaito ei auta, mulla on erittäin tehokkaita thaimaalaisia flunssalääkkeitä :-)
• Carmolis-tippoja, mustaherukkamehua (tai ehkä rommitotia) ja hunajaa.
• Munkki-tipat parantaa kaiken! Virallinen nimi muistaakseni Carmolis, sininen pakkaus ja munkki paketin kyljessä. Saatavissa myös pastilleina, mutta tipat tehokkaimpia!
• Hassu täti kerran kertoi, että valkosipulinkynsien laittaminen nenään auttaa. En ole kokeillut.
• sekakäyttö kunniaan! ja suuri usko siihen että se toimii. huomenna on jo paljon parempi :) ...paitsi jos yliannostat portviiniä..
• Hitsi kun en ehtinyt ehdottaa viinasukkia yöksi. No ensi yöksi sitten. Portviinisukat?
• Ilmeisesti sauna, viina ja terva on jo testattu? No tervaa ei ehkä työajalla kannata kokeilla, mutta muuten.
• Onpas täällä konservatiivinen linja: mukaan parasetamoli ja ibuprofeeni!
• Ja vastaisuuden varalle pöpöjen torjuntaan Gefilus Max.

Kyllä näillä jo kelpaa lähteä flunssankaatoon - seuraavan pöpön sopii vaan yrittää tähän temppeliin ;)

Kun en päässyt kerran ulos, piti keksiä jotain helppoa ja kivaa kotona. Keksin pianon (se on siis nököttänyt kämpässä jo monta vuotta, mutta harmittavan vajaalla käytöllä). Koko naapuruston riemuksi leväytin koko nuottiarsenaalin esille ja pimputin sydämeni kyllyydestä, myös tämän biisin (jossa on söötti Aiden Gibbonsin 2005 tekemä lyhytelokuva taustalla. Kiva, että biisi on innoittanut muitakin kun mua). Siis Yann Tiersenin Comptine d'un autre été l'apres midi, leffasta Amelie.

Vaikka tuo kappaleen nimi onkin vapaasti kännettynä "toisen kesäpäivän sointu" se jostain syystä tuntuu mun mielestäni sopivan myös tän päivän päänsisältöön. Vähän kirkkaankirpeää syksyistä kaihomieltä tekee ihmiselle hyvää!

Varpaat veressä

No okei, yksi varvas. Mutta kumminkin, savate oon vaaaaaa-aaarallinen laji ;)

Kävin aamulla käsittämätöntä Jaakobinpainia itseni kanssa, olin jopa siirtänyt herätyskelloa puol kasiin ja päättänyt etten liikahda mihinkään pariin tuntiin, ennen kuin sinnikäs ääni sisällä sanoi, että jos en nyt roudaa takapuoltani ylös punkasta, en tule tekemään sitä tulevinakaan savate-aamuina. Kummaa, miten yhden kerran missaaminen (viime keskiviikkona) saa ihan käsittämättömän laiskiaistumisen päälle.

No, selvisin kuitenkin tunnille (sans le pyyhe, ikävä kyllä) ja saatiin heti aluksi hyvä vauhti päälle: mentiin taas olkapää- ja varvashippaa. Mun pari oli ihan älyttömän nopea (aluksi) siinä ja jäin koko ajan häviölle. Siinä kun muutamaan kertaan joutui tekemään rangaistuspunnerruksia ja -kyykkyhyppyjä, alkoi kiva kiukku nousta - valitettavasti se ei vaan yhtään auttanut suoritusta ja hävisin yhä enemmän. Jos jotain positiivista haluaa nostaa esiin, niin ainakin tuli lihaskunto treenattua tänään kunnolla.

Tehtiin myös sikailkeitä vatsalihasliikkeitä pareittain, jossa toinen menee lattialle selälleen, nostaa jalat ylös ja tarttuu toista nilkoista. Toinen sitten "heittelee" lattialla makaavan jalkoja alaspäin ja temppu on saada omat koipensa pysäytettyä ennen kuin kantapäät koskevat lattiaan ja puskea ne sitten taas suorina ylös. Ilkeää, ilkeää, ilkeää. Piti tehdä neljäkymmentä, tein vain kolmekymmentä ja sekin oli jo ihan kylliksi.

Tänään ei opittu uusia liikkeitä, treenattiin vaan vanhoja - ensin pitkiä sarjoja parin kanssa (mm. 6 lyönnin koukkuja) ja sitten säkkiin paljon vapaita harjoituksia ja sarjoja. Tänään lihakset ja etenkin jalat tuntuivat tosi jäykiltä (oletettavasti yhä perjantain ratsastuksesta kipeät) ja sivupotkut, jotka yleensä on mun bravuuri, lähtivät nyt tosi kökkösesti. Ja niinhän siinä sitten kävi, että kun keskittyi siihen, että potku lähtee kivan napakasti ja voimalla, niin liikkeen finessi katosi. Ja long story short, en ihan muistanut ojentaa nilkkaa ennen potkua ja isovarvas mäjähti voimalla säkkiin, joka sillä hetkellä tuntui enemmän betonilta... No, en jäänyt suremaan sitä, vaan keskityin vähän aikaa lyönteihin ja unohdin koko varpaan (pidin kyllä huolta siitä, että seuraavissa sivupotkuissa nilkka oli ojennettu just niin kuin piti ja osuin jalkapöytä edellä. Jos siellä salilla ei lopputunnista olis jo niin kovin ihmismäiset hajut, sitä vois kyllä välillä pitää balettitreeninäkin...

Tunnin jälkeen tulin pukuhuoneeseen ja huomasin kaksi huippujuttua.

1) olin tosiaan unohtanut sen pyyhkeen kotiin - ja tällä tunnilla olin toooosiaan pitänyt sykkeet korkealla ja hikisyysaste oli sen mukainen. Jeee!

2) ottaessani kenkää pois jalasta tuli vastaan verinen sukka. Yllättävän verinen. Piikkiriikkisen vaan oli kynsi haljennut, mutta se valuman määrä oli siihen nähden jotain ihan uskomatonta. Mun eka ihan oikea urheiluvamma, oikeasti! (No joo, se juoksijan polvi oli, mutta kun se ikään kuin oli ennestään ja hävisi liikuttamalla, taitaa se olla enemmän anti-urheiluvamma?)



Ja sitten ei mihinkään liittyen, osasto "näin vietän iltojani". Toiset ehkä keksis jotain kehittävää, toiset kehittää itseään ja toiset sitten.. no, löytää keinoja huvittaa itseään.. Näitä säkenöivän loistavia alle minuutin videopätkiä kertyi kameraan useita (liian monta), milloin mihinkin aiheeseen liittyen. Nauraa räkätin kyljet kipeänä useamman tunnin.

Joku tarkkasilmäinen voi ehkä bongata kuvasta jokaisen keittiön perusvarusteet. Tyhjä Bona-purkki ja puukko. Jokanaisen perusvarustus??