Leirimietteitä

Sekalaiset fiilikset leiristä. Paljon uusia heppatuttavuuksia. Hevosideologioiden yhteentörmäyksiä. Ja ehkä vähän ihmistenkin. Hauskoja kokemuksia. Kateutta, innostusta ja paljon paljon juttuja mietittäväksi. Kaikki on sisällä ihme mylläkkänä, tarvitaan varmaan parit yöunet ennen kuin taas on pää ihan selvä tästä keikasta.

Kurssin paras anti ehkä tuli kuitenkin kotimatkalla, kun kyyditsin yhden leiriläisen kotiin. Puhuttiin ratsastuksessa vaikuttamisesta, siitä mikä tulee ensin ja miten (meidän mielestä) hevosia pitäisi ratsastaa. Ja että miten hassua on, kun jotkut kyllä puhuvat olevansa tietyn koulukunnan kannattajia, mutta tekevät silti oikoteitä ratsastuksessaan, mikä ainakin ulkopuolisen silmin vesittää koko homman.

No, ratsastettiin viisi tuntia koulua (samaan aikaan tallilla oli myös kenttäesteleiri, mistä nappasin tuon kuvan) ja ehdin kokeilla sinä aikana neljää eri hevosta. Kaikki omanlaisiaan, yhtä en tajunnut yhtään ja muita sitten onneksi ainakin vähän enemmän. Olin jotenkin helpottunut, kun tuolla tallilla sai taas ratsastaa - tehtiin ihan kunnon asetuksia ja jalkaa sai käyttää, jos reaktiota ei tullut. Ja kun huomasi, että kyllä niitä hevosia ratsastamalla saikin paremmiksi. Ja toisaalta taas olin jotenkin hämmentynyt siitä, että kun oon nyt jo muutaman vuoden harjoitellut sitä kevyemmän tyylin ratsastusta niin naurettavan pienin tuloksin, että ilman sitä varmuutta siitä, että hevosen kanssa pitää tehdä asioita muutenkin kuin "veivaten", "vääntäen" ja "punkien" olisin varmaan taantunut takaisin vanhaan tyyliini. Se toimii, lyhyellä tähtäimellä. Kyllä sen eläimen nokan saa väännettyä alas, kun haluaa. Mutta se tunne, mikä itselle tulee siitä, kun hevonen ei vaan halua liikkua sun kanssasi on vaan hirveän ikävä.

Sain tosi paljon ajateltavaa tälle syksylle. Tuntuu, etten toisella tallillani edisty enää, turhaudun vaan kun sanotaan, että näin ei saa ratsastaa - muttei neuvota, miten sitten saa. Mä olen saanut sieltä tosi paljon arvokasta ajateltavaa ideologian tasolla ja sitten istuntaan. Mutta tuntuma taitaa olla nyt se, joka mua pidättelee ja lienee syytä todeta se, että jos ei kolmeen vuoteen apua ole löytynyt, niin sitä on parempi hakea muualta. Joten kevätkaudelle uusi talli on nyt sitten etsinnässä. Joku, jossa opetetaan kevyttä vaikuttamista, mutta neuvotaan myös miten siihen pääsee, niin ettei vaan tunnista toiseen matkusta siellä hevosen selässä.

Tältä tuntuu nyt :)

Video. Mahtava. Ihanaa viikonloppua kaikille - make some big jumps, life is yours alone! Meikä lähtee nyt ratsastusleirille.

Uni, unirytmi ja spontaanius

1) Uni on syksyn prioriteetti numero 1. Menee ohi jopa liikunnasta. Viimeiset kaksi viikkoa on taas menty syystä jos toisesta, kyllähän niitä riittää, semmoisessa putkessa. Ja sen huomaa välittömästi koko kehossa. Kun on väsynyt, sitä vaan odottaa milloin seuraava stressitilanne tulee, positiivisuudesta on giljoona kertaa vaikeampi pitää kiinni, kaikki ärsyttää ja tuntuu siltä, että ihan tavallisista asioista tulee ongelmia. Siispä tän syksyn satsaus tulee siinä, että aina kun voi, pitää mennä nukkumaan eikä jäädä vaan kuluttamaan aikaa.

2) Heräsin tänään aikaisin (omien standardieni mukaan) ja vitsit, että ehtii tehdä vaikka mitä! Mä oon aina pitänyt ilta-aikaani about pyhänä, omana aikana. Mutta fakta on se, että mä en nykyisin tee iltaisin kuin inise ja kato DVD:tä (siis niinä iltoina, jolloin on vapaata tai menojen jälkeen). Ehkä olisi parempi kääntää unirytmi niin, että menisi vaan kylmästi viimeistään kybältä nukkumaan ja heräisi kuudelta. Silloin tulisi ainakin tuo kohta 1 täytettyä, koska unta voi sitten tarvittaessa venyttää, meillä kokoukset alkavat usein vasta ysin maissa töissäkin.

3) Oon nyt pari viikkoa lukenut improvisaation isän Keith Johnstonen kirjaa Impro. Pistää ajattelemaan. Tila, status, spontaanius. Oon nyt maanisesti havainnoinut ympärillä olevia ihmisiä ja ennen kaikkea itseäni, ja todennut että tässäkin suhteessa on syytä muuttua. Elämässä on tilanteille ja tarjouksille avoimia ihmisiä ja sitten sellaisia kuin minä, jotka ensin miettivät juttuja pari päivää ja vaikka päättäisivätkin, että joo - niin tilanne on jo mennyt. Tätä voi kuulemma harjoitella - kuka siis haluais harjoitella improa mun kaa?

Lenkillä vihdoin

Totesin tänään, että kunnon juoksulenkistä oli jo miljoona vuotta. Olo oli vähän nahkea, mutta sen ajatuksen turvin sain sitten itseni kynnyksen yli. Ja yllätyksekseni se ei sitten tuntunutkaan kovin pahalta - askel kulki ja kun treenasin käsien liikettä niin jalatkin saivat kummasti vauhtia.

Juoksin sen 6 km peruslenkkini - vauhti on todella parantunut, koska nyt sen juoksee just päälle 30 minsaa! Ja mikä fiilis kun jalat vihdoin jaksaa ja jaksaa ja voi vaan keskittyä siihen juoksemiseen - liikkuminen on ihanaa! Nyt kun sais tuosta ajatuksesta kiinni sen verran, ettei taas odottais paria viikkoa, että pääse lenkkipolulle seuraavan kerran...

Käyn edelleen päässäni eipäs-juupas -skabaa siitä maratonista. Kun oikeasti, yli tunnin lenkit on mun mielestäni hemmetin tylsiä. Vaan ehkäpä sitäkään ei tartte päättää nyt, ohjelman mukaanhan voin kuitenkin mennä.

Poniratsastusta

Syksyn kurakelit ei tule ilman seurauksia - isoilta hevosilta oli kengät veks ja sain keskiviikon tunnille söpöisen, melkein ponikoossa olevan ruunan. Olen mennyt sillä 1-2 kertaa aiemmin ja mieleen oli jäänyt se, että se on kahta ominaisuutta lukuunottamatta tosi herttainen tapaus. 1) se tykkää purra karsinassa (jos ei pidä varaansa) ja 2) sen ravi on terävä. Siis tosi terävä.

Edellisellä tunnilla oli tullut hirveä kaatosade ja talliin viedyt hevoset olivat näyttivät ihan läpimäriltä, vaikka ratsastajat olivat niitä ahkerasti kuivailleetkin. Ymmärrän kyllä, ettei se ollut ehkä hevosellekaan ihan miellyttävin kohta mennä tunnille, mutta ruuna oli suoraan sanoen melko ärsyttävä karsinassa. Oon yrittänyt pitää hevoset karsinassa vapaana, jos se suinkin on mahdollista. En tiedä miksi mulla on sellainen fiilis, että sillä kiinni laittamisella sitä vaan kompensoi omaa hevosenluku- ja käsittelytaidottomuuttaan ja että parempi molemmille, jos on mahdollisuus väistää. Mutta se, että esim. hevosta rapsuttaessa tai kavioita nostellessa pitää olla kyyläämässä hampaita on vaan ärsyttävää! Ei ruuna pahasti ottanut, mutta sen verran että välittyi ihan selvästi, miten epäkunnioittava suhtautuminen sillä oli muhun. No, muihinkin ilmeisesti.

Itse tunti oli kyllä tästä huolimatta mukava. Hevonen oli vähintään yhtä kapea kuin se Silakkakin, mutta selvästi helpompi ratsastaa koska askel oli niin paljon lyhyempi. Toisaalta siitä hankaluus juuri tulikin. Se varoi selvästi selkäänsä ja oli haluton käyttämään sitä - enkä yhtään ihmettele kun olin sille selvästi liian iso. Varmaan tuntui siltä, että tonnin perunasäkki iskeytyy selkään joka askeleella. Yritinkin ratsastaa sitä koko tunnin kesällä oppimallani kikalla: paino jalustimille. Ja vähitellen selkä alkoi aktivoitua. Kaulaa se oli tunkemassa koko ajan kiemuralle jo siinä vaiheessa, kun selässä ei mitään tapahtunutkaan - ja taas mulla oli hämmennystila siitä, etten osaa tehdä mitään siinä tilanteessa. Yritin ratsastaa eteenpäin, mutta vaikeaa oli, kun se kumminkin oli niin kovin pieni heppa.

Itse tunnin aihe, vastalaukat, sujui ihan kivasti. Oikeaan kierrokseen meni kyllä paljon paremmin kuin vasempaan (=oikea laukka oli vaikeampi), siihen mentiin kauniita vastalaukkaympyröitäkin kun toiseen suuntaan jo päätykaarteen ajan laukan ylläpito oli raskasta. Olin silti tyytyväinen, sillä jäi itselle fiilis, että pitkän tuskaputken jälkeen edes jotkut jutut taas sujuivat.

Viikonloppuna on sitten ratsastusleiri - katsotaan, miten se alkaa sujumaan :)

Uuvuttaa jo tää opiskelu - ja mä en vielä edes ole aloittanut!

Enpä arvannut, että opiskelujen uudelleenstarttaus olisi näin hermojaraastavaa - tuntuu, että tämä vaihe on suurempi testi ihmisen motivaatiolle kuin ne pääsykokeet!

Jos posti jo kesällä tuuppasi erinäisen kasan isoja kirjekuoria, joissa sisältönä A4-sälää (kaikki otsikolla "erittäin tärkeää uudelle opiskelijalle") - nyt on häirintä (tai tiedotus :) siirtynyt jo sähköpostin puolelle. Tulee viestejä tutorilta, muistutuksia, kehoituksia, pyyntöjä. Ei riitä, että taistelee sen kanssa, että muistaa ylipäätään tehdä lukujärjestyksen ja raahautua luennolle, ehei. Pitäisi näemmä raivata koko kalenteri syyskuulta tyhjäksi, että ehtisi rientää jos jonkinmoiseen opiskelijazembaloon... Vaan kun ei mua enää kannusta se semmoinen kirkassilmäinen opiskelijamieli ja tuntuu siltä, että tähän aloitusbyrokratiaan hukkuu jo ennen kuin mikään on varsinaisesti alkanutkaan.

Loman aikana sain sentään nykäistyä sen verran niskasta, että hoidin ne ilmoittautumuspaperit yliopistobyroohon. Sen löytäminen oli operaation hankalin juttu, koska sijaitsi ihmeellisellä sisäpihalla jonka opastus oli (n. 20 eri ulko-ovesta huolimatta) minimaalista. Koska ilmoittautumisen kirjaantuminen järjestelmiin vei kuukauden verran (näemmä), ei loman aikana voinutkaan rutistaa sen enempää.

Sittemmin olen kyllä heilunut eri jonoissa tai hajonnut tietojärjestelmiin - milloin on pitänyt hakea opiskelijakorttia, yrittää valokuvata itseään jos jonkinmoista blankettia varten, milloin hakea sitä ja tätä paperia. Sitä minkä lupasin itselleni, että hoidan kuntoon ennen opiskeluja - eli vanhan tutkinnon hyväksyttämiskuviota (= eihän mun tartte lukea 25 op matikkaa, eihän?) en ole vielä jaksanut tehdä. Mutta kyllä se tästä. Sain vihdoin hoidettua itselleni ATK-luvan, ja vaikka yrityksistä huolimatta sähköposti ei vielä toimikaan (pääsen kyllä kirjautumaan sisään, mutta meilin lähettäminen on ylivoimaista), alkaa vähitellen tuntua siltä, että ehkä se tästä kummiskin järjestyy. Että mulla oli hyvä syy hakea tuota paikkaa ja että tää on nyt vaan joku ihme testi, missä katsotaan haluanko mä sitä kylliksi vai en.

Mutta yhdyn niihin syviin työssäkäyvien opiskelijoiden riveihin, jotka ovat aina marmattamassa virastoajoista ja muista. Oikeasti, jos on joku pakollinen juttu, joka pitää täyttää/hakea just tietystä pisteestä, olisi työssäkäyvälle ihmiselle kiva jos se toimisto edes yhtenä päivänä voisi olla auki vähän laajemmin kuin klo 10-15.30. Yhtenä päivänä!! Tänään kulutin ruokiksen siihen, että kipitin mukulakiveä toiselle puolelle kaupunkia jonottamaan opiskelijakorttia.

Vaan nyt kun se on räpylässä niin tuntuu aika pirun kivalta. Jos ratsastustunnin jälkeen jaksaisi vaikka vääntää sen HOPSin vielä kasaan. Kyllä se tästä.

Hauskaa hevostelua

Vaikka ratsastustunnit ovat viime aikoina olleetkin hampaidenkiristystä, on mukaan mahtunut hauskaakin hevostelua. Olen nyt käynyt kaksi kertaa kokeilemassa hevosen vuokrausta uudella tallilla - ja miten kivaa onkaan saada puuhata vaan sen sijaan, että aina on hirveät tavoitteet ja aikataulut kaikelle tekemiselle.

Hevonen, jolla olen nyt mennyt on ihan vaavi vielä, viisivuotias tai sinnepäin. Se ei ole vielä niin pitkällä koulutuksessa, että sillä voisi mennä kentällä, mutta sen sijaan oon ylittänyt itseni ja mennyt yksin maastoon. Vaavi on ihan luotettavan tuntuinen - säpsyy kyllä ääniä, oravia ja tuulenpuuskia (sekä naapurin sinistä traktoria, punaista tuulimyllyä ja tukkikasaa, joka reunustaa tienviertä). Mutta säpsähdyksen jälkeen se vaan tuijottaa, eikä lähde loikkimaan mihinkään - ehtii itsekin tasaantua ja sitten voidaan yhdessä mennä kurkkimaan, että mikä se jännä juttu olikaan.

Tallilla on ihan kivat maastot - pääsee kiipeämään hiekkakuopalle, jonka reunalta auringon paisteessa näyttää ihan siltä kuin olisi erämaan kuningas, näkee pitkälle alas pelkkää hiekkaa ja metsää. Kun ei ylitettävänä ole mitään isoja teitä, on turvallinen olo itsellä koko ajan. Ja Vaavin kanssa on hauska viipottaa - vaikka vauhti ei päätä huimaa, voi rauhassa kuunnella omaa istuntaa, Vaavi on nimittäin menossa siihen suuntaan, mitä ajattelee, ennen kuin ehtii itsekään sitä tajuta.

En ole vielä luvannut alkaa säännöllisesti Vaavia katsomassa. Tallilta tuli tarjous myös yhdeltä yksityishevoselta, että voisin puuhailla myös sen kanssa. Katsotaan nyt onko suoritusvietti liian kova ja käykö "pelkkä" hevosen kanssa hengailu tylsäksi pitkän päälle. Jotenkin toivoisin, että osaisin nauttia myös pidemmän päälle niistä ihan tavallisista päivistä, jotka tallilla viettää.

Plörinätunti

Joskus vaan ei positiivisista ajatuksista huolimatta suju. Viime perjantain ratsastukset menivät plörinäksi katsoi sitä mistä suunnasta vaan, hevosen kanssa ei tullut mitään yhteisymmärrystä eikä tehtävääkään ollut kiva suorittaa - ei vaan jotenkin lähtenyt kulkemaan.

Tunnin aiheena oli sama kuin edellisen viikon DriveIn-tunnilla - pyrittiin ratsastamaan hevoset läpi ratsastamalla ne reippaasti eteenpäin ja asettamalla (tai melkein taivuttamalla) hevosen pää sisäänpäin. Ideana oli se, että nyt ei otetakaan ulko-ohjalla vastaan kuten tavallisesti vaan ratsastetaan sisäpohje läpi ja sen avulla tuetaan hevosen kulkua niin, että se pysyy ympyrällä. No, ei pysynyt :)

Koko tunnin ongelma oli siis se, etten tuntunut saavan pohjetta missään vaiheessa kunnolla läpi, en kevyellä pohkella enkä kovemmalla. Opettaja huomautti liian kovasta pohkeesta ja ihan aiheesta, mutta siinä vaiheessa olin jo jotenkin niin jumissa etten osannut muutakaan. Turhautti tehdä samaa harjoitusta koko 60 min, kun se ei missään vaiheessa sujunut. Ja vielä enemmän turhautti, kun loppupalautteessa sain vain kommentin, että "teillä ei tänään tainnut sujua eikä näyttänyt siltä, että olisi kauhean kivaa (hevosellakaan)". Jepjep. No ei näyttänyt. Eikä tuntunut.

Tiedän, että mä oon varsinkin tässä ratsastamisessa vähän niinkuin oman pääni vanki. Ja tiedän senkin, että olen nyt tosi paljon tasokkaammassa ryhmässä ja vaativammalla opettajalla kuin viime kaudella. Päässä vaan jauhaa, että kun nyt on mennyt jo kolme tuntia semi-huonoilla fiiliksillä ja joka kerta jo tunnille pääsy on ruuhkan vuoksi ollut tuskaisaa, hidasta ja hermoja syövää, että mitähän koko kaudesta nyt sitten tulee. Ja että toivottavasti mun viime vuotinen ratsastus-angsti ei nyt vaan palaisi...

Hitsi. Taisi lähteä 10 päivän positiivisuuskoulu taas uudelleen käyntiin :)

Kotikenttäetu

Otin tänään kaverin mukaan suunnistusreissulle ja vihdoin homma taas sujui. Liekö syynä hyvä seura vai se, että oltiin mun kotipusikoissa ja valtaosasta rasteja tiesi jo etukäteen missä ne ovat. Kakkosrastille tultaessa onnistuin jotenkin hämmentymään - lähdettiin vähän vinoon ja hupsista - yhtäkkiä suunnat vaan katosivat vaikka polusta ei voinut olla yli sataa metriä. Olin menossa ihan väärään suuntaan, ennen kuin alettiin miettiä, että ne talot on kyllä tuolla päin ja taidetaan pitää karttaa väärinpäin...

Kun maastot ovat niin tutut, tuntui jotenkin ihan hassulta "suunnistaa", varsinkin kun mentiin ihan kävelyvauhtia. Viime viikkona kun ei tullut juuri urheiltua ja energiat on olleet ihan alhaalla, Ironista kyllä tein tällä kierroksella melkein nopeusennätykseni, vähän yli tunnin. Ratakin oli kyllä lyhyt ja tällä kertaa ratamestari oli kai kuunnellut mun hiljaisia mutinoita ja pistänyt kaikki rastit jonkun polun päähän - helppoa siis oli. Oli kuitenkin ihan kivaa koittaa hahmottaa kotipolkuja siinä kartalla. Joskus tällaistakin :)

Liikuntaa työn vuoksi

Eilen jaksoin minäkin vihdoin kaivaa pyörän esiin aamulla - sitä tosin pikkiriikkisen avitti se, että olin hukannut bussikorttini johonkin. Hetken epäröin kun bussikortti löytyi kun olin pakkaamassa tavaroita reppuun - olin tietysti maratonia varten siirtänyt sen ja muut kamat käsiveskasta reppuun ja bussikortin siinä samalla. Reippaana otin kumminkin itteäni niskasta kiinni ja lähdin polkemaan.

Olin kyllä katsellut sitä reittiä etukäteen, mutta töpeksin parissa kohtaa (Munkkiniemessä ja sitten Hietsuun tultaessa) ja aikaa kului vähän enemmän kun olin ajatellut. Takasin tullessa etsin sitten oikeat reitit ja sujui muuten tosi hyvin, paitsi että vastatuuli oli aika kova ja tuntui imevän voimia ennen puolimatkaa. Ihan kivasta se matka taittui kuitenkin 45 min suuntaansa, kilometrejä päivälle tuli siis 24. Ei mikään huippuvauhti muttei ollut kyllä tarkoituksenakaan, kun yritin vain päästä perille. Tuli selvästi parempi olo kun teki jotain ihan aamusta - en vaan päässyt liikkeelle ihan niin aikaisin kuin olisin halunnut ja olin töissä vasta vähän ennen ysiä. Täytyy vaan oikeasti hankkia ne satulalaukut - inhaa mennä repun kanssa kun vaikka tahti olisi kuinka hiljainen, selkä silti väkisin vähän hikistyy... Ja oikeasti - se tavaran määrä mitä pitää roudata! Vaihtovaatteet, pyöräkypärä, toiset kengät. Ohhoijaa. Voi kun vois vaan polkea ;)

Toinen työpaikan vuoksi tapahtuva liikutusmuoto on kävelykampanja, joka meillä on käynnissä. Itseasiassa se on kisa toisen firman kanssa ja nähdään koko ajan tilanne - askeleet syötetään sinne palveluun päivittäin. Saatiin kivat Omronin kävelymittarit, jotka tuntuvat ainakin olevan vähän kehittyneemmät muodot niistä parin vuoden takaisista (mulla ne ainakin tilttasi heti kun olivat väärässä asennossa ja jäivät muutenkin aika jumiin). Tästä pitäis saada kaloritkin ulos, mutten ole vielä näprännyt sitä tietoa - ja epäilen muutenkin aina niiden lukuja, tuntuvat niin korkealta yleensä.

Mutta kivaa, että työpaikka kannustaa liikkumaan - täällä on ainakin tosi hieno meno liikunnan suhteen. Ja liikuntaseteleitäkin saisi - niillä voi maksaa ainakin ratsastustunteja, mutta voisikohan niitä kokeilla johonkin uuden lajin tutustumiseen (kivakivakiva!)?

HCM

Vaikka tänä vuonna ei ollutkaan vielä mun maratonvuoro, kului lauantai silti iloisissa juoksutunnelmissa. Pikkuveljeni oli nimittäin tänä vuonna tahkoamassa lenkkiä ensimmäistä kertaa ja me oltiin muun perheen voimin kannustamassa. Itse ehdin heilumaan 5 eri pisteeseen matkan varrella ja hienoahan se oli nähdä kun veli pisteli menemään. Oli vielä maalissakin hemmetin hyvävoimainen ja jaksoi vielä kotonakin kavuta kiltisti raput neljänteen kerrokseen. Ja kun juoksukin sujui vähän päälle neljän tunnin niin ei voi isosisko olla kuin ylpeä :)

Muutenkin oli hauska katsoa maratonia vierestä, hälvensi mulla jotenkin sitä epämääräistä käsitystä siitä, että maratoonarit ovat jotenkin "ihmeellistä" kansaa. Ihmeellistä toki siinä mielessä, että ovat harjoitelleet ahkerasti ja haluavat kuluttaa useamman tunnin lauantai-illastaan juoksentelemalla ympäri Helsinkiä - useimmilla kun tuntui ainakin vikalla pisteellä (38 km kohdalla) kramppailevan jalat aika kovasti eikä se näyttänyt enää mitenkään mieltäylentävältä. Mutta juoksijathan olivat ihan kaikennäköisiä, kokoisia (ja näemmä myös kuntoisia - oltiin jo 13 km kohdalla todistamassa paria melkoooosen rajua lopetushetkeä, vaikkakin se varmaan on aina päivästäkin kiinni?).

Päivä oli niin kaunis, vähän tuulinen muttei ylenpalttisen kuuma - joten katsojatkin viihtyivät. Paikasta riippuen oli hienosti porukkaakin mukana, ja vaikka suomalainen tietysti on vähän kiusaantunut ja estoinen, sai paikka paikoin kuulla ihan kunnon kannustustakin. Tuli hirveän hyvä fiilis siitä, kuinka moni maratoonarien läheinen oli tullut paikan päälle kantamaan läheisiään juoksussa. Tuolla lenkkipoluilla kun painaa yksin, sitä aina välillä unohtaa, että tämäkin voi selvästi olla yhteisölaji. Ja oli siellä niitäkin rohkeita, jotka kannustivat tasapuolisesti kaikkia ohi meneviä: "Hei, hyvä likat, hyvältä näyttää!", "hyvä sinipaitainen setä", "vielävielä, jaksaajaksaa, ei oo pitkä matka". Se oli kyllä aika rohkeaa.

Ja jos nyt on niin, että jään tällaiseksi keskimatkojen juoksijaksi ja keskityn vauhtiin matkan sijaan, niin pitää selvästi ottaa kesän ohjelmistoon sentään muiden maratonien fiilistely. Oli se sen verran kivaa!

Ratsastustunnille pääsyn vaikeus

Ohhoh. Perjantaina meinasi jäädä ratsastukset ratsastelematta, koska liikenne pääkaupunkiseudulla perjantai-iltapäivisin on näemmä yhtä kaaosta. Harmittaa kyllä vähän siinä mielessä, että sunnuntai oli selkeästi parempi päivä olla suhaamassa kehä I:stä melkein koko matkalta kuin tuo perjantain "kaikki on just päässy töistä ja haluaa vielä tunkea sinne toistamiseen mökkireissulle lähdön takia"-ruuhka-aika.

Koska jo viime viikolla myöhästyin melkein vartin kehän jumituksen vuoksi, älysin sentään lähteä vähän aiemmin liikkeelle. Vartti ei kuitenkaan ollut kylliksi, sillä yhteensä matkaan joka tavallisella liikenteellä vie 25 min meni nyt 1h 15 min. Onni ylimääräisestä vartista, nyt olin tallin pihalla pari minuuttia ennen tunnin alkua ja ehdin vielä mukaan DriveIn-tunnille, kuten ope sanoi. Meidän tunnin 5 ratsastajasta oli siihen mennessä tullut vain yksi ja toinen tuli vähän mun jälkeen.

Kehällä oli joku karsea onnettomuus ilmeisesti, molemmat kaistat oli kiinni ja kun siitä vihdoin päästettiin autot kulkemaan, joku oli juuri koittanut harjata kaikki veret pusikkoon siinä liiemmin onnistumatta. Tuntui vähän pahalta ajatella, että siinä missä itse mutisi kiukkua ratissa kun myöhästyy ratsastustunnilta, joku ei ehkä sinä päivänä palannut lainkaan kotiin. Ei tehnyt mieli kaahailla kovasti sen jälkeen. Helpotus tuli kun pääsi kehältä vihdoin eteenpäin, mutta ilo oli lyhytaikainen - Porvoontielle oli joku toope valutellut öljyä jo aiemmin päivällä 15 km matkalle ja siellä oli vain yksi kaista käytössä. Kuten kuvasta näkyy, ehdittiin siinä matkan aikana seistäkin ihan kivasti, pisimmillään monta monta minuuttia kerralla.

No, tässä oli kuulkaa positiivisuusharjoitukset erittäin hyvä juttu - ennen olisi varmaan palanut käämi heti, nyt ajattelin että se matka vie nyt sen minkä se vie. Sen verran stressiä ilmeisesti pukkasi, että vaikka ehdin tunnille, meni 60% tunnista ihmeellisen keskittymiskyvyttömyyden kanssa. Tehtiin DriveIn-tunnin vuoksi ihan simppeliä hevosen työstöä ympyrällä ja menin samalla isolla tammalla kuin viime perjantainakin. Siti piti koittaa ratsastaa kunnolla eteen, mutta enemmänkin näyttämällä raippaa (siis näyttämällä, ei koskemalla koska siitä se vaan jännittyy) kuin jäämällä pohkeella kiinni. Sitten piti vähän niin kuin yliasettaa ja koittaa pitää sisäpohkeella silti niin, että mentiin silti tavallista ympyrän kehää koko ajan. Kun heti alkutunnista taivas päätti vielä lykätä päälle niin hirveän monsuunin, että jouduimme pakenemaan maneesiin ja siellä ei kaiuttimista huolimatta kuullut mitään, mitä opettaja sanoi mulla meni koko yliasettaminen ihan ohi toiseen suuntaan ja ihmettelin kun ope ei vaan ollut tyytyväinen. Jahka kekkasin mistä oli oikeasti kyse, alkoi koko touhu sujua paremmin.

Opettaja vaati sellaista säntillisempää ja vaativampaa ratsastusta multa: tehokkaasti eteenpäin ja sitten istunnalla kokoamista. Kunnon ulko-ohjan tuki ja sitten sisäpohje läpi. Siinä kun oli hetken vääntänyt, sai ihan hien pintaan. Vaan liikkui se hevonenkin nätimmin - ei nyt vieläkään varsinaisesti koottuna eikä sillä lailla ulko-ohjalla, kun sen viime tunnilla sain - mutta sillä oli hyvä, iso ja rento liike ja selkä alkoi olemaan oikeinpäin.

Että oli ihan kunnon vaikeuksien kautta voittoon tää perjantaipäivä...

Housukoko

Oho.

Olen enemmän farkkuihminen, enkä ole ainakaan puoleen vuoteen pitänyt suoria housuja jalassa. Vaikka painoa on pudonnut, en jotenkin ole nähnyt, että se olisi alkanut poistumaan jaloista. Yllätys olikin siis suuri, kun aamun töihinmenokiireessä yritin kaivaa jotain siistimpää jalkaan ja huomasin, että nää housuthan on liian isot! Onneksi kaapista löytyi toisetkin, jotka olivat myös isot, mutta vyöllä sai hirtettyä kiinni sentään jonkun näköiseksi.


Ja vaikka kuvassa onkin vyötärönauhaa vaan niin kyllä ne housut olivat selvästi väljät muualtakin, ennen kaikkea takapuolen kohdalta. Reitten kapenemista odotellessa ;)

Vaan sai tietysti jo näkyäkin, punnitsin tänään taas pitkästä aikaa itseni ja totesin, että viime vuoden kesäkuusta painoa on lähtenyt jo -9 kg. Jei!

Kokeellisten tutkimusten mukaan hevosen pää painaa tonnin

Keskiviikon tunti olikin sitten jotain tosi hauskaa - paitsi hauislihaksia ajatellen.

Sain mennä taas Vauhtisuokilla ja tuntia piti tällä kertaa tallinomistajan tytär. Erittäin hyvä tunti! Tehtiin perusratsastusta - erilaisia kiemurateitä ja sitten sellaista harjoitusta, missä nostetaan kulmassa laukka ja laukataan ensin melkein voltin kokoinen pääty-ympyrä kootusti ja sitten isompi ympyrä isoa laukkaa. Lopuksi vielä pohkeenväistöjä. Muuten meni hyvin, mutta hevonen painoi kädelle niin hirveästi, että lopulta hauikset ja ojentajat takana oli ihan soosina.

Vauhtisuokki oli jo edelliseltä tunnilta hyvin lämmitelty ja tuntui pykälää rauhallisemmalta kuin viimeksi sillä mennessäni. Huomasin kuitenkin, että hevonen kulki rauhallisesti vain ns. mukavuusalueellaan - pää tietyllä lailla alhaalla (käsiä painaen) ja niin, ettei ottanut pohkeita kunnolla mukaan. Heti kun yritti saada pohkeita läpi, hevosta taipumaan ja päätä itseasiassa vähän ylös (koska musta se liikkuu jotenkin kuolaimen alla - ts. ei myötää oikein). Ohessa edellisen tunnin kuvasatoa:


Luulen, että tuossa tulevat vähän rakenteellisetkin seikat vastaan, mutta käytännössä hevosen ratkaisu tosi monenlaiseen tilanteeseen on "vauhtiiiiiiaaa" ja päätä alas. Yritin sitä vähän hillitä ja nostaa päätä pohkeenväistössä kun se alkoi liikuttaa pikkiriikkisen jo selkää ylöspäin ja keveni hetkittäin edestä - vaikka sitten niin että se olisi tullut pois peräänannosta, kunhan etuosaa olisi saanut kevyemmäksi. Mutta hevosella oli äärimmäisiä eksistentiaaliongelmia sen ajatuksen kanssa - ilmeisesti se on tottunut kulkemaan tuolla tavoin ja vain tuolla tavoin. Multa loppui siinä kohti temppupussista palikat ja jouduin toteamaan, etten osaa ratsastaa sitä tuosta eteenpäin. Tuntui vain siltä, ettei se nyt voi olla oikein, että vaikka sen pää nöpöttää kiltisti alaspäin, sen paino on silti kokonaan etujaloilla ja se on vaarassa kompastua koko ajan kun vauhtia tulee yhtään lisää. No, harjoittelu jatkuu :)

Oli kuitenkin ihanaa kun sai taas kauniissa kesäillassa viedä hevosia laitumelle ja niitä rauhassa harjailla. Mmmmieletöntä!

Ostetaan 1 kpl suuntavaistoa

Oon alkanut miettiä, että josko multa puuttuu aivoista joku semmoinen ruuvi, joka kertoo ihmiselle mihin suuntaan ollaan menossa. Oli taas eilen semmoiset suunistussetit ettei paremmasta väliä. Vaikka olin sitkeästi positiivisuuden kannalla eikä semmoista metsä-epätoivoa päässyt missään vaiheessa nousemaankaan, sai taas melkein joka rastilla huomata, että "aa, jos olisin tuon huomannut, olisin kyllä tullut eri reittiä". Loppuaika oli onneksi alle puolitoista tuntia, mutta siinä kyllä parilla rastilla auttoi se, ettei taaskaan tarvinut etsiä niitä yksin ;) Itseasiassa ykkösrastilla meitä oli jopa neljä yhdessä pähkäämässä, missä ollaan ja missä se rasti sit on. Hyvä niin, olisin etsinyt väärästä paikasta.

Sitten ihan noin niinkuin ratateknisesti musta se oli vähän inha. Musta jos rata on helppo niin se kanssa voisi olla sitä. Ymmärrän kyllä, että nyt oli jo toinen kerta tänä kesänä kun oltiin Serenan alueella, mutta se maasto on ärsyttävää niiden jokapuolelle kaatuneiden kuusten vuoksi ja harhailu siellä ei ole mieltävirkistävää. Ja jos ekat kaksi rastia pistää ikävään paikkaan ja ikävään maastoon ja siten että niillä väleillä sä teet yli puolet koko radan matkasta, niin tulee kyllä kävijälle mieleen, että nää kikkailut olis voinut säästää vaikka niille vaativimmille radoille. Nautiskelin ykköseltä kakkoselle tahkotessa muutamaan otteeseen ajatuksella, että lähtisin mielenosoituksellisesti kotio - ennen kuin positiivisen ajattelun voima sai kiinni ja päätin kuitenkin jatkaa ;)

Ymmärränhän minä, että sitä C-rataa kiertää moni sellainen parempikin suunnistaja, joka ei vaan ehdi sinä päivänä kiertää pidempää. On kummiskin vähän masentavaa, jos samalla 4 kilsalla toinen kiertää sen alle 40 minuutin ja seuraava perusjoukko tulee siitä puolisen tuntia jäljessä. Tässä on musta vähän sama efekti kuin joillain tyypeillä ratsastuskisoissa: tullaan omalla hevosella johonkin naurettaviin pikkukisoihin ja viedään tavallisilta tallaajilta kaikki rusetit. Ja ihan turha inistä, että kun se hevonen ei ole käynyt aiemmin kisoissa. Kyra Kyrklund kuulemma aloittelee hevosillaan usein Prix St.Georgesista - ei niillä mennä mitään C-merkkiä vääntämään.

No, jäin loppurasteilla yhden pariskunnan perään (vaikka yritin monesti ohi, mutta sössin sitten omat lähestymiset). Mies neuvoi naista suunnistuksessa, ihan perusteellisesti. Ainakin eilisen empiirinen koe näytti, että jos katsoo huolella mistä menee, säästyy se aika kyllä selvästi. Mies kehotti vielä miettimään mitä on tulossa eteen ja sitten ei saanut liikkua ennen kuin sen näki/hahmotti. Olis varmaan ollut mullekin hyödyksi ;)

Labrakanina, Part tres

Sain vihdoin soiteltua työterveyslääkäriltä labrakokeideni tulokset kesäloman jälkeen. Ja negatiivista näytti, sekä laktoosille että keliakialle. Tutkivat sitä verikokeesta otetulla geenitestillä ja nyt on todettu, että ei ole taipumusta kumpaankaan. Mikä meinaa suomeksi sitä, että kaikki mun vatsaoireeni ovat toiminnallisia. Joko mulla on vaan ns. dysbioositila eli (ymmärtääkseni) vatsan bakteerikannan epätasapaino tai sitten ihan se vanha kunnon ärtyvän suolen syndrooma. Tai ehkä ne on sama asia, mutta tiede kai ei vielä osaa ottaa kumpaankaan kovin spesifistä kantaa :)

Ja yllätys yllätys: molempia hoidetaan ruokavaliolla. Miten voi olla niin, että yhtäkkiä koko maailma tuntuu sanovan, että kyllä sen ravinnon kanssa nyt vaan ON pakko alkaa tekemään muutoksia. Ja kyllä mä koen, että ne kaksi jo tekemääni korjausta (Coca-colan poisjättö ja aamupalan mukaanotto) ovat tilannetta tasapainottaneetkin - vaikka alkukesästä se rautakuurin aloittaminen kyllä teki aika mahdottomaksi minkään vatsaan liittyvän havainnoinnin. Se lääke ei vaan tunnu mulle sopivan, kun reaktio on aina aluksi niin raju.

Toiminnallisen häiriön pääaiheuttajat ovat: hiiva (jota yllätyksekseni voi siis olla koko välillä suu-alapää.. neva hööd), liian nopeat hiilarit ja aspartaami+muut keinomakeuttajat. Koska aspartaamia en käytä (tietääkseni, en ole ihan kaikkea valmisruokaa jaksanut tsekata), on nyt siis vika joko hiivassa tai sitten noissa hiilareissa. Hiilarit on vähän suoraviivaisempi juttu, joten aloitan sitten vaikka siitä... Ravintokirjavuori on edelleen lukusessa makkarin lattialla - josko se tiivistyisi tännekin. Oon löytänyt kaikkea tosi yllättävää sieltä - niin kuin esimerkiksi en tiennyt, että on olemassa 6 erilaista kuitua ja kaikilla niillä on kehossa oma tehtävänsä = ei riitä, että saa vaan "kuitua". Mitenköhän mä olen tänkin missannut, koska pakkohan siitä on jonkun ollut puhua??

Hmm...

Eka työviikko otti näemmä tosi koville, ja sama juttu jatkuu. Oon nyt värkännyt kahtena vähäunisena yönä epätoivon vimmalla ja koittanut raapia kasaan tekemättömiä hommiani, joiden deadlinet paukkuivat aikoja sitten - koskakohan oppisi tekemään kaiken ei vain ajallaan vaan jopa ihan ajoissa?

No, päivän komiikka sentään tuli vastaan tänä aamuna jääkaapissa. Halusin leipoa perjantaina muffinsseja ja luulin, ettei mulla ole muffinssivuokia kotona. Kipaisin kauppaan niitä ostamaan ja purin sitten tavarat kauppakassista. Enkä löytänyt niitä just ostamiani vuokia sitten mistään, vaikka etsin kissojen ja koirien kanssa. Sattumoisin samassa etsinnässä löytyi kyllä vanhoja vuokia ja tein tyytyväisenä muffinssit sitten niihin.

Oon kyllä avannut jääkaapin tässä välissä, mutta vasta nyt väsyneet aivot yhdisti, että tää näky ei ehkä ollut ihan niin kuin piti. Ja tuli hyvät naurut!

Akrobatiaa

Tämä olen minä. Osaan kauniita temppuja ja solakat käsivarteni kantavat mut miten päin vaan, kuten kuvasta näkyy. Niin ja mun jalatkin taipuu tuolla lailla spagaattiin, nyt kun olen vähän venytellyt... Ööö...

Oikeasti kuvassa on ystäväni (ylläripylläri, meikä oli siis kameran linssin takana), kolminkertainen maailmanmestari (no kidding!), joka jaksoi Loviisassa näyttää miten kivoja juttuja voi tehdä kun vain osaa. Kaikki näytti ihmeellisen sujuvalta ja helpolta ja ja ja ... kevyeltä. Ja mikäs siinä tehdessä kun alla oli ihana sammaleenpehmeä ruohikko. Ehkä Loviisan vedessä on sellaista taikanurmikkoainetta?

Oon päättänyt, että jouluun mennessä saan mun selkääni notkistettua sen verran, että pääsen siltaan. Ja käsiä vahvistettua niin, että pystyn tekemään kärrynpyörän. En ole koskaan osannut mitään muuta voimistelua, paitsi että kuperkeikat sujuivat eteenpäin ja taaksepäin. On sekin saavutus! :)

Hikistä ratsastelua

Tää bloggaaminen on hassu juttu, välillä sitä huvittaa ja välillä taas yhtään ei. Ilmeisesti pariin viimeiseen viikkoon ei, kun tekstiä ei tuntunut irtoavan kirveelläkään ja kuvia ei edes jaksanut ajatella lataavansa kamerasta koneelle... Tässä siis tiivistettynä viime perjantain ja tämänpäiväinen ratsastus.

Perjantaina alkoi syksykausi toisella tallilla. Mulla vaihtui nyt opettaja ja jännitin vähän etukäteen, että mitenhän pärjään taas tallin omistajan tunnilla - hän on kyllä äärimmäisen mukava ja selittää kyllä aina asiat perinjuurin, mutta vaatii myös. Pitää siis lakata omat seli-selittelyt ja alkaa ratsastaa ;) Ryhmä on myös pelottavan hyvä - taisin olla selvästi huonompia ratsastajia joukossa, mutta plussaa on tietysti se että tunnilla tehdään kaikkea kivaa. Pitää vain lakata vertaamasta itseään niihin muihin (ja opetella ratsastamaan hyvin ;)

Menin taas samalla isolla tammalla kun viimeksi - syvempi yhteistyö on edelleen hakusessa, mutta päällisin puolin kaikki meni ihan kivasti. Tehtiin sellaista kääntämisharjoitusta, että sisäohjaan ei saanut koskea ja kaikki kulmat tehtiin vain ulkopohkeella (joka pysyi paikallaan, eikä siis liikkunut taakse) ja ulko-ohjalla. Tavoitteena oli laadukas käännös, jossa hevonen ottaa monia, nopeita ja napakoita askelia vähän niin kuin takaosakäännös/piruettimäisesti. Tämä mentiin kaikissa askellajeissa, myös laukassa ja apuna oli estetolpat, jonka jälkeen käännös tuli tehdä.

Koin olevani vähän ulalla tehtävän kanssa. Tavallaan hevonen teki kaiken minkä pyysin, mutten osannut vaatia siltä sitä mitä piti: nimittäin lyhenemistä ja kokoamista. Sanoin opettajallekin tunnin jälkeen, etten vaan kertakaikkiaan tiedä mitä haetaan, mulla ei oikeasti ole lyhentämisestä mitään peffatuntumaa. Osaan ratsastaa aika kivasti jo hevoset rennoksi ja alas, kun tiedän tavallaan miltä se tuntuu, mutta lyhentäminen - no-ou. Jään vaan kiskomaan ohjista tai hissuttelemaan askelta ja siis ihan päinvastoin kuin mitä haetaan. No, tunnilla nähtiin kyllä hienoja lyhenemisiä (muiden toimesta) ja oli ihan ilo katsoa niiden pollejen liikkumista. Mun tammani tuli kyllä toiseen suuntaan laukassa tosi kivasti ulko-ohjalle ja pääsin harjoittelemaan painoapujen käyttöä kun huomasin tamman vastaavan itseasiassa siihen paremmin kuin kääntävään pohkeeseen. Seuraavallekin kerralle jäi siis opiskeltavaa :)



Tänään vuorossa oli saman tallin pikkutamma (kuvassa), jolla olen mennyt ehkä 1-2 kertaa aiemmin. Olen niin iso, että yleensä se jaetaan suosiolla vähän pienemmille ratsastajille. Muistin, että se oli aika helppo hevonen, mutta vaikealta kyllä tuntui... Tunnin aiheena oli tasapaino ja tehtiinkin sitten kaikenlaista ovelaa harjoitusta, tehtiin siirtymisiä kevyessä istunnassa ja laitettiin raippa poikittain peukaloiden alle ja tehtiin voltteja pelkillä pohkeilla. Tamman askel oli tosi lyhyt ja kun olen mennyt vähän isompiliikkeisillä hevosilla muuten, huomasin että mun oli vaikea tunnistaa milloin tamma liikkui aktiivisesti ja milloin ei, kaikki tuntui niin erilaiselta ja opettajan piti moneen kertaan kehoittaa lisäämään sitä aktiivisuutta - vaan ei vauhtia. Lisäksi pienuus vaikeutti vähän kevyessä istunnassa pysymistä.

Toisaalta oli kiva huomata, miten hevonen pyöristi salamannopeasti selkäänsä aina kun mun takapuoleni irtosi satulasta, se kantoi kiltisti itsensä pyöreänä kaikki kevyen istunnan pätkät ;) Liike tuli heti paljon tönkömmäksi kun istuin satulaan. Tuossa raippa peukaloiden alla harjoituksessa kyllä sain mukavasti vähän pyöreyttä hevoseen ihan ratsastettunakin. Kaikenkaikkiaan ihan kiva helletunti, ihan kamalasti ei tehty muttei ollut niin väliksikään kun oli niin kamalan kuuma...


Jäin juttelemaan parin tuntilaisen kanssa tunnin jälkeen ja zoomailin samalla kameralla. Tämä otus halusi selvästi mukaan. Linssilude :)

Kuorokeikalla

Viikonloppu sujui helteisissä merkeissä Loviisassa, jossa meidän kuoro esiintyi kahteen otteeseen Loviisan Rauhanfoorumilla. Kivaa, mutta melko hikistä puuhaa näillä keleillä :) Asiaa ei auttanut kuoropaita, joka on hankittu vähän viileämpiä esityssäitä ajatellen ja joka on tiivistä puuvillaneulosta ja pitkähihainen...


Molemmat esiintymiset menivät ihan kivasti - vähän hapuilua oli monin paikoin (ja kuoro vain noin kolmanneksen normaalista koostaan, mikä vaikutti kyllä soundin täyteyteen), mutta treenaamisen määrään nähden meillä meni suorastaan upeasti ;) Jos nyt lähdöt myöhästyivät pariin otteeseen ja joku lähti vetämään kesken kaiken biisiä vähän nopeammalla temmolla, sanotaan sitä nyt vaikka taiteelliseksi vapaudeksi ja nautitaan siitä, että laulaminen kuitenkin tuntui mukavalta, tunnelma oli kiva ja ääni kerrankin kulki. Esiintymispaikkana oli Loviisan kaunis kirkko, jossa on ihan mielettömän kaunis alttari (ja mielettömän, jopa haastavan pitkä kaiku).


Päätimme kaverin kanssa jäädä yöksi Loviisaan (Suomi-matkailun merkeissä ja mä myös ihan siitä ilosta, että vältin niin aikaisen aamuherätyksen) ja lähdettiin lenkille kuorokeikan jälkeen lauantai-iltana. Jaksettiin juosta vähän reilu tunti, matkaa kartasta katsoen taisi kertyä joku vähän reilu 8 km (tahti oli vähän hitaampi, koska allekirjoittanut halusi ottaa koko ajan kuvia).


Ja täytyy sanoa, että päätös oli loistava! Loviisa vaikutti ihanalta kesäkaupungilta - merenrantaa, vanhoja linnoituksia, kaunis harju ja ihania puutaloja. Sekä paljon paljon aurinkoa, jota ei suinkaan tarjonnut Lovisa Kraftverk vaikka kyllä ydinvoimalan piiput saatiin näköpiiriin, kun kiivettiin aivan ihanaan näkötorniin, joka oli Myllyharjulle rakennettu.


Vanhan Loviisan alue oli ihana paitsi rakennuksiltaan ja miljööltään, jossa risteili kapeita mukulakivikatuja suuntaan jos toiseen, niin myös sen vuoksi että omistajat olivat nähneet niin paljon vaivaa pitääkseen oman tonttinsa täynnä kukkia. Enkä ole missään nähnyt Suomessa niin hyvin leikattuja nurmikoita...


Aikataulu ei ihan riittänyt siihen, että olisimme menneet tutustumaan varsinaiseen Svartholman merilinnoitukseen (kuvauksen perusteella vaikutti vähän samantyyppiseltä kyllä kuin Suomenlinna), jonne siis oltaisiin menty n. 10 km vesiteitse. Mutta Ruotsin vallan ajalta oli silti vielä (osin) pystyssä kaksi bastionia, Rosen ja Ungern, joita pääsi hyvin ihastelemaan. Ungernin rauniot on kunnostettu ja paikalla on viehko ulkoilmateatteri sekä katettu paviljonki, jossa esiintyi Rauhanfoorumilla EIKU ry:n musikaalidraama Gli Spreconi. Meidät oli kuorona buukattu sinne katsomaan, koska kuoronjohtaja sekä osa orkesterista esiintyivät samaisessa ohjelmassa.

Kaikenkaikkiaan oli ihan hirmu hyvä reissu ja siitä jäi ihan hirmu hyvä mieli. Sunnuntai-aamuna ennen toista esitystä ehdittiin ystävän kanssa syödä rauhassa aamupalaa ja käydä uudestaan kävelyllä, mentiinpä jopa venyttelemään rannalle. Tuntui, että ehti ja jaksoi taas tehdä vaikka mitä, vaikka aurinko helotti jo siinä vaiheessa ihan niskaan. Kun tajuaa, miten valtavan paljon energiaa tuollaisista minibreikeistä oikein saakaan, sitä ihmettelee vaan miksei tajua useammin ottaa aikaa tuollaiseen. On niin paljon helpompi olla positiivinenkin kun on tilaa hengittää...

Outoa

Se iontoforeesihoito, jota oon nyt ottanut käsilleni, on saanut aikaan outoja vaikutuksia. Vasen käsi on ihan kuiva, "normaali" (vaikka minullehan se ei sitä ole ;) kun taas oikea käsi on vielä ihan entisensä, jos ei pahempikin. Hoito kuulemma tehoaa paremmin virran plusnavan elektrodiin, mutta olen joka toinen kerta aina vaihtanut niiden järjestystä.

Hrmp. Pitänee ruveta tekemään kaikki vasurilla kuten partiolaiset, kättely jne. No, toivoa ainakin antaa se, että hoito vaikuttaa edes johonkin...

Odottamatonta ihanaa

Eilinen oli kerrassaan odottamattoman ihana päivä kaiken tän takkuamisen keskellä. Joskus ne hetket lämmittää sydäntä kaikkein eniten, kun ihan puskasta tuleekin sellainen Tosi Kiva Päivä. Mahtavaa, miten elämä voi monesti yllättää!

Leffakooma

Äh, positiivisena pysyminen on merkittävästi helpompaa silloin kun ei ole niin paljon juttuja, joita pitäis tehdä... Kun mä aloitin tämän 10 peräkkäisen päivän positiivisuushaasteen, ajattelin että se on ihan Pollyannaa ja piece of nakki, mähän oon niin ratkaisukeskeinen ihminen että ei paremmasta väliä. Mutta vitsit on muuten vaikea olla positiivisena koko ajan niinkin pitkää pätkää. Kun aloitin viime lauantaina haasteen 5 päivän jälkeen uudestaan, pärjäsin maanantaihin asti - tiistai aamuna oli pakko aloittaa taas ja iltapäivällä uudelleen, kun tilastotiedeahdistus iski. Tajusin, etten ole tosi pitkään aikaan tehnyt enää asioita joissa en automaattisesti ole hyvä - nyt ottaa laskeminen tosi paljon voimille, sillä vaikken nyt mitenkään erityisen huono siinä ole niin erilaisten jakaumien tunnistaminen ja joidenkin piste-estimaattien tekeminen ei kyllä ole ihan luontaisintakaan. Ja tänään oli taas pakko aloittaa uudelleen.

Ja miten sitten oon käsitellyt näitä tunteita? Toooosi rakentavasti. Olen syönyt suklaata ja vetäytynyt leffakoomaan. Mä tykkään ihan hirveästi elokuvista, mutta jos lauantaina olis tentti ja töissäkin pitäisi saada pari juttua tehtyä, voi kuvitella että ajan voisi käyttää vähän hyödykkäämminkin kuin istumalla sohvalla vaan kaikki illat ja pelaamalla Facebookin Farmvilleä... Ja tuo suklaa ja muu mässy, en mä nyt valtavan paljon sitä oo syönyt, mutta selkeästi lohtutarkoituksessa - pakko vaan saada jotain sokeria napaan ettei ahdistaisi niin paljon. Ottaa koville tämä syksyyn siirtyminen, selvästi.

Yritän silti sitkeästi pitäytyä siellä positiivisuuden tiellä. Sen verran mussa on vielä insinööriä jäljellä, että ajattelen asiaa energiataseen kannalta. Jos huomio keskittyy koko ajan elämän negatiivisiin puoliin, sitä ei riitä niin paljon positiivisiin. Ja että en minä ketään muuta häiritse tällä negailullani paitsi itseäni. Mietin vaan edelleen, että miten ihmeessä ihmiset on viritetty niin, että itse pitää koko ajan olla sabotoimassa omaa elämää ja aiheuttamassa tällä non-stop valivalilla itselleen vaan lisää kurjuutta. Kun onnellinenkin voisi olla.

Mahtava paita, tosin myynnissä näemmä vain ulkomailla (täällä).

Etsii vaan ei löydä

Huhhuh, sellaista settiä taas tänään, että...

Jos viimeksi olin ihan in luv suunnistuksen kanssa, tänään laji näytti kyllä vähän niitä synkempiä puoliaan... Melkein nauratti, kun kiukkusin pusikossa itsekseni miljoonatta kertaa, poljin jalkaa ja kiroilin. Ei siellä ollut ketään kuuntelemassa :)

Maasto oli tänään myös vihoviimeistä. Oli paljon synkmetsää, kuten eräs suunnistava kaverini sanoo - vanhaa kuusipusikkoa, josta pääsi läpi vaan kyynerpäätaktiikalla - melko kivulias operaatio ilman pitkähihaista paitaa.


Oli myös kunnon suota - mulasin kerran toisen jalan johonkin saviojaan ja kerran toisen jalan reittä myöten suonsilmäkkeeseen, joka olikin "vähän" syvempi kuin luulin. Pääsin lähtemään radalle vasta kuuden jälkeen ja metsä alkoi olla jo hiljaisempi siihen aikaan, olin ohi reitistä ja jouduin nykimään jalkaa hetken verran vedestä, ennen kuin pääsin irti. Meinasi iskeä jo pienimuotoinen paniikki, tosi epämiellyttävä tunne.

Lisäksi jos viimeksi rastit löytyivät helposti ja kivasti, tällä kertaa mulla oli ongelmia melkein jokaisen rastin kanssa. Kahden kanssa tuli lisäksi otettua oikein kunnon pummit, yli 20 min kumpainenkin. En vaan todellakaan tajunnut missä olin, tai lähinnä olin ihan varma että olin just siinä missä rastin piti olla - enkä sit kuitenkaan ollut. Pahimmillaan heitti useita satoja metrejä. Olin kuutosrastilla jo kertakaikkiaan luovuttamassa, kun olin jo 20 min kiertänyt samaa pusikkoa (ja se kuivunut kuusimetsä ei todella ole erityisen miellyttävää kierrettävää) eikä mikään tuntunut sujuvan. Onneksi pääsin yhden toisen tytön peesissä sitten rastille - tämä tuli jostain takaviistosta ja kulki noin vain suoraan sinne rastille. Mahtavaa!

En ole ikinä ollut metsikössä yhtä kauan kuin tänään, melkein 2 h. Rata oli edelleen sen 4 km - oon päättänyt, että ennen en mene B-radalle ennen kuin saan 2 aikaa C-radalta alle 1h 10 min. Kaipa se on vain luotettava siihen, että tämmöisiä päiviä tulee ja kehitystä tapahtuu kuitenkin jossain - ja naurettava iloisesti omille sekoiluilleen.

Must see in 2010

Joo! Tiedän, että ainakin meikäläisen on mahdotonta mennä tästä leffasta ohi. Mulla on ainakin 10 hyvää syytä:

• Tim Burton (sedän leffat ovat mahtavia)
• Upeannäköinen visuaalinen ilme
• 3D-leffa (nämä jakaa mielipiteitä, mutta itse tykkäsin jo 6-vuotiaana Disneyworldissa ;)
  
• Yksi lempitarinoista tuo Carroll-sedän kuvaelma
• Mia Wasikowska (näytteli Sophieta In Therapy-sarjassa, jos se kenellekään on tuttu)
• Johnny Depp
• Johnny Depp
• Johnny Depp
• Johnny Depp
• Johnny Depp
  

Selvää kuin pläkki? :D

(Ja sitten ihan asiaankuulumattomaan valitukseen: asteikolla 1-10 valitsen kympin ärsyttävyystasoksi noiden ko.leffan uusien Youtube-trailereiden kanssa. Ei saanut embedata, ei. Omahan se on markkinoijien häpeä, jos ei halua, että viraali toimii. Grh.)

Ylämäki, alamäki, ylämäki, alamäki...

Lähdin illalla pikkulenkille testaamaan kuinka jalat kantavat työläisellä :)

Mietin vaan tätä omaa mielentilaani, sillä jostain mielenhäiriöstä kun jo alkulenkistä tuntui tosi pahalta ja väsyneeltä keksin lähteä juoksemaan läheistä maastolenkkiä - siis pelkkää ylä- ja alamäkeä. Lenkin pituus on kylttien mukaan 5,4 kilometriä ja vaikka se on lyhyempi kun se mun tavallinen lenksu, tuntui tämä reitti selkeästi raskaammalta. Ja kun olen jo itkenyt sitä, että vauhti on kehittynyt sen verran että tuo 6 km lenkki ei enää riitä kuin niille 30 minuutin lenkeille - eipä tartte laittaa kuin vähän mäkiä eteen niin vauhti hidastuu aika rajusti. 5,4 km juoksemiseen meni tasan 30 minuuttia. Hölköttelin siitä vielä kotiin ja juoksin rappusetkin ylös.

Sykkeet olivat varmaan sen verran korkealla koko lenkin, että voidaan kyllä sanoa tän olleen ihan kunnollinen VK-lenkki. Jaksoin kuitenkin juosta kaikki ylämäetkin, jopa sen ilkeän mäen joka on älyttömän jyrkkä alusta ja jatkuu iiiikuisuuden. Olin lievästi sanottuna ylpeä ittestäni!

89,40% - käsittämätöntä!

Oon tapani mukaan taas vähän myöhässä siitä mistä puhutaan, mutta ei anneta sen häiritä :)

Edward Gal ratsasti 26.7.2009 Hicksteadin kisoissa Kürin uuden maailmanennätyksen 89,40% - sinällään jo hieno suoritus. Mutta oikeasti - katsoin tän Youtube-videon melkein itku kurkussa. Miten voi olla hevonen noin kaunis ja hyväliikkeinen??



Nojoo, tästä päästäänkin näemmä sitten pienen Googletuksen jälkeen vähän syvempiin keskusteluihin Rollkurista, jota kyseinen Gal ilmeisesti käyttää. Ei olleet lainkaan kivoja ne videot, ei. Sanon silti, että tässä nimenomaisessa suorituksessa tuo hevonen on aivan ihana!

Mitähän menin tekemään?

Laitoin Facebookkiin jo, mutta täälläkin ehkä hyvä mainita. Kesäenergioissani yritin etsiä siis itselleni jotain kivaa kuntoilulajia, jossa tulisi tehtyä lihaskuntoa ja joka vaatisi riittävästi keskittymiskykyä, että tarjoaisi ainakin muutaman stressittömän hetken viikossa. Koska en juuri itämaisista uskonnoista perusta, karsiutuivat miettimäni tai chit, joogat ja kung fut pois heti kättelyssä. No, sitten bongasin lajin nimeltä savate, josta en ollut ikinä kuullutkaan mutta pienen kaveripiirigallupin jälkeen huomasin kahden kaverini kyllä kuulleen - ja innostuneen. Se on ranskalaista potkunyrkkeilyä - ainoa täysin eurooppalainen kamppailulaji ja ns. rituaalivapaa.

Sen verran järki jo takoi päässä, että jos syksylle pitää samaan viikkoon mahduttaa kuoro, suunnistus (no, ei sitä ole kuin lokakuulle), kaksi ratsastustuntia ja mahdollinen vuokratunti vielä päälle sekä jotain opiskelujakin ja kavereitakin olis tosi kiva nähdä (plus tietty pitäis tehdä ne työt, jotka turvaa elannon :), niin illat alkavatkin olla jo aika hyvin ohjelmoidut. Savatea ei ollut tarjolla aamuisin, joten jätin sen ajatuksen sitten vähän pettyneenä syrjään.

Ennen kuin bongasin, että hei - kuntosavatea (eli ei niin tekniikkaan vaan siis kuntoon keskittyvä tunti) on tarjolla myös aamuisin. En tiedä mikä mielenhäiriö tuli, mutta varasin nyt sitten peruskurssin, joka on kahtena aamuna klo 07 alkaen. Ahdistaa jo valmiiksi, mutta ei auta, nyt on jo ilmoittauduttu :) Pitänee siis alkaa kaiken muun hyvän lisäksi myös aamuihmiseksi, kotoa pitäisi lähteä viimeistään 6.20 että ehtii tunnille... O-ou.

Samalla energialla varasin pari kokeiluvuokratuntia sinne uudelle tallille viimeisellä hevosella, jolla siellä vielä oli tilaa. Sillä ei saa mennä kuin maastoon, mutta oikeastaan se on varmaan ihan hyväkin. Voin sitten opetella rauhassa sitä hevosen kanssa yhdessäoloa ja nauttia ihan pelkästä puuhastelusta.

Elokuu

Viimeinen lomaviikko oli kyllä semmoista takkuamista, ettei mitään rajaa. Mistähän lie tullut väsy ja alakulo, pimenevistä illoistako? Aloitin tiistaina sellaisen 10 päivän positiivisuusharjoituksen - lauantaina oli pakko myöntää, että sääntöjä on rikottu niin pahasti, että lienee syytä aloittaa uudelleen.

Töihin meno tuntuu kuitenkin ihan hyvälle ajatukselle sinällään, sääli vaan ettei harrastamiselle jää samalla tavoin aikaa kuin nyt lomalla. Aika (vaiko ajattomuus?) on kyllä parasta! Eipä silti, on elokuussa ja lähestyvässä syksyssä monia ihaniakin asioita:

• Syksyn värit! Alan jo kaivata vahvaa punaista, vahvaa keltaista, vahvoja ruskeita.
  
• Voi työmatkapyöräillä
• Kaikki mielenkiintoiset kurssit alkavat
  
• Elämä palaa rytmiinsä kaikenmaailman löllöttelyn sijaan :)
• Aika kuluu ja elämä muuttaa muotoaan. Kiva olla sitä seuraamassa!