Jos viimeksi olin ihan in luv suunnistuksen kanssa, tänään laji näytti kyllä vähän niitä synkempiä puoliaan... Melkein nauratti, kun kiukkusin pusikossa itsekseni miljoonatta kertaa, poljin jalkaa ja kiroilin. Ei siellä ollut ketään kuuntelemassa :)
Maasto oli tänään myös vihoviimeistä. Oli paljon synkmetsää, kuten eräs suunnistava kaverini sanoo - vanhaa kuusipusikkoa, josta pääsi läpi vaan kyynerpäätaktiikalla - melko kivulias operaatio ilman pitkähihaista paitaa.
Oli myös kunnon suota - mulasin kerran toisen jalan johonkin saviojaan ja kerran toisen jalan reittä myöten suonsilmäkkeeseen, joka olikin "vähän" syvempi kuin luulin. Pääsin lähtemään radalle vasta kuuden jälkeen ja metsä alkoi olla jo hiljaisempi siihen aikaan, olin ohi reitistä ja jouduin nykimään jalkaa hetken verran vedestä, ennen kuin pääsin irti. Meinasi iskeä jo pienimuotoinen paniikki, tosi epämiellyttävä tunne.
Lisäksi jos viimeksi rastit löytyivät helposti ja kivasti, tällä kertaa mulla oli ongelmia melkein jokaisen rastin kanssa. Kahden kanssa tuli lisäksi otettua oikein kunnon pummit, yli 20 min kumpainenkin. En vaan todellakaan tajunnut missä olin, tai lähinnä olin ihan varma että olin just siinä missä rastin piti olla - enkä sit kuitenkaan ollut. Pahimmillaan heitti useita satoja metrejä. Olin kuutosrastilla jo kertakaikkiaan luovuttamassa, kun olin jo 20 min kiertänyt samaa pusikkoa (ja se kuivunut kuusimetsä ei todella ole erityisen miellyttävää kierrettävää) eikä mikään tuntunut sujuvan. Onneksi pääsin yhden toisen tytön peesissä sitten rastille - tämä tuli jostain takaviistosta ja kulki noin vain suoraan sinne rastille. Mahtavaa!
En ole ikinä ollut metsikössä yhtä kauan kuin tänään, melkein 2 h. Rata oli edelleen sen 4 km - oon päättänyt, että ennen en mene B-radalle ennen kuin saan 2 aikaa C-radalta alle 1h 10 min. Kaipa se on vain luotettava siihen, että tämmöisiä päiviä tulee ja kehitystä tapahtuu kuitenkin jossain - ja naurettava iloisesti omille sekoiluilleen.
2 kommenttia:
Tämmöiset kokemukset kuuluu asiaan ja niille voi sitten myöhemmin naureksia. Pääasia kai, että kaikki rastit löytyivät etkä eksynyt lopullisesti tai jäänyt kokonaan jumiin sinne suohon? :) Yksi seuran miessuunnistajista, varmaan melkein 2-metrinen, sanoi kerran olleensa suossa vyötäröään myöden. Silloin oli kuulemma ollut vaikea päästä pois. Mutta kun hän tätä kertoi, se nauratti häntä itseäänkin jo.
Joo, ei kai sitä voi kuin nauraa - itkemään on ainakin ihan turha ruvetan, sen oppi siellä pusikossa :) Oikeastaan nyt sille jo nauraa ihan vapautuneesti joten loppu hyvin kaikki hyvin.
Lähetä kommentti