Varpaat veressä

No okei, yksi varvas. Mutta kumminkin, savate oon vaaaaaa-aaarallinen laji ;)

Kävin aamulla käsittämätöntä Jaakobinpainia itseni kanssa, olin jopa siirtänyt herätyskelloa puol kasiin ja päättänyt etten liikahda mihinkään pariin tuntiin, ennen kuin sinnikäs ääni sisällä sanoi, että jos en nyt roudaa takapuoltani ylös punkasta, en tule tekemään sitä tulevinakaan savate-aamuina. Kummaa, miten yhden kerran missaaminen (viime keskiviikkona) saa ihan käsittämättömän laiskiaistumisen päälle.

No, selvisin kuitenkin tunnille (sans le pyyhe, ikävä kyllä) ja saatiin heti aluksi hyvä vauhti päälle: mentiin taas olkapää- ja varvashippaa. Mun pari oli ihan älyttömän nopea (aluksi) siinä ja jäin koko ajan häviölle. Siinä kun muutamaan kertaan joutui tekemään rangaistuspunnerruksia ja -kyykkyhyppyjä, alkoi kiva kiukku nousta - valitettavasti se ei vaan yhtään auttanut suoritusta ja hävisin yhä enemmän. Jos jotain positiivista haluaa nostaa esiin, niin ainakin tuli lihaskunto treenattua tänään kunnolla.

Tehtiin myös sikailkeitä vatsalihasliikkeitä pareittain, jossa toinen menee lattialle selälleen, nostaa jalat ylös ja tarttuu toista nilkoista. Toinen sitten "heittelee" lattialla makaavan jalkoja alaspäin ja temppu on saada omat koipensa pysäytettyä ennen kuin kantapäät koskevat lattiaan ja puskea ne sitten taas suorina ylös. Ilkeää, ilkeää, ilkeää. Piti tehdä neljäkymmentä, tein vain kolmekymmentä ja sekin oli jo ihan kylliksi.

Tänään ei opittu uusia liikkeitä, treenattiin vaan vanhoja - ensin pitkiä sarjoja parin kanssa (mm. 6 lyönnin koukkuja) ja sitten säkkiin paljon vapaita harjoituksia ja sarjoja. Tänään lihakset ja etenkin jalat tuntuivat tosi jäykiltä (oletettavasti yhä perjantain ratsastuksesta kipeät) ja sivupotkut, jotka yleensä on mun bravuuri, lähtivät nyt tosi kökkösesti. Ja niinhän siinä sitten kävi, että kun keskittyi siihen, että potku lähtee kivan napakasti ja voimalla, niin liikkeen finessi katosi. Ja long story short, en ihan muistanut ojentaa nilkkaa ennen potkua ja isovarvas mäjähti voimalla säkkiin, joka sillä hetkellä tuntui enemmän betonilta... No, en jäänyt suremaan sitä, vaan keskityin vähän aikaa lyönteihin ja unohdin koko varpaan (pidin kyllä huolta siitä, että seuraavissa sivupotkuissa nilkka oli ojennettu just niin kuin piti ja osuin jalkapöytä edellä. Jos siellä salilla ei lopputunnista olis jo niin kovin ihmismäiset hajut, sitä vois kyllä välillä pitää balettitreeninäkin...

Tunnin jälkeen tulin pukuhuoneeseen ja huomasin kaksi huippujuttua.

1) olin tosiaan unohtanut sen pyyhkeen kotiin - ja tällä tunnilla olin toooosiaan pitänyt sykkeet korkealla ja hikisyysaste oli sen mukainen. Jeee!

2) ottaessani kenkää pois jalasta tuli vastaan verinen sukka. Yllättävän verinen. Piikkiriikkisen vaan oli kynsi haljennut, mutta se valuman määrä oli siihen nähden jotain ihan uskomatonta. Mun eka ihan oikea urheiluvamma, oikeasti! (No joo, se juoksijan polvi oli, mutta kun se ikään kuin oli ennestään ja hävisi liikuttamalla, taitaa se olla enemmän anti-urheiluvamma?)



Ja sitten ei mihinkään liittyen, osasto "näin vietän iltojani". Toiset ehkä keksis jotain kehittävää, toiset kehittää itseään ja toiset sitten.. no, löytää keinoja huvittaa itseään.. Näitä säkenöivän loistavia alle minuutin videopätkiä kertyi kameraan useita (liian monta), milloin mihinkin aiheeseen liittyen. Nauraa räkätin kyljet kipeänä useamman tunnin.

Joku tarkkasilmäinen voi ehkä bongata kuvasta jokaisen keittiön perusvarusteet. Tyhjä Bona-purkki ja puukko. Jokanaisen perusvarustus??

Elähdyttävä keikka

Oltiin tänään kuoron kanssa saattokodissa laulamassa. Oli jotenkin tosi elähdyttävää laulaa, vaikka tietysti tunnelmaan vaikutti jossain takaraivossa tieto siitä, että saattokotiin tulleet ihmiset elävät keskimäärin seitsemän päivää tuonne tultuaan. Vaikka tuntui siltä, että vastoinkäymisiä vain sateli kuoron tielle ennen keikkaa, jäi tuosta käteen tosi rauhaisa sunnuntai-olo. Elämän päätepiste odottaa meitä kaikkia jossain ja kyyneliltäkään ei taida ennen sitä välttyä. Täydesti eletty elämä on silti arvokas. Voimia paikan henkilökunnalle, jotka näyttivät päällisin puolin tavallisilta ihmisiltä, mutta sydämessään taitavat olla vahvoja ja syviä, että tuossa jaksavat päivästä toiseen.

Keltaista

Punainen on ihana väri. Mutta niin on keltainenkin!

Uudet ruukut

Päivä alkoi puuhailulla, kävin kaupassa, kävin ystävän kanssa kävelyllä ja sain vihdoin (kiitos työtoverini) ryhdyttyä ruukunvaihtoon. Haimme työpaikalle eilen kaksi isoa ruukkukasvia ja kirkasvalolampun ja nähtyäni hänen isoiksi puiksi kasvattamansa rahapuut, sain viimeisen sykäyksen siirtää omani vähän isompiin ruukkuihin. Johan ne olivatkin kahdeksan vuotta (tjsp) samoissa ruukuissa olleetkin.

No, hommaa avitti tuulenpuuska, joka kai ruukut nähtyään oli sitä mieltä, että jo niiden oli aikakin mennä :)


Mutta joo, tätä kuvaa katsoessa tulee vähän syyllinen olo. Yllättävän hyvin pikku puu oli kuitenkin tuolla nyrkin kokoisella multa/juuripaakulla pärjännyt. We make do with what we've got, I guess...

Toivottavasti se ei nyt hämmenny, kun sillä on jatkossa noin paljon tilaa.. Uskon silti, että vaikka se tuohon kuolisikin, se kuolisi onnellisena.

Ja eipä sillä - näemmä kaupan tädit ovat about yhtä hyviä kasvinhoitajia kuin minäkin. Todistekappale A, aamulla ostettu Zamioculcas (kiitos, äiti!). Ajattelin ensin, että tuskin sitä nyt pitää vaihtaa kun on vasta ostettu kerran. Sitten tuumasin, että jos mulla menee taas yhdeksän vuotta ennen seuraavaa mullanvaihto-operaatiota on ehkä parempi tarttua hommaan nyt kun mullat ja purkit olivat kerran siinä vielä esillä.

Mietin, että mikä ihme on kun kukka ei suostunut tulemaan ulos purkista. Yritin kammeta sitä ulos kuokan avulla ja ravistella ja mitä kaikkea. Lopulta piti luovuttaa, hakea sakset ja leikata se muovipurkki. Kun näin sisällön, en ihmetellyt yhtään. No, oli ainakin elinvoimaiset juuret.



Luulen silti, että tämäkin kukka on onnellisempi nyt. Tervetuloa kotiin! Täällä odottaa epävakaat olot, paljon valoa ja paahdetta ja kastelua aina silloin kun omistaja ehtii ja jaksaa. Mutta täällä olo kasvattaa. Todisteet osoittavat, että jos selviää ensimmäisestä kuukaudesta, pärjää missä vaan ;)

Jesss, ratsastus!

Eilinen ratsastustunti sujui pahoista aavistuksista huolimatta hyvin, jopa loistavasti! Oli ihanaa, että toisellakin tallilla tuli mielettömiä onnistumisen kokemuksia, kun jotenkin syksyllä suurimmat epäonnistumiset ovat aina sattuuneet samassa paikassa - se luo ikävän fiiliksen koko tallille menoon. Nyt kuitenkin kierre saatiin katkaistuksi ja fiilis oli ihana kotiinpäin ajaessa.

Tunnin aiheena oli pohkeenväistö ja menin sillä isolla tammalla, jolla viimeksi ratsastaessani meni koko tunti penkin alle. Nyt taas mentiin heti jo aluksi käynnissä, ravissa ja laukassa pohkeenväistöä pitkällä sivulla niin, että piti ottaa pitkän sivun alusta 5 m sisempää käännös ja sitten tehdä pohkeenväistöä uralle niin, että tahti ei muuttunut vaan pikemminkin mentiin reippaammin kuin normaalisti. Sain siinä pohkeet tosi hyvin käyttöön ja itse väistöt menivät ihan mukavasti, eniten kuitenkin fiilistelin sitä tuntumaa, minkä hevoseen sai kun sen moottori lähti kunnolla heti aluksi käyntiin. Oli niin erilainen tunnelma nyt kuin edellisellä kerralla siellä selässä, ettei mitään rajaa.

Harjoitusta tehtiin poikkeuksellisesti ravissakin harjoitusravissa - yleensä tuolla tallilla on käytössä vain kevyt ravi, kunnes hevosen saa myötäämään selästään. Nyt ravin sai kuitenkin toimimaan kivasti, kun pohkeenväistö pakotti istumaan selässä suorassa ja käyttämään pohkeita kunnolla. Laukka oli ihan mahtava, hevonen tuli varsinkin vasempaan kierrokseen aivan mielettömän hienoksi ja pyöreäksi (valitettavasti se ei kestänyt lopputuntia ;). Ja väistikin vielä, heti kun ratsastaja älysi käyttää painoapujaan oikein.. Tässä isona apuna oli opettajan ohje, jossa sanoi, että kun kyynerpäät oikein painaa kylkiin, käsi ei pysty jäämään jäykäksi - ja jotenkin sitä kautta sain ihan erilaisen tuntuman koko touhuun.

Laukan jälkeen vaihdettiin tehtävää ja tehtiin ensin käynnissä jyrkkää siksak-väistöä uralta keskihalkaisijalle ja takaisin. Tässä huomasin, miten oma istunta vaikutti menoon - välillä väistö sujui hyvin ja välillä ei taas ollenkaan. En ihan kyllä osannut erottaa, että miksi se välillä ei sujunut ollenkaan, mutta keskittyminen auttoi kummasti vaikke ihan tiennytkään mitä piti tehdä. Ajattelin taas sitä toisen opettajan "ajattele olevas kouluratsastaja kisoissa"-mielikuvaa. Sitten sama tehtiin ravissa ja siinä oli vähän vaihtelevaa menestystä, keskittyminen hajosi ja tuli liikaa tehtävää. Hämmentävää kyllä, kun opettaja teki tehtävästä vaikeamman eli väistön jälkeen keskihalkaisijalla piti nostaa laukka muutamaksi askeleeksi, siirtyä raviin ja väistää takaisin uralle ja lyhyen sivun jälkeen sama uudestaan - sitten taas osa jutuista alkoi sujua kun oli pakko vaan ruveta tekemään. Vähän haittasi se, että hevosella on niin iso liike, että väistöjen olisi pitänyt askelmäärään nähden olla jyrkkiä ja kolmella laukka-askeleella oltiin jo menty monta monta metriä eteenpäin. Mutta kummasti kun vaan tekee, sitä huomaa, että aivot jotenkin nopeutuu. Ei keskity pieniin junnauksiin vaan liikkestä tulee sellainen fuusiojatkumo, pehmeä.

Tunnista tuli paljon paljon ahaa-elämyksiä, ja ilmeisesti joko se satulatuoli tai savaten vatsalihasharjoitukset ovat olleet eduksi kun yhtäkkiä sitä pystyikin tekemään vaikka mitä ilman että istunta kärsi. Sain taas vähän aavistuksia siitä takaa-eteen -ratsastuksesta, nyt kun vielä saisi venyteltyä vasenta lonkkaa kunnolla auki (se junnaa edelleen) ja pidettyä ahterin rentona, niin eiköhän se siitä taas edistyis. Jesss!

Wohoo, mikä ratsastustunti!

Joo, joskus sitten taas menee putkeenkin. Hevonen oli mahtava - sain sen edelliseltä tunnilta loistavasti läpiratsastettuna ja pystyin sitten itsekin ylläpitämään sitä. Ja vindevaude, mitä ahaa-elämyksiä!

Jos viime kerralla meni hevosen kanssa pelkäksi sähläilyksi, nyt monta juttua oli kohdallaan. Vaikka hevonen alkutunnista jaksoikin tikuttaa ja mennä kovaa, tuntui että nyt sain itseni pysymään rauhallisena ja ennen kaikkea pehmeänä ja rentona. Väitän myös, että se ostamani satulapenkki on auttanut mua (jo 2 päivässä) saamaan fiilistä oikeaan asentoon ja lantioon ihan erilailla. Sillä kyllä saa selän kipeäksi, jos liian pitkään koittaa istua, mutta parin tunnin pätkissä se on ihan loistava kapine!

No joo, tunnilla mentiin ihan perusratsastusta, kun sijaisope piti. Voltit päätyihin ja suoralla asetus ulospäin - käynnissä, ravissa ja laukassa. Lopuksi samaa niin, että mentiin suoralla uralla olevia puomeja vielä ravissa. Hevonen kiihdytti kyllä heti, jos multa katosi tasapaino - mutta silloin kun mä sain pidettyä (suurimman osan) paketissa, tuntui siltä että kaikki rullasi. Hevonen on niin mahtava opettaja, koska vastasi aina heti - siinä pystyi saamaan sen opetuksen tosiaan hevoselta, eikä tarvinnut odottaa aina opettajan kommentteja. Loppuravit mentiin vähän pitkänä ja taas vähän liian kovaa, mun tasapaino kevyessä ravissa selkeästi katoaa verrattuna harjoitusraviin.

Vaan olihan ihan mieletön tunti!

Meikä mestarikuvaaja

Tässä oli kuvista puhetta edellisen postauksen yhteydessä - täytyy sanoa, että välillä kuvaaminen on kyllä hitsin paljon helpompaa kuin sitten taas niinä toisina päivinä. Yritin ottaa eilen tallilla kuvia varsavaavista, joka on nyt 3 kk. Muutama otos oli ihan kelvollinen, mutta syystä tai toisesta kaikki ei tällä kerralla mennyt ihan nappiin...

Kyllä nauratti kotona ;)

Syksyvaloa!

On aika taas tehdä ryhtiliike positiivisuuden suhteen. On tässä syksyssä paljon ihanaakin!

Guaranteed

Mulla on soinut levylautasella In to the Wildin soundtrack non-stoppina. Leffa on mahtava, soundtrack ehkä vielä mahtavampi. Eikä vähiten Eddie Vedderin, Pearl Jamin ex-laulajan vuoksi. Tämä voitti muuten Golden Globen parhasta biisistä. En tiedä mikä tässä puhutteelee, mutta joku se on ja tosi syvältä. Osaispa soittaa kitaraa!



On bended knee is no way to be free
lifting up an empty cup I ask silently
that all my destinations will accept the one that's me
so I can breathe

Circles they grow and they swallow people whole
half their lives they say goodnight to wive's they'll never know
got a mind full of questions and a teacher in my soul
so it goes...

Don't come closer or I'll have to go
Holding me like gravity are places that pull
If ever there was someone to keep me at home
It would be you...

Everyone I come across in cages they bought
they think of me and my wandering
but I'm never what they thought
got my indignation but I'm pure in all my thoughts
I'm alive...

Wind in my hair, I feel part of everywhere
underneath my being is a road that disappeared
late at night I hear the trees
they're singing with the dead
overhead...

Leave it to me as I find a way to be
consider me a satelite for ever orbiting
I knew all the rules but the rules did not know me
guaranteed...

Viikon varrelta

Ehdin nukkua su-ma yönä reilusti yli 8 h, mutta väsytti aivan älyttömästi siitä huolimatta. Nousin silti kiltisti savateen ja olo olikin siellä riehuttua selvästi parempi. Opittiin taas uusi potku, lateraalinen etupotku - osoittautui vaikeaksi sekä koordinaation että lattialla liukumattomien tossujen vuoksi... Opettaja neuvoi, että jos ei millään tossu liu'u, niin voi vähän pompahtaa, ajatus on kuitenkin se, että ei väännetä jalkaa vaan käännetään jalkaterää, jolloin paikat ei mee vinksinvonksin. Tuntui se pompahtaminen silti tyhmältä, ja epäergonomiselta.

Parina oli tällä kertaa mies, mutta yllätyksekseni tämä oli viikon tauon jälkeen enemmän pihalla kuin minä, jonkinlainen saavutus kai sekin. Sain positiivista kommenttia koukkujen napsahtamisesta, ilmeisesti niihin on jostain tullut voimaakin, jippiajee! Muutenkin treeni meni aika kivasti, vaikkei mikään superhikiväsy tullutkaan.

Mietin vielä maanantaina töistä tullessa, että olisinko käynyt lataamassa matkakorttiini kauden jo silloin. Laiskuus voitti ja jätin aamulle - sillä seurauksella, että aamulla R-kiskan ikkunassa oli iso lappu, että YTV:n kanssa on ongelmia (loisto ajoitus YTV:ltä autottomalle päivälle...). Jouduin ostamaan lipun junassa - mutta onni onnettomuudessa, se oli puolet halvempi juurikin sen autottoman päivän vuoksi.

No, tein työt ja menin kiltisti luennolle (jolta lähdin ei-niin-kiltisti jo vartin etuajassa ehtiäkseni kerrankin kuoroharkkoihin ajoissa). Ajattelin olla ovela ja ostin VR:n lippumaatista itselleni kautta matkalippuun. Juna oli lähdössä ja katselin vähän huolimattomasti ne valikot, otin lipun ja rahan ja juoksin. Missasin kuitenkin junan ja menin irvistellen seuraavaan hengaamaan. Onneksi keksin kokeilla korttia - ja hemmetti, laite ei vilkuttanut mitään. Kokeilin monta kertaa, ennen kuin tajusin, että olinkin ostanut Espoon sisäistä kautta, enkä seutukautta niin kuin piti. Irvistellen tuplasti enemmän sinkosin ulos junasta ja YTV:n pisteeseen, joka kerrankin oli vielä auki kun sitä tarvitsi, jono vaan oli melkoinen. Pitkän jonotuksen jälkeen sain tosi kiltin tytön, joka informoi mua, että normaalisti tästä kauden vaihdosta velotetaan erikseen, mutta kun olin kämmännyt automaatilla niin menköön sitten tämän kerran. Ihana tyttö! Matkalla uudelleen junalle mietin, että oli sentään kuitenkin onni onnettomuudessa, etten ehtinyt siihen ensimmäiseen junaan, nyt sain selvitettyä kaiken kerralla. Ja vaikka missasinkin taas kuorotreenien alun, ei siihen suhtauduttu yhtään nirpasti.

Tänään aamulla mietin vielä kuudelta jaksaisinko nousta savateen vielä ennen hammaslääkäriaikaa. Päätin kuitenkin olla kerrankin armelias itselleni (= laiska ;) ja jätin tänään menemättä ja pidin olosuhteisiin nähden oikein hauskan aamun, ehdin lukea kirjaa ja juoda teetä (ja pestä hampaat noin 1-2-3 kertaa). Hammaslääkäripaniikkikaan ei noussut ennen kuin vasta vastaanottohuoneen edessä odottaessa - onneksi sain ihanan rauhallisen ja nuoren hamppulääkärin, joka kertoi koko ajan missä mennään eikä yhtään tuhahdellut sille, etten ollut niin pitkään aikaan käynyt tarkastuksessa. Valitettavasti pari reikää löytyi, joten joudun menemään uudelleen - mutta onneksi Espoossa on ihanat jonot ja paikkuuaika on vasta marraskuun puolella ;) Sain myös ukaasin käyttää hammaslankaa, reiät olivat tulleet nimenomaan hammasväleihin. Epäilen, että ovat vielä sen cocacola-kauden peruja...

Tänään on näkynyt taas valoa tunnelin päässä ja fiilikset ovat nousemaan päin. Joudun skippaamaan huomenna laskarit (ja sen ihanaisen assarin), joten viikonloppuna on luvassa oikea laskarisavotta. Jotenkin sekään ei tänään lannista - olo alkaa olla taas kohdillaan, jee!

Ratsastus vaatii keskittymiskykyä..

Kaveritapaamisen vuoksi jouduin siirtämään perjantain tuntini sunnuntaille ja ehdin metsäreissun jälkeen vielä illalla tallille. Olikin ihana ajella kerrankin ilman tavanomaista perjantairuuhkaa. Se, joka väittää ettei Suomessa mitään ruuhkia ole, tässä statistiikkaa: perjantaina ajomatka (38 km) tallille on vienyt tänä syksynä 40 min-1h 35 min, keskimäärin n. 50 min. Sunnuntaina (=ilman ruuhkaa) se vei viime vuonna ja nyt n. 22 min. Enough said. Nyt oli vielä kesänopeudet, tosin - talvella menee kyllä vähän hitaammin.

Oltiin tunnilla ulkona, vaikka pimeää jo tulikin - valot on vain toisella puolella kenttää, joten alue jotenkin hassusti pienenee. Sain ratsastettavakseni kivan suomenhevosruunan, joka oli tallissa puettuna ufo-vaatteisiin - polttiaiset kiusaavat sitä edelleen ja se oli kyllä ihan reppana.

Tunnin aiheena oli hevosen suoristaminen, perinteisesti mulle älyttömän vaikea aihe, koska en vaan hahmota sitä, miten päin mutkalla/suorassa ne hevoset siellä kulkevat. Tämä hevonen tuntui (kun oikein keskittyi tunnustelemaan ja vähän lunttasi varjokuvasta) vasemmalle jäykemmältä ja vasen takajalka otti lyhyempiä askelia. Sitäkin oli kyllä vaikea huomata, koska hevosen askellus on niin ihanan lyhyttä ja pehmeää muutenkin ;) Tehtävänä oli mennä pitkillä sivuilla loivaa kolmikaarista kiemurauraa ja lyhyen sivun keskeltä siirtyä keskihalkaisijalle. Mietin aluksi pitkään, että mikä olikaan ideana tässä, ennen kuin open ohjeista tajusin, että haluttiin siis saada hevonen "suoraksi" sekä kaarevalla että suoralla uralla. Sain suoralla ohjeeksi ratsastaa vahvemmin vasemmalla, eteen siirretyllä pohkeella (ja jopa niin, että asetus oli vähän sinnepäin), mutta meni pitkään ennen kuin hokasin tehdä saman kaarevalle uralle siirryttäessä.

Muutenkin tunnista meni isoja osia ihan vaan "ohi", mieli oli jotenkin ihan muualla. Rästituntia pitänyt opettaja ei ollut entuudestaan kovin tuttu (tosi mukava kylläkin), ja siinä on aina omat ongelmansa jos ei kaikkia termejä tai tapoja katsoa asioita heti ymmärrä. Keskittymisellä olisi tässäkin varmaan saatu taas parempi mieli - nyt ne kerrat kun oikeasti keskityin nimenomaan ratsastamaan hevosta ohjeiden mukaan ja ilman kättä sujuivat ihan ok. Eli puolipidätteillä tahti rauhallisemmaksi ja aika vahva ulko-ohjan tuki varsinkin oikeaan kierrokseen oli avainasemassa. Lisäksi se pohkeen paikka vaikutti näemmä tosi paljon.

Jos ei muuta positiivista tullut, niin hevonen oli sentään hionnut tunnin päätteeksi ihan oikein - takajaloista ja kupeistaan, eikä kaulan alta ja selästä niin kuin yleensä. Opettaja kiinnitti ihan huomiota siihen. Plussaa!

Kiva tunti, tuo oman pään muuallaolo nyt vaan jäi ärsyttämään, mutta pistetään tän viikon piikkiin...

Metsäreissu

Viikonloppuna käväisin pitkästä aikaa metsässä - varsinaisesti telttailemassa olen tainnut olla viimeksi ala-asteella, kun olin pari vuotta partiossa. Muuten olen jotenkin aina onnistunut välttämään liian läheistä kontaktia luontoon - erilaisia luonto"vaelluksia" on kyllä tullut tehtyä useampia, mutta yöksi on aina päässyt johonkin mökkiin tai tupaan. Olen silti aina miettinyt, että vaeltaminen voisi olla kivaa - suunnistus- ja erätaitojen olemattomuus vaan on pidätellyt samoin kuin vaeltavan seuran puute. Tai oikeastaan, kyllä kaverini ovat tainneet tehdä erilaisia vaelluksia, mutta jotenkin oon kuullut niistä vasta jälkijättöisesti (kertoo miten erähenkisenä mut on varmaan mielletty ;)

Nyt kuitenkin menin lupautumaan alunperin city-vaelluskisaan (jossa ei minkäänlaisia erätaitoja vaadittu) ja sen peruuntuessa suostuin ihan metsäreissulle. Ja kivaa oli - sää oli upea ja suosi kyllä tällaista aloittelevaa eräihmistä. Meillä oli mukana puolijoukkueteltta, oli niin lämmin ettei tarvittu kipinävahtia (=sai nukkua koko yön), mukana oli älyttömästi ruokaa ja tavaroiden roudauskin tehtiin semmoisilla pikkuisilla vedettävillä kärryillä, joten mitenkään erityisen extremestä keikasta ei ollut kyse. Niin juu, ja illalla päästiin vielä saunomaankin :)


Telttapaikka oli upeassa paikassa Vääräjärven rannalla siinä ydin-Nuuksion tuntumassa ja aurinko muisti meitä koko viikonlopun! Vesi on upea elementti kyllä - vaikkei tällä kertaa (uhosta huolimatta) kukaan uskaltaunutkaan uimaan. Tuntui jo tiskatessa sen verran kylmältä, että minä jänistin jo ihan kättelyssä.


Meillä oli vähän persoonallisemmat eväät tällä kertaa (ei, joulukausi ei oo vielä alkanut etelässä), sponsori tarjosi sekä näitä joulutorttuja että sämpylöitä ja muita kahvileipiä, namnam.


Ja tietty nuotioon kuuluu erottamattomana osana myös vaahtokarkit. Niitä riitti myös tieteellisiin kokeisiin, todettiin miten mieletön sytytyspala tällainen on! Maku oli paistettuna myös selvästi parempi kuin tavallisena (tosin siihen saattoi vaikuttaa se, että pussin parasta ennen oli vilahtanut ohi jo 2006...).

Matkan tarkoitus oli selvästi syöminen - tai siltä ainakin tuntui, koska melkein kaikki leirissä vietetty aika pyöri jotenkin ruoan ympärillä. Onneksi mukana oli monia hyviä kokkeja, joiden käsissä taikoutui mm. tomaatti-valkosipulipastaa ja tatti-nautamuhennosta. Namnamnam.

Jäin myös miettimään, miten määrääväksi tilaksi leirissä nuotio muodostuu, melkein kaikki funktiot tapahtuvat sen ympärillä. Varsinkin kun pimeä nousee, niin nuotiolta on ikävä mennä yhtään mihinkään kauemmas - valon määrä rajaa käytettävissä olevan tilan. Ja jotenkin silti tuo tila riitti, vaikka kotona oonkin ihan hirmu reviiritietoinen ja -tarpeinen, tilaa pitää olla ympärillä tai ahistaa. Saas nähdä miten naisen käy, jos joskus eksyn oikeasti telttailemaan ;)

Luonto näyttäytyi kyllä erityisen upeana tällä(kin) reissulla, syysruska oli juuri alkanut ja metsä oli niin kaunis!

Lähden siis innolla mukaan seuraavankin kerran! Sitä on jo suunniteltu kuukauden sisään, mutta katsotaan miten järjestelyt etenevät - nyt kun pitäisi itsekin saada aikaiseksi, eikä vain "tulla paikalle" ja odottaa hetivalmista. Pikkasen pääsi tuo uhoaminen taas päällensä, puhuttiin kaverin kanssa että mm. vedettäisiin Karhunkierros "Kuusamolaisittain" eli putkeen, ilman yöpymisiä. Tai sitten kiinnostaisi tämä: Sysimusta Satku, eli 100 km 24:ään tuntiin. Hehee. Ja minä kun en edes maratonille uskalla, mistähän tuo tuli?

Ehkä aloitamme kumminkin helpommista vaihtoehdoista ja treenaamme sitten vähitellen noihin. Vaan telttailemaan pitää päästä taas, asap!

Tyhmä, ruma, saamaton (ja väsynyt)

Kyllä, syyspäivät ovat täällä taas! Olo on ollut just otsikon mukainen ja yritän kysyä kropaltani koko ajan, että onko se tulossa kipeäksi vai reagoinko tänä vuonna jotenkin poikkeuksellisen vahvasti valon vähenemiseen. Kaikkea kivaa blogijuttuakin olisi, koska positiivistakin on mahtunut näihin päiviin, nyt ei vaan irtoa. Blargh. Menin eilen ysiltä nukkumaan ja yritin herätä kuudelta. Heräsin 7.45. - ja silti väsytti. Älä tule, possuflunssa!

Mä oon vanha (tai jotain)

Voihan huoh. Tunsin tänään itseni aivan ylivanhaksi - uskaltauduin ensimmäistä kertaa yliopiston fuksitapahtumaan ja kyllä, ahdistuin. Tapahtuma itsessään oli ihan kiva, tavattiin ensimmäistä kertaa opettajatuutorit (ja minä siis muuta fuksiryhmää) ja elin ihan siinä uskossa, että tällä kertaa palautamme ne HOPSit (ja saamme sen opintopisteen, jonka tuon sanahirviön täyttäminen tuottaa). No, olin antanut itseni ymmärtää ihan vääriä asioita - nyt oli kuitenkin vasta tapaamisilta, ne HOPSit palautetaan vasta marraskuussa "kun kaikki ovat saaneet ensin vähän opinnoistaan kiinni". Jeps. No, bongasin paikalta sentään pari tyyppiä, jotka olivat ilmeisesti onnistuneet hyväksyttämään aikaisempia opintojaan tutkintoonsa - yritän vängätä sieltä ratkaisuja samaan probleemiin.

Tapahtuma siis oli kiva, saatiin ruokaa ja juomaa, tapasin oikein mukavalta vaikuttavan opettajatuutorini. Tapasin oikein kivat tuutorryhmäläiseni ja pari muutakin mukavaa tyyppiä - ainoa ongelma: mä olen vanha. Tosi vanha. Valtaosa tyypeistä on vähintään 9-10 vuotta mua nuorempia ja niistä melkein hehkui se nuoruuden mustavalkoisuus ja suora aggressiivisuus (ah niitä aikoja, joilloin vielä koki että joka asiaan piti ottaa kantaa. Siis joka asiaan. Mitä kriittisemmin sen parempi.). Käytiin läpi esittelyitä - onneksi tulin heti toisen melkein DI:n perään ja siitä huolimatta tuntui, että jotenkin leveilin, kun kerroin olevani jo ihan valmis ja työelämässäkin siis jo suht pitkään, ja kovin erilaisilla työnantajilla. Mun perääni tuli tyyppi, joka oli kirjoittanut keväällä lukiosta ja "aina halunnut opiskella tätä". Ihanaa sentään, että toisille on selvää, mitä ne elämästään haluaa.

No, jotain hyvää silti. Tänään oli ekat laskarit ja keksin syyn, miksi käyn siellä: Ihan supersöpö laskariassari. Jiihaa :)

Syysratsastusta

Mulla oli jostain syystä kerrankin salainen hevostoive tälle ratsikerralle, olisin halunnut mennä samalla suokkitammalla kuin viimeksi. Sain kuitenkin sen pienen purijaruunan, jolla menin toissa viikolla ja olin etukäteen hirmu pettynyt. Kokosin kuitenkin itseni, vältin hampaat ja löysin jopa melkein hyvän sävelen varusteiden laiton jälkeen, kun rapsutin pollea niskasta. Vähitellen sillä alkoi silmät lurppua ja kaula venyä. Sitten välillä (kun mun savate-kädet prakas ja piti vaihtaa toiseen), sen piti vähän kuitenkin luimia ja äijäillä, ettei nyt vaan tule se luulo, että se ei olisikaan yhtä kovis kuin miltä näyttää.

Pimeä oli melkein tullut jo ennen kuin tunti edes alkoi, hyytävä muistutus siitä että kyllä nyt on vaan jo syksy ja että nää lämpimät päivät on jonkinlaista terapiahoitoa meille pohjoisen ihmisille, "pehmeä lasku". Mentiin tunnilla tänään väistöjä ja laukannostoja suoralla linjalla, ei enää vastalaukkoja. Alkuverryttelyssä löysin hevoselta saman rapsutusajatuksen - kun hiskaa hieroi, se antoi perään ilman mitään muuta! Raviin asti tuo ei tehonnut, mutta se oli kiva vinkkiviitonen alkukävelyyn :)

Aloitettiin tunti kolmikaarisella kiemurauralla ensin ravissa ja sitten siirryttiin tekemään sitä myötälaukassa - siis kolme nostoa per kiemura, ja tavoitteena käynti-laukka-käynti. Mun pysäytykset tuli kyllä poikkeuksetta raviin, enkä jotenkin tainnut edes yrittää. Laukan nostaminen ja ylläpitäminen ruunalla on hankalaa, varsinkin siinä vaiheessa kun se vielä liikkuu selättömänä - ravi on ihan hirveän töksähtävää ja laukka ei pyöri itsekseen ollenkaan, vaan koko ajan oli fiilis, että sitä joutui punkemaan eteen. Tehtiin välissä sentään pidempiä laukkapätkiä, niissä sai laukan kyllä rullaamaan, muttei pyöreäksi.

Mentiin pohkeenväistöä ensimmäinen kierros siten, että laitettiin jalat satulansiipien eteen ja tehtiin se koko väistö istunnalla. Itseasiassa luulen, että se toimi paremmin kuin tavallinen sönkläys jalkojen kanssa, koska sen lisäksi että hevonen väisti nätisti, se myös pyöristi koko selkänsä ja kulki sen jälkeen tosi pehmeästi (aina kun muisti antaa vaan pohkeita kunnolla). Opettaja selitti, että tässä oli sama ajatus kuin Kyran puoliskolla Richard Whitella, että kun ratsastaja istuu vähän istuinluidensa takaosalla, pystyy hevonen lukemaan niitä pyyntöjä paremmin. Ruuna meni kyllä tosi kivasti, kun vaan sain itselle ajatuksen mitä oltiin tekemässä.
Tässä toimi taas toisen opettajani neuvo "kuvittele, että oot nyt mestariratsastaja ja just menossa kisoihin ja kaikki sujuu upeasti" - sitten muisti ottaa ulko-ohjan ja painon oikein mukaan. Mikä onkaan mielikuvien voima!

Hevosella toimi tuo ulko-ohja-ajatus tosi hyvin, mutta vähäsen tyhjäksi se jäi vaikka yritinkin eteen ratsastamalla sitä ongelmaa purkaa. No, ensi kerraksikin jäi sitten jotain mietittävää :) Samoin laukannostot olivat ongelmallisia, koska pyöreys katosi heti ja aikaiseksi saatiin vain töks-töks-laukkaa. Mutta ravissakin hevonen alkoi jo pyöristyä ihan mukavasti, vaikka jäikin kyllä epätasaiseksi. Olin silti iloinen siitä, että joku tolkku ratsastukseen tuli. Lopussa vaan alkoi sataa vettä, joten loppuverryttely jäi vähän lyhyeksi, ei päässyt kunnolla fiilistelemään rentoa hevosta.

Aamut käy helpommaks (illat vaikeemmaks)

Tänä aamuna herääminen oli ihan käsittämättömän helppoa! No joo, löllöttelin siinä kyllä kymmenen minuuttia ennen kuin nousin, mutta se oli suunniteltu juttu koska herätyskello oli ajastettu 10 minuuttia aiemmin soimaan.

Tankkasin eilen kuorotreeneissä karkkia - ja nyt täytyy taas yhden kaverini sanoin todeta, että kyllä tää on sitten kivaa, kun voi yhdistää kaksi lempiharrastustaan: liikunnan ja syömisen. Ilman toista ei näemmä ole toista ja jos toisen ottaa, niin toistakin on pakko. Ja join aamulla vielä mehua sillä ajatuksella, että en ainakaan sitten hyydy. Ja vettä ennen treenin ja aikana. Ja oli kyllä selkeästi parempi olo nyt treenatessa. Tosin tällä kertaa ei ollut mun mielestä yhtä rankka treenikään, en tiedä johtuiko siitä mitä tehtiin vai siitä, että parin taso oli lähempänä omaa ja ainakin liikkuminen oli löllömpää tänään.

Aloitettiin varjonyrkkeilyllä peiliä kohti ja treenattiin iskuja. Voi jestas, potkut näytti ihan tosi aneemisilta peilistä ja muutenkin hämmästelen peilistä aina sitä, miten toiset on sellaisia koordinoidun näköisiä ja mun kirahviraajat kauhoo vähän jokapaikassa, ja aina ihan ihme kulmissa... Sitten kun keskittyi ja kokosi keskikroppaa, niin näytti fiksummalta, mutta liikkeet jäivät ääriasennossa jotenkin töksähtäviksi, irtonaisuus katosi. Mutta peilitreeni oli oikeasti tosi tehokasta, pitää siis koittaa jossain välissä tehdä kotonakin. Siinä näkee ihan erilailla kokonaisuuden, mihin lantio kiertyy ja miten liikkuminen jää koko ajan vain takajalan päälle.

Treenattiin parin kanssa taas kyykyt, vatsat ja selät ja sitten kerrattiin lyönnit ja potkut. Opittiin uusi lyönti "uppari" eli alakoukku. Taas kerran, helppo takakädellä kun sai kropan alakautta mukaan ja vaikeampi etukädellä. Tehtiin sitä säkkiin monta kertaa ja siinä vasta kekkasin koko keskivartalon ja jalkojen merkityksen lyönneissä, kun piti ranteen suorana niin sai tosi hyvän semmoisen tiheän rytmin päälle. Lopuksi tehtiin taas säkkitreeni ja lihaskuntoa parin kanssa ristiin. Punnerrukset ovat edelleen pahat, laskin 20 naistenpunnerrusta putkeen todella nynnyillen (eli vähän vaan koukistaa käsiä) ja silti tuntui tooooosi tuskaisalta.

Aamut on siis mennyt helpompaan suuntaan, mutta jestas nää illat! Mulla on käynnissä kaksi ihan ristiriitaista prosessia: toinen yrittää aina näin syksyisin tempoa itsestä irti lisää yrittämistä ("ihminen ei kehity mihinkään, jos se ei yritä!") ja toinen taas ilmeisesti reagoi vähenevään valoon ja enenevään kiireeseen erittäin negatiivisesti. Ole siinä sitten ristitulessa välissä, mieli haluaisi tehdä kaikkea uutta ja kivaa ja toisaalta tuntuu illalla aina siltä, että juna meni just yli niin henkisesti kuin fyysisestikin. Oon ottanut sen linjan, että niinä päivinä kun vaan ahistaa, meen suoraa kyytiä nukkumaan (no joo, pari avautumispuhelua ennen on aina hyvästä). Niin kuin eilen. Kuoron jälkeen oli ihan aneeminen ja energiaton mytty. Ilokseni uusi Geo oli räpsähtänyt postiluukusta päivän aikana, joten kiskoin itseni yökuntoon ennätysajassa, keitin kupin teetä ja painuin punkkaan lukemaan. (Ehdin plärätä ehkä 5 sivua ja sitten kutsuikin Nukkumatti...)

Oon yleensäkin syksyllä just tähän aikaan alakuloinen, mutta näin väsynyt en muista milloin. Syytän urheilua. Ei se silti lopettamaan saa ;)

Hyytyminen

Olin ihan hurjan ylpeä itsestäni, kun sain itseni eilen nukkumaan jo ennen kymmentä - täältä tullaan keski-ikä, jihuu! Vaan pakko mennä, jos herätyskello soi 5.45, että ehtii 6.12. junaan ja seiskaksi treenaamaan. Kyllä, oon hämmentänyt itseänikin tällä aikataululla - ja siitä huolimatta olin tiskillä viime viikolla kinuamassa, että voisiko näitä aamutreenejä jatkaa jatkokurssilla. Se on käytännössä ainoa tapa saada mut savaten pariin, koska illat on jo kiinni (tai ne muutamat, jotka ei oo haluan pyhittää sille, että nään edes joskus kavereitakin).

Tänään tehtiin lihaskuntoharjoittelut jo alussa, ilkeää. Ja kun juuri viimeksi pääsin kehumaan sillä, miten hienosti lihakset jaksoivat, niin hahaa - tehtiin tänään vinoja vatsalihaksia ja voimathan loppui heti kättelyssä. Näemmä juoksu ja ratsastus ovat kyllä treenanneet niitä suoria vatsoja, mutta vinot ovat jääneet paitsioon. Ja punnerrus oli edelleen yhtä vaikeaa, hohhoijaa - sitä pitää kyllä oikeasti treenata, ei auta. Mutta opittiin myös uusi potku, semmoinen säären/jalkapöydän korkea isku (tähtäys kylkiluihin, jee) - aluksi älyttömän hankala, mutta alkoi sujua kun älysi tehdä ne tarpeeksi korkealle, tekniikka tuli kuin automaattisesti siinä.

Sain tällä kertaa parikseni tytön, joka oli treenannut lajia jo pari vuotta ja pienen tauon jälkeen oli taas käynnistämässä harrastusta. Ehdottomasti opettavaista mulle, mutta hänen kannaltaan ehkä ei niin hyvä - tuntui, etten yhtäkkiä osannutkaan yhtään näyttää lyönneille paikkoja ja sössin muutenkin kaiken mahdollisen. Toisaalta piti olla nopea itse, koska lyönnit tulivat enemmän kohti (pysäytti kyllä jos näytti siltä, etten väistä ;) ja kovaa. Ensimmäinen kosketus siihen, että tää oikeasti on taistelulaji, eikä mitään nynneröintiä... Mutta sain tosi hyviä ohjeita siinä samalla, pitää panostaa liikkumiseen ja sitten tekniikkaan, jotta voi keskittyä strategiaan ja reagoimiseen sen sijaan, että pysähtyy aina kun pitäis toimia.

Tehtiin taas tekniikkatreenien jälkeen pitkä säkkitreenaus+lihaskuntokavalkadi. Ja tässä kohtaa mulla tökkäs. Tunnilla oli jo aiemminkin ollut vähän väsymyksen oireita ilmassa, en tainnu syödä eilen kummiskaan kovin hyvin (ja liikuin niin kauheasti sen koiran kanssa, että kulutuskin oli varmaan aika kova) ja piti vähän himmailla. Tuossa säkkitreenissä sain hyvän vireen päälle ja aloin harjoitella niitä potkuja. Vaan yhtäkkiä tuntui kuin olisi tullut ihan joku seinä eteen, ja kaikki voimat katosi ja alkoi jopa vähän pyörryttää. Tee siinä sitten vielä vatsalihaksia perään... Joten mitä opimme tästä - nyt on vaan pakko ruveta syömään enemmän, ei auta laihduttaa samaan aikaan jos haluaa treenata kovaa. Tankkaus siis ainakin sunnuntai- ja tiistai-iltaisin on ihan must tästä edespäin. Hyytyminen ei ole kiva juttu, koska sitten ei voi tehdä keskittyneesti. Ja jos ei voi tehdä keskittyneesti, on syytä kysyä kantsiiko tehdä ollenkaan (vai kääntää kylkeä ja jäädä kotiin nukkumaan... :)

Menin sitten tilaamaan tämmösen

Kun ratsastuksenopettaja niin kovasti hehkutti. Valitin siis perjantain tunnilla, että miksi ihmeessä en pysty istumaan siellä isossa liikkeessä ja kommentti kuului about näin: "sun vatsalihakset ovat huonossa kunnossa, ne kannattelee sua".

Joten jahka postiluukku kolahtaa, voin alkaa treenata tällä: Humantool. Kivaa, että kerrankin on joku suomalainen innovaatio. Ja kuulemma tehokas: openi on joogannut forever ja silti 20 minuuttiakin tuon kanssa on kuulemma jo raska urakka.

Tosin, en tiedä kehtaako tuon sitten ottaa töihin mukaan. Ehkä mä treenaan vaan kotona?

Villa Elfvik revisited

Nyt kun on vielä koira lainassa tämän päivän, lähdin aamulla herättyäni kävelylle ja päätin suunnata uudelleen kohti Villa Elfvikiä. Kiersin Laajalahden ja eteläisen Leppävaaran kautta takaisin ja saatiin lenkkiin kulumaan 2,5 tuntia, vaikka ihan ripeästi yritettiin mennä. Sain lenkin loppupuolella hikan, joka kesti varmaan lähemmäs 40 minuuttia, raivostuttavaa. Eikä mikään semmoinen kiva pikkuhikka vaan oikein kunnon kouristelua - pallea on vieläkin kipeä...

Kasin aikaan on vielä jännä valo. Pitäis saada itsensä ulos talosta liikkeelle aiemmin, viikonloppuisinkin, näkisi kaikkea kivaa :)

Hanhet olivat vielä Laajalahdella, niitä olisi voinut kiivetä torniinkin katsomaan, mutta ajattelin että on parempi olla provosoimatta koiraa - nyt se katseli niitä ihan rauhassa ja minäkin ehdin näpsiä parit kuvat välissä.

Ja sieniä oli todella joka paikassa. Jos haluaisi inspiraatiota sieniyhdyskunnista kertoviin lastenkirjatarinoihin, suosittelen Villa Elfvikiä lämpimästi. Alkoi omakin mielikuvitus sateenkastelemassa metsässä taas juosta. Saiskohan sitä tuoreelta ja raikkaalta tuoksuvaa syysaamuilmaa jotenkin pulloon??

Oh. Taisin jo mainitakin, mutta tää koira on ihana!

Sumutunnelmia

Wow. Tää päivä. Oikeasti. Käsittämätöntä!

Nuuksio!

Keksin, että kun mulla kerrankin on koirakaveri, jonka kanssa käydä pusikossa, voin yhtä hyvin mennä jonnekkin tosi kivaan pusikkoon. Niinpä pakkasin heti aamusta auton ja hurautin Nuuksioon. Kierrettiin koiran kanssa Korpinkierros, eli se pisin niistä "et voi eksyä"-viitoitetuista ympyrälenkeistä. Meikän suunnistustaidoista (vaiko tarkkaavaisuudesta) kertoo jotain se, että ainakin kolme kertaa piti vähän palata takaisin kun ei niitä keltaisia ruutuja enää näkynytkään missään :)

Ja voi että, meitä kyllä hellittiin mitä ihanimmalla luonnolla ja upealla säällä. Se kääntyi kello kolmen aikaan sateeksi, ainakin täällä Etelä-Suomessa, mutta me oltiin siinä vaiheessa jo kotona, villasukat jalassa ja teekuppi kädessä...

En osannut kuvata sitä ihanaa, pehmoista metsän valoa, joka muutti kaikki sammaleiset kivet peikkojen ja keijujen asuttamiksi, mutta mielikuvat jäivät päähän kyllä - joskus näistä vielä syntyy upeita tarinoita.

Yllättävän paljon ulkomaalaisia näin Nuuksiossa: japanilaisia, pari ranskalaista ja espanjalaista tai italialaista. Vaan kyllähän näitä maisemia kelpaa muidenkin katsella!

Parasta reitillä on vesi - järvet, suonsilmäkkeet, purot.

Ja se, että kaikki on sopivasti luonnontilassa. Tämä puu on varmaan kaikille Nuuksiossa käyneille tuttu, se on maannut siinä opastuvan edessä jo vuosia. Yllättävän kauan kestää, ennen kuin tuollainen häviää.

Korpinkierros on pisin ja maastoltaan vaihtelevin reiteistään. Kaunein se ei kyllä ole (tykkään eniten siitä järven kiertävästä, joka päätyy siihen jyrkkään alastuloon parkkipaikoille) ja osa matkasta kuljetaan ihan hiekkatietä. Mutta on ihanaa, kun ehtii nähdä kunnon peikkometsää, suota ja kuivaa kalliokangasta saman lenkin aikana ja siinä tuo Korpin kierros on kyllä loistava!

En muista, että pitkospuita olisi ollut ihan näin paljon ennen, mutta voi olla, että olen väärässä. Metsä oli kyllä sen verran märkä, että pitkospuista huolimatta ehti kastella lenkkarinsa moneen kertaan...

Koiralla oli silti kivaa. Tässä nähtiin sorsia lammella. Niille piti vähän haukkuakin, herätettiin varmaan viimeisetkin telttailijat :)


Jostain syystä oli työn ja tuskan takana saada koiraneitiä katsomaan kameraan päin sekunnin murto-osaa pidempään. Kuvia on miljoona, siedettäviä vain kourallinen. Mutta toisaalta - kiva, että metsässä riitti katsomista niin koiralle kuin lenkittäjälle!

Ja oikeasti: ei tän söpömpää seuraa vaan ole!

Koira on ihmisen paras lenkkikaveri

Kävin eilisen ratsastustunnin jälkeen hakemassa itselleni viikonloppukoiran. Sama ihanainen susineiti oli hoidossa viime pääsiäisenä, kun olin aivan kamalassa koirakuumeessa. Ajoituskin oli ihan loistava, koska ehdin juuri miettiä, että mitähän sitä tekisi viikonlopun - ja samalla hetkellä kännykkään oli tullut viesti, että haluaisinko leikkiä koiranomistajaa viikonlopun. Ei tarvinut edes miettiä, halusin minä :)

Koira oli ihana - tunnisti ilmeisesti jo autossa kun käännyin pihaan, missä ollaan - sillä ennen kuin auto oli pysähtynyt alkoi jo vipellys takakontin puolella. Se muisti itse mikä rapunovi oli kyseessä ja miten odotetaan nätisti hissiä - ja jolkotti innoissaan ihan oikealle ovelle kun päästiin oikeaan kerrokseen. Muistin viime kerrasta, että ensimmäinen ilta ja yö olivat olleet vähän levottomia, joten tein lennosta vaatteidenvaihdon (no, pelasin pikkiriikkisen Farmvilleä välissä...) ja lähdin sitten vielä iltalenkille.

Siitähän kehkeytyi sitten ihan vk-lenkkiyritelmä, koira oli innoissaan kaikista niistä kaniineista ja linnuista mitä nähtiin (tai se näki, minä en nähnyt pilkkopimeässä metsässä mitään ennen kuin pupu juoksi tien yli), joten alkukävelyiden (+pissatusten) jälkeen ajattelin että jos sillä on kerran noin paljon energiaa, niin juostaan sitten. Jaksoin 22 minuuttia suhteellisen kovaa vauhtia (oikein kunnon hengästyminen meikäläisellä, joten eiköhän ne sykkeet kivunneet aika korkialle) ja sain koiraakin hyydytettyä sen verran, että se ei enää juossut koko flexin mittaa edessä vaan kiltisti siinä vierellä. Sillä olisi kyllä riittänyt energiaa paljon pidemmälle - mun savate-jalat kramppasi tuossa 22 min kohdalla, mutta koira olisi halunnut vielä koira lähteä siitä jahtaamaan yhtä kania. Oli silti huippua juosta kerrankin "ihan syystä", eikä hämärillä lenkkipoluillakaan ollut yhtään epämääräinen olo kun oli koiraturva mukana.

Tätä kirjoittaessa koira on parkkeerannut itsensä tukevasti pöydän alle (ja mun jalkojen päälle). Kaikki nämä koiranhoitokerrat kyllä vaan entisestään vahvistaa sitä fiilistä, että mun on se koira joku päivä vielä pakko hankkia! Oon ajatellut, että kun saan tuon tutkinnon opiskeltua, se koira saa olla mun valmistujaislahja itselleni ;)

Vihdoin sujuu - tai sinnepäin :)

Vanha opettajani teki eilen vierailutunnin tallillamme, kun muu tallin väki oli laatuarvostelussa. Ja onnekseni voin sanoa, että kolmen viikon tappioputkeen tuli ainakin jonkinmoinen stoppi. Oli niin ihanaa olla taas tutussa, positiivisessa hoidossa - ja kaikki alkoi sujua ihan muutenvaan. Teemana oli ratsastajan rentous ja kehonhallinta, yritettiin nimenomaan siirtyä siitä olemisen fiilistelystä tekemiseen ja silti säilyttää rentous.

Menin sillä samalla hevosella kuin viimeksikin, sillä jonka kanssa edellistunti päättyi uhittelukriisiin. Olin silti iloinen, että sain sen tällekin tunnille, ainakaan opettaja ei ollut katsonut, että olisin ihan toivoton - "ei sitä hevosta enää ikinä tuolle". Hevosen valtavankokoinen liike ravissa sai mun tasapainoni edelleen ihan sekaisin (vai liekö johtunut savaten jäykimistä jaloista), mutta aina jossain kulmassa kun sai keskivartalon hallintaan tunsi sellaista oikeanlaista takajalat alle - tuntuma suuhun - fiilistä, kerrankin oikeinpäin. Sain palautetta kyllä, että hevonen oli vähän laiskahko, vain paikoitellen mentiin oikein lennokkaasti, mutta vetoan edelleen siihen, että ravissa mulla oli vaan ylitsepääsemättömiä tasapaino-ongelmia.

Ja kaikesta syksyn säätämisestä huolimatta väitän, että ainakin ajatuksen tasolla mun tuntumassa on tapahtunut pientä kehitystä. Oikeaan suuntaan sentään mennään :)

Vieras

Off topic: Miksiköhän sanotaan, että kylään tuli vieras - vaikka siis ihan tuttu tuli kylään? Kyllä suomi on ihme kieli.

No joo, kaveri tuli tänään kylään ennen uintitreenejään. Kivakiva! Uskalsi tulla, vaikka siivousaste oli taas mitäsattuu ja seura väsynyttä - ja mullakin oli hyvä fiilis koko ajan, mikä oli superkiva koska oon joskus tosi tarkka siitä keitä tulee kylään (ja kauanko viipyvät - mulla on joku reviiriongelma selvästi).

Arvaatteko mikä meitä yhdistää? (mä oon vieläkin ihan innoissani sun paidasta, J! ;)

(Ja oikeasti SAP oli vaan hyvä tutustuttaja - nykyisin meitä yhdistää ihan muut, syvemmät jutut. Niinkuin nyt Facebook ja Farmville...)

Oon mäkin kyllä loistoemäntä. Sen lisäksi, että siivous oli jäänyt kesken, kiskoin kaverin mukaan hakemaan Ärrältä pakettia ja palauttamaan kauppaan pulloja. Ja sitten tarjoan tätä:


... piirakkaa, jonka pohja on jossain leipomisvaiheessa keksinyt ruveta originaaliksi (vuoan pohja on siis todella ihan normaali ja tasainen. En tiedä mistä toi kupla on tohon keksinyt tulla). Piirakan piti mennä tarjoamisiksi kuoron tiistaisiin kekkereihin, mutta hah - joku unohti sen jääkaappiin... Mutta oli se silti ihan hyvää, kiitos äidin reseptin. (Oikeasti pikkiriikkisen fuskasin matkan varrella ja ongin taikinan pakastealtaasta, mutta ei sitä lasketa). Onneksi hyvä seura paikkasi surkeat emännöintitaidot ja oma fiilis parani ziljoonalla prosentilla kaverin näkemisestä. Olin töistä kotiin tullessa oikea väsymakkara, en tahtonut mitään jaksaa tehdä (ainakaan siis siivot) - vaan kummasti vierailun jälkeen sain tehtyä kaikki pienet rästijutut plakkariin. Huippua!

No, jotkut käytöstavat sentään vielä löytyivät ja lähdin saatille, taka-ajatuksena saada kameraan tallennettua auringonlaskua. Pikkiriikkisen myöhästyin H-hetkestä, mutta kuvattavaksi jäi silti hehkeä jälkivalo. Oikeasti, kyllä luonto on upea!

Meinasin jäädä odottamaan kunnon sinistä hetkeä, mutta onneksi järki voitti. Olin kiivennyt kuvausta varten alueen korkeimmalle kallionnyppylälle pelkissä ballerinoissa. Ei todellakaan mitkään parhaat luontokengät. Nyt sentään näki vähän pinnanmuotoja vielä, eikä tarttenut pilkkopimeässä lipsua märkiä kiviä alas.. Hurraa itsesuojeluvaisto!