Ensilumi

 

Tättärätää, ensilumi tuli ja arvaatteko kuka oli melko innoissaan? Ada on kyllä vähän harjoitellut meidän jäähallin takapihan lumikasalla, joka ei kunnolla sulanut heinäkuun helteilläkään (tai suli, mutta aina tuli uutta jäähilettä tilalle). Mutta kun itsenäisyyspäivä Keski-Suomessa valkeni maa valkoisena, ei pienen koiran riemulla ollut rajoja. Otin siitä varmaan viisi eri kuvaa, jossa sen kuonolla oli lunta, koska se oli niin tohkeissaan, että kuonolla oli koko ajan lunta :) Ihana nähdä toinen niin touhukkaana!

Kaikki oksat olivat upeasti lumikuorrutettuja, joten kuvaajakin kävi touhukkaana. Vaikkei näemmä vieläkään saa otettua ihan teräviä close-up kuvia.. Hiutaleet sen sijaan olivat ihan perfect, joten keskitytään niihin.

Miten olenkaan odottanut lunta! Kaislatkin ovat jännempiä lumella, samaten vastarannan puut. AIka kauan ne ehtivätkin pelkkinä runkoraatoina odotella pimeässä.  

 

Luonto voi olla joskus pienelle paha, Ada yritti sitkeästi käydä latkimassa vettä järvestä (vaikka sisällä olis ollut ihan sulassa muodossa, se ei kuitenkaan kiinnostanut). 

 

Pieni koira, iso maailma. Ada jaksoi juosta melkein koko valoisan ajan lumessa, jonka jälkeen huilasikin sitten loppupäivän punkassaan. Kerrassaan ihana päivä! Totesin Naamakirjassakin, että tämä vuosi on ollut jotenkin ihana, näin keväällä järven sulamisen ja nyt  jäätymisen. Hieno seurata luonnon kiertoa. Adankin kanssa on tehty nyt yksi sykli, se on kohta vuoden. Ja tuli meille lumen ja paukkupakkasten keskeltä ja nyt päästiin uusille lumille. Aika on kyllä merkillinen kun se samaan aikaan menee tosi nopeaan ja tosi hitaasti.

Ilman satulaa

Eilisen tunti oli hauskaa vaihtelua, vastalaukkoja ilman satulaa. Menin ennestään tuntemattomalla suomenpienhevostammalla, joka tuntui meikäläisen ruholle vähän niin kuin ponikokoiselta. Mutta tammuli oli uskomattoman näpsäkkä tapaus ja ilman satulaa tunsi hienosti kun se vaihtoi selättömyydestä kipityksistä kantamaan selkäänsä (no tunsi kyllä sen toiseenkin suuntaan...). Tunti oli tosi kiva, ainoa ongelma oli se että hevonen oli vähän vino ja se oli vino samaan suuntaan kuin minäkin. Siitä seurasi se, että vasempaan kierrokseen meillä sujui kaikki ja oikeaan ei juuri mikään. Kirosin itsekseni kaikki oikean kierroksen hetket sitä, että olen päästänyt itseni niin huonoon kuntoon. Takareidet kramppasi, polviin sattui, vatsalihaksia ei löytynyt eikä selkälihaksiakaan, tajusin sen siitä kun olisi pitänyt suoristaa selkää ja varsinkin oikeaa kylkeä eikä löytynyt enää mitään lihasryhmää, joka olisi voinut oikaista paketin. Kyllä se vielä siitä..

Ja sitten toisiin aiheisiin, Adalla alkoi tänään juoksut. Mietittiin jo kuukausi takaperin kun koira oli ihan kuutamolla pari päivää, että joskos ne olisivat tulossa, mutta nyt ei ole kyllä mitään epäselvyyttä siitä. Mietin yöllä, että miksi se nyt siihen viereen kinkeää ja aamulla ei meinannut tulla mistään mitään kun se päättäväisesti kippasi itsensä mun peitolle ja vaati rapsutuksia. Yleensä se on tosi paljon pidättyväisempi eikä yhtään tuollainen häpeämätön rapsujen kerjääjä. Eikä eteinen ehkä nyt ihan lainehtinut veressä, mutta ihan riittävästi kyllä, jeejee :)

Olen syönyt nyt pari vikkoa rautaa. Tosi paljon parempi olo, ihmettelen taas miksi en ymmärrä syödä sitä säännöllisesti vaikka lääkäritkin ovat nimenomaan käskeneet pari kertaa vuodessa kuurittaa. Oli sen verran hyvä fiilis, että selvisin hienosti myös eilisestä asiakastilaisuudesta, jossa suht rennosti pystyin esitelmöimään yli sadalle hengelle. Jollain alueilla on siis tehty itsensä ylittämisiäkin :)

Hiljalleen

Ratsastusrintamalla takana on hienoja, tasaisia tunteja ilman valtavia ahaa-elämyksiä, muttei ehkä sen kummempia pettymyksiäkään. Ainainen väsymys hiipii tuohonkin harrastukseen, viimeksi hypättiin esteitä, mulla oli alla huikea estetykki mutta pelkäsin ihan oikeasti tipahtavani väsymyksestä sieltä selästä, joten hypin sitten koko tunnin sellaisia maahan kaivettuja versiota...

Mutta Adan kanssa on edelleen kivaa. Talvella meidän varsinaiset tokotreenit ovat molemmat loppumaisillaan, mutta talvikaudeksi on ainakin sellaisia sisätiloissa pidettäviä yhdistettyjä arkitottelevaisuus - toko - agilitytreenejä, jotka ainakin parin viikon kokeilun jälkeen ovat tuntuneet meille tosi sopivilta. Siellä Ada saa välillä leikkiä aktivointipeleillä ja sellaisilla koirien jumppapalloilla ja tasapainolörtsyköillä ja välillä taas treenataan hc-tokoa. Agilityssä on otettu taas pikku pyrähdyksiä, eli muutamia tuttuja esteitä ja enemmän ehkä treenattu ohjaajaa kuin koiraa. Ada osaa kyllä jo :) Tuollainen, missä tehdään lyhyitä pätkiä erilaisia juttuja tuntuu parhaiten sopivankin meille, mulla riittää hermo työn jälkeen just 5 minuutin pätkiin ja Adan on selvästi kivempi tehdä vähän lyhyempiä juttuja kerrallaan, pääsee sitten huilimaan lelujen pariin ja taas jaksaa. Ihmeellistä, että se ei ole sisätiloissa haukkunut kuin kerran - viimeksi kun se pääsi väsähtämään enkä lopettanut treeniä, vaikka mukamas sen näinkin. Päättyi sen verran sekamelskaan, että kyllä tätikin nyt oppi :)

Itseeni liittyen olen koittanut antaa aikaa ja olla armollinen. Nyt on pimeä syksy, mun pitää pärjätä koiran kanssa viikot yksin kun Jii on opiskeluissa ja samalla töissä on kaikkea ihmeellistä häsää taas. Aloitin rautakuurin taas, josko auttaisi. Ja tajusin, että vaikka olenkin ratsastusta lukuunottamatta lopettanut muut harrastukset voidakseni olla enemmän koiran kanssa iltaisin, mä kuitenkin siinä sivussa olen päivittäin vähintään sen 2,5 tuntia ulkona sitä lenkittämässä. Eli vaikka tuntuu siltä että kunto vaan rapistuu ja mitään en tee, niin itseasiassa teen enemmän kuin tajusinkaan. Ostin meille juoksuvyön ja sellaisen vähän joustavan hihnan, ollaan kokeiltu sitä parilla aamulenkillä Adan kanssa pieniä juoksupätkiä tehden ja vähitellen talven mittaan päästään varmaan tekemään ihan kunnon lenkkejäkin. Mieletöntä tajuta, että tuo koirahan on kasvanut jo vaikka kuinka isoksi ja vaikkei se vielä aikuinen olekaan, niin kasvaa joka päivä. Henkisesti mennään tällä hetkellä aika vahvaa teini-ikää, mutta fysiikaltaan näyttää jo aikuisemmalta. Aadis täytti tiistaina 11 kuukautta, eikä se vuoden merkkipaalukaan enää kaukana tunnu olevan. Samalla kun joutuu hyvästelemään pentuaikaa on kyllä ihana ottaa vastaan aikuisen koiran meininkiäkin. Ja vitsit, että aika menee nopeasti, vastahan se tuli!

Olihan siisti ratsastustunti

Olen minä tässä välissä ratsastellutkin, vaikka syysflunssien ja työmatkojen vuoksi vähemmälle se onkin jäänyt. Viimeksi olin älyttömän väsynyt ja päätin mennä ilman satulaa, mikä oli vaihteen vuoksi sika kivaa. Meni kuulkaa sulkutaivutuskin ihan hienosti vaikkei satulaa ollutkaan ja hevosen pää oli ihanasti oikein päin ja liike joustava.  Tänään vuorossa oli sitten avotaivutuksen HC-vääntöä, oikein kunnon hifistelyä. Meillä oli sijaisope ja koin saavani eri open neuvoista taas tosi paljon apua, tärkeimpinä neuvoina varmaankin oli pitää huoli siitä ettei taivutuksessa (tai ympyrällä) paino lähde ulkopuolelle ja ratsastaa hevosta tahdin sisällä eteenpäin, jolloin se alkaa kunnolla kantaa itseään.

Mutta olihan sulkutaivutukseen verrattuna avotaivutus vaan vaikeaa. Jotenkin sen hevosen etuosan hallitseminen on älyttömän vaikeaa ja kun hevonen karkaa sieltä lavoistaan ja on molempiin suuntiin aina erilainen, niin siinä oli ihan kylliksi palikoita mietittävänä. Lähdettiin työstämään ensin isolla ympyrällä sitä, että hevoset kääntyvät. Ei tarvinut asettua eikä taipua aluksi, vain liikkua kunnolla eteen ja kääntyä etuosastaan. Vastataivutuksen avulla vähitellen hiottiin sisäpohje kättöön ja sitten kunnon asetus. Toimi kuin junan vessa! Avotaivutuksessa tamma yritti päästä helpolla ja kaahata, ja siinä oli pikkiriikkisen sitä tahdin hallintaa. Otin rauhassa voltteja ennen avotaivutukseen lähtemistä ja aina kun oma pää oli tekemisessä mukana meni ihan sika hyvin. Ja sitten kun ei ollut, meni ihan päin honkia. Mutta onnistumiskokemukset oli kyllä ihan mielettömät, kun hevonen rentona, peräänannossa ja kunnolla itseään kantaen teki koko suoran avotaivutusta. Ope kysyikin viimeisellä kierroksella, että tää meni just nappiin mutta jos sä kerran osasit tehtävän, mikset tehnyt jo ensimmäisellä kierroksella? No, enpä tiennyt osaavani, ainakaan sillä hevosella.

Mutta oli kyllä yksi siisteimmistä ratsastustunneista aikoihin... Jess!

Syksy, jälkeä ja esineruutua

 
Viikossa ehtii tapahtua paljon. Päästiin tokon alkeisluokalta valmennukseen, kun perjantai meni nappiin. Tein Adan kanssa pitkän aamulenkin ja käytiin Jiin kanssa viemässä Adaa tunniksi koirapuistoon just ennen treenejä ja johon oli eri keskittyminen kentällä. Tai kyllähän hurttiainen keskittyy muutenkin hyvin, mutta kun nyt ei ollut niitä kierroksia päällä jäi haukku ihan minimiin ja sitten emäntäkin pystyi keskittymään ohjaamiseen. Nyt sujui paikkamakuut, jättävät liikkeet (seisomisessa oli jotain häikkää, mutta me ollaankin harjoiteltu enemmän jättäviä niin että minä pakitan, nyt liikkeet tehtiin suoraan seuraamisesta eli sivulta, joten sille lienee ihan luonnollinen selitys) ja luoksetulo oli ripeä ja suora, yes! Ja oli tietty kiva kuulla, että ollaan sen verran advanced, että voidaan jatkaa seuraavalle tasolle. Käyttiskurssikin meni tosi hyvin, tehtiin ketjuttamista ja treenattiin ohituksia, hyvin meni (seuraavan aamun lenkillä tosin tuli taas hyvä herätys siihen, että kaikki mikä toimii kentällä ei toimi vielä arjessa, yritettiin ohittaa rähjäävä snautseri ja kyllä senkin luo olisi Adan mielestä pitänyt päästä).

Sunnuntaina mentiin treenaamaan jälkeä, väliä oli ollut varmaan melkein pari kuukautta. Mutta tauko tekee hyvää ja nyt kun tehtiin jäljet vuoron perään ja koirat odotteli autossa niin kierrokset pysyi hanskassa kun alettiin tekemään hommia. Aion jatkossakin tehdä niin, että en näytä Adalle sitä jäljen tekoa, se ei tarvitse oikeastaan lisävirtaa kun se jo valmiiksi tykkää niin paljon jäljestämisestä. Nyt sujui mutkat ja kulmat vaikka harvensin ekaa kertaa tamppausvanan erillisiksi askeleiksi (vahvistin kulmia kyllä vähän, myös namilla, varmuuden vuoksi). Ehkä varmistelin vähän liikaakiin, kun koira tuntui niin hyvältä. Hauskaa oli kun lähdin vetämään kolmatta jälkeä ja jouduimme ohittamaan kaksi koiraa, jotka riekkuivat Adan perään. Minä olin ihan monttu auki, kun Ada meni niistä ohi minua sitkeästi tillittäen, että en mä nyt noista jaksa välittää, mennään tekemään se jälki! Upeaa, että sen mielestä jäljestäminen on niin kivaa, että toiset koiratkin jäävät siinä kakkoseksi.

Tänään käytiin kokeilemassa esineruutua, joka oli sikäli jännä kokemus koska en mennessä tiennyt yhtään mistä koko esineruudussa oli kyse. Jos on muita yhtä aloittelijoita kuin minä, niin koira lähetetään 50x50 m tallottuun metsänpätkään, josta sen pitäisi hajuaistilla löytää ja noutaa 1-3 ihmisen hajuista esinettä. Hommahan oli älyttömän hauskaa heti kättelyssä ja vaikka meillä oli paljon aloittajakoiria mukana, näki miten kivaa koirilla oli ja miten virkaintoisina ne pusikkoon lähtivät. No joo, me aloittelijat keskityimme enemmän siihen, että koira ymmärtäisi idean ylipäätään, kokeneemmat näyttivät sitten parempaa esimerkkiä siitä, miten homma sujuu kun sen osaa. Ada oli niin fiiliksissä kettulelunsa löytymisestä kanervista, että veti niin monta kunniakierrosta täpöillä se suussaan, että koko ryhmä nauroi kippurassa. Eikä se tuonut sitä minulle asti, mutta jääköön jotain sitten seuraavaankin kertaan :)

Kävin vielä illalla ajamassa yhden jäljen, mutta harmillisesti olin tainnut tehdä sen jonkun kulkureitille, kun koira meni kertakaikkisen sekaisin ja lähti ihan väärään suuntaan. Näinhän minäkin kun otin silmän käteen, että ruoho oli vähän painunut, joten ohjaajan oma tyhmä vika. Tein vastoin periaatteitani ja kerrankin neuvoin koiraa oikeaan suuntaan ja loppujälki meni hienosti. Harmittaa ahnehtiminen, pitäisi aina katsoa ennen kuin alkaa tohottaa. Mutta koira tuntui olevan silti työstään ihan tyytyväinen ja koisaa nyt autuaana punkassaan. Huomenna jatkuu!

Myrskytreenit

Sain viikonloppuna vähän ajattelemisen aihetta viestintääni liittyen. Tottahan se on, että varsinkin täällä blogissa tuppaan usein menemään vähän liian ylikriittiselle puolelle (mutta kun tää on mun purnaus- ja tuuletusmedia...). Yritän kuitenkin ottaa opikseni ja muistaa tuoda esiin niitä hyviä ja iloisiakin puolia tasapuolisesti sen nillittämisen rinnalle :) Niitäkin on, believe you me!

Eilen oltiin koiran kanssa treenaamassa melko hurjassa syyssäässä. Vettä ei nyt onneksi tullut koko aikaa ja kun tuli, se ei onneksi koko aikaa tullut vaakatasossa. Mutta tuuli oli aika karsea ja kouluttajan palautteesta oli paikoin vähän haasteellista saada selvää kaiken sen huminan yli. Ada ei kuitenkaan ottanut siitä mitään pulttia, vaikka ajattelin että nyt tulee häiriötreeniä ihan urakalla. Se tuijotti mua ihan keskittyneenä vaikka vesi hakkasi silmään, wau.

Suunnitelmissa oli ollut tehdä estettä myös, mutta este ei pysynyt tuulessa pystyssä, joten tehtiin eteen-lähetystä ja sitten toisella kierroksella perusasentoa ja seuraamista. Eteenlähetyksessä olin iloinen, suorastaan ylpeä siitä, millaisella innolla tuo hurttimus paineli heti ensi käskystä eteen (ruokakupin luo). Mun kipponi oli liian kevyt ja lensi tuulen mukana heti kättelyssä, mutta sain lainata kouluttajan kippoa. Siinä oli ollut kissanruokaa ennen mun herkullistakin herkullisempia broilerpyöryköitä ja Adan ilme oli kyllä aika priceless kun se maistoi sitä ekan kerran. Hyvä kun ei heittänyt volttia taaksepäin... Sain melko pahaa silmää koiralta siitä, miten tässä nyt vähintäänkin yritetään myrkyttää sitä, mutta kyllä se aikansa haisteltuaan sitten napsi makupalat sieltä kiposta. Ja laukkasi seuraavallakin kerralla ihan täpöillä kentän toiseen päähän kupin luo. Jes! Adan bravuuri on ehdottomasti kaikki nuo eteen-lähetykset, esteet, ruutuun lähetykset jne. joissa se saa itsenäisesti painella.

Toisella kierroksella sääolosuhteet kurjenivat entisestään, mutta perusasento löytyi ihan kivasti kun vähän treenattiin. Tai siis, koira löysi just sen paikan jonka sille olin opettanut, mutta kun olin opettanut liian eteen, niin nyt jouduttiin sitten treenaamaan sitä taaksepäin. Koira älysi kyllä heti oikean paikan, kun vaan minä sain räpylän siihen housunsaumaan, missä sen kuuluisikin olla. Seuraaminenkin sujui tosi kivasti, ollaan treenattu sitä tosi lyhyissä pätkissä aamulenkillä, samoin kuin niitä jättäviä liikkeitä. Sain edellisellä kerralla neuvoksi sen, että muistan antaa epäsäännöllisemmin namia - eli kun oon nyt antanut hyvästä pidemmästä pätkästä palkan, niin pitäisi välillä antaa ihan heti ja välillä sitten noita pidempiä, että koiralle jää se fiilis, että milloin tahansa se voi saada sen. On musta parantanut liikettä, tosin vieläkin Ada lopettaa välillä vähäksi aikaa namin jälkeen seuraamisen, kun se luulee, että tää oli nyt sitten tässä tää treeni.

Perjantaina on vikat tokotreenit toisella kouluttajalla, katsotaan tuleeko viikkoon jotain muuta korvaavaa ohjelmaa. Nyt musta on ollut aika kiva tällainen 2 kertaa viikossa sykli, siinä on vähän nuo treenit jopa tukeneet toisiaan, kun on pitänyt miettiä enemmän missä välissä mitäkin liikettä treenaa ja mitä kaikkea pitää ottaa huomioon. Jälkeäkin pitäisi muistaa tehdä jossain välissä, Ada on aina aamulenkillä niin into piukeana nuuskuttelemassa kaikkea, että tuollainen nenätyö olisi palkitsevaa kummallekin.

Paimenkoira :)

Oltiin tänään taas tallilla katsomassa, mitä ms Ada nyt sanoo hevosista. Viimeksihän homma oli vähän jännää ja nytkin alussa Ada oli ilmeisen levoton hevosten lähietäisyydellä. Homma alkoi lutviutua siinä vaiheessa kun lähdettiin kahden ratsukon voimin kävelemään ja minä ja koira tultiin mukana kävellen, välillä edessä ja välillä takana. Ja siinä vaihessa kun sain luvan päästää koira tallinpihassa vapaaksi homma oikeastaan rentoutui kokonaan - jotenkin se, että se sai itse ratkoa tilanteen ilman että minä roikun narussa helpotti sitä ihan selkeästi. En tiedä missä vaiheessa jännitys vaihtui paimennusviettiin, mutta yhtäkkiä kun katsoin laitumelle siellä se koira teki hienoja kaaria ja yritti pitää pollet kurissa :) Hevoset tosin vetelivät ruohoa sen verran antaumuksella, etteivät lotkauttaneet korviakaan näille yrityksille vaan pysyivät paikallaan kuin tatit, mutta silti oli hieno katsoa koiran menoa. Jos pääsisi mukaan johonkin paimennuskurssille, niin Ada pääsisi kokeilemaan siipiään (tassujaan?) ihan oikean (ja vastaanottavaisemman) lajin kanssa. Nuo on vaan jänniä hetkiä nuo, joissa koiralla ihan selvästi kytkeytyy aivoissa joku syvempi yhteys päälle.

Ja voi pojat, että tallireissun jälkeen pientä väsytti...

Syyshepuli

Joskus vaan on pakko ottaa spurttia, kun on hakenut palloa uudestaan ja uudestaan. Tai vaikka ei olis hakenutkaan. Go Hepuli!

No, haki se sitten todistettavasti aina välillä sitä palloakin :)

Hauhau-hauhauhau

Syyskaudella meillä on Adan kanssa kolme päällekäistä kurssia. Nyt kun Jii on opiskelemassa toisaalla, mulla on aika rajallisesti mahdollisuuksia harrastaa ilman koiraseuraa (tuntuu niin mälsältä jättää se työpäivän jälkeen yksin), joten harrastan sitten koirajuttuja. Meillä on Espoon palveluskoiraklubin tottista ja sitten Tiinan kursseilla tokoa ja käyttäytymistieteellisen jatkoa.

Tottis- ja tokokurssilla sitä huomaa, että vaikka ajatus oli Adan pikkupentuvaiheena hyvä ja kaunis (mun koirani on maailman treenatuin ja sitärataa...), ei sitä sitten kuitenkaan ole tehnyt tarpeeksi hommia sen kanssa. Ja kun tekee, niin tekee ihan päin seiniä. Olen ollut nyt kahdella tottiskurssilla ja tykkään siitä meiningistä, vaikka aika vahvasti nami-imutusmeiningillä tätä alkuvaihetta tehdäänkin. Kivaa on se, että kun yhtä koiraa treenataan, odottavat muut koirat autossa. Se on silkkaa ihanuutta, sillä Adan kanssa on käynyt selväksi kuin pläkki mikä meidän ongelmakohta on. Heti kun koira turhautuu, se alkaa haukkua. Ja jos Ada joutuu odottomaan, se turhautuu.

Oon yrittänyt miettiä pääni puhki, että mikä hemmetti sillä on. Onko se epävarma, enkö ole ohjaajana tarpeeksi jämäkkä, vai olenko sitten liian vaativa? Vai epäselvä? Mistä ne kierrokset? Ja miten tilanne pitäisi ratkaista. Kesällä aloitettiin vilttitreenit, missä Ada aina välillä kesken treenien viedään viltille, jossa se saa välillä syödä kongia tai järsiä luuta, jotain mikä saa sen pysymään rauhallisena muiden koirien seurassa. Se toimii, tavallaan. Jos on kyllin hyvä nami siinä kongissa. Ja vain sen hetken kun sitä namia saa helposti sieltä kongista. Ja sitten taas nupit kaakkoon ja kierrokset kattoon. Edellisviikolla käyttäytymistieteellisellä kurssilla aloitettiin sellainen harjoitus, missä minä vain kävelen ja välillä pysähdyn ja Adaa palkitaan kun se pysyy rauhallisena. Toimi viime viikolla, eilisissä treeneissä ei todellakaan.

Eilisissä treeneissä keskityttiin toko-tunnilla seuraamiseen (meni hyvin!), paikkamakuuseen (ei niin kovin hyvin!), ruutuun lähettämiseen ja esteen hyppäämiseen (meni molemmat superhyvin!). Itse asiassa liikkeet meni kaikki mukiinmenevästi, mutta heti kun ei ollut ohjelmaa hetkeksi Ada vaan haukkui. Se on varmaan ärsyttävää muistakin treeneissä olijoista ja nyt saatiin muutkin koirat ihan kierroksille. Mutta ennen kaikkea se terävä, korkealta lähtevä kiljahdus joka Adan haukkuna tunnetaan, alkaa porata reikiä mun kalloon. Ja kärsivällisyys on menossa ihan tosi kovaa vauhtia mäkeen koko koiran kanssa. Sanoin ohjaajallekin, että on niin kamala sääli, että kun Ada niin mielellään ja aika kivastikin kaikkea liikkeitä tekee, että se kertakaikkiaan saa itsensä (JA MINUT!) ihan solmuun tuolla haukkumisella.

Käyttäytymistunnin puolella menikin sitten ihan reisille, koska mua ärsytti ja kaikki heijastui tietysti koiraan. Sitten käytiinkin ihan kierroksilla, välillä Ada juoksi liinan päässä ihan hepulissa ja puri hihnaa. Enkä osannut tehdä juuri mitään sen rauhoittamiseksi enää siinä mielentilassa, vaan ärsyynnyin lisää. Ne hetket kun sen piti odottaa ruutuun lähetystä tai hyppyä meni ihan kivasti, mutta sitten kun ei ollut ohjelmaa, tunti oli yhtä sekamelskaa.

Kaiken koirien käyttäytymisestä oppimani perusteella mä tiedän, että sitruunapannat on pahasta ja koiraa ei saisi tuollaisesta rangaista, ainakaan pentukoiraa. Mutta kohta mua ei enää saa tuon hurtan kanssa mihinkään treeneihin. Ehkä Adan olisi mukavampikin, jos sen ei sitten tarvitsisi käydä missään treeneissä. Ehkä se vain ei oo sellainen koira. Ja sit kuitenkin, sillä on niin paljon energiaa ja se on niin hyvä tekemään, että en haluaisi vielä luovuttaa. Surkeintahan tässä on se, että jonkun toisen ohjauksessa se varmaan olisi ihan toisenlainen. Blargh.

No, nyt nautitaan ihanasta syyssäästä mökillä ja unohdetaan kaikki tyhmät ärsytykset. Täällä Ada on aina tosi kiva ja on ihana katsoa, miten paljon se nauttii pelloilla ryömimisestä (varsinkin nyt sänkipelloilla se on juoksee ja kaivaa mutaa ihan sekopäänä). Taidanpa mennä sen kanssa nyt ulos :)

Kolmas kerta toden sanoo

Tällä viikolla kokeilussa oli uusi tuttavuus, söpö suomenhevostamma. Oikeasti listassa oli ihan toinen hevonen, mutta olimme sopineet toisen tuntilaisen kanssa, että jos hän vielä kerran saa putkeen saman hevosen, teemme vaihdon niin hänkin saa kokeilla välillä muita polleja. Tamma on aina näyttänyt musta vähän semmoiselta peruskaahottajalta, mutta yllätyin suuresti selässä - se oli tosi herkkä pohkeelle ja istunnalle ja osaavakin vielä. No joo, vauhtia todella oli, mutta se kyllä kuunteli hyvin ulko-ohjaa ja rauhoittui. Tai ei ehkä rauhoittunut, mutta hidasti :)

Tunnilla tehtiin avotaivutusta siten, että sisäohjan piti olla rentona, taivutus tehtiin edessä olevalla ulkopohkeella ja vastapainona sisäpohje käski eteenpäin. Kulmat tehtiin samalla idealla, taivuttamalla ulkopohkeella hevosen etuosaa. Se oli vähän erilainen tapa ajatella liikettä ja hetki meni tajuta, että ulkopohjetta todella voi käyttää myös edessä eikä vain takana, jostain syystä muhun on iskostettu että käännöksissä ulkopohje on takana ja piste. Hevoset kuitenkin tottelivat ihan hyvin pohjetta edessäkin, mun haaste oli pitää tamma riittävän rauhallisena että se ei päässyt sisäkautta levähtämään.

Kaikenkaikkiaan meni tosi kivasti, hevonen oli aika haastava ensimmäistä kertaa mutta se oli niin rehti ja reilu että tunti oli tosi miellyttävä. Olin tosi iloinen siitä, että pääsin kokeilemaan sitä.

Parempaa yritystä

Syksyn toka tunti menikin jo paljon paremmin kuin ensimmäinen. Sain mukavan Omppu-tamman, joka oli vielä laidunkaudesta vetreä. Se on kiva polle ehkä juuri siksi, että vaikka se on herkkä varsinkin eteenpäin ajaville avuille, se ei pahastu vaikka sitä ratsastaisi välillä vähän isomminkin avuin. Juuri sopiva tauon jälkeinen harjoitusratsu siis, antaa anteeksi ratsastajan heilumista ja mokia aika paljon.

Tunnin aiheena oli hevosen taivuttaminen ja suoristaminen, paino suoristamisessa. Ope puhui paljon juuri siitä, että usein taivutetaan ja taivutetaan, mutta jätetään suoristamatta. Nyt tehtiin ympyrällä vastataivutuksia ja sitten suoristettiin niin että ympyrällä hevonen kulki vain asetettuna. Tammalle teki tosi hyvää ensin taipua (varsinkin toiseen suuntaan, sillä jää helposti vasen takajalka sisään ja oikea lapa työntyy ulos) ja suoristamisessa sen sai selvästi parempaan kontrolliin.

Tamma on mun mielestäni vaikea juuri siinä, että sillä on selvä patenttimuoto, jossa sen kaula kyllä menee oikeinpäin, mutta se jää selästä ja takaosastaan jäykäksi. Aina kun ratsastan tammalla mun päätavoite on rentouttaa hevonen ja ratsastaa sen selkää ylös, vaikka se sitten vähän muuten muodossa näkyisikin (yleensä menee aika pitkäksi alkuvaiheessa). Tamma on mulle tosi vaikea myös siinä, että kun se on rento ja ihana, se vastaa kaikkiin istunta-apuihin ja on pehmeä kädelle. Mutta sitten tapahtuu jotain (ingredient X) ja sitten meno on kaikkea muuta kuin rentoa ja ihanaa, hevonen jännittyy kuin viulunkieli ja taas aloitetaan alusta. Saispa jostain itselleen sellaiset aivot, jotka tuossa tilanteessa antaisivat jatkaa itse tasaisena, hermostumatta.

Tamma rentoutui paikoitellen, mutta lievää epätasaisuutta siis jäi. Se myös yritti kiihdytellä vielä loppuravissa. Mutta kokonaisuutena nyt alkoi jo löytyä eri ruumiinosat ja tällaisen hevosen kanssa, joka liikkui itse eteenpäin mulle jäi vähän energiaa ratsastaa hevostakin. Ja fiilis oli tosi hyvä!

Tauko tuntuu

Pidin kesän hevostelutaukoa, jotenkin se vain kävi niin. En edes muista milloin olisin ollut yli 2,5 kk ratsastamatta ja nyt se meni kuin huomaamatta. Koko kevään oli ärsyttänyt jatkuva taantuminen lajissa, varsinkin kun tunnillamme käy myös niitä ihmisiä jotka oikeasti edistyvät harrastuksessa. Siksikin oli hyvä ottaa vähän hengitystaukoa.

Fiilis tallille päästyä ei kuitenkaan ollut niin kovin huikea, kun näin että olin saanut ratsuksi saman ruunan, jolta lensin kuin leppäkeihäs juuri ennen joulua. Siinä välissä en sillä ollut mennytkään, mikä ehkä oli mun sisäisen tasapainon kannalta hyväkin juttu. Tuntikaverit koittivat rauhoittaa, että ruuna on ollut koko kevään ja kesän ihan erilainen, että sillä nyt vain silloin oli jotenkin selkä kipeä tms. Laitoin epäillen hevosen kuntoon ja päätin olla positiivinen.

Ensimmäiset 15 minuuttia selässä kirosin olemattomaksi tippunutta kuntoa. Kansalaiset, pentukoiran kanssa haahuilu päivittäin ei vastaa kunnon urheilua, tässä todisteet. Oli todella outoa, miten aivot osasivat kyllä kertoa, että nyt asento leviää, lisää vatsalihaksia, mutta vatsalihakset (ja vähän muutkin lihakset) ilmoittivat, että älä luule.

Selvisin kuin selvisinkin tunnista, vaikka vähän epäselväksi jäi oliko se kuinka kivaa vai ei. Ruuna oli itse asiassa loppupeleissä ihan ookoo, mulla ei selvästi ollut tarpeeksi kuntoa ratsastaa sitä kunnolla eteen, että se olisi liikkunut superisti, mutta edellisenkaltaista katastrofaalista ristiriitatilannetta ei saatu aikaiseksi. Laukassa se ei liikkunut kunnolla eteen ja siinä päädyin armahtamaan itseäni ja katsoin sitä läpi sormien. Mutta pysyin selässä, muistin vielä suurinpiirtein miten ratsastetaan (vaikka kroppa ei kaikkea halunnutkaan totella) ja päällimmäiseksi jäi sentään ylpeys siitä, että uskalsin koko hevosella ylipäätään mennä. Ja tietysti se, että ratsastuskausi avattiin jos ei nyt hyvällä niin sentään ihan mukiinmenevällä tunnilla.

Agilitytreenit

Kolmas kerta pentuagilitykurssilla, olihan taas hurjan kivaa! Kahdella aiemmalla kerralla tutustuttiin putkeen, pussiin, hyppyesteisiin (matalina), A-esteeseen, pöytään ja niihin pujottelutikkuihin sekä renkaaseen, joista ainoana Adalle päänvaivaa tuotti rengas, siitä kun olisi ollut kiva mennä alta tai sivusta :) Tänään vuorossa oli puomi, missä meidän sählä iloisesti pyllähti toisella kokeilemalla puomilta, takajalat ei vain pysyneet etujalkojen linjalla. Katsoin videon hidastettuna, koiralla heiluu häntä koko ajan ja laskeutumisen jälkeen se pyrkii heti uudelleen puomille. No harm done :)

Sitten tehtiinkin lopputunti pienimuotoista rataa, ensin ihan suoralla linjalla putki, este ja putki ja sitten putkia pyöristäen että saatiin sellainen putki - este - putki - este -putki kombo. Siinä piti tehdä valssiohjaus eli niin, että vaihdetaan kesken kaiken ohjauskättä koiran suuntaisesti. Tässä videota meidän suorituksesta. Ihan hyvin meni, paitsi tullessa siihen takaputkeen se törmäsi putken reunaan, mä toin sen väärää linjaa. Mutta olin tosi tyytyväinen siitä, miten se tykkäsi tehdä ja irtosi aika itsenäisesti tekemään.



Olis videota viimeisestä radastakin, mutta siinä meni kaikki pieleen, Ada väsyi ihan selvästi eikä enää keskittynyt. Mutta innoissamme jäämme odottelemaan, että neiti täyttää vuoden niin päästään lisää agilityhommailemaan :)

Vihdoin terve koira!

Ada kävi maanantaina hammasleikkauksen jälkeisessä kontrollissa eläinlääkärissä. Se olikin sitten sen melkein 8 kuisen elämän 13 kerta... Mutta nyt se on virallista, se on ihan terve koira! (Ainakin hetken)

Nyt on takana 3 virtsatietulehdusta, 1 emätintulehdus, nenäpunkki, flunssa, jatkuvat silmätulehdukset ja yksi korvatulehduskin, 1 kulmahampaan poisto rautahampaan tieltä, huoli liian kapeasta alaleuasta ja oikomishoidosta (Ada söi kuukauden raakaluita päivittäin, hampaat kasvoi niillä hienoiksi) ja nyt tämä viimeisin eli murtuneen hampaan poisto. Sekin oli kuulemma maitohammas, mutta koska alta puuttui rautahammas niin se ei olisi lähtenyt itsekseen. Noita rautahammaspuutoksia oli sivumennen sanottuna 4, onneksi kaikki niitä väliposkihampaita, jota koira itse ei kaipaa.

En edelleenkään tiedä mikä epäonnen tähti on Adan päällä ollut, kun se on pienenä joutunut kaikki nuo taudit koluamaan, mutta ihanaa sentään ettei siellä ole mitään kovin vakavaa tai elämää haittaavaa ollut. Näyttelykoiraa siitä tuskin koskaan tulee, mutta emäntä ei ehkä kovin näyttelyhinkuinen olisi ollutkaan. Kouluttaja suositteli kuitenkin meille mätsäreitä, kun Ada kuulemma seisoo niin nätisti. Katsotaan. Nyt vain nautin siitä, että koira on terve ja sen kanssa puuhaaminen on kivaa.

Yritän suunnitella syksyn kursseja ja tekisi mieli tehdä vaikka mitä. Vähän takaraivossa mietityttää milloin neiti aikoo saada ekat juoksunsa - teinielkeitä on ollut nyt koko kesän ja esim. haukkumista esiintyy häiritsevässä määrin esim. koulutustunneilla ja mökillä. Ei onneksi vielä kotona.

Kesällä oltiin sellaisella käyttäytymistieteellisellä kurssilla, tosi tosi kivaa ja hyödyllistä. Sai ihan uudenlaisia ohjeita koulutukseen ja nyt edes vähän ymmärtää mitä pitäisi tehdä. Syksyllä alkaa sitten toko ja lisää tuota käyttäytymistieteellistä ja nyt tässä välissä ollaan oltu sellaisella kolmen kerran pentuagilitykurssilla, jossa varovaisesti tutustutetaan koiraa agiesteisiin. Tänään on vika kerta, pidetään peukkuja! Ada on tykännyt agilitystä ihan älyttömästi, joten kun se täyttää vuoden, vien sen ehdottomasti uudestaan!

Pentukurssilla

Ohhoh, taas on kuukausi vierähtänyt, ihan tuosta vaan. Töitä on tullut tehtyä taas enemmän kuin laki sallii (tai ihan nippanappa niissä rajoissa) ja loppuaika on mennyt koiran kanssa puuhaillessa. Mökkikausi avattiin tältä keväältä pääsiäisenä, kun oltiin melkein viikko putkeen mökillä (ihanaa, loma!).

Adan kanssa ollaan treenailtu aika vaihtelevasti. Olimme Koirakoulu Kompassin pentukurssilla, jota voin kehua ihan täydestä sydämestäni. Meillä kouluttajana oli Tiina Paavola ja kurssi keskittyi perus- ja arkitottelevaisuuteen, käytiin läpi kontakti monista eri asennoista, tule, odota, koske, alusta, sivulle sekä ennen kaikkea komento jätä, joka minun ja Jiin mielestä jo yksinään oli koko kurssin hinnan väärti :) Kurssilla keskittyttiin perusasioihin ja keskusteltiin aika paljon siitä, miltä harjoittelu oli kullakin viikolla tuntunut ja mikä sujui. Adan kanssa oltiin harjoiteltu kontaktia jo aika paljon samoin kuin perusliikkeitä (maahanmeno on yhä tosi vaikeaa, siihen tarvitsen apua tässä lähiaikoina). Tiesin, että ne sujuvat kotioloissa hyvin, mutta pentukurssin häiriö oli kysymysmerkki, kun Ada tuntuu ihan kuurolta muiden koirien seurassa. Luokassa jostain syystä koira silti keskittyi ja teki kuten halusin, viikosta toiseen. Olen ihan hirmu ylpeä meidän koirasta! Jostain syystä keskittyminen katoaa kyllä välittömästi kun tullaan pois sieltä luokasta ja esim. kohtaaminen koirakoulun pihalla onkin sitten jo ihan toista...

Ada on alkanut haukkua vähän ikävästi, se haukkuu kun sillä on tylsää tai huomiohaukkua tai ihan muutenvaan. Mökkikeikoilla olen opettanut sille käskysanan hauku ja yrittänyt opettaa myös sitä hiljaa -komentoa, se ei vielä ihan ole mennyt jakeluun. Tai ainakaan Ada ei tottele sitä :)

Pentukurssin lisäksi uskaltauduin minäkin yhteen Collieyhdistyksen näyttelykoulutukseen ja meni kyllä Adalta niin penkin alle kuin voi, paljolti siksi että emäntä ei ollut yhtään kärryillä siitä mitä olisi pitänyt tehdä. Siinä juoksuosiossa Ada jahtasi mun koipia, se ei suostunut näyttämään hampaitaan ja seisominen oli niin ja näin. Silti olin ylpeä siitä, että se oli kuitenkin juoksua lukuunottamatta verrattaen rauhallinen ja että minä itse en kerännyt kierroksia siinäkään vaiheessa kun kouluttaja otti multa hihnan ja pisti koiran kuriin mun puolesta. Kyllä mä tiedän, että oon väliin liian löllö Adan kanssa, mutta tuntuu kertakaikkisen vaikealta tietää milloin saa vaatia ja milloin taas ei. No, kai tässä oppii.

Lisäksi aloitettiin tänään ihmisjäljen alkeet -kurssi ja treenattiin makkararuutua ihan aluksi (teorian lisäksi, tietty). Käytännössä Jii tamppasi meille metrixmetri ruudun, johon ripotteli makkaraa tiheämmin reunalle ja harvemmin keskelle. Nyt sitten koiran pitäisi oppia omatoiminen, rauhallinen nakkien etsintä ruudusta niin, että se pysyy ruudun sisällä ja alkaa hiffata, että tallattua maata kannattaa nuuskia koska sieltä bongaa nameja. En muuten tiennyt, että jäljestyksessä se tallatun maan jälki on se tärkein - luulin, että se olisi ollut ihmisen haju. Se kuulemma kestä maksimissaan 12 tuntia, ja aurinko, kova alusta ja kaatosade voi viedä sen sieltä parissa kymmenessä minuutissa (erittäin hyvä oppitunti muuten, jos joskus pitää olla lakia paossa :)

Kivaa koirailua siis ollut, eniten olen kuitenkin nauttinut niistä hetkistä mökillä, jolloin aurinko paistaa ja koira pinkoo vapaana minkä kintuista pääsee pitkin peltoja. Vitsi kun sitä vois aina pitää vapaana...

Berliinin kevät

Olin viime viikonloppuna tsemppaamassa perhettä Berliinin puolimaratonilla. Itse en Adan tulon jälkeen ole oikein ehtinyt lenkille, joten en mennyt helteeseen rääkkäämään itseäni. Ensi vuonna koira epäilemättä on jo hoitanut mun juoksutuksesta siten, että olen puolimarakunnossa :) Muu perhe oli jo nyt, veli juoksi vähän yli puolitoista tuntia, isä ja äiti vähän yli pari tuntia. Hurraa meidän perhe!

Berliini vähän jakoi mun fiiliksiä. Siellä oli paljon ihanaa ja samaan aikaan jotain oudon luotaantyöntävää (ainakin itäpuolella ja metron ihmistungoksessa). Mutta ehdottomasti haluan sinne vielä takaisin.

Mun perhe. No melkein, tässä joukossa tais olla sijoittuneet sijoille 1-10. Painoi 5 km kohdalla aika helkkarin kovaa ohi - ja jo siinä vaiheessa taisi olla kaulaa seuraaviin joku parisataa metriä. Eivät siltikään alittaneet loppuajassa tuntia - lämpöä taisi olla joku +24C ja tietyillä kaduilla auringon paahteessa nousi lämpö kuulemma yli 30 asteen. Mutta kovaa menivät silti :)




Piti vähän kuvata hevosiakin. On siellä joku Brandenburger Tor taustalla, mutta nää vei mun huomion.



Mutta tärkeimpänä se kevät. Miten ihanaa voida nähdä kevään puhkeavan - ja kahdesti vuodessa! Uskon vakaasti, että kyllä se vielä tänne Suomeenkin koittaa, kohta. Viikonlopun aikana Berliini sai lehdet ja kukat. Upeaa!

Caught in the act

Just kun menin mainostamaan sitä, ettei tää hurtta oo mitään tuhonnut...


Ei kerrota Tuire Kaimiolle :)

Naksutinlenkkejä ja kevätaurinkoa

Ada tänään lauttasaaressa. Ekat kunnon kurakelit...

Miten ihanaa kun aurinko paistaa, on jo lämpimämpi ja koira on pysynyt hyvin terveenä! Elämä on paljon helpompaa, kun ei tarvitse ihan joka hetki olla ravaamassa koiran kanssa hissillä ylösalas. Tehtiin tilastoa viime viikolla ja saatiin päivälle silti 17 kpl pissejä (5 sisään, ei oltu ihan hereillä), joten meno on aika hurjaa silti. Mutta sekin tuntuu jo juhlalta, kun ajoittuu tasaisesti päivän mittaan. Toisaalta on kyllä hirveän helppoakin - meiltä on moneen kertaan kysytty mitä kaikkea koira on tuhonnut. Ei se mitään ole tuhonnut. Yksissä legginsseissä on reikä ja yhteen vastaostettuun hupparin hihaan osui Adan hampaat myös liian terävästi. Mutta muuten Ada on kiltisti tyytynyt silppuamaan sanomalehtipaperia ja talouspaperirullien hylsyjä sekä omia puruluitaan. En valita :)

Muutenkin moni asia menee koko ajan paremmaksi. Koulutuksessa olen pari viimeistä viikkoa ottanut tavoitteeksi paremman kontaktin. Nyt sujuu jo suht varmasti komento "katso" ulkonakin ja namia ei oteta lattialta ennen kuin on saatu lupa. Otin naksuttimen viime viikolla käyttöön ja olen oikeastaan tosi hämmästynyt miten paljon se on koulutusta helpottanut. Lenkeillä olen keskittynyt palkitsemaan näin alkuun vähän kaikesta, ts. vapaaehtoisesta kontaktista (seuraamisen alkeet on hanskassa) ja sitten naksutellut aina kun Ada huomaa jotain siinä uskossa, että joku päivä se vielä tulee hakemaan namia aina kun näkee jotain jännää. Tämä toimii jo ihmisten ja vähän tylsempien eläinten (lintujen, oravien jne.) kanssa, mutta koirat. Tuntuu, että koko koira menee kuuroksi noissa tilanteissa. Kiva, että se suhtautuu kaikkiin koiriin positiivisesti silti, mutta jossain kohti pitää koittaa kouluttaa sinkoilu pois :)

Villa Elfvik viime viikonloppuna. Kuva ei muuten ole niin hyvä, mutta tuo velmu ilme on niin taattua neitiä, että oli pakko ottaa se tähän :)

Lisäilonaihe on se, että Adalta sujuu niin hienosti autoilu nykyisin. Yritimme vähän aikaa pitää sitä takapenkillä, mutta siellä meno oli liian rauhatonta eikä koira missään vaiheessa esim. nukahtanut. Sitten kokeilimme pistää koiran omassa punkassaan takakonttiin - ja voilá, homma alkoi pelittää heti. Nyt se on ihan rauhassa, nukkuu punkassaan ja voimme viedä sen minne vaan, kunhan muistaa pitää pisutauot tunnin välein. Ollaan käyty Tampereella ja Lahdessa ja moneen kertaan penkomassa lähialueita, kuten Villa Elfikin aluetta ja Lauttasaaren rantaa. Tietty lähinurkatkin on kierretty moneen kertaan, samalla alueella yli 10 vuotta asuneena on ollut myös hauskaa huomata, että aika moni koirapolku on mennyt jotenkin ohi. Täällä on hienot koiranulkoilutusmaastot lähelläkin! Mulla on koiran aamuhoitovuoro ja nyt on ollut niin mukava kun on valoisassa saanut mennä rauhassa nuuskutellen, eikä kylmä ole ajanut heti kotiin.

Aika leikkisä tapaus se on :)

Ja kuvauksellinenkin, kun sille päälle sattuu :)

Yleensä neiti on myös superrohkea ja utelias, mutta jostain syystä nämä hanhet tänään sai vaatimaan syliinpääsyä. Siinä niitä sitten tuijotettiin pitkä tovi yhdessä. Hassu koira...

Mutta kerrassaan ihanaa koirailua on ollut taas!

Tauko tekee hyvää!

Tänään sain kammettua itseni pitkästä aikaa uintikurssille. Olen vedonnut Adan tulosta lähtien miloin flunssaan, milloin koiranhoitoon, milloin vetämättömyyteen ja Jii on saanut mennä yksin polskimaan. Mutta nyt sain vihdoin itseäni taas niskasta kiinni ja menin mukaan.

Ja mikä yllätys - viiden viikon tauon aikana oon jotenkin oppinut kroolaamaan. Ihan käsittämätöntä! Viimeksi se oli ihan kamalaa räpiköimistä, jossa meinasin hukkua joka hengitysyrityksellä. Ja nyt (vaikkei se ehkä kamalan nättiä ollutkaan) pystyin kuitenkin tekemään sitä 100 metriä putkeen. Hämmentävää! Tietoisesti en ole yhtään harjoitellut sitä tässä välissä, mutta selvästi aivot yhdistelevät asioita itsekseen.

Varsinaisesti tänään harjoiteltiin käännöksiä, ne tuntuivat aika vaikeilta vaikka joskus lapsena ne osasinkin. Nyt meni kloorivettä nenään ja suuntavaisto katosi. Mutta jos se korjaantuisi sitten vaikka tässä ensi kertaa odotellessa?

Ponikoira!

Käytiin viikonloppuna tutustumassa poneihin, vihdoin! Olin etsinyt hetken paikkaa, jossa Adaa voisi totuttaa hevosiin. Kaverin vuokrahevosen tallille sai kuin saikin viedä koiria ja siellä Ada teki sitten ensitutustumisen tähän jaloon lajiin :) Tai no, oltiin me nähty jo aiemmin pari hevosta kävelemässä mutta Ada ei edes tajunnut että siinä mitään menikään kun olivat niin isoja. Nytkin vaikutti siltä, että esimerkiksi hevosenpee oli kyllä selvästi mielenkiintoisempi kuin itse eläimet. Ne oli sitäpaitsi lähietäisyydeltä aika jänniä, ainakin aluksi.


Oli kyllä mahtavan uteliaita hevosiakin, eivät säikkyneet yhtään Adaa vaikka tämä koittikin jännityksessään vähän ensin isotella ja pisti oikein haukkushown pystyyn.


Välillä piti ottaa neitiä syliinkin, kun jännitys yltyi liiaksi. Onneksi paistoi aurinko ja oli lämmintä, niin ehti ottaa alkututustumisen ihan rauhassa.


Vähitellen sitä uskallettiin lähestyäkin. Haukkua kyllä piti silti aina välillä, etteivät päässeet mokomat karvajalat luulemaan itsestään liikoja.


Sitten käytiin vähän taluttamassa heppaa pitkin peltoja. Ada kyllä näytti tässä paimenvaistonsa. Jos mentiin hevosen edessä niin homma toimi ihan kivasti (ja hiljaa), mutta vierellä ja takana pidettiin kyllä hevoselle kovaa jöötä, että kuljes nyt siinä kunnolla tai minä täältä vähän näykkään jalkaa. Meillä on oikeasti aika iso pieni koira :)



Oon kyllä tosi ylpeä meidän koirasta, kun se näin rohkeasti uskalsi lähestyä isompiakin hevosia (jotka oli myös kärsivällisiä kuin enkelit koiraa kohtaan...).


Koiran näkökulmasta hevonen näyttää aika isolta, testasin :)


Se löysi sisäisen sankarinsa ja lopetti lopulta jopa haukkumisenkin. Sen sijaan se keskittyi syömään hevosten heinät ja purut, omistajien riemuksi... Ilmeisesti ruokavalio ei sisällä luonnostaan kylliksi kuitua, tai jotain.


Minä lähdin vielä kaverin kanssa kivalle maastolenkille heppojen kanssa, Jii vei Adan kotiin lepäämään. Me heitettiin semmoinen mukava reilu 7 km lenkki ja päästiin yhdellä laukkapätkällä oikein upeaan kiitolaukkaankin, vaikka mun ratsu olikin jo muutaman kesän nähnyt.. Ilma oli ihan käsittämättömän upea ja ratsastus tuntui niin virkistävältä ja omalta, ettei mitään rajaa! Just tuommoista sen pitää ollakin, hyvä sää, hyvää seuraa, ihanat talvimaisemat ja letkeä menokavio, josta on ensin lämmitelty jännitykset ja kolotukset pois. Silloin meno on niin tasapainoista, niin joustavaa, niin vaivatonta, että melkein itkettää. Ja ymmärtää, miksi ihminen ylipäätään on alkanut ratsastaa. Ihanaa, että pystyi yhden päivän aikana yhdistämään sekä koirat että hevoset - parhautta!

Kaikkea se keksii...

Aika täyttä koiranelämää on ollut omistajillakin... Viisi viikkoa koirailua takana ja ihanaahan se on! Ja yllättävän työllistävää ja kokonaisvaltaista. Ihaninta on katsoa, millä vauhdilla koira kasvaa. Se on nyt yli tuplasti painavampi ja venähtänyt ensin jaloista, sitten kuonosta, sitten selästä ja sitten taas kuonosta. Välillä etupää on korkeampi, välillä takapää. Viime lauantaina pompsahti oikea korva oikeanlaiseksi pystylupaksi. Eilen niin teki vasenkin. Ada tuntuu kasvavan niin kohisten, että näinköhän se pentuaika menee ihan hujauksessa ohi ennen kuin siitä ehtii nauttia kylliksi?

Ekana päivänä oltiin näin pieniä...

Ja sitten toisaalta... Ihan kivaakin, että se kasvaa. Nyt on takana pari viikkoa virtsatietulehdusta ja aika paljon pissin siivoamista. Ihanaa, että lääkkeet purivat ja pakkaset vihdoin hellittivät ja nyt voidaan ulkoilla oikein sydämen kyllyydestä. Pentukurssia piti siirtää, kun antibioottien vuoksi rokotukset saadaan vasta ensi viikolla, reilun viikon myöhässä. Tässä vaiheessa jo huomaa, ettei koiran koulutus olekaan ihan niin järjestelmällistä ja täydellistä kuin etukäteen ajatteli ja itselleen lupasi. Pennun aktiivisuustaso on ihan huikea hereilläollessa ja omistajilla on välillä vähän vaikeuksia keksiä uutta, fiksua tekemistä toiselle hetkestä toiseen. Tai sit ollaan vaan saatu liian fiksu koira :) Oon yhtä aikaa iloinen ja kateellinen siitä, että koiran päivähoito on ollut koko ajan Jiin vastuulla.

Tällainen näky on omiaan saamaan omistajan vapisemaan. Ihastuksesta - kyllä. Ja ilme johtaa myös kuumeisiin telepatiayrityksiin, jotta selviäisi mitä se nyt aikoo tehdä :) Tämä on muuten Ada tänään. Aika iso tyttö jo!

Ja sitten osioon "kaikkea se keksii":

Nyt alkaa olla siinä siinä mahtuuko sängyn alle enää säilytyslaatikoiden päälle, mutta ennen tää oli paras paikka ikinä!

Punkkaa voi hyödyntää halutessaan myös näin...


Ja tää on pyyhkeiden oikeinkäyttöä meidän taloudessa...

Mutta on se vaan maailman ihanin koirankuonolainen! Minä ja Jii mietitään vaan päivät pitkät, että onko joskus ollut aikaa kun meillä ei ole ollut koiraa :) Mä odotan jo innolla sitä, että lumet tuosta vielä vähän sulaisi ja päästäisiin kunnolla painelemaan mökillä vapaana. Lenkkikaveria nyt pitää se vajaa vuosi vielä odottaa, mutta kävelylenkkejä ollaan jo kokeiltu - kivaa on!


On se hurjasti vaan kasvanut. Mä ostin sille fleece-nutun, joka oli sille 8-viikkoisena ihan liian iso, 9 -viikkoisena siitä piti leikata takaosa pois että mahtui ja 10-viikkoisena sen tarrat ei menneet enää kiinni ollenkaan. Money well spent :) Mutta kuitenkin: tähän Jiin ostamaan koiratakkiin on vielä vähän kasvunvaraa. Että ensi syksyä odotellessa :)

Viikko koiranelämää

On ollut kerrassaan ihanaa seurailla pikkukoran toimia jo viikko. Ja samalla on ollut aika paljon hommaakin siinä kaikessa :) Meidän perheen onni on ollut siinä, että Jii on voinut olla kotona ja hoitaa pikkuneitiä siinä samalla. Hän on kantanut isoimman vastuun päivittäisistä pissatuksista (ja vähän hitaiden lähtöjen korjauksista... ), mutta on toisaalta saanut myös laatuaikaa kaksin koiran kanssa, jonka uskon olevan tosi positiivinen asia, koska hän harjoittelee nyt ekan koiransa kanssa.

Viikkoon on mahtunut tosi paljon, sisäsiistiksi opettelu on vielä kesken, mutta omistajat oppinevat nopeammiksi tulkitsijoiksi. Heräämisen ja ruoan jälkeen toki osataan viedä, mutta kesken leikin ei aina osata. Ja lisäksi tulee jotain ihmeellisiä jälkipissejä 10 min lenkin jälkeen, vaikka pikkupisu olisikin ulos tullut. Ehkä ulkona on liian kylmä, että sinne viitsisi jäädä sen kummemmin liruttelemaan. Sää ja lumi harmittaa muutenkin, ymmärrän miten kallisarvoisia nämä ekat viikot ovat ja sitä haluaisi näyttää pennulle koko maailman, varmuuden vuoksi. Vaan kun tässä pakkasessa pennun tulee kylmä kolmessa minuutissa...

No, kotikulmiin ollaan tutustuttu, luiskiin ja portaisiin (toistaiseksi vain ylöspäin), autoihin, sauvakävelijöihin, lapsiin ja aikuisiin, jotka kotikatua ramppaavat. Ada on vähän arka ensimmäisellä kerralla kun kohtaa uusia asioita (esim. kohiseva viemäri oli erityisjännä), mutta toisella kertaa niistä mennään ohi tai käydään ihan reippaasti tutkimassa. Senkin vuoksi olisi hyvä näyttää kaikenlaista.

Ensimmäinen haaverikin sattui, kun Ada liukastuessaan ilmeisesti venäytti vasemman etulapansa ja ontui sitä seuraavan tunnin. Ei kylläkään aristanut mitään kohtaa, mutta emäntä oli silti sydän syrjällään ennen kuin jalalla pystyi taas astumaan. Ruoan annostelusta ollaan myös opittu yksi jos toinen juttu, mutta nyt viisastuneina tästä eteenpäin sitten jatketaan.

Kun oltiin ensin kunnolla sopeuduttu kotioloihin, käytiin pari yötä tutustumassa Jiin veljen dalmiksiin, joista nuorempi jaksoi kirmata Adan kanssa loputtomiin asti. Tällä oli ollut vastikään juoksut ja ilmeisesti löysi itsestään äidinvaistoja, kun Ada tunki nisään kiinni. Oli aika lystikästä nähdä kun suht raisu murrosikäinen dalmis antaa rei'ittää korvansa ja huulensa Adan hampaissa ilman yhden yhtä ärinää. Olihan ne hävyttömän söpöjä tunkiessa samaan punkkaankin nukkumaan.

Aluksi meno oli aika hurjan näköistä kokoerosta ja riehakkuudesta johtuen ja tapahtui vain neljän aikuisen valvonnassa. Erotettiin kaverit toisistaan heti kun alkoi näyttää liian rajulta ja Adaa kävi sääliksi. Mutta eikä mitä, meillä asuukin pieni suuri koira, joka kävi herhittämässä toista heti kun sai siihen mahdollisuuden.

Ja vielä kun toinen oli jo kiltisti kopassa Ada jaksoi yrittää.

Mutta selvästi ainakin näihin koiriin saatiin hyvä kontakti. Muutenkin Ada on kyllä tosi kivasti ja innokkaasti ollut menossa tapaamaan muita koiria, vaikken ole vielä uskaltanut ihan lähikontaktiin päästää kun ei ole vielä rokotuksia saatu. Se on kiva merkki se. Pitää vielä etsiä muut kaveripiirin tutut koirat käsiin ja sopia treffejä niin tulee kokemuksia kivoista koirista.

Ja niin, on se vaan niin söpö. Oon nähnyt koiraunia joka yö sen jälkeen kun Ada tuli. Vähän ylikierroksilla (ja väsynyt!). Mutta on se silti ihan ihana. Vaikka tekikin kolmet pissat sisälle tätä kirjoittaessa. Ekan kerran olin vaan tyhmä, sitten luulin että kun se just teki pissit niin ei tee enää ja sitten luulin, että kun se just teki kahdet pissit niin ei tee enää. Neljänsiä odotellessa :)

Meille muutti koira!

Yllätys!

Kävimme tänään hakemassa pienen lyhytkarvaisen collienpennun Adan kotiin. Olo on niin onnellinen, että huimaa! Itse olen unelmoinut koirasta siitä lähtien kun lähdin opiskelemaan ja Jiin kanssa yhdessäkin ollaan puhuttu koirasta jo siitä lähtien kun muutettiin yhteen. Ja tää kaveri on ihana!

Ada vähän jännitti automatkalla, onneksi ei tarvinut ajaa pitkään kun vartissa oltiin jo uuden kodin kohdalla. Ekat 15 min oli myös vähän jännää asuntoon tutustumista, mutta sitten yhtäkkiä kuin joku olisi vääntänyt jostain vivusta koira keksi että ahaa, täällä nyt sitten ollaan. Uudet äänet kyllä huomataan, mutta häntä heiluen mennään ja lelutkin alkoivat kiinnostaa. Kasvattajalta mukaan saatu pehmovinku on näemmä selvä suosikki ainakin tällä hetkellä :)

Nyt koira ehti jo uuvahtaa hetkeksi, minäkin maltan vääntää tämän postauksen :) Tässä ensimmäiset tunnelmat illalta, ottohetkellä siis ollaan oltu noin 40 minuuttia kotona.

Apassionata

Saatiin liput Apassionataan ja vietettiin heppa-aamun jälkeen myös hevosentuoksuista iltaa. Kuvat onnistuivat vähän huonosti, mutta videoita tuli otettua sitten sitäkin enemmän (ja laitan jakoon, koska nimenomaan shown alussa kehottivat yleisöä niin tekemään). Kiva show, mietin vain sitä että monen asian hienous ja hevosten upeus aukesi ehkä vain sellaiselle joka tietää hevosista ja ratsastuksesta vähän enemmän. Mutta itse ainakin nautin yllin kyllin.

Jiilläkin oli kivaa, se sano :) Eikä se oo oikeasti goottihevari, vaikka tässä vähän näyttääkin.

Toiset on tosi isoja ja toiset on tosi pieniä (niin pieniä, että mahtuu alta). Se hämmästyttää kummastuttaa pientä katsojaa..


Mun sydämen showssa vei ehdottomasti tämä aasi. Aivan hulvaton tapaus! Tässä muka nukuttiin eikä haluttu herätä, kouluttaja sai pyöritellä sitä miten vaan ilman että korvakaan lotkahti.



Sitten oli mainio tanssiva shetikka..



Upea tulisia esteitä hyppäävä 3-valjakko. Tästä voisi ottaa vähän mallia haastavista tehtävistä moniajolla...



Sitten oli vähän vikellyshowta... ja ne vatsalihakset. Kivahan se on, jos on jos jonkinmoista silmänruokaa :)



Näitä mekin aina reenataan, että mennään ali vaan jos ei muu auta. Vähän kyllä jännitti tuon pojan puolesta...



Sitten oli upeita friisipolleja, jotka tekivät jos jonkinmoista kiemuraa ja temppua. Olihan upean näköisiä otuksia!



Tämä esitys pisti ehkä eniten mietityttämään - siis kerrassaan upeaa hevosmiestaitoa, eleetöntä ja esityksen aikana hänellä oli kyllä mukana kaksi raippaa mutta niillä toden totta vain ohjattiin.



Ja samaa upeutta useamman pollen kanssa. Niisk!

Jotta oli siellä monenlaista hienoa ja upeeta. Joku vuosi taas uudestaan sitten!

Talvista hevostelua

En pääse huomenna tunnille, joten menin tänään (auringonpaisteessa! valoaaa!) ratsastamaan rästituntia. Tuli sama musta Turbo kuin viime maanantainakin. Hain sen tarhasta sisään, missä olisi ollut erinomainen tilaisuus ottaa kuvia, kun kerrankin oli kamera mukana ja sitä jo mainittua valoa. Mutta unohtui... Sen sijaan epämääräisiä, vääristyneitä karsinakuvia - voilá!

On se hieno nuori ruuna vaan, ei oikein suokiksikaan uskoisi. Tunnilla oli jostain syystä vain minä ja yksi toinen, joten päästiin parituntitreeniin. Aluksi tehtiin kulmien ratsastusta etuosakäännösmäisesti (tässä ruuna karkasi lavasta - ja lapasesta alvariinsa...), sitten siirtymisiä, sitten taivuttelua ympyrällä ja vielä loppuun sellaista harjoitusta, että käännetään pituushalkaisijalle ja siitä tötsien välistä ensin kahdeksikko, sitten suoraan ja uusi kahdeksikko seuraavien tötsien välistä. Ja sitten tehtiin vain yksi kahdeksikko, väistettiin uralle ja nostettiin laukka. Helppoa aivovoimistelua siis molemmille...

Kuten viime kerrallakin, tuntui siltä että olen hevosen kanssa koko ajan myöhässä ja että en hahmota omaa kroppaani sen selässä. Sain opelta neuvon, että roikun oikeaan kierrokseen koko ajan ulkopuolella, siis vasemmalla. Molempiin kierroksiin sisäjalka alkaa hivuttautua ylös, mutta oikeaan kierrokseen ongelma on pahempi. Nyt en nykinyt ohjista niin paljon mutta silti vasta ihan lopussa taas hoksasin, että tällä hevosella kannattaa pitää vain ulko-ohja sitkeästi kädessä ja sisäohja vain asettelee ja liikuttelee, ei tee mitään muuta. Lisäksi ymmärsin opelta, että pohkeeni jää ruunan kanssa jotenkin tahmeaksi. No, onpa oppia sitten seuraavalle kerralle :)

Yritin kerrankin ottaa kuvia myös hoposista kun oli kamera ja kaikkea, mutta ne ei oikein olleet kuvaustuulella.

Mä hei just kiskoin tän loimen ihan vinoon, et viittis nyt kuvata jotain muuta??

Ei jaksa hei nyt heilua sinnepäin, meillä on päivälepo ja kaikkee...

Selkäuintia ja äidinkieltä

Tiistain uimakurssilla oli tällä kertaa sijainen, mutta oikeastaan se oli vain kivaa kun tällä oli jämäkämpi ote ja suorempi palaute. Harjoiteltiin selkäuintia, ensin asentoa tekemällä radan päästä ponnistamalla lähtöjä, joissa kädet piti viedä pään ohi ja kroppa aukaista. Aluksi ajattelin, että miten tää siihen asentoon liittyy ennen kuin tosiaan hoksasi, että tästä sitten jatketaan kroppa ja varsinkin lantionkulma auki, mikä oli toistaiseksi jäänyt vähän mysteeriksi. Samoin käytiin läpi käsien oikea meno ja tehtiin ns. supermiesselkää, missä tehtiin yksi käsiveto ja laskettiin potkuja kuuteen ja sitten vaihdettiin käsivedolla kädet toisinpäin. Niin, että siinä oli siis pitkää liukuvaihetta. Meinasi kuulkaa aivolla olla tekemistä tässä, kun kesken vedonkin alkoi miettiä, että siis olikos tämä käsi nyt menossa ylös vai alas ja mitä kautta. Tää koko uimakoulu on näemmä ollut mulle yhtä dementian torjuntaa.

Sijainen antoi tosi hyvää palautetta, esim. minä sain kuulla että potkussa jalka menee liikaa koukkuun ja pitäisi olla suorempi. En hahmottanut tätä ollenkaan, vaan luulin pokkana että jalat on nyt niin suorana kuin voi. Samoin tosiaan asento jää vähän kulmikkaaksi lantiosta ja käsi ei oikeastaan vedä. Koen, että näin aloittelijana palaute on hyödyllistä kuulla, koska sitä omaa käsitystä kropan toiminnasta liikkeessä ei juurikaan ole.

Ai juu, vielä piti kertoa että jouduin kahden 10-vuotiaan tytön ahdistelemaksi saunassa. Minä tykkään käydä saunassa niin, että se lyhyt hetki kun se on mukavaa ollaan hiljaa ja vain nautitaan lämmöstä. Osuin saunaan, jossa nämä kaksi ihanaa pallosta vain pöpöttivät ja pöpöttivät. Ja siis ihan luontevasti ottivat myös minut mukaan, se oli kuulemma kohteliasta että viitsii puhua muillekin :) Siinä käytiin läpi se, miksi olen tullut uimaan, miksi minulla ei ole vielä lapsia, kehuttiin sentään että olin onnistunut "pyydystämään" miehen itselleni, miksi näytän tosi paljon vanhemmalta kuin olen ja että voidaanko käsityöt laskea harrastukseksi (minusta voi, toinen tytöistä oli sitä mieltä että ei. Hän tosin myönsi, ettei ollut tajunnut että neulominen tai askartelu kuuluu käsitöihin). Oli tosiaan sama fiilis kuin joskus silloin kun joku mummo ottaa kunnolla kuulusteltavaksi - siinä käydään läpi elämä ja teot ja armoa ei juuri tunneta.

Torstaina olin sitten taas kirjoituskurssilla. Omaa tekstiä en ollut saanut väsättyä viikon innosteluiden vuoksi, mutta sitkeästi silti menin mukaan. Olipa oikea äidinkielen kertaustunti - nyt oli muutenkin vähemmän tekstejä luettavana, joten ehdittiin käydä läpi partisiipit, essiivit ja jäännöslopukkeet sekä puhua niitä näitä kielen muuttumisesta (niisk, sekin kieli jonka itse olen oppinut muuttuu ja esim. kurssillamme oleva 18-vuotias ei kuule enää mitään ihmeellistä joissain sellaisissa kohdissa joissa minun korvat jo soi ja helisee). Lisäksi puhuttiin henkilöhahmojen uskottavasta motivaatiosta sekä siitä että kirjoittajan pitäisi näyttää eikä kuvailla. Viimeinen on itselleni vaikea konsepti, mutta kurssi on ollut siitä hyvä että ensimmäistä kertaa ylipäätään tiedostaa, että kirjailijalla todella on valtavasti muitakin vaihtoehtoja kuin kertoa, että "ilma oli kaunis" tai "tyttö oli ujo". Minä olen ainakin kokenut kurssin valtavan rikastavana sen lisäksi, että oma kynnys antaa tekstejä muille on vähän laskenut.

Veivaa, veivaa

Eilen taas ratsastustunnilla pistettiin menemään, tosin ei niin hyvin kuin tämän vuoden puolella muuten. Menin taas nuorella suokkiurholla, joka toimii siis kuin ihmisen ajatus paitsi että sitä huomaa ajattelevansa ulos kun pitäisikin ajatella sisään. Turhautumista varmaan puolin ja toisin. Pojalla oli myös viehättävä tapa alkaa heiluttaa itse päätä, jos ratsi heilutti kättä - sen tajuaminen veikin sitten melkein koko tunnin. On upeaa, että on hevonen joka (nuoruutensa vuoksi) ei anna mitään anteeksi vaan tekee just niin kuin pyydät. Mutta olisin kyllä tarttenut varapään ja varakropan tätä tuntia varten. Vasta lopputunnista ope sanoi, että nyt et liikuta kättä ollenkaan ja sittenhän rupesi toimimaan.

Tunnin aiheena oli siirtyminen ja istunta, tuntui että pojulla oli niin korkea askel että kaikki siirtymiset raviin muussasi sisuskalut ja teki vaikeaksi tasapainottaa. Jotkut sujuivat unelmasti, mutta jos istunta lähti heilumaan oli esim. laukasta raviin siirtyminen tosi vaikea tehdä tasaisesti. Sain muutenkin kuulla paljon siitä, että käsi lähtee liian ylös ja ohja ei ole tasainen. Lisäksi ylävartalo kippasi ja katse oli liian alas. Niin, ja polvi lähti nousemaan ja pakarat eivät pysyneet siirtymisessä rentoina. Enkä antanut pohjetta siirtymisessä. Joo, ihan kauheen moni ei mennyt putkeen ja opekin huomasi... Joskus näin.

Ruunasta täytyy ensi kerralle muistaa, että se on paljon jäykempi oikeaan kierrokseen ja että ei saa ylitaivuttaa kaulaa siihen suuntaan ja että pitää yrittää saada jo alkutunnista oikea pohje molempiin kierroksiin paremmin läpi. Nyt varsinkin siis oikeaan kierrokseen se punki pohjetta vastaan.

Sitten vielä (ja toivon, että tästä ei tuu nyt sellainen vahingonilofiilis - tää on pohdintaa vaan) se sama ruuna jolta sinkosin alas joulukuussa oli taas meidän tunnilla, nyt paremmalla ratsastajalla. Ja se oli samalla tavalla kiukkusika laukan suhteen kuin mullekin (tää onneksi pysyi selässä). Mutta oli jotenkin huojentavaa silti tietää, että se en ollut vaan minä, joka silloin töpeksin, että hevonen itse keräsi painetta jostain (jos se olis tamma, sanoisin että sillä oli kova PMS...) ja käyttäytyi ihan sikamaisesti muillekin. Oli kamalan lannistavaa luulla, että olin planeetan ainoa joka sen tuohon tilaan sai, nyt sen sijaan on kohtalotovereita.

Pilkkuja ja Pasilaa!

Meillä on yksi tällainen pilkullinen hoidossa. Aika pieni vielä, mutta sitäkin energisempi :) Jii sitä pääsee enemmän hoitelemaan (meikä on lietsussa lauantain), mikä ehkä on ihan hyvä, koska melko ankara koirakuume saattaisi ehkä kallistua pahemmaksi jos tällaista joutuu liian paljon tuijottelemaan...

Tällä viikolla oli taas tarinan tuottaminen kirjoituskurssia ajatellen melkein mahdoton suoritus. Yömyöhään meni ja varmaan ilman edellistä Pasilan jaksoa ei olisi syntynyt. Mua nauratti kyllä makeasti kaikki kirjailijanalut ja kirjoittamiseen liittyvä ah niin tuttu mutta tuskallinen fiilis, samoja tunteita kun oli itse läpikäynyt saman illan aikana :)

Eli eikun Ylen Areenaan Katsomaan Pasilan 3.tuotantokauden 2. jakso Pöysti prosaistina.

Kroolia, toinen otto

Jouduin lähtemään tänään aikaisin töistä taloyhtiön asioiden vuoksi. Kolme varttia eri rapuissa kierrettyäni homma oli siinä ja yhtäkkiä tajusin että kello ei ollut edes kolmea ja mulla oli vapaata. Jii sanoi joskus, että uimahallissa on tosi tyhjää kolmesta neljään, joten päätin mennä ottamaan eilisestä hampaankoloon jäänyttä kroolia niskasta kiinni.

Oli tosi kiva uida kun uimahalli kerrankin oli hiljainen, sain ekaksi 20 minuutiksi ihan oman radan, puoli neljältä alkoi taas tulla enemmän ihmisiä sinnekin. Uin alkuun 200 m pelkkää rintaa ja sitten 200 m selkää kun kerrankin mahtui kunnolla menemään. Tämän jälkeen otin sellaista sekamelskaa, jossa kokeilin joko kroolin potkua tai käsiliikkeitä (hengitys oli vielä liian vaikeaa, joten sen jätin suosiolla väliin) kunnes happi loppui. Yhteensä tuli 1500 m uintia tässä rytäkässä, olin tosi tyytyväinen. Krooli taisi kyllä voittaa tämänkin erän koska hengitys alkoi aina ahdistaa ja sitten meni sompaamiseksi. Mutta sain sentään vähän kiinni käsitekniikasta, tai ainakin siitä että vähän tarttis veden alla kauhoakin, jotta pääsee etenemään.

Ja vesi itsessään tuntui jo ihan kivalta, sekin on työvoitto!

Ekat kroolit

Mä oon edelleen jakomielitautinen tuon uinnin suhteen. Joka toinen kerta se on ylikivaa ja tuntuu siltä, että oppii hurjasti. Ja joka toinen kerta on just tällaista kun tänään, kun mikään ei suju ja kramppaa ja vetää vettä keuhkoon ja ei osaa sitäkään, minkä edellisellä kerralla just sai kalloon taottua.

Minähän en oo ikinä kroolia osannut ja kuten jossain aikaisemmassa postauksessa mainitsinkin, niin mulla on selviä päänsisäisiä ongelmia uimiseen kuuluvan hengittämättömyyden kanssa. Paniikki iskee heti kun pää on vedessä ja aivot keksii että ne tarttee happea justhetinyteikäkohta. Viime kerrasta en tainnut kirjoittaakaan, silloin tehtiin taas sitä karseaa veteen totutteluharjoitusta, jossa syvässä päässä pitäisi puhaltaa ilmat pois keuhkosta ja vajota pohjaan. Mun aivot on sitä mieltä, että toi nyt on tyhmintä, mitä ihminen voi itselleen tehdä - heti kun alan vajota yhtään, pitää päästä pinnalle hengittämään. Lisäksi viimeksi aloitettiin kroolin hengittämisharjoitukset. Pistettiin laudan kanssa potkien niin, että hengitys tehtiin kroolimaisesti aina kyljelleen kääntyen. Hengitin kuulemma tässä liikaa ja koko rytmi meni.

Tänään jatkettiin tuosta fiiliksestä. Lämmittelyksi uitiin sata metriä jotain, minä uin rintaa. Se sujui siinä kohden jo ihan kivasti, vaikka pää ei pysykään kohti altaan pohjaa vaan yrittää kurkkia eteenpäin. Sitten tehtiin samaa krooliharjoitusta laudan kanssa kuin edelliselläkin kerralla ja jotenkin se koko liike oli ihan epäluonnollisen tuntuista. Rytmiä ei löytynyt ja hengitys oli ihan kamalan vaikeaa. Koitin lohduttaa itseäni ajattelemalla, että rintauinnin kanssa tuntui ihan yhtä vaikealta viime syksynä. Sitten piti harjoitella kroolin käsitekniikkaa niin, että ui niin pitkälle kuin henkeä riitti. Yksi pojista pääsi kaikki 25 metriä, minä taisin päästä juuri ja juuri 10 metriä ennen kuin aivo ilmoitti että tarttee muuten just heti hengittää. Luulen, että mun on parempi käydä ennen seuraavia reenejä pari kertaa harjoittelemassa ihan vaan käsien ja jalkojen yhdistämistä ja pokkana hengittää vaikka joka toisella vedolla.

Yritin jäädä vielä kurssin jälkeen vähän uimaan, mutta kroolin miettiminen veti aivon jotenkin ihan solmuun, edes rintauinti ei tuntunut toimivan. Vedin 300 metriä ja nousin ylös. Uinti ei ehkä ollut ihan kohdallaan, mutta sen sijaan Leppävaaran uimahallin sauna tuntui superihanalta!