Positiivinen elämä vs. taiteilijan räytyminen

Mä kertakaikkiaan rakastan joulunaikaa: kynttilöitä, lunta, hyvää ruokaa, perheen seuraa ja ennen kaikkea sitä, että voi ilman pienintäkään omantunnon pistosta istua sisällä lukemassa, lukemassa ja taas lukemassa. No, vähän olen katsonut myös veljelle antamiani videoita ja jopa kirjoittanut, yhden päivän. Aika laiskasti on suurteokseni kyllä edennyt (ihan toiseen lukuun...), mutta onneksi jouluna ei tarvitse kantaa syyllisyyttä siitäkään. Pahoittelen, että seuraava teksti on pomppivaa, oon onnistunut kääntämään sisäisen kelloni jo ihan ylösalaisin minkä huomaa - jos ei missään muussa - ajatusten johdonmukaisuuden asteittaisessa katoamisessa.

No, jokatapauksessa sain edellisestä työpaikastani läksiäislahjaksi varat ja kehoituksen onnellisuuden metsästykseen. Ostin silloin Martin Seligmanin kirjan Onnellisuus, mikä tuli mieleen nyt jouluna kun sain lahjaksi Daniel Gilbertin "Stumbling on happiness"-kirjan sekä pääsin hypeltämään Richard Wisemanin Minuutissa muutokseen. Joulu on myös ihanaa self-help genren juhlaa meilläpäin - ainakin tänä vuonna ;) Uusi vuosi tuppaa kyllä olemaan mulle sitä muutenkin, nyt vain aloitin viikon etukäteen.

Olen törmännyt muutosvastarintaan itsessäni aiemminkin, mutta jotenkin tänä aamuna tajusin ainakin osasyyn tuon tunteen heräämiseen.

Olin tässä parin viime viikon sisään ehtinyt jo suurteokseni lisäksi kehitellä juonta toiseen tulevaan bestselleriin, joka paljastaisi konsultointimaailman rumat kasvot ja nuoren naisen taisteluun itsensä kanssa sen maailman keskellä. Vahvasti omista kokemuksista ekstrapoloitua höttöä siis, mutta kanava itsensä tutkiskeluun ja suuren draaman kirjoittamiseen. Olin jo vähän etukäteen hekumoinut sillä, miten tuohon tekstiin olisin voinut upottaa melko lailla koko oman negatiivisten kokemusten kirjon.

Ja tähän taustahuomautuksena vielä, että syksyn kirjoituskurssilla aivan kirkkaasti paras tekstini oli puolessa tunnissa kasaan kyhätty henkilökuvaus, jolla oli jonkin verran totuuspohjaa takanaan. Mikä luonnollisesti sai aikaan sen johtopäätöksen, että kirjoittaja on usein parempi kuvaamaan niitä tilanteita, joista hänellä on oikeasti kokemusta kuin vain kuvittelemistaan tilanteista.

Jokatapauksessa ehdin siis mässäillä oikein urakalla sillä, miten nyt oikein luvan kanssa (ja Suuren Kirjallisuuden nimissä) saisi kaivaa itsestään kaiken synkän ja pistää sen paperille. Ja sitten perään luen näitä itsekehittämisen oppaita, jotka marssittavat esiin tutkimuksen toisensa perään, jossa selvitetään miten vääristynyt perspektiivi ihmisellä onkaan ja miten se, mihin elämässä keskittyy (niin menneisyydessään kuin tulevaisuudessaan) ohjaa kaikkea nykyhetkessä koettua. Lyhyesti: jos etsit negatiivista, löydät sitä kyllä. Ja päinvastoin.

Wisemanin kirjan ensimmäisessä luvussa tuli tehtävä, jossa pidetään lyhyttä päiväkirjaa viikon aikana, keskittyen joka päivä erilaisiin positiivisiin asioihin elämässään. Tarkoitus on opettaa (tai huijata) aivoja: emme kuitenkaan muista menneisyydestä kaikkea, joten jos tarkoituksella keskitymme huomioimaan nimenomaan positiivisia asioita jää se vallitsevaksi mieleen. Hieno ajatus, joka varmaan sisältää onnellisemman elämän siemeniä.

Vaan kun kirjailijana tässä kohtaa mulla pistää kaikki vastaan! Yhtäkkiä edessä heiluu ihan valtavan iso pelko siitä, että jos keskittyy pelkästään positiiviseen ja on "vain onnellinen", niin mistä sitä sitten ammentaa kaikki ne säröt, joista tarinat elävät? Olin aika pöyristynyt siinä vaiheessa kun tajusin, mistä tässä nyt oikeasti kiikastaa. Kaikki taiteilijathan ovat vähintään kärsiviä, surkeita ihmispoloja jotka sydämensä synkimmistä kulmista ammentavat henkeäsalpaavan syväluotaavaa pohdintaa ihmiselosta?

Pistin miettien. Meni oikeastaan koko päivä siinä, että mietin tätä juurta jaksaen. Tulin siihen lopputulokseen, että mulla on väärä kuva onnellisuudesta. Taidan kokea sen jotenkin tosi tylsänä ja staattisena tilana, niin käsittämätöntä kuin se onkin. Jonkinlaisena epätilana, jossa ei tapahdu mitään, ollaan vain muttei ihan eletä. Ei ihme, että syvällä sisimmässäni en ihan täysin riemusta kiljuen ole ollut kuitenkaan sitä tavoittelemassa.

Mutta miksi sitä pitää ottaa annettuna, että teksteissä ja tarinoissa täytyy nimenomaan tuoda esiin kaikkea sitä maailman rumaa puolta? Säröt ja ihmiskohtalot voi varmaan kertoa kauniistikin? Miksi siis juuri ne tarinat joita olen halunnut viedä eteenpäin tekstiksi asti ovat olleet jotenkin synkkiä ja ikäviä? Luin lentokentällä joululomalle pääsyä odotellessa Siilin Eleganssin. En tykännyt loppuratkaisusta (vähän liian helppo), mutta voi miten nautin kielen lempeydestä ja tarkkuudesta ja pienten ja suurempienkin asioiden kauneuden oivaltamisesta tekstin mukana.

Jatkan siis pohdintaa onnellisuudesta ja siitä, miksi kuitenkin kannattaa suunnata katse kohti kaunista ja hyvää. Yritän löytää itselleni sopivan tavan olla olematta maailmalle sokeana, vaikka katsantatapa kallistuisikin enemmän positiiviseen päin.

Vuokatissa on tänään lähemmäs -30 astetta. Pakkanen tuoksuu muuten ihanalta.

Tosi komee ilmalento

Pitkästä aikaa vihdoin taas hevosen selkään ja olihan kyllä tapahtumarikas keikka. Sanonpa vaan, että tällä kertaa oli kyllä meikäläisen onni, että maassa on niin mukavasti pehmeää lunta.

Tallille on tullut syksyn aikana kolmekin uutta hevosta, joita en vielä ollut päässyt kokeilemaan. Yksi niistä, isompi ruunikkoruuna on ollut meidän tunnilla kyllä useasti ja sitä olin vähän sillä silmällä katsellutkin. Aina olin miettinyt, että tuo se kyllä käyttäytyy vähän hassusti - minä kun en yhtään tykkää semmoisista epäluotettavan oloisista hevosista, jotka keksivät milloin missäkin kulmassa rapinaa ja säikkyvät puoli kenttää ennen kuin ratsastaja sitä huomaakaan. Toiset osaavat suhtautua siihen ihan lunkisti, minä jään puolittain pysyvään odotuksen tilaan, että mitä se kohta keksii.

En tiedä mikä järki siinä sitten tämän valossa oli, että kun listassa luki tuo ruuna ja yksi vanhoista suokkisuosikeistani, joista sain valita niin valitsin kuitenkin ruunan. Selkään pääsy meni helposti, mutta jo ensi käynnin askeleista tiesi, että tunnista tulisi rankka. Hevonen on tosi pitkärunkoinen ja askel on pitkä silloinkin kun se himmailee takamoottorinsa kanssa. Hevonen kuuluu myös selvästi luokkaan dieselit, eli vaatii aikaa lämmetäkseen.

Alkutunti tehtiin kolmikaarista kiemurauraa ja meikäläisen kunto meinasi loppua jo siihen. Hevoseen oli vaikea saada otetta kun se kiltisti käänsi kaulaa mihin pyydettiin, mutta rungostaan yritti tunkea vasenta lapaa eteen molemmissa suunnissa. Muutama kunnon ravipätkä saatiin, jossa ruuna sai kunnon letkeän askelluksen, mutta sellaista tasapainoista tuntumaa ei vain löytynyt. Oikean kierroksen laukka meni jotenkuten, siinä tuntui selvästi kyllä satulaan asti että hevonen jäi pitkäksi ja etupainoiseksi ja protestoi pienillä pukeilla pohjeapuja. Mulla oli kannukset, joten on mahdollista etten vain osannut käyttää niitä kunnolla. Enemmän luulen kuitenkin, että vatsalihakset on vaan syksyn duuniputkesta joutuneet niin huonoon kuntoon, ettei ollut tasapainoa pysyä selässä.

Oikean kierroksen laukka olikin kinkkisempi, hyvä kun sen sai nostettua ja kun se vihdoin nousi, opettaja halusi parempaa laukkaa. Meno tuntui kuitenkin jo siinä vaiheessa huteralta ja epätasapainoiselta. Yritin kiltisti ensin pohkeella ja sitten open kehoituksesta raippaa. Ja kas, siitä päästiin sellaiseen pukkiin, että lensi tasapaino ihan kunnolla. Sitten tuli toinen pukki ja päädyin kaulalle. Ja vielä kolmas pukki ja sitten lensin jo ihan suoraa päätä pää edellä lumipenkkaan. Siinä ei ollut mitään gasellimaista tai tyylikästä. No, heppa saatiin kiinni nopeasti ja meikäläinen rämpi pois penkasta lunta puistellen. Sen verran kova tälli oli, että polvet vähän vaappui kun yritin takaisin selkään, mutta kyllä sinne sitten vääntäytyi.

Ilmalennon jälkeen mulla oli itselläni aivo selvästi kadoksissa, mutta onnistui avotaivutus silti parin yrittämän jälkeen. Lopuksi mentiin vielä viereiselle pellolle ja ravattiin heppoja polveen asti ulottuvassa hangessa. Uskalsin minäkin pienen prosessointitauon jälkeen nostaa laukan ja täytyy sanoa, että ihan kivaltahan se isokin laukka tuntui kun heppa laukkasi itsekseen. Samoin loppuravissa tuntui siltä, että koko hevonen liikkui. Silti jäi vähän tuo tippuminen kaivelemaan tai oikeastaan se täydellinen epäyhteys jota ratsastuksessa ennen sitä oli. Joidenkin kanssa ei vain suju, mutten muista milloin olisi ihan tällaiseen pattitilanteeseen ajauduttu.

Niskaa alkoi särkeä heti kun adrenaliini vähän laski ja kotiin päästyä ei pää kunnolla kääntynyt. Kävin lääkärissäkin tänään, sain passituksen röntgeniin. Onneksi mikään ei sentään ollut pysyvästi rikki kaularangassa, ilmeisesti venähtänyt niska vaan. Mutta urheilutaukoa silti yli joulunpyhien. Höh.

Ratsastankin joskus

Osa syksyn tunneista on jäänyt ratsastamatta työkiireiden vuoksi, toissa viikolla tunti peruttiin marras-myrskyn vuoksi. Mutta joskus sentään kerkiän tunnillekin asti, nyt marraskuussa kaksi kertaa. Toisella kertaa meni kamalalla hevosella putkeen, toisella kertaa ihanalla hevosella penkin alle. You win some, you lose some?

Eka tunti oli aluksi juuri niin kamalaa kuin muistinkin sillä hevosella olevan. Minä olen pitkä ja hevonen taas aika matala - ja kapea! - mikä on jostain syystä itselle ihan kamalan vaikeasti hallittava yhdistelmä. Hevonen oli myös jäykkä, nihkeä liikkumaan ja mikä parasta, koko kenttä oli yllätyspakkasista ihan jäässä ja hevoset tosi varovaisia sen suhteen, mikä ei suinkaan generoinut sitä toivomaani rennon letkeää askellusta hevosen puolelta. Enpä tainnut kyllä olla rennon letkeä minäkään. Tiedän, että ruuna on monen lemppari, mutta itse olen kokenut sillä ratsastamisen aina tosi haasteellisena, tuntuu että se on älyttömän tarkka selästään ja kulkee siksi useinmiten kaula patenttikaarella, mutta ihan selättömänä. Olen kerran mennyt sillä tunnin ilman jalustimia, jalat sivukaarien edessä - tunnin tarkoitus oli löytää istuinluut - ja kun siellä ei jännittänyt vaan pystyi kerrankin istumaan alkoi hevonen kerrankin käyttää selkäänsä. Sen jälkeen en ole kuitenkaan tuota pystynyt toistamaan.

Tallin ratsastusfilosofiana on musta (ja tää on vain mun kokemus) vahvat vatsalihakset, vahvasti pohkeen eteen ja vahva ulko-ohjan tuki, ei lisäräpläyksiä. Vahvoja vatsalihaksia ei savaten lopettamisen jälkeen enää ole näkynyt lainkaan ja pohkeitakaan en vieläkään osaa riittävän aktiivisesti käyttää, joten minun ratsastus taitaa pitkälti olla sitä ohjasta vetämistä ja tällä hevosella se ei vain toiminut. Puoli tuntia meni siinä ähertäessä, työt pyörivät mielessä ja en vaan saanut minkäänlaista otetta. Taisi itkettääkin paikoin. Mutta sitten jouduin tekemään jotain väistötehtävää, jossa jouduin suoristamaan toisella ja ajamaan sivulle toisella pohkeella. Tämäkään ei vielä yksin auttanut, mutta kun älysin päästää hevosen vihdoin patentista ulos pidemmälle ohjalle ja ratsastamaan kunnolla eteen, tuli hevonen ihan toisenlaiseksi. Ei se muotoonratsastettu siis missään tapauksessa ollut, mutta kun tunti päättyi, se kulki rennosti, pitkällä askeleella eteen-alas ja selkä pyöreänä. Ja mä olin ihan täpinöissäni.

Sitten oli myrskyn vuoksi viikko taukoa ja kokeilin maanantaina kavuta selkään uudelleen. Kenttä oli ehtinyt välissä sulaa ja jäätyä uudelleen, joten laukat oli nytkin pannassa. Ratsuna oli tällä kertaa maailman ihanin suomenhevonen, entinen ravuri, musta ja komee kuin mikä ja kaiken lisäksi ihan käsittämätön luonnonlahjakkuus. Se kulkee juuri niin kuin kroppasi käskee. Ihan tasan juuri niin. Ja jo ekalla voltilla tajusin, että mun kroppa ei suinkaan käske sitä kääntymään voltille vaan paino on just toiseen suuntaan -> heppa porskuttaa suoraan. Kun paino meni oikein, heppakin meni oikein. Koko tunnin se teki juuri niin kuin sain kroppani sille kertomaan, ongelma vain on se, että mun kroppa ratsastaessa antaa hevoselle selvästi aika ristiriitaisia käskyjä. Plörinäksihän se meni, mutta oli melko silmät avaava kokemus omaan istuntaan...

Tunnin harjoituksen kirjaan vielä ylös tänne, koska oli älyttömän hyvä. Tehtiin neliöllä sellaista harjoitusta, että ensin mentiin kulmat etuosakäännösmäisesti ja sitten takaosakäännösmäisesti, molempiin suuntiin ja käynnissä ja ravissa. Siinä jos missä sai meikäläinenkin hyvän tuntuman mihin suuntaan hevosen mahdolliset jäykkyydet on ja mikä oli itselle helppoa ja mikä ei. Pitää joskus treenata tuota issekseenkin (jos joskus ehtisi sellaisen vuokrapollen jäljittää...).

Uusi tavoite

Isä ilmoittautui Berliinin puolimaratonille. Jostain mielenhäröstä samoin teki muukin perhe, including me.

Tarttee varmaan alkaa juoksemaan jossain välissä :) 3.4.2011 pitäisi olla taas edes jonkunnäköisessä kunnossa.

Takki tyhjänä

Vitsit, että oon tehnyt töitä tänä syksynä. On ihanaa, että on työ josta on valtavan, valtavan innostunut. Mutten muista milloin olisi tullut ihan näin väsyneenä kotiin ja niin, ettei edes jaksa ajatella mitään järkevää. Tai mennä ulos. Kun päivät venyvät sinne 10-12 tunnin pintaan säännönmukaisesti, ei oikein jää enää aikaakaan tehdä mitään muuta. Yks viikonloppu mietin, että olkoon työnteko vaikka kuinka kivaa, mutta pitäähän sitä ihmisellä olla muutakin elämää.

Siispä tällä viikolla kävin ratsastamassa, menin kuoroon (jossa ei konsertin jälkeisessä henkisessä krapulassa ollut juuri ketään paikalla) ja ensimmäistä kertaa ikinä kirjoituskurssillekin. Se oli kivaa se, vaikka tarkoittikin etten päässyt viikonlopun viettoon ennen iltakasia eilen. Oli ihanaa ensinnäkin kirjoittaa jotain pientä ja ihanan kamalaa antaa se vielä muille luettavaksi ja kritisoitavaksi. Ei kun ensi viikolla uudestaan :) Tosi mukavassa hengessä siellä kuitenkin mentiin, eikä kukaan suoraan päin naamaa sanonut, että tää oli ihan roskaa, kunhan ystävällisesti ohjattiin miettimään uudelleen tiettyjä aukko- ja ajatusvirhekohtia, joita sinne oli jotenkin - hmm - päätynyt.

Ei päästy nyt viikonloppuna mökille, takuupakopaikkaan, mutta silti on ihan kivan elossa oleva fiilis taas. Kirjamessut, halloween-bileet ja kaverin 30-vee synttärit. Ja ensi viikolla toiset Halloween-bileet sekä lisää kirjoittamista. Tämän viikon aiheena on muuten kummitustarina. Katsotaan, mitä siitä irtoaa. Joten vähitellen kai se takki alkaa taas täyttyäkkin, vaikka kyllä kertakaikkisesti väsyttää. Onneksi viikonloppuisin voi sentään nukkua pitkään - ja päiväunia!

Ruskavaellus

Älytöntä - melkein kuukausi edellisestä viestistä! Riittäneekö vastaukseksi, että uusi työ on pitänyt pikkiriikkisen kiireellisenä? Onneksi sentän jotain kivaa vaihtelua ja piristystä tuli, kun oltiin kaverin kanssa viime viikonloppuna ihanalla suomenhevosvaelluksella Jaakkolan Rusthollissa. Olen ollut kerran aikaisemminkin, kaverit monen monta kertaa ja aina on ollut yhtä kivaa. Ja aina olen ollut yhtä puhki :) Kumma miten viikonloppu ulkoilmassa hevosten kanssa puuhatessa voi viedä voimat. Ei ollut yhtenäkään yönä nukahtamisvaikeuksia..

Ja jäin miettimään ihan samaa kuin viimekin vaelluksella: Hevonen on luotu liikkumaan. On upeaa kun hevonen laukkaa innosta pinkeänä, kilometrit jäävät taakse ja ihanat syysmaisemat vilisevät silmissä. Yritin ottaa yhdeltä mukavalta laukkasuoralta videokuvaakin, mutta vain vanha kamera oli mukana ja kuva jäi vähän kaoottiseksi. No, sitä se ehkä olikin, kun neljässäkympissä yrittää yhdellä kädellä pitää ohjia kädessä ja toisella kuvata menoa...



Reissu oli kaiken kaikkiaan ihan huippu! Sää oli hieno, ruoka hyvää ja kaikkialla oli ihania, pitkiä metsäteitä ja sänkipeltoja, joilla laukattiin possujonossa ja väliin vähän kilpaakin. Yleensä en ole mitenkään vauhtihirmu, mutta jotain ylisuperhienomageeta vain on siinä, kun tuntee kuinka hevonen lähtee täpöillä liikkeeseen ja sitä tuntuu siltä kuin itsekin olisi osa sitä liikettä (ei kai siinä vaihtoehtoja juuri olekaan, koska muuten mennään mukkelismakkelis). Mutta mentiin niin hienoilla polleilla, ettei oikein mikään hätkähdyttänyt, alamäet (joita yleensä kammoan yli kaiken), pusikoista läpi rymyäminen, ojat joita piti ylittää jalkautuen ja ne ihanat laukkapätkät! Ja ajankohta oli ihan mahtava, upea ruska joka puolella ja sunnuntaina aurinko paistoi koko päivän. No ok, silloin myös tuuli niin paljon, ettei kuullut mitään ja naama meni tunnottomaksi, mutta se oli vain lisäjännää :)

Lisäjännää oli myös se, että oli hirviaika ja meidän piti koko ajan varmistella paikalliselta jahtiseuralta, ettei laukattu suoraan heidän hirvilinjoilleen. Pari kertaa jouduttiin lennosta muuttamaan reittiä, kun hirvi ei käyttäytynytkään ihan niin kuin oli ajateltu. Vaikka tiesin, että asiasta oli sovittu etukäteen, oli silti tietty jännitys painella hiljaa pyssy kädessä seisovien hirvimiesten edestä. Sillä kerralla eivät tainneet saada saalista, mutta sen sijaan me nähtiin iltasella kun oltiin jo matkalla eräkämpälle yöpymään iso hirviemä ja vielä valtaisampi hirvisonni. Oli komeat sarvet ja kaikki, upea eläin. Eikä viitsinyt edes juosta karkuun, vaan käveli arvonsa tuntevasti auton valokiilojen ohi.

Ja kaiken huipuksi oli vielä aivan suloinen kissanpentu. Tästä saatiin monet hyvät naurut, kuten tässä kun se hyökkäsi mun kamerannaruun..



Mahtireissu. Pitää alkaa suunnitella heti uutta vaellusleiriä.

Syksy saapuu

Ollaan lähdetty Jiin kanssa nyt kahtena viikonloppuna mökille - kummasti lähtee työasiat mielestä kun saa parisataa kilometriä etäisyyttä :) Viime viikolla tuntui siltä, että syksy on lähellä mutta nyt perjantaina kun saavuttiin oli kymmenen astetta vähemmän lämmintä, satoi, tuuli ja oli pimeä. Kyllä se syksy tulee, mutta sehän on vaan kiva!


Vietiin tänään vene syksyn viimeiselle ajolle ennen kuin nostettiin se talviteloille. Vesi oli jo matalalla, mutta maisemat edelleen upeat.


Hiljainen mökinkulma. En tiedä miksi tällaiset yksityiskohdat ovat niin tärkeitä, mutta tämä nurkka tuntui kotoisalta ensi näkymällä, vaikkei siellä kukaan ole pitkään aikaan taitanut asuakaan.


Kielonmarjat ovat kypsyneet...


...vaikka harakankellot vielä kukkivatkin. Jotain kesästä siis vielä viipyy.


Aitankulma. Mietin aina tällaisen sänkipellon nähtyäni, miten kivaa olisi omistaa hevonen ja painaa täyttä laukkaa pellon päästä päähän. Olen yrittänyt kärttää Jiiltä ponia, toistaiseksi turhaan. Höh :(


Syksy hiipii hakkuuaukeallekin. Lumoava paikka sekin.


Ja kuvaaja itte, mökkisaappaissa. Nää on mun mansikkasaappaat.


Otin varmaan ziljoonabiljoonaa kuvaa heinistä. Jii olisi halunnut jo mennä eteenpäin, tyttöystävä roikkui kuvaamassa korsia.


Tästä vuodesta ei taida tulla ruskavuotta, mutta upeita värejä löytyy silti yksittäin. Tässä hieno keltainen...

...ja punainen.


Veneennostokeikalla mietittiin saadaanko vettä niskaan. Ei saatu, mutta upeat pilvet!

Mutta kesä yrittää edelleen. Veneen noston, saunan, lounaan ja päiväunien jälkeen siirryttiin dramaattisista pilvistä melkein kesäiseen auringonpaisteeseen. Täytyy nauttia noistakin vielä kun voi. Mutta ihana, mieltävirkistävä viikonloppu kertakaikkiaan. Jee, syksy!

Esteitä!

Tein maanantain ratsastustunnilla mitä en ollut tehnyt varmaan vuoteen - hyppäsin esteitä! Olipahan hauskaa, kun hevonen alla oli ainakin ok menossa ja estekorkeudet eivät olleet vielä niin huimia, että olisi tätiä alkanut missään kohti ahdistaa.

Tehtiin alkuun semmoisia pikkuilkeitä tehtäviä, missä piti ensin mennä ravikavalettien yli ja sitten ottaa käynti, pysähtyä, käynti ja laukannosto kaikki kevyessä istunnassa ilman, että asento muuttuu. Yllättävän hankalaa, onneksi hevosen askel oli todella tasainen ja runko sopivan pyöreä, että siitä sai kivasti jaloilla otteen. Olin yllättynyt siitä, miten vakaalta kevyt istunta silti tuntui, vaikkei sitä olekaan tässä välillä käyttänyt juurikaan. Kuitenkin noissa siirtymissä huomasi, että kun pitää tehdä muutakin kuin vain matkustaa, alkaa selkä mennä helposti notkolle, pohje irrota ja ennen kaikkea yläkroppa työntyä eteenpäin jolloin tasapainon pito on vaikeaa. Lisää treeniä siis.

Mentiin kivasti yli kaikista kavaleteista, in-out-laukkasarjoista ja yksinäisistä esteistä, se mistä sain palautetta oli se, että jahtasin varsinkin pitkissä lähestymisissä hevosta liikaa. Hyvä että sanottiin, en ollut tajunnut edes tekeväni tuota. Tuli käsky ratsastaa hevonen sellaiseen liikkeeseen käännöksessä esteelle, että kun sen suoristaa linjalle voi olla jo "tekemättä mitään" (siis lähellä pollea, muttei enää ajaen). Kyllähän se paremmin meni niin. Jännää, miten sitä itse haluaa ratkaista nuo tehtävät vaikka heppahan sen oikeasti paremmin osaa monesti tehdä ja hermostuu vaan kun toinen sekoittaa. Kaikki esteet, joille huomasin jotenkin määrääväni meni heikommin kuin ne, joissa olin ihan tasaisesti ja tein päätökset vähintään 10 metriä ennen estettä.

Kiva tunti oli, mutta huomasin, että kun mentiin esteitä yksittäin niin kaikki oli hyvin ja sitten kun ne piti ratsastaa putkeen ratana niin yhtäkkiä alkoi jännittää. Ihmeellistä. Kyllä se siitä huolimatta hyvin sujui ja pointsit luottosuokille, joka kantoi kiltisti kaiken yli ja teki hommasta vielä tosi kivaa. Ens maanantaina pitäisi taas hypätä ja odotan sitä ihan innolla!

Isä

Minun isäni, +50 vee, aloitti viime kesänä urheilun oikein kunnolla, ensimmäista kertaa minun muistiini. Lähtötasosta ollaan nyt tultu huikea matka ja meidän perheen urheiluennätyksiäkin varmaan jo tavoitellaan (no ok, pikkuveljen triatlonhaaveet varmaan pitävät hänet ykkösenä, mutta isällä on hirveä kiri päällä). En tiedä mikä kaikki käynnisti tuon siirtymisen urheilun pariin, mutta voin nähdä sen päätöksen aiheuttamat positiiviset vaikutukset todella laajalti. Ja olen siitä ihan sanoinkuvaamattoman iloinen.

Eilen minun isäni juoksi puolimaran Espoon Rantamaratonilla siihen kahden tunnin pintaan, paremmin kuin mun tavoiteaikani kevään HCR:ssä olisi ollut jos olisin osallistunut. Mielettömän siistiä!

Isä, sä olet mun idoli! Kiitos siitä, että omalla esimerkilläsi kannustat koko muuta perhettä myös pysymään liikunnan parissa. Ja tietty siitä että olet.. no, kerrassaan upea :) Liikunnan iloa kotiin jatkossakin!

Esiintymisvaikeutta

Tänään oli iso tilaisuus, jossa jouduin puhumaan 120 ihmiselle. Ei mikään pitkä pätkä, noin 15 minuuttia, mutta jännitti silti älyttömästi etukäteen, jännitti älyttömästi puhuessa ja nyt puheen jälkeen yritän saada itselleni realistista kuvaa siitä, miten se meni. Siis ei sitä tavallista "olinpas mä kauhee"-meininkiä (vaikka se kieltämättä eka tuli päähän) vaan sellaista kuvaa, josta saisi jotain apuja tulevaisuuttakin varten :)

Sain ainakin kaikki asiat esitettyä ihan järkiperäisesti ulos ja selvästi asiakkaat saivat kiinni siitä mitä puhuin, koskapa tulivat itse kertomaan homman kiinnostavuudesta tilaisuuden jälkeen. En saanut argumentoitua läheskään kaikkia juttuja juuri niin kuin olin ajatellut, mutten jäätynyt sentään kokonaan. Silti yleisfiilis on jotenkin alavireinen, en tajua miten voi olla niin perfektionisti, että vaikka en pitkään aikaan ole isoille väkijoukoille puhunut niin silti olisi tuossa pitänyt olla valovoimainen ja innostava (se nimittäin realistisesti katsoen tuosta kyllä jäi puuttumaan, mä en ole luontainen esiintyjä tai luontainen myyjä) ja saada kaikki penkin laidalle huokailemaan miten hienosta tuotteesta olikaan kyse.

Mutta. Oon päättänyt, ettei tämä nyt vetele. Tää pitää ottaa nyt harjoitteluna ja tienä kohti parempaa esiintymistaitoa. Pitää varmaan vaan nyt ottaa asiakseen petrata tässäkin ja treenata ja treenata vaan rohkeasti. Ja olla itselleen armollinen tässä prosessin alkuvaiheessa.

Pakoon :)

Tää oli huippu! Kieltämättä joskus menneinä työaikoina teki mieli laittaa jotain just tällaista poissaoloviestiin..

Zumba = aerobic?

Kävin tänään kokeilemassa työpaikan tarjoamaa Zumbaa - sitä kun oli jo äiti ja monet kaverit kehuneet kivaksi ja tehokkaaksi. Kivaa ja tehokasta se olikin ja lattarirytmeistä oon tykännyt aina, kivaa oli erityisesti myös se, että tunti oli ilmainen ja sinne pystyi piipahtamaan siinä työn lomassa. Jäin vain miettimään, että mistä ihmeestä se Zumba-hype on oikein tullut? Minusta se oli kyllä ihan tavallista aerobicciä, jossa musiikki oli lähempänä lattarimusaa. Joo, jotkut jalkakuviot muistutti etäisesti salsakurssilla oppimiani kuvioita ja lanteita ketkutettiin tavallista enemmän, mutta kyllä se silti enemmän aerobicciä oli kuin tanssia. Kivaa siis silti, mietin vain sitä hypeä :)

Kävin tänään oikeassa ryhmässäni ratsastamassa, olen vaihtanut päivää ja ryhmää edelliskaudesta. Oli kiva kun porukka toimi selkeästi ryhmänä ja että mut oikein toivotettiin tervetulleeksi tunnille. Taso on parempi kuin oma tasoni, mutta niinhän sitä oppii. Kateellisena vaan joutuu vierestä seuraamaan kun toiset saa hevoset suit sait pyöreiksi ja toimimaan.

Mutta meni mullakin ihan kivasti, menin 6-vuotiaalla ruunalla, joka oli oikea sympaattisuuden huippu! Se reagoi vielä tosi vahvasti painoon ja jouduin moneen kertaan oikein miettimään mitä ihmettä kääntäessä teen kun hevonen lähti melkein päinvastaiseen suuntaan kuin oli tarkoitus. Olihan tuo vielä vähän raaka ja laukastaan jäykkä, mutta hirmu kiva ratsastaa, kun liikkui itse ja antoi kivan tuntuman. Jotenkin tosi ratsastettava hevonen, kertakaikkiaan.

Nyt on taas olo väsynyt ja raukea. Tartteis varmaan mennä nukkumaan, kiireinen viikko töissä taas. God natt, sov gott!

I love ratsastus!

Joskus näinkin päin. Kävin vielä "kesätallilla", ostin yhden rästitunnin vielä fiilistelläkseni niitä hevosia. Ja vitsit, keskiviikon jälkeen oli kyllä ihanaa saada taas vähän onnistumisen kokemuksia - nyt oli upea andalusialainen kimo alla, joka heti alkumetreistä tuntui tasapainoiselta, antoi tuntuman ilman mitään nykimisiä ja muutenkin poislukien lievää energiattomuutta paikoitellen oli ihan supertäydellinen ratsu.

Jäin miettimään samalla mitä kesän ratsastuksista käteen - opetushan ei mielestäni ollut mitenkään erityisen paljon parempaa tällä tallilla kuin muillakaan joissa olen nyt viime aikoina käynyt, mutta hevoset vain ovat selkeästi parempia. Valitettavasti ei automaatteja nekään, joten hommia joutuu ratsastajakin tekemään, mutta niillä saa kivasti fiiliksiä kyllä siitä, miltä tuntuu kun hevonen kokoaa, liikkuu eteenpäin tasapainossa, asettuu oikein jne. En ehkä vielä osaa jäykemmillä ja huonommin läpiratsastetuilla hevosilla toistaa samaa, mutta ymmärrän ainakin mitä ollaan hakemassa, mikä on iso juttu sekin.

Asiasta ihan kukkaruukkuun: mulla oli joskus kimo kisapolle. Muistelin Juria lämmöllä tänään hinkatessani sienellä keltaisia tahroja irti tämän kimon valkoisesta karvasta. Juri oli puhdas aina juuri sen 5 sekuntia sen jälkeen kun sen oli pessyt ja jotenkin kummasti kisapaikoille päästyämme se oli onnistunut värjäämään ainakin jonkin osan itsestään eri väriseksi ja ratsukko pääsi joka kerran aina yhtä tyylikkäästi radalle. Kimon kanssa on kivempaa?

Tämän tunnin aiheena oli pysähdykset, mutta tehtiin tosi paljon ihan perusratsastustakin, isoa keskiympyrää yms. Vaikea kommentoida tuntia kun lähes kaikki tuntui helpolta, kivalta ja ennen kaikkea miellyttävältä, kun askelluskin oli niin tasaista. Opettaja käski mua useampaan otteeseen tosin rentouttamaan hartioita, joten ehkä sinne jäi jännitystä kuitenkin. Samoin pysähdyksissä jalat lähti aina nousemaan ja pienoisia ongelmia oli tulla pysähdyksiin suoraan. Mutta muuten oli ihan excellent tunti, jippiaijee!

Kramppaa

Se vielä tämän viikon uinneista, että molemmilla kerroilla on jalkapohjissa on vähän tuntunut ikävää kramppailua, joka melkein on yltynyt suonenvedoksi asti. Lientynyt kyllä kun on vähän aikaa kävellyt matalassa päässä, mutta jotenkin uidessa ei kyllä haluaisi tuollaista ollenkaan - sen verran karmeita juttuja uimareiden suonenvedoista on kuultu!

Onko nyt siis kyse siitä, että olen juonut huonosti (ihan mahdollista esim. eilen jolloin oli kokousta kokouksen perään ja sitten pyöräilyä ja kävelyä ennen tuota uimakeikkaa), että balleriinoilla kävely todella on kamalan huono juttu jaloille vai että magnesiumit ja muut kivennäiset puuttuu? Viimeistä vaihtoehtoa ajatellen päätin aloittaa magnesiuminlisän syömisen, mutta kun se vihulainen sotkee raudan imeytymistä niin täytyy koittaa löytää päivästä joku hetki jolloin ne ei olisi samaan aikaan systeemissä. Tää rautakuuri on myös huikea maidon juonnin kannalta, koska kalsium samoin kuin magnesium estää tuota raudan imeytymistä ja pitää pitää vähintään parin tunnin tauot välissä kun on rautaa ottanut.

Pitää seurailla tuota kramppailua, josko asettuisi. Tai sitten alan käyttämään töissäkin niitä Vibram FiveFingereitä, joista en ole juttua vielä älynnytkään kirjoittaa (ne hiertävät, joten olen suhtautunut vähän nihkeästi toistaiseksi).

Silkkaa sikailua?

Eilinen ratsastustunti oli kyllä taas jotain niin mielenkiintoista, että. Ei tämä laji ainakaan liian helpolla jaa sitä fiilistä, että vitsit kun tää sujuu. Kesän jälkeen palasin vanhalle tallille ja sain lempparitamman - asiat siis periaatteessa hyvin.

Vaan heti kun kiipesi selkään tajusin kesän toisen tallin huippuhevoskokemuksista, että tää hevonen ei liiku itse eteenpäin yhtään. Enkä näemmä edelleenkään osaa ratsastaa eteenpäin tuollaista pohkeille äärimmäisen hidasta yksilöä vaan sain sellaisen tappelun aikaiseksi, että sitä kesti koko tunnin ja tuntui varmaan pahalta hevosestakin (ratsi paukuttaa pohkeella sen kun kerkiää ja nappaa raipalla). Musta ainakin tuntui. En ollut muistanut kannuksiakaan ottaa mukaan, mikä oli tyhmää koska juuri tuolla hevosella se kannus olisi varmasti satabiljoonaa kertaa parempi kuin pohkeen ylenmääräinen käyttö. Pitää ottaa syksylle tavoitteeksi hevosen herkistäminen. Se on selvästi taitolaji, joka ei ihan vielä ole näpeissä...

Tehtiin ihan perusratsastusta, mutta kun hevonen ei taipunut mihinkään (en tiedä oliko vain kesän jälkeen jäykkä vai mikä oli, mutta kulki vasempaan lapa koko ajan sisään kääntyneenä eikä suostunut siitä paketista hievahtamaan) eikä liikkumaan (ope sanoi, että se pitää ottaa yöksi sisään näemmä, ilmeisesti laitsalla väsyttää itseään liika), ei päässyt itsekään oikein ratsastamaan huolellisesti mitään. Laukastakin saatiin tappelu, jossa en vieläkään tiedä, että olisiko pitänyt suuttua vai oliko hevonen niin jäykkä että sen laukkakin oli jotenkin selästä ihan tönkköä ettei se vaan oikeasti pystynyt yhtään siinä asettumaan pudottamatta raville. Oliko se siis sikailua vai ei?

Mutta pistetään tämä harjoittelun piikkiin. Kiva oli silti tulla takaisin tälle tallille, kolme uutta näpsäkän näköistä hevosta joten eiköhän se tästä. Vakiotunti vaihtui joten ensi viikolla näen minkälaisessa ryhmässä tänä vuonna ratsastelen.

Tänään oli ihan urheilupäivä - pyöräilin töihin sen yhteensä 22 km, kävelin 7 km kaverin kanssa ja illalla vielä Jiin kanssa uimaan 500 m. Kyllä tuo puoli kilsaakin jo ihan tuntui tämän jälkeen. Ratsastustunnin jälkeen olin jo aamusta ihan jäykkänä, lonkan koukistajat ja takareidet ihan jumissa. Tänään vois vaikka vähän venytellä :D

Kesäilta Lauttasaaressa

Syksykin on ihan kivaa, ei siinä mitään, mutta kyllä nämä viimeiset kunnon kesän hetket haluaa myös tallentaa jonnekin tuonne takaraivoon talven kylmiä hetkiä varten. Käytiin kävelemässä Lauttasaaren rantaa ihanassa auringonlaskussa ja kyllä teki hyvää rankan duunipäivän jälkeen.


Larun rantaviiva on vähän petollinen. Sitä ajattelee, että ei se nyt niiiin pitkä ole. On se. Sai hyvän väsyn päälle kyllä ihan pelkällä leppoisalla kävelyllä. Mutta oli tosi kaunista - Ihana, ihana kesä!

Pyöräilyä ja uintia

Työmatkapyöräily on ottanut kipinää ja olen jaksanut polkea melkein joka päivä töihin, myös tänään vaikka satoi. Matka ei ole oikeastaan tuntunut kovinkaan paljon helpommalta, mutta matkan tuttuus helpottaa sentään jonkin verran, tietää ettei mäki jatku ikuisuuksiin ja että tässä kohtaa kannattaa mennä vähän matalammalla vaihteella. Viikonlopun jälkeen pyöräily oli selvästi kevyempää, ilmeisesti en osaa vielä syödä tarpeeksi hyvin, että energiat täyttyisivät oikealla tavalla tähän päivittäiseen liikuntaan.

Töissä on onneksi hyvät suihkut ja myös erittäin näppärä kuivauskaappi vaatteille, joka ainakin pelasti tänään kun läpimärkänä tallustelin töihin. Lähtiessä oli kiva saada kuivaa päälle.

Lisäksi käytiin eilen Jiin kanssa uimassa, vedin ehkä noin puoli kilometriä rintauinnilla ja sekin tuntui aika paljolta. Ilmeisesti mennään huomenna taas, joten eiköhän sekin ala helpottua. Ollaan ilmoittauduttu kuukauden päästä alkavalle lyhyelle rintauinnin tekniikkakurssille, joten ehkä tuo tekniikkakin siitä hioutuu.

Lisäksi ratsastuksenopettaja kannusti tänään osallistumaan Suomen Ratsastajainliiton kuntoremonttikisaan, missä testataan lihaskunnon ja venyvyyden kehittymistä puolen vuoden aikana. Osallistun, jos kehtaan mennä opelle näyttämään, miten onneton lihaskunto mulla on. Vaikka tän päiväisen ratsastuksen jälkeen se ei kyllä liene mikään yllätys - mutta siitä lisää joskus toiste. Nyt on pakko mennä nukkumaan, pyöräily väsyttää!

Kökkö polvi

Voiko olla niin, että polvet ei kestä pyöräilyä? Oikea polvi tuntuu vähän turvonneelta ja kipeältä kun sen taivuttaa. Kosketusherkkäkin on joissain kohdissa. Outoa.

Joku roti sentään

Maanantaina alkoi työt ja taas tuntuu kuin koko kesä olisi mennyt. En sitten tehnyt kesällä mitään, ehkä ihan hyvä niin. Tekemättömyyskin, semmoinen kellottomuus että menee vaan ja syö kun on nälkä ja nukkuu jos väsyttää on kai ihan hyväksi ihmiselle, vaikkei nyt saanutkaan sitten kirjoitettua blogia tai tehtyä kaikkia niitä rästihommia, joita oli ajatellut.

Kunnon suhteen kuitenkin vähän ottaa pattiin, koska edellisen kerran kävin juoksemassa Naisten kympillä ja suunnistamassa Venloissa, sen jälkeen en olekaan tehnyt kuin satunnaisesti ratsastellut (enemmän kyllä kuin on blogiin asti ennättänyt tekstiksi). Mutta nyt on ryhdistymisen aika - ilmeisesti - koska työkaveri haastoi sen mätämunaluuseriksi, joka ei selviäisi tänään töihin pyörällä. Nukuin pommiin (taas, sama kävi eilenkin) ja ehdin jo miettiä, etten kuitenkaan lähtisi. Sen verran haastemieltä kuitenkin oli, että lähdin - kun olin kerran edellisenä päivänä käynyt oikein pyörälaukunkin ostamassa. Oli kyllä hyvä ostos, kiva pyöräillä niin ettei selkä ole koko ajan ihan märkä.

Sen verran kunto oli alhaalla, että aika rauhaksiin joutui polkemaan ja reittikin oli vähän hukassa, mutta perille päästiin ja ihan hyvä olo kyllä oli. Työmatka on vain 11,1 km joten ihan huimia päiväkilometrejä ei tule, vaikka tämän ottaisi tavaksikin. Aikaa meni tänään vähän vajaa 40 min, katsotaan josko se siitä vähän kutistuisi.

Lontoostapäivää!

Käytiin poikaystävän kanssa Lontoossa viikon pyrähdyksellä, upea reissu! Ehdittiin nähdä kaikki Lontoon perusnähtävyydet, käydä Jack the Ripper-tourilla, musikaalissa ja sitten käveltiin, käveltiin, käveltiin. Kilometrejä kertyi ekana päivänä 15,5; sitten 9,9, kolmantena 14,71 ja neljäntenä 19,6 km. Sitten iski turistiväsy ja seuraavana saatiin kasaan vain 5,6 ja röhnättiin hotellissa. Vikana päivänä sentään plakkariin kertyi vielä 15,7 km, joten jalat oli aika jökissä kun pääsi vihdoin kotiin (koska tämä älypäähän ei lomalla venyttele, jos ei kerran arkenakaan).

Vaikka kaupunki oli upea ja siellä oli hirveästi nähtävää, tykkäsin silti kaikista eniten Lontoon ja lähiseudun puistoista..

hautausmaista (yes, creepy - I know)
ja tietty erilaisista eläimistä :)

Olihan siellä Buckingham Palacen edessä joku vahdinvaihtokin, mutta sen lisäksi siellä oli...

Heppoja! Paljon ihania heppoja! Tässä kuvassa on jotain ihanan söpöä kun tuo pikkutyttö haluaa taputtaa aluetta vahtinutta hevosta.


Ennen kaikkea jään kuitenkin ikävöimään Pret A Manger -ketjua, jossa kaikki ruoat tehdään lähellä tuotetuista raaka-aineista ilman lisäaineita, saman päivän aikana. Käytettiin ketjun eri pisteitä melkein joka aamu- ja välipalalla ja näitä kuivattuja mangosiivuja piti roudata jopa matkalaukussa kotiin kun olivat niin nameja. Ärsyttää, että melkein kaikessa suomalaisessa kuivahedelmässä on käytetty rikkidioksidia. Eron todella maistoi, vaikka siivut vähän ulkonäöllisesti ja säilyvyyden osalta kärsivätkin. Tällaista myös meille!

Hikitunti

Ratsastamassa taas, tällä kertaa oikea opettaja ilmeisesti oli palannut kesälomaltaan ja tunnilla oli ihan eri meininki kuin ennen. Menin sillä samalla nuorella, valtavalla ruunalla kuin viimekin tunnilla - tästä voisi tulkita, että tallilla menee hevoset yleensä kaksi kertaa peräkkäin samalle, vaikkei tästä erikseen ole mitään sanottukaan.

Tunnin aihe oli edelleen pohkeenväistö, joka sujuikin jo tosi mallikkaasti ja tasaisesti ja sain hyviä vinkkejä esim. tahdin ylläpitoon. Hevosen ongelma väistössä oli edelleen se, että se ei suostunut asettumaan oikein, vaan jos vaati asettumista, se lähti jo perä edellä etenemään. Tyydyin siis siihen, että kaula oli mitenkuten suora (samaa kiemurtelua kuin viimeksi oli tässäkin havaittavissa, mutta kun hevonen on nuori ja muutenkin kaulastaan notkea ajattelin, että antaa olla kunhan sen saa rungostaan suorana ja etuosa edellä väistämään. Olin kyllä itsekin tyytyväinen suoritukseen, varsinkin kun opettajan neuvosta älysin löysätä sisäohjasta, jolloin heppa alkoi kulkea paljon rennompana. On se vaan ihme juttu, miten tuollaiset "pikkuasiat" (tai siltä tuntuvat jutut) voi vaikuttaa niin älyttömästi koko suoritukseen.

Tälläkin tunnilla ärsytti kuitenkin se, että nyt tunnilla oli mukana irtotuntilainen, joka ei pysynyt kyydissä yhtään vaan seisoi melkein koko tunnin aina jonkun edessä. Oli keskityttävä siihen, että yhtäkkiä edessä oleva hevonen saattoi pysähtyä tai kääntyä suoraan eteen vaikka tuli laukassa ihan selkeästi uralla. Ja opettajan aika meni tähän vähän liialta osin. Hevonen oli kiva, tehtävässä oli paljon mihin pystyi keskittymään ja silti tuollaiset asiat jäävät kaivelemaan.

No, nyt pieni kesälomabreikki, ehkä se tekee ihmeitä tuonkin tallin suhteen.

Kuulumisia uudelta tallilta

Olen nyt kolme viikkoa käynyt uudella tallilla, vaikken ole uuden duunin aiheuttamissa kiireissä niistä juuri ehtinyt raportoida. Pääosin kivoja juttuja, mutta jotenkin on jäänyt sellainen fiilis, että (riisto)hintaansa nähden en ehkä ole ihan huipputyytyväinen. Selkeästi muita kalliimpi hinta mielestäni vaatisi selkeästi muita paremman laadunkin. Mutta ei talli huono ole, päinvastoin (ehkä mun ongelmat todella on enemmän siinä hinnassa).

Olen mennyt kahdella eri hevosella, molemmat erittäin hyvin koulutettuja, tosi osaavia, löytävät hyvin itse tasapainon mutteivät todellakaan mitään automaatteja. Molemmilla on päässyt kuitenkin testaamaan juuri sitä mitä etukäteen toivoinkin, miltä monet asiat tuntuvat kun hevonen osaa ja pystyy. Ikävä kyllä molemmat ovat olleet myös vähän laiskansuuntaisia, joten sitä kauan toivottua oppia takaa eteen ratsastamisesta ei vielä tullut. Ensimmäiset kaksi tuntia hikoilin tallinomistajan kouluttamalla superpollella, joka kuitenkin oli niin laiska että kilpaura oli jäänyt vähitellen. Se turhautui mun jumputtaviin pohkeisiin ja saatiin oikein kunnon riidatkin aikaiseksi esim. laukannostoissa. Ja minä turhauduin siihen, oikein kunnolla, varsinkin toisella tunnilla. Ehkä juuri tässä tulee esiin mun isoin tyytymättömyys talliin, en kokenut saavani juurikaan apua hevosen ratsastamiseen vaan pääosin kommentoitiin vain niitä tehtäviä. Mutta silloin kun itse malttoi olla potkimatta koko ajan, oli meno aika tasaista ja hevosesta huomasi, että se kyllä osaa. Ärsytti vain kun ei itse osannut saada siitä kaikkea sitä hienoa irti.

Olen myös vähän pettynyt siihen, miten huonoon ryhmään olen joutunut. Ehkä olen tottunut sitten vähän liian hyvään (onko sellaista?), mutta tuntien taso on ollut aiemmilla talleilla paljon tasaisempi. Nyt olen ikävä kyllä (enkä yritä nyt elvistellä) ryhmän selkeästi paras ratsastaja ja huonoin on nyt kolme tuntia yrittänyt nostaa laukkaa, tuloksetta. Muut ovat siitä välistä. Note to self - pitää jatkossa vaan härskisti tunkea parempiensa joukkoon, opetus on kyllä parempaa vähän osaavemmissa ryhmissä. Nyt multa vielä puhelimessa konsultoitiin, että mihin ryhmään kannattaisi mennä ja silti tuli noin aloitteleva ryhmä :(

No eipä silti, nämä ei oikeasti ole mitään maailman kamalimpia ongelmia ja tunnit ovat olleet ihan kivoja, vähän ehkä hitaita tunteja. Ekalla tunnilla tehtiin ympyrän ja voltin ratsastamista huolellisin tein (huolellisuus teiden ratsastamisessa ei oo mun valttini, mistä tuli kyllä palautetta), seuraavalla tehtiin ympyröitä ja väistöä ympyrällä, kolmannella keskityttiin väistöön. Varsinkin kolmannen tunnin heppa, valtavan iso (säkä varmaan 180) ja nuori ruuna oli väistöissä ensin tosi vaikea, kun ei saanut ratsastettua kunnolla eteenpäin -> kiemurteli vaan ja sitten kun löysi yhtäkkiä tasapainon kaikki olikin helppoa.

Yleisesti siis kivaa on ollut ja puitteet ovat yleisesti ottaen huikeat, hevoset selkeästi parhaimmin koulutettuja kuin missään missä olen ennen käynyt. Vähän kliininen meno, mutta sekin voi olla tunne joka häviää kun ihmisiin tutustuu ja ehtii hengata tallilla vähän pidempään. Nyt tuo kesäryhmä koostuu selvästi ihmisistä, jotka eivät ole ennen käyneet tallilla eikä tunne toisiaan. Kaikki tuollainenkin vaikuttaa. Odottavalla kannalla siis ollaan, en ole "superjee" mutten siis missään tapauksessa vielä "buu"kaan. Loppukesän tunnit näyttäkööt :)

Jukolassa

Huhhei, ensimmäiset suunnistuskisatkin meni niin että heilahti ja kivaa (kaikesta etukäteisahdistuksesta huolimatta) oli! Omalla osuudella oli vielä ihan käsittämättömän hieno sää, joten mikäs siinä oli painellessa Kytäjän pusikoissa.

Lähdettiin porukalla heti aamusta liikkeelle ja saavuttiin Kytäjän maisemiin jo ennen puolta päivää. Minä ja ensimmäisen osuuden suunnistaja syötiin kunnon satsit lounasta ja jänskätyksestä huolimatta niin vain aika kului ja päästiin seuraamaan Venlojen lähtöä. Oli melko hieno näky kun päälle tuhat naista seisoi viivalla odottamassa pusikkoon pääsemistä... Lähdössä vaan oli jotain ihmeellistä, äänimerkkiä piti soittaa useampaan kertaan, kun siitä elektronisesta "pulssista" (kuten kuuluttaja etukäteen mainosti) oli vaikea päätellä että oliko se oikea lähtökäsky vai ilmoitus siitä, että joku varasti. Mutta porukka pääsi lopulta lähtemään ja sitten vasta jännitys alkoikin itsellä tiivistyä, kun tiesi joutuvansa koitokseen seuraavana.

Luulin meneväni hyvissä ajoin lähtöalueella, mutten ehtinyt kovinkaan montaa verryttelylenkkiä vetää ennen kuin kuulin kaverin jo huutavan ja juoksevan kohti kartta kädessä. Hyvä niin, ei ehtinyt jännittääkään sitä lähtöä kun huomasi jo olevansa matkalla kohti metsää. Olin tosi iloinen myös siitä, että metsässä oli viitoitettua reittiä niin pitkälti ennen kuin joutui suunnistamaan, siinä ehti viimeisetkin jänskätyksen rippeet kadota ja pystyi keskittymään suunnistamiseen.

Ensimmäiselle rastille katsoin muka tosi tarkkaan karttaa ja onnistuin silti menemään iloisesti rastista vasemmalle ohi. Onneksi vastassa oli lauma naisia, jotka näyttivät kartaltaan missä mentiin ja tämän jälkeen rastin löytyminen oli helppoa. Tokalle rastille laitoin kompassiin suunnan huolella ja sitten kävi ihan ihme juttu: yhtäkkiä mä tajusin, miten koko kompassia käytetään. Se oli ihan mieletön ahaa, enkä oikein jälkikäteen ymmärrä, miten väärin sitä oonkaan käyttänyt, mutta kun sen kompassin laittaa kiinni siihen karttaan ja lähtee sitten vasta liikkeelle (eikä niin, että laittaa kompassiin suunnan, mutta pitää sitä eri kädessä kuin karttaa ja katsoo vain sillointällöin) niin avot, ei ollut mitään probleemeita rastien löytymisen suhteen. Televisiorastit tietysti jännittivät (vaikka eihän meikäläisiä siellä näytetty, mutta silti) ja niiden suhteen piti ennen kuvaan siirtymistä katsoa tosi tarkkaan, että onhan tää nyt oikea rasti. Mutta muuten meni yllättävän kivuttomasti.

Maasto oli jo tokalla osuudella mennyt ihan puuroksi, kosteilla paikoilla se oli suorastaan sellaista mutavelliä, joten polvia myöden olin märkä ja likainen jo ihan alkumatkasta. Mutta niin kuin mulle oli luvattu, ei tarvinut todella kuin valita oikea polku kompassilla ja juosta uraa seuraavalle rastille. Maasto oli mun mielestä jopa aika helppoa verrattuna niihin harjoitusmaastojen rämpimisille, korkeuseroja oli tietysti paljon ja kivikkoa, mutta muuten pääsi aika kivasti juoksemaan koko matkan. Tai siis olisi päässyt, mistä päästääkin siihen mun ykkösharmitukseen, etten pitänyt kovempaa vauhtia siellä metsässä. Tulin maaliin ihan hyvävoimaisena enkä edes pinkonut täpöillä maalisuoraa. Miksi? En tiedä, jotenkin en vaan älynnyt. No, onneksi tokavikalla rastilla piti myös pummia iloisesti, kun siirtyi yleisön läheisyyteen ja lakkasi suunnistamasta. Ärsyttää, vaikka tää oli oikeasti ainoa mun "perinteinen moka", eli että vaan liitelen eteenpäin ja sitten vasta mietitään, että mihin piti mennä.

Mutta nuo jäi aika kirkkaasti mielen taka-alalle, kun niiden rinnalla oli se, että oikeasti osasin nauttia noista kisoista (eka kerta kun osaan nauttia kisatilanteesta varmaan ikinä, vaikka Naisten kympillä ehkä olikin jo aika hyvää yritystä), pysyin ihan täysjärkisenä koko radan, tajusin sen kompassin käytön vihdoin ja onnistuin vielä nostamaan omalla osuudellani meidän joukkuetta 80 pykälää (ilman vikaa pummia se olisi ollut reilusti yli sata pykälää, mutta ens kerralla sitten). Maalissa oli ihan mieletön fiilis ja pölötin varmaan kuin papupata (näin kävi kyllä sen Naisten Kympinkin jälkeen).

Vartti sen jälkeen kun tulin itse maaliin aurinko painui pilveen ja alkoi sataa ja tuulla ihan todella. Kahdella viimeisellä osuudella kokemus Venloista oli varmaan aika toisenlainen, mutta itse sai nauttia kyllä sydämensä kyllyydestä. Saunakin on vain harvoin tuntunut yhtä ihanalta kuin tuon urakan jälkeen, hyvässä seurassa. Kummasti mieli alkaa jo suunnitella uusia Venla-suorituksia, mutta maltetaan nyt. Oli silti kiva huomata, että se käsittämätön, lamaannuttava kisajännittäminen on ehkä saattanutkin jäädä teinivuosille. Miten ihanaa!

Uusintakierroksella Kytäjällä

Edellinen harjoittelukerta Jukolan maisemissa sujui mitenkuten, joten piti ottaa vielä ennen Venloja vähän revanssia. Lähdin parin ystävän kanssa uudelleen ottamaan tuntumaa maastoon. Nyt olin valinnut eri reitin kuin viimeksi ja tänään sujuikin ihan eri tavalla. Se hemmetin ykkösrasti, jota viimeksi etsittiin 55 min jäi tälläkin kertaa löytymättä, koska oltiin sovittu olevamme vain 1,5 h metsässä enkä halunnut jämähtää vaikeaan rastiin.

Suuntasin tällä kertaa toiselle puolelle jokea ja hyttysistä huolimatta sujui kivasti. Rastit löytyivät juuri sieltä mistä pitikin ja maasto ei tuntunut ihan yhtä karsealta pöheiköltä kuin viimeksi. Pari ikävää hakkuuaukeaa piti taas ylittää, mutta niistäkin selvittiin vaikka ampiaiset meinasivat syödä mut.

Vikan rastin jälkeen mulla oli jo kiire takaisin autolle ja lopetin kartan katsomisen. Yllättäen pidensin matkaani monella sadalla metrillä kulkemalla ihan eri suuntaan kuin missä auto oli parkissa. Harmitti, että teen edelleen just tuommoisia typeriä huolimattomuusvirheitä kiireessä. Mutta muuten oon aika paljon paremmilla fiiliksillä menossa sinne Venloihin.

Juoksen muuten kakkososuuden, se on nyt sovittu. On onneksi lyhyin osuus, 4,7 kilsaa ja tavoite aika on 37 min. Tuolle tavoiteajalle pitää vähän nauraa, hahahahaaa. Jos olen löytänyt kolmanneksen rasteista tuohon aikaan olen tyytyväinen! Mutta ihan hyvä, että ensikertalainen sai helpoimman radan, ei tarvitse jännätä sitä erikseen sitten.

Tosi kiva ratsitunti!

Viimeinen kevätkauden tunti toisellakin tallilla. Sain ratsuksi mukavan suomenhevostamman, joka oli käynyt viikonloppuna vähän kisailemassakin tuntsamestaruuksissa. Kuvatodisteita :)

En tiedä mitä kaikkea olivat kisoissa puuhanneet, mutta yleensä tammaa joutuu puolisen tuntia vääntämään ja kääntämään, ennen kuin voidaan keskustella tasapainosta, peräänannosta ja siitä että nyt ei kaahata kun liikutaan kunnolla. Nyt tamma oli heti alkuraveista peräänannossa ja ratsi vähän hölmönä selässä, että ai näin helppoa tää nyt sitten olikin. Eniten ongelmia oli pohkeiden läpisaamisessa vasempaan kierrokseen, siinä se helposti jäi punkemaan sisäpohjetta vastaan ja nousemaan pois peräänannosta. Mutta jahka pohkeet sai läpi, ei ollut huolenhäivää, pystyi vain nauttimaan menosta.

Opettaja neuvoi alkuun pitämään reippaampaa tempoa, että takaosan saisi toimintaan kunnolla, tamma taas olisi alkuun halunnut hissutella. Tehtiin alkuverryttelyä laukassa, mikä sai pollen mukavasti lämpenemään ja hetkellisesti kadotin peräänannon kaahaukseen. Tässä kuitenkin viimeistään hoksasi niiden pohkeiden merkityksen, joten ei se nyt ihan hukkaan mennyt kuitenkaan. Sitten tehtiin sulkutaivutusta käynnissä ja ravissa, oikeaan meni huomattavasti mukavammin kuin vasempaan. Taas se sama vasemman sisäpohkeen läpiratsastus ;) Tehtiin aina ennen pitkää sivua pieni voltti ja joka kerran kuin sai sisäpohkeen läpi, taivutus meni kuin unelma ja tahdissa, ratsastajakin pystyi rentoutumaan ja kaikki oli kivaa. Ja kun se ei mennyt läpi, riideltiin koko pitkä sivu... Pakarat tuppasivat jännittymään koko ajan ja opettajan siitä huomauttaessa alkoi jo naurattaa. Miten vaikeaa on pysytellä rentona.

Loppuravien aikana kentällä pari hevosta laukkasi, joten ei menty ihan niin rauhassa kuin olisin toivonut. Tamma oli kuitenkin niin superhyvä koko tunnin, ettei tätä kevättä kyllä paljon paremmin olisi voinut lopettaa. Ensi keskiviikkona käynkin kokeilemassa uutta tallia, katsotaan kuinka sen suhteen sujuu. Ainakin jotain jännää tällä ratsastusrintamallakin!

Naisten kympillä

Ensin vähän hehkutusta: jee, selvisin! Olin yrittänyt ovelaa "jos en ajattele sitä ollenkaan se ei ehkä tulekaan"-tekniikkaa tämän tapahtuman suhteen, lähinnä ettei mun kilpailuhermot flippaisi täysin ennen kisaa. Nyt ei ilmestynyt edes mitään soveliaita tauteja tai kremppoja tekosyyksi, joten huomasin sunnuntai-aamuna, että varmaan tässä sitten pitää todella juosta. Onneksi oli perhettä ja sukua mukana, koska en ollut edes avannut sitä ohjelehdykkää ennen tapahtumaa. Pikkuveli toimi huoltojoukkoina ja otti kiltisti kaikki tavarat kannettavakseen.

Ennen lähtöä jänskätti aika kovasti, mutta Bollywood-alkuverryttely (vaikka tuntuikin vähän tyhmältä) kyllä lievensi jännitystä mukavasti. Sykemittari meni rikki tiistain suunnistuksessa, joten en nähnyt lukemia - ehkä ihan hyväkin juttu. Oltiin ekassa lähtöryhmässä ja lähtö sujui aika kivuttomasti, ei tarvinut kävellä lähtötötsien jälkeen ollenkaan vaan ihan sujuvasti päästiin eteenpäin. Juoksin äidin kanssa 6 kilsaan asti, high-fivetettiin joka kilometrikyltillä ja kivaa oli. Ekan kilsan kohdalla alkoi oikeaa kylkeä vähän pistää ja se jatkui 5 kilsan kohdalle, mutta muuten ei mikään paikka mennyt rikki tai tuntunut pahalta koko lenkin aikana. Join 4 km kohdalla vähän vettä ja se oli kyllä virhe, vatsa tuli kipeäksi - onneksi sitä kesti vain kilometrin verran.

Jos olisin ollut yksin juoksemassa, en olisi varmasti pitänyt alkuun niin kovaa vauhtia. Mentiin aika tarkalleen 6 min/km tahtia. Mutta 6 km kohdalla alkoi tuntua siltä, että pitäisi päästä vähän kovempaakin ja lähdin vetämään yksikseni vähän kovempaa. Ärsytti, koska päästäkseen vähän kovempaa piti itseasiassa juosta aika paljonkin kovempaa, koska ihmisiä oli yllättäen tiellä älyttömästi. Ylitin itseni, koska jaksoin pitää kovaa tahtia sen lopun neljä kilsaa, vaikka välillä tuntuikin pahalta. Kahdeksan kilsan kohdalla oli joku setä, joka luetteli sijanumeroita, mun kohdalle tuli 449, joka lämmitti kyllä - sitä lisäenergiaa tarvitsi, koska juuri siinä kohdalla tuntui ensimmäistä kertaa siltä, että jalat olivat hapoilla ja väsyneet.

Ylämäet olivat selvästi mun vahva kohta, epäilen että suunnistuksella on ollut tässä positiivinen vaikutus. Pääsin ohi valtaosasta ihmisistä juuri ylämäissä ja tasamaalla vain pidin sitten paikkana. Viimeinen suora tuntui ihan karsealta ja kun se ei loppunutkaan siinä missä oletin melkein itketti. Juuri sillä hetkellä näin kuitenkin pikkuveljen tsemppaamassa ja yhtäkkiä löysin vielä jonkun supervaihteen itsestäni ja paahdoin todella ihan täysiä maaliin. 54 minuuttia, jee! En ollut asettanut itselleni mitään tavoitetta (koska en suostunut ajattelemaan koko juoksua etukäteen), mutta olisin varmasti ollut tyytyväinen kaikesta alle tunnin ajasta. Äiti ei tullut kovin kaukana takana ja päätyi 55 minuuttiin. Superperhe!

Olin niin iloinen ja tyytyväinen koko juoksuun, siihen että jaksoin juosta alusta niin kovaa ja pitää yllä tahtia sittenkin kun se ei ollut enää missään mielessä mukavaa. Säälittää, että ei saanut kunnon ajanottoa kun sykemittari todella oli rikki, mutta kyllä nuo pyöreät minuutit riittävät.

Ja sitten vielä loppuhehkutusta: Jee, selvisin!! Ja olihan se tosi kivaakin vielä :)

Pilateskurssilla

Olin tänään Fatima Witickin pilatesstarttikurssilla. Selvisi, etten osaa hengittää, jee! Tai osaan, mutta kuulemma vaan nipin napin niin, että säilyn hengissä :)

Oli käsittämättömän rankka kaksituntinen, ottaen huomioon, että opeteltiin vain hengittämään ja liikutettiin lantiota naurettavan vähän. Mutta hyviä oppeja, hyviä oivalluksia ja samaa turhaumaa kuin laulutunneilla ja ratsastuksessa tulee oman kehon heikkouteen ja jäykkyyteen. Pää kävi ylikierroksilla tunnin jälkeen, mutta ymmärsin kyllä, että juuri tällainen olisi hyödyllistä - sitä tolkuttaa toinen ratsastuksenopettajistanikin. Tunneille päästäkseen pitäisi kuitenkin maksaa melko suolainen kuntoklubin jäsenhinta ja mietin vielä aionko oikeasti käydä vai olisiko se taas kerran vain kuvitelmaa.

Nyt otan rennosti ja käyn läpi vaatekaappejani miljoonatta kertaa. Ja ahdan naamaani mässyä, Naisten kymppi - mikä ihana tekosyy!

Ratsastuskuulumisia

Miten tämä blogaaminen menee niin kausittain, välillä tulee pitkiä pätkiä kun olisi hirveästi asiaa ja välillä taas tapahtuu niin kamalasti, ettei ehdi vilkuilla blogiin päin vaikka halujakin riittäisi? Nyt on viimeiset päivät "vanhassa" työssä vieneet kaiken ajan niin, että silmät vaan pyörivät päässä aamusta iltaan ja unikaan ei oikein tule silmään... Ehkä sitä on vaihdon tarpeessa?

No, viime viikolla oli joka tapauksessa ratsastusta, kävin jo maanantaina rästitunnilla ja menin taas isolla tammalla. Sain mainioita oivalluksia ulkopohkeesta, miten käännöksissä pitää juuri ulkopohkeella ylläpitää liikettä - tämänkin juu tiesin, mutta toteutus taas jäänyt vähän vajaaksi. Hevonen valitettavasti ei liikkunut juuri sen kummemmin kuin viimeksikään, mutta parani aktiivisista pohkeista selvästi. Jännää, miten pohkeitakin on selvästi helpompi käyttää oikein sitten kun hevonen valmiiksi liikkuu eteenpäin - alkutunnit tällä tammuskalla kun menevät pääosin siihen, että sitä yrittää epätoivoisesti punkea eteenpäin ja samalla taivutella (ja toivoo ympyröillä ettei se kokonaan hyytyisi, koska alkuun taivutus JA eteenpäin liikkuminen on selkeästi mahdottomuus).

Perjantaina siis ehdottomasti viimeinen tunti toisella tallilla. Niin oli kuulemma sijaisopellakin, tuntui vähemmän pahalta kun oli muitakin lähtijöitä. Menin taas esteruunalla. Meni selkeästi paremmin kuin viime viikolla, vaikka huomasinkin jääväni kädellä taas vähän vetämään. Se on vaan niin helppoa, kun se hevonen vetää takaisin!! Tälläkin tunnilla tuli kyllä pohkeiden merkitys selvemmäksi, hevonen liikkui niin paljon paremmin kun pohje oli kiinni ohjaamassa (ja kääntämässä ja kannustamassa vähän reippaampaan takaosan työntöön...). Vaikka hevonen jäi todella epätasaiseksi, oli meillä joukossa hyviäkin pätkiä ja se, mistä erityisesti olin iloinen olivat viime kerralla unelmiksi jääneet ravista pysähdykseen siirtymiset. Nyt ei ollut mitään probleemia, vaan meni hallitusti ja ilman vetoa. Jee!

Ajattelin vielä (joskus kun olisi aikaa...) koota mietteet, jotka tuolta tallilta ovat hihaan tarttuneet ratsastukseen liittyen. Hyvää opetusta sielläkin, nyt on vain aika jatkaa matkaa. Kesäksi onkin varattu tunnit nyt ihan toiselta tallilta, kun ei sopivaa vuokrahevosta ole (vieläkään) tullut vastaan. Miten se on toisille niin helppoa, olenko mä jotenkin kranttu vai mitä? Ne ilmoitukset, joista olisin kiinnostunut, jäävät vaille vastausta. No, uskon että vielä joskus tässä tärppääkin.

Tavaraaaa...

Kuuma päivä, kävin ratsastamassa. Nyt kotona, laiskottaa. Rojua on kertynyt kasapäin lattialle (pitkälti siksi kun en ole jaksanut esim. vaatteita nostella takaisin kaappiin tai pesukoriin). Ällöttää, taas kerran. En tiedä ällöttääkö enemmän oma saamattomuus vai nää tavarat. Yritän silti pitää positiivisen fiiliksen, chillailen ja syön omatekemää viiliä vadelmilla. Ne on kaupan pakastealtaasta, mutta kuitenkin. Viili taas on edelleen lötköä, niin kuin jogurttikokeilukin, mutta maistuu ihan hyvälle. Seuraava satsi on jo tulossa. Idutkin varmaan voisi ottaa tänään pois purkista ja pistää salaatin päälle, jee!

Tämä artikkeli vastuullisesta kuluttamisesta sai taas tarttumaan tähän aiheeseen, josta olen täällä kirjoittanutkin. Samoja ajatuksia on pyörinyt omassakin päässä, varmaan pitkälti siksi, että olen viikon verran tavaillut John Naishin kirjaa Riittää jo - irti maailmasta, jossa kaikkea on ihan liikaa. Miten ihanan insinöörimäistä ostaa tavaran vähentämiseen avuksi kirja tavaran vähentämisestä - ja huomaa miten ei todellakaan ole päässyt eroon kuluttamisesta.

Artikkelissa tuli pari lausetta, jotka erityisesti saavat miettimään:

"Alan joka vuosi kuvitella, että elämää olisi mahdollista yksinkertaistaa. Että voisi luopua turhasta. Mietin suuria, päädyn siivoamaan vaatekaappini."

Miksi omatkin ekologiseksi tarkoitetut teot jäävät juuri tälle asteelle, käy kerran läpi tavarat, valikoi muutamia turhakkeita kierrätettäväksi eteenpäin ja se on sitten siinä? Silläkö pitäisi pärjätä koko seuraava vuosi? Esimerkiksi sen energiajätteen kierrättämisen suhteen meinasi tulla stoppi jo ihan heti kättelyssä kun lajitteluohjeet olivat ihan hepreaa - siinä auttoi soitto kaverille, joka jo osasi tätä lajitella. Toinen siinä, kun kuulin, että Sellon energiajätteen keruu oli lopetettu kun eivät olleet varautuneet volyymiin. Helpotus oli suuri kun viikonloppuna kävin tsekkaamassa, että piste pyörii taas. Kolmas ongelma on siinä, etten ole vieläkään selvittelyistä huolimatta ihan varma meneekö energiajae polttoon eri vai samaan tehtaaseen kuin sekajätekin täällä Uudellamaalla. Jos menee, olen pettynyt.

"Yhä useampi osaa kysyä missä, kuka ja mistä tuotteen on tehnyt, vaikka vastaukset olisivatkin monimutkaisia ymmärtää. Miksi sen sijaan unohtuu. Olemme ehkä oppineet miettimään edes vähän mitä ostamme, muttemme sitä onko jatkuva ostaminen koko ajan ehdottoman tarpeellista."

Näin juuri. Kävin Sellossa viikonloppuna pyörimässä ja päädyin Lindexiin etsimään alkkareita rikkinäisten armadan tilalle. Kuinka ollakaan, sieltä löytyi kivoissa väreissä luomupuuvillaisia vastaavia. Ja ensimmäinen impulssi oli todentotta ostaa niitä samantein ainakin viidettoista. Miksi? Mietin vähän lisää ja laskeskelin päässäni ja päädyin ostamaan kolmet (3 kahden hinnalla tarjous). Se riittäköö ja nyt voin heittää lumppuihin myös ne kolmannet, "ehkä" -tuomion saaneet vanhat. Puuvilla menee muuten myöskin energiajakeeseen, näin kertoivat.

Mutta ei tämä nyt niin helpolta tunnu tämä kestävämpi elämä. Tuntuu, että aika paljon aikaa joutuu käyttämään kaiken selvittelyyn. Esimerkiksi nyt vaikka luomumaito. Piti oikein käydä erikseen selvittämässä Valion sivuilta, mitä se luomu nyt sitten meinaa. Kesällä lehmät pääsevät päivittäin ulos, talvellakin pitäisi voida ulkoilla (mutta kuinka usein) ja navetassa pitäisi olla riittävästi tilaa liikkua (mutta mikä on riittävästi?). Lehmät menevät lypsykoneeseen itse, silloin kun siltä tuntuu, usein 2-3 kertaa päivässä. Se kuulostaa kivalta. Mutta luomumaitokin on pastöroitua, vaikkei sentään homogenisoitua, riittääkö se?

Kohkasin taannoin niistä ihanista Pink Lady-omenista, niin senkin suhteen tieto lisää tuskaa. Joidenkin lähteiden mukaan omenatkin sisältäisivät valtavasti asetaldehydiä (kuten myös esim. jogurtti, viili taas ei), jonka puolestaan väitetään olevan tupakan veroinen jollei suurempikin karsinogeeni ja altistus suun ja ruokatorven limakalvoilla voi altistaa syövälle. Onko totta, että omena päivässä pitää lääkärin loitolla vai onko se juuri toisin päin?

Ahdistaa ja kaipaisin sellaista kädestäpitelijää, joka neuvoisi ja toisaalta lohduttaisi. Valitin kiirastorstaina mökillä äidille, ettei tässä uskalla kohta mitään syödä. Vastaus kuului, että syömättä jättäminen se vasta vaarallista onkin ;) Kai se sitten on niin, että kaiken tämän keskellä jotain valintoja pitää tehdä. Mutta kyllä tieto toden totta lisää tuskaa. Koitan silti olla vielä lannistumatta tämän ekoilun suhteen. Joitain hyviä parannuksia sitä ainakin voi tehdä.

Treenit Jukolan maisemissa

Olen tainnut mainitakin, että olen menossa tänä vuonna Venlojen viestiin, joka järjestetään siis Jukolan viestin yhteydessä. Siinä nelihenkiset naisjoukkueet kisaavat suunnistuksesta. Kaverini viimevuotinen joukkue suppeni yhdellä, joten sain kutsun tulla mukaan Kirmailijoihin. Lupasin ;)

Lähdettiin aamulla treenaamaan tämän vuoden kisamaisemiin (varsinainen alue on siis ollut harjoituskiellossa jo varmaan viisi vuotta, mutta siinä lähellä saa treenata). Harjoitusrata oli 8,8 km ja sisälsi 19 rastia. Autossa ajaessa oli jo ihan selvää, että kaikkia ei ehtisi kiertää, sovimme että 3 tuntia käytetään ja sitten pitää tulla takaisin autolle. Piirsin kunnianhimoisen radan muuttaen vaan reittejä niin, että juoksumatkat lyhenivät ja ihan kauimmaiset rastit jäivät pois. Kun päästiin parkkipaikalle, oli siellä kisaajia jo muutamia. Nämä antoivat hyviä neuvoja: karsea maasto, älkää yrittäkökään kiertää kaikkia rasteja ja ottakaa vettä mukaan.

Ja toden totta, ihan järkyttävän kamala maasto. Eteen ei näe puskalta paria metriä pidemmälle, yritä siinä arvioida maaston muotoja sitten. Joko tiellä on hakkuuaukeaa 3 metrin koivikolla tai sitten muuta pöpelikköä, josta pääsee läpi vain itsensä naarmuttamalla. Maastossa on kiveä ja kalliota, mutta läheskään kaikkea ei ole merkitty karttaan (se vilkkuu muutenkin merkkiä merkin perään, joten ymmärrän kyllä). Metsä oli muutenkin märkää ja kovin soista ja korkeuseroja on paljon, oikeastaan koko ajan on menossa ylös tai alas. Todettiin treenien jälkeen yhteistuumin, että jatkuvasti itsensä paikallistaminen kartalta ei vain onnistu. On pakko etsiä rajoittimia kauempaa (ts. kun tulee iso suo vastaan, on mennyt liian pitkälle - ainakin parisataa metriä...). Piti katsoa koko ajan jalkoihinsa eikä juuri päässyt juoksemaan, sillä maata ei juurikaan hahmota eteenpäin ja jyrkänteetkin voivat hyvin olla näkymättömissä kunnes on siitä metrin päässä. Ohhoijaa.

Loppujen lopuksi lyhensin radikaalisti lenkkiä ja silti yksi rasti jäi löytymättä kun jouduin kesken kaiken lähtemään hätäpäässä takaisin autolle tajutessani miten kovin kaukana lähtöpisteestä olinkaan. Etsittiin ensimmäistä rastia kolmen hengen porukalla 55 minuuttia eikä poistuttu 300 metrin sektorilta varmaan kertaakaan. Sitten lähdin eteenpäin yksin ja alkoi sujua vähän paremmin, maastokin oli vähän helpompaa. Toiselle ja kolmannelle tulin ihan suoraan, neljännelle törmäsin kaveriin ja löydettiin se yhteisvoimin ja viideskin löytyi melko helposti. Kuudes, joka sijaitsi ehkä 150 metriä neljännen pohjoispuolella, osoittautui sen sijaan ärsyttävän vaikeaksi. Otin vitoselta suuntiman sille kolme kertaa ja ei vain löytynyt, menin koko ajan ohi enkä siinä pöpelikössä keksinyt mikä oli vikana, ennen kuin sain yhdestä jyrkänteestä kiinni, otin uuden suunnan ja tadaa, päädyin suoraan rastille. Seuraavan rastin kanssa lähdin kiertämään suota ja päädyin ihan väärälle puolelle pitkää jyrkännettä, jonka jouduin sitten ylittämään ja yrittämään uudelleen. Tulin kuitenkin liian paljon itään kun en ollut ihan varma mistä kohtaa jyrkänteen olin ylittänyt ja sitten tajusin, etten ehtisi etsiä enempää kun takaisinkin piti ehtiä. Olin vielä ajautunut niin kauas aikomaltani paluureitiltä, että jouduin ylittämään etukäteen kammoamani hakkuuaukean, joka tuntui jatkuvan ja jatkuvan. Ja koko ajan aurinko porotti taivaalla ja sai pään särkemään ja korvat surisemaan, vaikka minulla sentään ainoana porukasta oli pullovettä mukana (muut tosin olivat hörppineet puroista matkan varrella). Raskas maasto ja noin kuuma keli olivat aika nuuduttava yhdistelmä, täytyy sanoa. Törmäsin muihin kavereihin vielä vähän ennen maalia ja päätimme vikoilla energioilla mennä toisen tiimikaverini kanssa hakemaan viimeisen rastin, joka löytyikin tosi helposti. Lopputulos: 7 rastia, 3 tuntia ja naurettavat 3,3 km maastossa. No, tiedän tehneeni lenkkiä kyllä sen verran, että oikeasti tehtiin paaaaaljon pidempi reitti. Mutta kartassa tuo lenkki ei todella ole 3,3 kilsaa pidempi.

Harjoituskarttaa voi hyödyntää vielä uudestaan, koska metsään jäi 12 rastia löydettäväksi. Venloihin on vielä 5 viikkoa, joten on tässä vielä aikaa harjoitella. Kuntoakin pitäisi kyllä nostaa, sen verran mäet ja pöheiköt aiheuttivat puuskutusta. Aion ainakin toiseen kertaan uskaltautua maastoon, vaikka rohkeutta se kyllä vaatii. Mutta vielä enemmän rohkeutta vaatisi mennä sinne Venloihin ilman lisätreeniä, koska tästä harjoittelusta jäi kyllä tosi paha maku suuhun. Onneksi muilla treenikavereilla meni aika samaan tyyliin. Ja joku kilpasuunnistaja on kuulemma arvioinut nuo Kytäjän maastot Suomen vaikeimmiksi. Vaikkeivät vaikempia olisikaan, hitsin vaikeita näin alkavalle suunnistajalle kuitenkin. Mutta kyllä se siitä.

Pysähdyksiä

Harjoiteltiin perjantain tunnilla jostain syystä toisellakin tallilla kouluohjelmien pätkiä ja miten ollakaan samaa ravi-pysähdys-ravi -ohjelmaa. Menin esteruunalla, jolla pitää aina hetki kalibroida itseään että muistaa tehdä pidätteet istunnalla eikä ohjalla, siitä se vain puree kiinni ja lähtee kiikuttamaan. Vaikeaa oli silti, vaikka liike itsessään kyllä paranikin kun harjoiteltiin. Tehtiin tätä siten, että tultiin pituushalkaisijalle, pysähdyttiin, otettiin ravi ja kun oltiin saatu hevonen taas suoraksi, sai jo kääntää takaisin uralle. Käännöksissä piti pitää huoli siitä, että hevonen liikkui samaa tempoa kuin suorallakin, ruunalla se tarkoitti sitä, että sisäpohkeella vahva tasainen painaminen, ulko-ohja tiukkana ja lantiosta voimakas eteenajo, muuten hyytyi tai vaihtoehtoisesti nosti laukan.

Tehtiin myös laukannostoja poikkihalkaisijalla ravissa, nyt piti keskittyä siihen, että sai hevosen suoraksi, asetuksen läpi ja noston suoralla hevosella, jonka jälkeen vasta sai kääntää. Tuntui koko poikkihalkaisija aika lyhyeltä siinä vaiheessa...

Oli taas älyttömän kuumaa ja hevosetkaan eivät oikein mitään ekstraa vapaaehtoisesti halunneet tehdä. Ruuna pehmeni vähän, mutta jäi pitkäksi. Pitää muistaa aktiiviset, lähellä olevat pohkeet jumputtelun sijaan.

Tämä oli nyt vika tunti tämän opettajan kanssa, vähän haikeaa. Olen kuitenkin edelleen sitä mieltä, että on aika vaihtaa tallia. Ei auta, vaikka olisi kivoja hevosia tallissa jos niillä ei saa ratsastaa vaan tunnille annetaan jäykimmät ja osaamattomimmat. Kyllä niiltäkin oppii, muttei yhtään samalla tavalla kuin sellaiselta hevoselta, joka osaa jo valmiiksi kantaa itsensä hyvässä tasapainossa. Mistä löytyisi kiva, osaava vuokraheppa, jonka kanssa opetella lisää?

Kesä... ja kärpäset!!

Tänään ratsastustunnille kahden viikon tauon jälkeen ja mikä iiiihhhahhana auringonpaiste, kertakaikkiaan! Sain tunnille lempitammuskan, jolla viimeksi meni niin superhyvin - tänään oli vähän toinen ääni kellossa.

Tamma oli toisen hevosen ontumisen vuoksi joutunut menemään jo kaksi tuntia ennen mun tuntia ja oli sitä mieltä, ettei kolmas oikein enää kiinnostanut. Päivällä oli ollut aika kuumaakin, onneksi meidän tunnille viileni kun aurinko siirtyi vähän alemmas ja puiden taa. Huomenna olisi tallilla kisat, joten harjoteltiin ohjelmanpätkiä helppo B:1:stä, vaikka vain yksi oli osallistumassa. Ravista pysäytys-peruutus-ravia yhdistelmiä sekä temponvaihteluita harjoitusravi- kevyt ravi - harjoitusravi. Tamma tuntui tosi nihkeältä ja uskomatonta kyllä, kentällä pörräsi sellainen armada erilaisia öttiäisiä, että oli aika tukalaa hevosella ja ratsastajalla... Varsinkin pysäytyksissä tamma tuntui kysyvän, että et varmaan tosissaan kuitenkaan tarkoita, että pysähtyisin tähän kaikkien syötäväksi...

Yksi mahtava kevytravipätkä saatiin, oikein tunsi kun takapää alkoi työntää. Siitä kyllä huomasi, miten valtava ero on hevosen askeleessa kun se liikkuu selän kanssa. Muuten tunti olikin vähän sellaista vetoleikkiä eikä rentoudesta tai pyöreydestä ollut merkkiäkään, mikä tietysti harmitti. Huomasin myös, että istunta katosi koko ajan ja jäin koko ajan sisäpuolelle vetämään, jotenkin vipumaisesti. Olisi vaan pitänyt taas yrittää ratsastaa takaa eteen, mutta ei. Oman ongelmansa aiheuttivat tosiaan ne ötökät, koska tamma yritti päänheilutuksella saada ne kauemmas mikä tietysti ei oikein auttanut tasaista menoa. No, oli kuitenkin kiva olla niin hyvällä säällä ulkona, liikuntaa tuli ja ensi kerralla varmaan sitten meneekin jo taas paremmin :)

Suunnistus paranee

Ekaa kertaa kunnolla tänään suunnistamassa, hyvin meni. Päätin kerrankin, etten juokse liikaa, katson karttaa ja ennen kaikkea luen maastoa. Menin taas tutun ja turvallisen C-radan, tällä kertaa 3,9 km pituisen. Aika helppohan se oli, mutta ihan hyvä kaudenavaukseen.

Olin iloinen, että kaikki rastit löytyivät aika lailla sieltä "mistä pitikin" ja tulin niille kohtalaisen suoraan. Parissa kohtaa olisin voinut katsoa karttaan ja valita reitin vähän paremmin, huomasin taas kerran tulleeni suolle vasta kun varpaat jo kastuivat.

Mutta olipa kivaa puskarymyytystä ja sykekin sai kunnolla kyytiä sen reilun tunnin kun paineli ylä- ja alamäkiä. Vähän tuli vasen nilkka kipeäksi, ilmeisesti tulin sille kahdesti peräkkäin huonosti alas. Ja ihan täydessä juoksukunnossa en selvästi ollut, joten sain senkin vuoksi kerrankin keskittyä maastonlukuun ja fiilistelyyn. Mutta uskalsin taas mennä ja kivaa oli - on jännä miten luontevalta paikalta metsä tuntuu, vaikken mikään kokenut metsänkävijä olekaan.

HCR, hauskaa hemmottelua ja ekoprojekti

En päässyt juoksemaan lauantaina, mutta katsomaan silti ängin, vaikkei sää nyt hurjan hyvä siihen tarkoitukseen ollutkaan (juoksemista ajatellenhan tuo oli melkein ihanteellinen). Zoomailin pikkuveljeä, kaveria ja tulipa vielä pari yllätysbongailtavaakin vastaan. Katselin menoa 9 km, 12 km ja 19 km kohdalla ja hyvältähän se näytti. Bongasin ulkoministerinkin kerran, ensin meinasin ihmetellä, että tuleepa järkyttävä lössi ihmisiä yhdessä kohtaa, ennen kuin tajusin kuka siellä keskellä paahtoi. Moni taisi haluta olla ko herran peesissä :)

Kaikki pääsivät tavoitteisiinsa, upeita alle kahden tunnin suorituksia, hyvä tyypit! Ja mulla oli hauskaa kun olin pukenut lämpimät vaatteet ja ottanut teetä termariin. Kyllähän se vähän harmitti kun katseli miten kivoissa maisemissa porukka siellä juoksi mutta päätin sitten tehdä oman puolimaratonin joskus ja juosta saman lenkin niin ei jää harmittamaan.

Illalla pääsin viettämään pitkästä aikaa kunnon tyttöjeniltaa, oli saunomista ja hemmotteluhoitoa mukaanlukien mun elämäni melkein ensimmäinen kasvonaamio. Jotain turvejuttua oon joskus käyttänyt, mutta muuten tuollaiset ovat jääneet ihan mysteeriksi, en ole oikein osannut kaivatakaan niitä. Tämä oli ihan ookoo tuttavuus, joku suklaalta tuoksuva naamio joka muutti mut välittömästi mutamonsteriksi, ihan jees ;) Ja tokihan siitä piti heti ottaa oikein kuvakin, kun innostuttiin.


En kyllä tiedä oikein osaanko tuota naamiohommaa kaivata tämänkään jälkeen, mutta saunahunaja tuntui oikein kivalta tuttavuudelta, joten sitä voisin joskus hankkiakin. Tai pyytää lahjaksi, jos joku haluaa joskus välttämättä tuoda jotain.

Mua nimittäin ällöttää kaikenlainen tavara edelleen. Lomalta paluun jälkeen on taas vain ahdistanut kaikki täällä kämpässä. Nyt kun olen yrittänyt kerätä energiajaetta erilleen, on keittiö täynnä erilaista muoviroskaa, josta pitäisi päästä selville kelpaako se keräykseen vai ei. Ja sitä tajuaa, miten valtavasti sitä kamaa vaan on. Osa siitä on ihan roskaa, jota huomaamatta kuskaa esim. ruokaostosten yhteydessä kotiin ja takaisin roskikseen. Kaupassa mua vastaan hyökkää sälävuoret (vaikka on lakko - meidän kaupassa riittää silti kamaa...) ja kotona kun nostaa katseen lehdestä näkee saman. Tavaraa tavaran perään, pelkästä omistamisen ilosta (valtaosan kohdalla mietin kyllä, että onko se edes sitä) ja useimmat ihan käyttämättömiä. Töissäkin mokasin hyvistä aikeista huolimatta viime viikolla ja otin kahdesti kertakäyttöastian vaikka tavallisiakin olisi ollut tarjolla. Ja silti, mikä riemu kun keksin uusiokäyttöä parille vanhalle muovipakkaukselle (kun ne pesi ja laittoi multaa ja herneitä sai vallan käyttökelpoisia idätysastioita).

Silti, Floridasta tuli ostettua kaikennäköistä. Olin luvannut itselleni farkut, mutta kun sopiva malli löytyi niin ostinkin kahdet. Kaikkiin ostoksiin olen erittäin tyytyväinen kyllä, mutta omantunnon kolkutusta hillitäkseni alan noudattaa "yksi sisään kaksi ulos"-periaatetta, eli jokaista hankkimaani tavaraa kohti heitän kaksi pois (hyvät kiertoon, huonot sitten uusiokäyttöön jos keksii tai roskiin). Siten tavaran määrä väkisinkin pienenee, muttei aja itseään mihinkään ehdottomaan kulutuskieltoon. Täytyy katsoa ensi viikolla läpi mitä lähtee noiden Floridan ostosten sijaan. Lisäksi olen luvannut itselleni yhden kirjan ja ne Vibram FiveFingersit, jälkimmäiset uuden työpaikan johdosta itse itseäni onnitellen. Niitä etsin matkalta, mutten päätynyt sellaiseen kauppaan jossa niitä olisi myyty, joten pitää suunnata Stockalle, jossa niitä ainakin kuulemma löytyy.

Muutenkin tämä järkevämmän kulutuksen ajatus mietityttää, joten kirjailen näitä ajatuksia myös tänne blogiin kun jotain järkevää tulee mieleen. Ekohaaste on alkanut.

Äänityksissä

Huhhuh, olipa jänskätyspäivä! Ystäväni on bändinsä kanssa tekemässä levyä ja pyysi minua laulamaan sille taustoja yhteen kappaleeseen. Usko omaan laulutaitoon oli kyllä aika kovasti koetuksella siinä vaiheessa, mutta suostuin kuitenkin kun ajattelin, että pitäähän sitä aina joskus jotain uskaltaakin. Tietysti tämä köhiminen ei varsinaisesti ollut parantanut ääntä, mutta niin vaan se kesti juuri kriittiset - viimeinen raita meni onneksi kerrasta putkeen, koska oli niin korkealla että ääni kuoli välittömästi sen oton jälkeen. Seuraavat olivat vaan pelkkää kähinää.

Mutta on ollut muutenkin hienoa seurata läheltä, miten musiikkia tehdään. Vaikka olen ikäni laulanut itsekseni ja kuorossa, en itseasiassa ole koskaan ajatellut, mitä kappaleen tekoprosessiin kuuluu. Mieletöntä kuulla eriasteisia versioita biisistä, nähdä ja kuulla sen valmistuksen elinkaari.

Ja olihan se siistiä olla äänittämässäkin sitä laulua, oikeaan mikrofoniin (sellaiseen, joihin aina muusikot laulaa telkkarissa, missä on se harsopyörylä siinä edessä). Ja vähänkö outoa kuulla omaa ääntään nauhalta, ei ollut yhtään sellainen kuin ajattelin... Mutta yllättävän kiva ääni, sentään. Olin aika ylpeä itsestäni, siitä että uskalsin ja siitä että pätkistä tuli niin kivat. Muuthan eivät kuule sitä ääntä sieltä kaiken keskeltä, paitsi jos erikseen sanotaan että tuossa tuo ääni. Mutta minä tiedän, että se on siellä ja jostain syystä se on kauhean kiva juttu.

Kuva täältä.

Ei HCR:ää tänä vuonna

No, työkaveri ja poikaystävä pakottivat lääkäriin yskästä. Lääkäri kuunteli keuhkot ja katsoi tulehdusarvot ja tuomiohan sieltä tuli. Kuulemma joku tulehdus on keuhkoissa päällä, enkä ehdi toipua lauantaiksi riittävästi että voisin osallistua HCR:ään. Tiedän, että järkevää on jättää se juoksu väliin (kuka sitä nyt oikeasti haluaa terveydellään leikkiä - sitä paitsi tämän piti olla terveyttä edistävä harrastus), mutta silti harmittaa ihan vietävästi.

Inhaa kun vihdoin oli saanut pään taivutettua siihen, että voin kuitenkin juosta ja sitten kroppa tekee vuorostaan tenän. No, hirveällä tsempillä sitten Naisten kympille, ei tässä muu auta. Treenaamisen saa aloittaa kuulemma kun on ollut viikon oireeton. Nyt yskä on vielä aika karmea, joten ihan heti ei taida olla sen aika.

Mutta odottakaahan vaan ensi vuonna...!

Lähtö

Huomisaamuna koittaa lähtö, pöh. Tavallaan oon ihan kypsä lopettamaan löysäilyn, yllättävän nopeasti siihen kyllästyykin (vaikka etukäteen aina luulisi, että sitä kyllä jaksaa vaikka kuinka ja kauan, mutta ei). Ja silti on ihanaa olla vaan täällä 8000 kilometrin päässä, kaukana arjesta ja mistään pikkukiusoista ja harmeista. Ei tarvitse miettiä elämää mullistavia päätöksiä jne jne jne.

Kivaa on ollut, vaikka flunssa on vaivannutkin. Ei onneksi niin paljon, että olo olisi superkurja - yskä vaan on paha ja nuha on viime päivinä hiipinyt päälle. Toivon, että huomisia lentoja ajatellen korvakäytävät olisivat kuitenkin auki tai laskeutumisista tulee jotain tosi jännää...


Kaikki ei ole yhtään pahoillaan, että lähdetään. Tämäkin kurre oli kovasti sitä mieltä, että oltais voitu häipyä paikalta NYT. Kaikki karvat pörrössä, mielessä pyöri vain ne kaikki tarinat niistä tappajaoravista, jotka purevat sormet irti ja mitä vielä. Onneksi tyytyi vain säksättämään meille puusta kunnes älyttiin häipyä sen reviiriltä.


Kyllä se tästä. Ihana loma, moikkamoi Florida! Ja tietysti terve Suomi ja suloinen toukokuu!